LIEJUKUNINKAAN TYTÄR.
Haikarat kertovat pienokaisilleen niin paljon satuja, kaikki soilta ja rämeiltä. Tavallisesti ne ovat sovitetut iän ja käsityskyvyn mukaan, pienimmät poikaset tyytyvät siihen että sanotaan "ripi, rapi, turre-lurre!" ne pitävät sitä suurenmoisena, mutta vanhemmat kaipaavat syvempää merkitystä, tai ainakin jotakin perhettä koskevaa. Kahdesta vanhimmasta ja pisimmästä sadusta, jotka ovat säilyneet haikaroiden keskuudessa, tunnemme kaikki toisen, sadun Mooseksesta, jonka hänen äitinsä pani Niilin veteen, jonka kuninkaan tytär löysi, joka sai hyvän kasvatuksen, josta tuli suuri mies ja josta myöskään ei tiedetä, mihin hänet haudattiin. Se on varsin tavallinen.
Toista satua ei vielä tunneta, ehkä sentähden, että se on melkein kotimainen. Se satu on kulkenut haikaraemon suusta haikaraemon suuhun tuhansia vuosia, ja jokainen heistä on kertonut sen paremmin ja paremmin, ja me kerromme sen nyt kaikkein parhaimmin.
Ensimäinen haikarapari, joka toi sen tullessaan ja eläytyi siihen, vietti kesää viikingin hirsilinnan katolla Villisuolla Vendsysselissä. Se on Hjörringin lääniä, Jyllannissa, aivan likellä Skagenia, puhuaksemme oppineesti. Siellä on vielä tavattoman suuri suo, siitä luetaan lääninkertomuksessa. Tämä on ollut merenpohjaa, mutta se on kohonnut, sanotaan siinä. Villisuota riittää penikulmien pituudelta, joka taholla sitä ympäröivät märät niityt, hyllyvät rämeet vehkasoineen, muuraimineen ja vaivaisine puineen. Melkein aina vaappuu sumu sen päällä ja seitsemänkymmentä vuotta sitten siellä vielä tavattiin susia. Sitä saattaa syystä kutsua Villisuoksi, ja voi kuvitella kuinka villiä, kuinka paljon suota ja järveä siellä on ollut tuhat vuotta sitten! Niin, pääasiassa näki kai silloin samaa mitä vieläkin näkee: kaislat olivat samankorkuiset, niillä oli samanlaiset pitkät lehdet ja sinipunervanruskeat untuvakukat kuin nytkin, koivu kasvoi siellä valkein rungoin, hienot lehvät riippuen keveinä niinkuin vieläkin. Ja mitä tulee eläviin olentoihin, jotka saapuivat tänne, niin käytti kärpänen harsopukuaan leikattuna samaan kuosiin kuin nyt, haikaran lempiväri oli valkoinen, koristettuna mustalla ja punaisilla sukilla. Ihmiset sensijaan käyttivät toista puvunmallia kuin tähän maailmanaikaan, mutta jokaiselle heistä, orjalle tai metsästäjälle, kenelle tahansa, joka astui hyllyvälle maaperälle, kävi tuhat vuotta sitten niinkuin vieläkin käy niille,, jotka tulevat tänne: ne upposivat ja vaipuivat alas liejukuninkaan luo, joka hallitsi alhaalla suuressa suovaltakunnassa. Lettokuninkaaksi häntä myöskin voisi nimittää, mutta me sanomme nyt mieluummin "Liejukuningas"; ja siksi kutsuivat häntä haikaratkin. Hyvin vähän tiedetään hänen hallituksestaan, mutta se onkin ehkä parasta.
Nevan luona, aivan likellä Lim-vuonoa, oli viikingin kolmikerroksinen hirsilinna muurattuine kellareineen ja torneineen. Katon harjalle oli haikara rakentanut pesän, haikaraemo hautoi paraikaa ja oli varma, että munat onnistuvat.
Eräänä iltana viipyi haikaraisä hiukan pitkään ulkona ja kun hän tuli kotiin, näytti hän pörröttyneeltä ja kiihtyneeltä.
—- Minulla on oikein hirveitä sinulle kerrottavana, sanoi hän haikaraemolle.
— Jätä sinä se tekemättä, sanoi emo, — muista, että minä haudon, se voisi vahingoittaa minua ja silloin se vaikuttaa muniin.
— Sinun täytyy se tietää! sanoi isä. — Meidän isäntämme tytär Egyptistä on tullut tänne. Hän on uskaltanut tehdä matkan tänne ja sen tiensä hän on kadonnut!
— Hän, joka on haltiattarien sukua! Kerro toki! Sinä tiedät, etten minä jaksa odottaa tähän aikaan, kun haudon.
— Näetkös, äiti, hän on uskonut tohtorin sanaan, josta sinä kerroit minulle. Hän on uskonut, että suokukka täältä ylhäältä voisi auttaa hänen sairasta isäänsä, ja hän on lentänyt höyhenhahmossa noiden kahden muun höyhenhahmoprinsessan kanssa, jotka joka vuosi tulevat tänne pohjoiseen nuorentumaan! Hän on tullut, ja saman tien kadonnut!
— Sinä siinä kerrot niin laveasti! sanoi haikaraemo. — Munat voivat kylmettyä! Minä en voi kestää jännitystä!
— Minä olen pitänyt silmäni auki, sanoi haikaraisä, — ja tänä iltana kun astelin kaislojen joukossa, sellaisissa paikoissa missä hyllyvä maa kannattaa, silloin tuli kolme joutsenta. Niiden lennossa oli jotakin, joka sanoi minulle: pidäppäs varasi, ne eivät ole oikeita joutsenia, ne ovat vain joutsenhahmoja! Sinä tajuat sen tunteellasi, äiti, niinkuin minäkin, sinä tiedät mikä on oikeaa!
— Tietysti! sanoi emo, — mutta kerro prinsessasta! Minua ikävystyttää kuulla joutsenhahmoista.
— Täällä keskellä suota on, niinkuin tiedät, ikäänkuin järvi, sanoi haikaraisä, — sinä näet siitä kappaleen, kunhan kohottaut. Siellä kaislojen ja vihreän hyllymaan luona oli suuri lepänkanto, tälle asettuivat joutsenet, kaikki kolme, räpyttelivät siipiään ja katselivat ympärilleen. Yksi niistä riisui joutsenhahmon ja minä tunsin hänet kotiprinsessaksemme Egyptistä. Siinä hän istui eikä hänellä ollut yllään mitään muuta viittaa kuin pitkät mustat hiuksensa. Hän pyysi molempia muita joutsenia, kuulin sen, hyvin vartioimaan joutsenhahmoa sillaikaa kuin hän sukeltaa veteen poimimaan kukkaa, jonka hän luuli näkevänsä. Ne nyökyttivät päitään, kohottelivat ja nostelivat irtonaista höyhenpukua. Kas, mitähän ne aikovat, ajattelin, ja hän kysyi niiltä nähtävästi samaa, ja vastauksen hän saikin, näki omin silmin: ne lensivät ilmaan, vieden mukanaan hänen höyhenhahmonsa! "Sukella sinä!" huusivat ne, "et milloinkaan enää lennä joutsenhahmossa, et milloinkaan näe Egyptinmaata! Istu siellä Villisuossa!" ja sitten ne repivät hänen höyhenhahmonsa sadoiksi kappaleiksi, niin että höyhenet lentelivät yltympäri ikäänkuin olisi satanut lumiräntää. Ja sen tiensä lensivät pahat prinsessat.
— Se on kauheaa! sanoi haikaraemo, — minä en saata sitä kuulla! Mutta kerro, mitä sitten tapahtui!
— Prinsessa itki ja vaikeroi! Kyyneleet vuotivat lepänkannolle, ja sitten se liikahti, sillä se oli liejukuningas itse, hän, joka asuu suossa. Minä näin kuinka kanto kääntyi ja sitten ei enää ollut mitään kantoa, esiin pistivät pitkät, liejuiset oksat, niinkuin käsivarret. Silloin pelästyi lapsiraukka ja läksi juoksemaan hyllyvälle maalle, mutta sehän ei kanna minuakaan, vielä vähemmin häntä. Hän upposi kohta ja lepänkanto meni mukana alas, hän se juuri veti. Nousi suuria mustia kuplia, sitten ei enää näkynyt jälkeäkään. Nyt hän on haudattu Villisuohon, ei milloinkaan hän palaa tuomaan kukkaa Egyptin maahan. Sinä et olisi voinut sitä katsella, äiti!
— Sellaisia ei sinun ensinkään pitäisi kertoa minulle tähän aikaan! Munat voivat siitä kärsiä. Prinsessa kyllä pitää puoliaan! Hän saa varmaan apua! Jos olisi ollut kysymys minusta tai sinusta, jostakin meikäläisestä, niin olisi oltu mennyttä kalua!
— Käynpä kuitenkin joka päivä katsomassa! sanoi haikaraisä, ja hän piti sanansa.
Kului pitkä aika.
Silloin hän eräänä päivänä näki, että syvältä pohjasta kohosi vihreä varsi, ja kun se pääsi vedenpintaan asti, kasvoi esiin lehti, joka levenemistään leveni. Aivan viereen tuli nuppu ja kun haikaraisä eräänä aamuna lensi sen ylitse, avautui auringonsäteiden voimakkaasti lämmittäessä, kukannuppu ja sen keskellä makasi kaunis lapsi, pieni tyttö, ikäänkuin hän olisi noussut kylvystä. Hän oli siinä määrin egyptiläisen prinsessan näköinen, että haikara ensin luuli, että se oli hän, joka oli tullut pieneksi, mutta kun hän mietti asiaa, huomasi hän todenmukaisemmaksi, että se oli hänen ja liejukuninkaan lapsi. Sentähden se lepäsi lumpeessa.
— Ei hän toki voi jäädä sinne makaamaan! ajatteli haikara. — Minun pesässäni meitä muutenkin on tarpeeksi monta! Mutta mieleenipä johtuu, ettei viikinkirouvalla ole lapsia, usein hän on toivonut pienokaista, minuahan syytetään siitä, että tuon lapset, teenpä siitä kerran toden! Lennän viikinkirouvan luo ja vien lapsen. Siellä vasta ilo nousee!
Ja haikara otti pienen tytön, lensi hirsilinnalle, löi nokallaan läven rakko-ruutuun, laski lapsen viikinkirouvan rinnalle, lensi sitten haikaraemon luo ja kertoi, ja poikaset kuuntelivat. Ne olivat jo tarpeeksi suuria saadakseen kuulla sellaista.
— Katsos, prinsessa ei ole kuollut! Hän on lähettänyt pienokaisen tänne ylös, ja nyt on tämä saanut kodin.
— Sitähän minä olen sanonut ensi hetkestä asti! sanoi haikaraemo. — Ajattele nyt hiukkasen omiasikin! Matka-aika on pian käsissä, silloin tällöin jo syhyy siipiäni! Käki ja satakieli ovat jo poissa ja viiriäiset puhuvat, että pian saamme hyvän myötätuulen! Meidän poikasemme kyllä pitävät puolensa harjoituksissa, jos heidät oikein tunnen!
Kylläpä viikinkirouva tuli iloiseksi, kun hän aamulla heräsi ja löysi rinnaltaan pienen, kauniin lapsen. Hän suuteli ja taputteli sitä, mutta se kirkui kauheasti, pyristeli käsiään ja jalkojaan, se ei ensinkään tuntunut olevan tyytyväinen. Se itki itsensä nukuksiin ja siinä nukkuessaan oli se niin suloinen, ettei suloisempaa saata ajatella. Viikinkirouva oli niin iloinen, niin hilpeä, niin reipas, hänelle tuli aavistus, että hänen puolisonsa kaikkine miehineen nyt varmaan tulee yhtä odottamatta kuin pienokainenkin, ja niin tuli sekä hänelle että koko talolle kiire, jotta kaikki saataisiin kuntoon. Pitkät kirjavat seinävaatteet, jotka hän ja palvelijattaret itse olivat kutoneet ja joissa oli heidän epäjumaliensa kuvia, Odinin, Torin ja Frejan, niinkuin niitä kutsuttiin, ripustettiin seinille. Orjat saivat kiilloittaa vanhat kilvet, joita käytettiin koristuksena, penkeille pantiin patjoja ja kuivia puita keskellä hallia olevalle liedelle, jotta rovio heti voitaisiin sytyttää. Viikinkirouva otti itse osaa työhön, joten hän illalla oli aika väsynyt ja nukkui hyvin. Kun hän sitten aamupuoleen heräsi, säikähti hän hirveästi, sillä pieni lapsi oli kuin olikin poissa. Hän hypähti pystyyn, sytytti petäjäisen päreen ja katseli ympärilleen, ja silloin oli vuoteen jalkopäässä ei pieni lapsi, vaan suuri, ruma rupisammakko. Se inhoitti häntä, hän otti suuren seipään ja aikoi lyödä sammakon kuoliaaksi, mutta se katsoi häneen niin ihmeellisin, surullisin silmin, ettei hän voinut iskeä. Vielä kerran katseli hän ympärilleen, sammakko päästi heikon, surkean äännähdyksen, viikinkirouva hätkähti sen kuullessaan ja juoksi vuoteen luota ikkunaluukulle ja avasi sen. Samassa tuli aurinko esiin, loi säteensä suoraan vuoteelle, suureen rupikonnaan, ja yhtäkkiä eläimen leveä suu ikäänkuin vetäytyi kokoon ja kävi pieneksi ja punaiseksi, jäsenet ojentuivat mitä kauneimman muotoisiksi, se oli hänen oma pieni, suloinen lapsensa, joka siinä makasi, eikä mikään ruma sammakko.
— Mitä ihmettä tämä on, sanoi hän, — olenko minä nähnyt pahaa unta? Sehän on minun oma herttainen keijukaislapseni, joka siinä makaa! Ja hän suuteli ja paineli sitä rintaansa vastaan, mutta se kynsi ja puri joka haaralle kuin villi kissanpoika.
Ei sinä päivänä eikä seuraavanakaan kuulunut viikinkiherraa, vaikka hän oli matkalla, mutta tuuli oli vastainen, se puhalsi haikaroiden kannalta katsoen etelästä päin. Toisen myötätuuli on toisen vastatuuli.
Parina päivänä ja yönä selveni viikinkirouvalle, miten hänen pienen lapsensa laita oli: se oli kauhean noituuden kiroissa. Päivällä se oli kaunis kuin valon keiju, mutta luonteeltaan paha ja villi, yöllä taas se oli ruma rupikonna, hiljainen ja valittava ja katseli surullisin silmin. Tässä oli kaksi luontoa, jotka vaihtelivat sekä sisällisesti että ulkonaisesti. Se johtui siitä, että pienellä tytöllä, jonka haikara oli tuonut, päivällä oli oikean äitinsä ulkomuoto, mutta samaan aikaan isänsä luonnonlaatu. Yöllä sensijaan tuli näkyviin sukulaisuus isän kanssa sen ruumiillisessa hahmossa, kun siinä sensijaan sisällisesti loisti äidin mieli ja sydän. Kuka saattoikaan vapauttaa tästä taikavallasta? Viikinkirouva oli tästä suruissaan ja tuskissaan ja kuitenkin hänen sydämensä oli kiintynyt tuohon raukkaan, jonka tilasta hän ei luullut uskaltavansa kertoa puolisolleen, kun tämä nyt pian oli saapuva kotiin, sillä silloin hän varmaan, niinkuin tapa oli, panisi lapsiraukan yleiselle maantielle, josta sen saisi ottaa, kuka halusi. Sitä ei kunnon viikinkirouva raaskinut tehdä, hänen puolisonsa saakoon vain päivän aikaan nähdä lapsen.
Eräänä aamuna suhisivat haikaransiivet katon yli. Toista sataa haikaraparia oli levännyt suurten harjoitusten jälkeen, nyt ne lähtivät lentoon suunnatakseen kulkunsa etelää kohti.
— Joka mies valmiina! kuului komento. — Vaimo ja lapset myöskin!
— Minä olen niin kevyt! sanoivat haikaranpoikaset, — minussa kitiää ja kutiaa aina jalkoihin asti, ikäänkuin olisin täynnä eläviä sammakkoja. Kuinka on hauskaa päästä matkustamaan ulkomaille!
— Pysykää joukossa! sanoivat isä ja äiti, — älkääkä niin paljon soittako suutanne, se rasittaa rintaa!
Ja he lensivät.
Samassa kajahti kankaalla torvi, viikinki oli laskenut maihin kaikkine miehineen. He palasivat kotiin, muassaan runsas saalis, Gallian rannalta, missä kansa, niinkuin britteinkin maassa, kauhuissaan lauloi:
Pelasta meitä villeistä normanneista!
Nousipa viikinkilinnassa Villisuon laidalla ilo ja riemu! Sima-amme tuotiin halliin, rovio sytytettiin ja hevosia teurastettiin. Piti oikein juhlittaman. Uhripappi pirskoitti lämpöisen hevosveren orjien päälle alkajaisiksi. Tuli räiskyi, sauhu kiiri katonrajaan, karsta karisi alas orsista, mutta siihen oli totuttu. Vieraita oli kutsuttu ja he saivat runsaita lahjoja, unohdetut olivat kavaluus ja salajuonet. Juotiin, ja sitten he heittivät kalvetut luut toistensa kasvoihin, se oli hyvän tuulen merkki. Runolaulaja — se oli eräänlainen soittaja, joka samalla oli soturi — oli ollut heidän mukanaan ja tiesi mistä hän lauloi: esitti heille laulun, jossa he kuulivat kaikista sankarteoistaan ja merkillisyyksistään. Joka värsyä seurasi sama kerto: "omaisuus kuolee, sukulaiset kuolevat, itse kuolet niinikään, mutta koskaan ei kuole uljas nimi!" ja sitten he kaikki löivät kilpiin ja vasaroivat veitsellä tai luukappaleilla pöytään, niin että kumisi.
Viikinkirouva istui poikkirahilla avonaisessa vierashallissa, hänellä oli silkkipuku, kultaiset rannerenkaat ja suuret meripihkahelmet, hän oli parhaimmassa asussaan ja runolaulaja mainitsi laulussaan häntäkin, puhui kultaisesta aarteesta, jonka hän oli lahjoittanut rikkaalle puolisolleen, ja tämä oli oikein iloissaan kauniista lapsesta, hän oli nähnyt sen vain päivällä kaikessa sen kauneudessa. Sen villeys oli hänelle mieleen, tytöstä saattoi tulla, sanoi hän, komea kilpineito, joka pystyi kaatamaan urhonsa; hän ei räpyttäisi silmää, kun tottunut käsi leikillä hakkaisi terävällä miekalla häneltä kulmakarvat.
Sima-amme tyhjennettiin, uusi tuotiin sijaan, juotiinpa oikein aika tavalla, tämä väki sieti täyden mitan. Siihen aikaan käytettiin sananpartta: "karja tietää, koska on lähdettävä kotiin laitumelta, mutta tyhmä mies ei koskaan tunne vatsansa määrää." Niin, kyllähän se tiedettiin, mutta toisin tiedetään ja toisin tehdään! Tiedettiin myöskin, että: "hyvä vieras käy pahaksi, kun hän kauan istuu toisen miehen talossa!" Mutta täällä viivyttiin kuitenkin, särvin ja sima ovat hyvät nauttia! Iloa pidettiin. Ja yöksi panivat orjat maata lämpöiseen tuhkaan, kastoivat sormensa rasvaiseen nokeen ja nuolivat ne. Se oli hauskaa aikaa!
Vielä kerran sinä vuonna läksi viikinki retkelle, vaikka syystalven myrskyt jo nousivat. Hän läksi miehineen Britteinmaan rannoille, olihan mentävä vain "veden poikki", sanoi hän, ja hänen emäntänsä jäi kotiin pienen tyttönsä kanssa, ja varmaa on, että kasvatusäiti miltei piti enemmän lempeäsilmäisestä, huokailevasta rupikonna-raukasta kuin kaunottaresta, joka kynsi ja puri joka taholle.
Raaka, märkä syyssumu, "Suuton", joka nakertaa poikki lehdet, lepäsi metsän ja nummen yllä. "Lintu sulaton", joksi sanottiin lunta, lensi heti paikalle, toinen lintu toisen jälkeen, talvi teki tuloaan. Varpuset ottivat haltuunsa haikaranpesän ja keskustelivat omalla tavallaan poissaolevasta herrasväestä; tämä itse, haikarapari kaikkine poikineen, niin, missä ne nyt olivat?
* * * * *
Haikarat olivat nyt Egyptinmaassa, missä aurinko paistoi lämpöisesti niinkuin meillä kauniina kesäpäivänä. Tamarindit ja akaasiat kukoistivat ympärillä, Muhametin kuu loisti kirkkaana temppelien kupukatoilta. Solakoiden tornien harjoilla istui moni haikarapari lepäämässä pitkän matkan vaivoista, kokonaisten parvien pesät, toinen toisen vieressä, olivat mahtavien pylväiden nenässä, temppelien sortuneilla kaariholveilla ja unohdetuilla asuinsijoilla. Taatelipalmu nosti lehväkatostaan ikäänkuin se olisi tahtonut olla auringonvarjona. Valkeanharmaat pyramiidit erottautuivat kirkkaassa ilmassa kuin varjokuvat erämaata vastaan, missä kamelikurki tiesi voivansa käyttää jalkojaan ja jalopeura istui ja katseli suurin, viisain silmin marmorisfinksiä, joka oli puoleksi haudattuna hiekkaan. Niilin vesi oli alentunut, koko joenuoma kihisi sammakkoja ja se oli kuin olikin haikaraperheelle kaikkein kaunein näky tässä maailmassa. Poikaset luulivat sitä näköhäiriöksi, niin suurenmoisena he pitivät sitä.
— Semmoista täällä on, ja semmoista meillä aina on lämpöisessä maassamme, sanoi haikaraemo, ja pienokaisten vatsaa kutitti.
— Vieläkö me saamme nähdä enemmän? sanoivat he. — Vieläkö mennään paljon, paljon kauemma sisämaahan?
— Siellä ei ole sen enempää näkemistä! sanoi haikaraemo, — hedelmällisellä puolella on vain synkkää metsää, missä puut kasvavat likekkäin ja piikkiset köynnöskasvit kietovat ne toisiinsa, ainoastaan elefantti kömpelöine jalkoineen voi siellä polkea itselleen tien. Käärmeet ovat meille siellä liian suuret ja sisiliskot liian vikkelät. Jos te tahdotte erämaan puolelle, niin saatte hiekkaa silmiinne, koetittepa olla miten päin hyvänsä, niin joudutte hiekkapyörteeseen! Ei, täällä on paras! Täällä on sammakkoja ja heinäsirkkoja! Tänne minä jään ja te myöskin.
Ja he jäivät. Vanhukset istuivat pesässään solakan minaretin harjalla, lepäilivät ja siloittelivat samalla ahkerasti sulkiaan ja hankasivat nokallaan punaisia sukkiaan. Sitten he kohottivat kaulojaan, tervehtivät juhlallisesti ja nostivat päätään, jonka otsa oli niin korkea ja untuvat niin hienot ja sileät, niiden ruskeat silmät loistivat niin viisaina. Naaraspoikaset astelivat juhlallisesti mehevien ruokojen joukossa, katselivat salavihkaa toisiin haikaranpoikasiin, tekivät tuttavuuksia ja nielaisivat joka kolmannella askeleella sammakon, tai retuuttivat perässään pientä käärmettä, se oli kaunista, luulivat he, ja se maistui. Koiraspoikaset hakivat riitaa, löivät toisiaan siivillään, iskivät nokillaan, jopa pistivät verillekin, ja sitten joutui se kihloihin ja se kihloihin, koiraspoikaset ja naaraspoikaset, sitä vartenhan he elivät. He tekivät pesää ja joutuivat taas uudestaan riitaan, sillä kuumissa maissa ne nyt kaikki ovat niin kuumaverisiä, mutta hauskaa se oli ja varsinkin se oli suuri ilo vanhuksille: kaikkihan on kaunista omissa poikasissa! Joka päivä oli täällä auringonpaistetta, joka päivä yllinkyllin syömistä, ei voinut muuta ajatella kuin huvittelemista. — Mutta rikkaassa linnassa, egyptiläisen talonisännän luona, joksi he häntä kutsuivat, ei ilo ensinkään viihtynyt. Rikas mahtava herra makasi leposohvalla, kaikki jäsenet kankeina, oikaistuna kuin muumio, keskellä suurta salia, jonka seinät olivat kirjaviksi maalatut. Hän makasi kuin tulpaanissa. Sukulaiset ja palvelijat seisoivat hänen ympärillään, kuollut hän ei ollut eikä myöskään oikein saattanut sanoa hänen elävänkään. Pelastavaa suokukkasta pohjoisista maista, sitä, jota läksi etsimään ja poimimaan häntä enimmän rakastava olento, ei kuulunut eikä näkynyt. Hänen nuori, kaunis tyttärensä, joka joutsenhahmossa oli lentänyt merten ja maiden taakse, kauas pohjoista kohti, ei koskaan tule takaisin. "Hän on kuollut ja poissa!" olivat molemmat kotiinpalanneet joutsenneidot kertoneet. He olivat siitä tehneet kokonaisen tarinan, sen he kertoivat: — Me lensimme kaikki kolme korkealla ilmassa, silloin näki meidät metsästäjä ja ampui nuolensa. Se sattui nuoreen ystävättäreemme, ja hitaasti, joikuen jäähyväislauluansa, vaipui hän kuin kuoleva joutsen, alas keskelle metsälampea. Sinne rantaan, tuoksuvan riippukoivun alle me hautasimme hänet. Mutta kyllä me sitten kostimmekin: sidoimme tulta pääskysen siiven alle, joka rakensi pesänsä metsästäjän olkikaton alle. Se syttyi, talo paloi poroksi, hän jäi sisään, tulipalo kumotti lammen poikki kumartuvaan riippukoivuun, missä hän nyt on maana maassa. Ei milloinkaan hän tule Egyptinmaahan!
Ja sitte he itkivät molemmat, ja haikaraisä, kun tämän kuuli, rämisteli nokkaansa niin että kumisi:
— Valheita ja juonia! sanoi hän. — Tekisipä mieli työntää nokkani suoraan heidän rintaansa.
— Ja katkaista se! sanoi haikaraemo. — Silloin olisit hauskan näköinen! Ajattele ensin itseäsi ja sitten perhettäsi, kaikki muu on sivuasia!
— Kyllä minä kuitenkin asetun avonaisen kupukaton syrjälle huomenna, kun kaikki viisaat ja oppineet kokoontuvat puhumaan sairaasta. Ehkäpä he sitten pääsevät hiukan likemmä totuutta!
Ja viisaat ja oppineet kokoontuivat ja puhuivat paljon, pohtivat asiaa laajalti ja lavealta, haikara ei saanut siitä mitään selvää — eikä siitä myöskään tullut mitään selvää sairaalle tai tyttärelle Villisuossa. Mutta me voimme silti kuunnella sitä, täytyyhän kuunnella niin paljon tässä maailmassa.
Mutta nyt on paikallaan kuulla ja tietää, mitä on tapahtunut ennemmin, niin voimme paremmin seurata tarinaa, ainakin yhtä paljon kuin haikaraisä.
— Rakkaus synnyttää elämää! Korkein rakkaus synnyttää korkeimman elämän! Ainoastaan rakkauden avulla saattaa hänen elämänsä pelastua! niin oli sanottu, ja se oli erinomaisen viisaasti ja hyvin sanottu, vakuuttivat oppineet.
— Se on kaunis ajatus! sanoi haikaraisä heti.
— Minä en oikein ymmärrä sitä! sanoi haikaraemo, — eikä se ole minun syyni, vaan ajatuksen. Mutta samapa tuo saattaa olla, minulla on muuta ajattelemista!
Ja sitten olivat oppineet puhuneet rakkaudesta tämän ja tuon välillä, erosta mikä siinä oli, rakkaudesta jota rakastavaiset tuntevat ja rakkaudesta vanhempien ja lasten, valon ja kasvien kesken, kuinka auringonsäde suuteli liejua ja kutsui esiin ituja — tämä kaikki esitettiin niin laajasti ja oppineesti, että haikaraisälle kävi mahdottomaksi seurata, saatikka sitten toistaa sitä. Hän kävi miettiväiseksi, ummisteli silmiään ja seisoi yhdellä jalalla koko seuraavan päivän. Oppi oli hänen liian raskas kantaa.
Sen kuitenkin haikaraisä ymmärsi — hän oli kuullut sekä pikkueläjien että kaikkein ylhäisimpien sydämensä sisimmästä puhuvan —, että oli suuri onnettomuus monille tuhansille ja maille myöskin, että tuo mies makasi sairaana eikä voinut parantua. Iloa ja siunausta siitä koituisi, jos hän saisi takaisin terveytensä. "Mutta missä kasvaa hänen terveytensä kukka?" sitä he kaikki olivat kysyneet, kysyneet oppineissa kirjoituksissa, tuikkivilta tähdiltä, tuulelta ja sateelta, kysyneet kaikkia mahdollisia kiertoteitä, ja vihdoin olivat viisaat ja oppineet, niinkuin sanottu, keksineet: "rakkaus synnyttää elämää, synnyttää elämän isään". Ja siinä he sanoivat enemmän kuin mitä itsekään ymmärsivät. He toistivat ja kirjoittivat reseptiksi: "Rakkaus synnyttää elämää", mutta kuinka koko tämä juttu reseptin mukaan valmistettaisiin, niin, siitä oltiin ymmällä. Vihdoin tulivat he yksimielisiksi siitä, että avun täytyi tulla prinsessan välityksellä, hänen, joka koko sielustaan ja sydämestään rakasti tätä isää. Vihdoin keksittiin myöskin, millä lailla oli meneteltävä. Niin, siitä oli nyt jo kulunut vuosia ja päiviä. Tyttären piti, kun uusikuu joka nousi, taasen oli laskenut, lähteä marmorisfinksin luo aavikon laitaan, luoda pois hiekka jalustalle vievän oven edestä, ja sitten kulkea läpi pitkän käytävän, joka johti keskelle yhtä suurista pyramiideista, missä muuan menneisyyden mahtava kuningas lepäsi loiston, komeuden ja muumiokotelon ympäröimänä. Siellä piti tytön kumartua kuolleen puoleen ja silloin hänelle ilmoitettaisiin, mistä hänen isälleen saataisiin elämä ja pelastus.
Kaiken tämän hän oli toimittanut ja unessa saanut tietää, että hänen syvästä suosta Tanskanmaalla — paikka oli selitetty hyvin tarkkaan — piti tuoda kotiin se lotuskukka, joka veden syvyydessä oli koskettanut hänen rintaansa; silloin pelastuisi isä.
Ja sentähden lensi tytär joutsenhahmossa Egyptinmaasta Villisuolle. Kas, tämän kaiken tiesivät haikaraisä ja haikaraemo ja nyt mekin tiedämme sen paremmin kuin ennen. Me tiedämme, että liejukuningas veti hänet mukaansa, tiedämme, että hän kotiväen silmissä on kuollut ja poissa. Ainoastaan viisain heistä kaikista sanoi vielä niinkuin haikaraemo: "prinsessa kyllä pitää puoliaan"! ja sitä he jäivät odottamaan, sillä he eivät tietäneet muuta keinoa.
— Minäpä luulen, että näpistän joutsenhahmon molemmilta pahoilta prinsessoilta! sanoi haikaraisä, — niin eivät pääse Villisuolle tekemään kiusaa. Joutsenhahmot säilytän siellä siksi kunnes niitä tarvitaan!
— Missä sinä ne säilytät? kysyi haikaraemo.
— Meidän pesässämme Villisuon laidalla! sanoi isä. — Minä ja nuorimmat poikaset kuljetamme ne yksissä neuvoin, ja jos ne käyvät meille liian työläiksi kantaa, niin on matkalla yllin kyllin paikkoja, johon ne voi kätkeä ensi muuttoon. Yksi joutsenhahmo hänelle tosin riittäisi, mutta kaksi on parempi. Hyvä on aina ottaa paljon matkavaatteita pohjoiseen maahan!
— Siitä ei sinua kukaan kiitä! sanoi haikaraemo. — Mutta olethan sinä herra talossa! Minulla ei ole mitään sanomista paitsi hautoma-aikana.
* * * * *
Viikinkilinnassa Villisuon laidalla, minne haikarat kevätpuoleen lensivät, oli pieni tyttö saanut nimen. Helgaksi he olivat ruvenneet kutsumaan häntä, mutta se nimi oli liian hempeä sellaiselle mielelle, joka asui tuossa mitä kauneimmassa olennossa. Kuukausi kuukaudelta tuli se enemmän näkyviin ja vuosien kuluessa, haikaroiden tehdessä matkansa syksyllä Niiliä kohti, keväällä Villisuota kohti, kasvoi pieni lapsi suureksi tytöksi, ja ennenkuin tiesikään, oli hän mitä ihanin kuusitoistavuotias neito; ulkokuoreltaan ihana, mutta sydämeltään kova ja raju, hurjempi useimpia tänä kovana, pimeänä aikana.
Hänelle oli ilo valkeilla käsillään vihmoa teurastetun uhrihevosen höyryävää verta. Hän puraisi mielensä hurjuudessa kaulan poikki mustalta kukolta, joka uhripapin piti teurastaa, ja kasvatusisälleen hän sanoi tosissaan:
— Jos sinun vihamiehesi tulisivat ja pistäisivät köydet katonparrujen päihin ja nostaisivat katon huoneesi päältä sinun nukkuessasi, niin minä en herättäisi sinua, vaikka voisinkin! Minä en kuulisi sitä, niin kiehuu veri vieläkin siinä poskessa, jota sinä vuosikausia sitten löit — sinä! Kyllä minä muistan sen!
Mutta viikinki ei uskonut näihin sanoihin, tytön kauneus oli hurmannut hänet niinkuin muutkin, eikähän hän liioin tietänyt, kuinka pienellä Helkalla mieli ja hahmo vaihtelivat. Ilman satulaa hän istui kuin kiinnikasvaneena täyttä laukkaa laskettavan hevosen selkään, eikä hän hypännyt pois, jos se tappeli muiden vihaisten hevosten kanssa. Täysissä vaatteissaan heittäysi hän rantatöyräältä vuonon vahvasti virtaavaan veteen ja ui viikinkiä vastaan, kun hänen veneensä ohjasi rantaa kohti. Pitkistä kauniista hiuksistaan leikkasi hän pisimmän suortuvan ja palmikoi siitä jänteen jouseensa:
— Oma tekemä hyvin tehty! sanoi hän.
Viikinkirouva oli kyllä tavallisesti luja sekä tahdoltaan että mieleltään, mutta tytärtä kohtaan hän käyttäytyi kuin lempeä, pelonalainen nainen, hänhän tiesikin, että noituus riivasi tuota kauhistuttavaa lasta.
Tuntui siltä kuin Helga sulaa häijyyttään hiukan liian usein olisi saanut päähänsä, äidin seisoessa porstuassa tai tullessa pihalle istuakseen kaivonkannelle, pyristellä käsivarsiaan ja jalkojaan ja sitten polskahtaa ahtaaseen syvään kaivonaukkoon, missä hän, sammakon sukua kun oli, sukelsi veteen ja taasen kohosi pinnalle, kapusi, ikäänkuin hän olisi ollut kissa, ja tuli, vaatteet vettä valuen, suurtupaan, niin että vihreät, permannolle sirotetut lehdet vesivirrassa kääntyivät.
Yksi side kuitenkin piteli pientä Helgaa: iltahämärä. Silloin hän kävi hiljaiseksi ja ikäänkuin miettiväksi, antoi puhutella ja johtaa itseään. Silloin veti häntä ikäänkuin sisäinen tunne äidin puoleen, ja kun aurinko laski ja muutos ulkonaisesti ja sisällisesti tapahtui, kyyristyi hän hiljaa, surullisena rupisammakon hahmoon. Ruumis tosin nyt oli paljon suurempi kuin tämän eläimen, mutta samalla sitä hirvittävämpi. Hän oli kuin surkea kääpiö, jolla on sammakon pää ja uimaräpylät sormien välissä. Oli jotakin tavattoman surullista noissa silmissä, joilla hän katseli eteensä, ääntä ei hänellä ollut, ainoastaan ontto, kuriseva parahdus kuin lapsella, joka itkee unissaan. Silloin saattoi viikinkirouva ottaa hänet syliinsä, hän unohti ruman hahmon, katseli ainoastaan noita surullisia silmiä ja sanoi usein:
— Toivoisin melkein, että sinä aina olisit mykkä sammakkolapseni. Sinä olet kamalampi katsella, kun kauneus kääntyy ulospäin.
Ja hän piirsi riimukirjoituksia noituutta ja sairautta vastaan, viskasi ne onnettoman päälle, mutta parannusta ei kuulunut.
— Ei uskoisi, että hän on ollut niin pieni, että hän on maannut lumpeessa! sanoi haikaraisä. — Nyt hän on kokonainen ihminen ja egyptiläisen äitinsä ilmetty kuva. Häntä emme koskaan sittemmin nähneet, hän ei pitänyt puoliaan, niinkuin sinä ja oppinein mies luulitte. Minä olen nyt vuosi vuodelta lentänyt Villisuon poikki ja halki, mutta hän ei koskaan ole antanut elonmerkkiä itsestään! Niin, minä voin sanoa sinulle, että olen niinä vuosina, jolloin olen tullut tänne muutamia päiviä ennen sinua, korjaamaan pesää, panemaan yhtä toista kuntoon, lentänyt kokonaisen yön ikäänkuin olisin ollut pöllö tai yölepakko, lakkaamatta, sulan veden yläpuolella, mutta ei siitä ole ollut mitään hyötyä! Eikä ole ollut hyötyä noista kahdesta joutsenhahmostakaan, jotka minä ja lapset kuljetimme tänne Niilin maasta. Se oli aika vaivalloista, kolmella matkalla me ne toimme. Nyt ne ovat maanneet monta vuotta pesän pohjalla, ja jos täällä joskus sattuu tulipalo, jos hirsilinna palaa, niin ne ovat mennyttä!
— Ja meidän hyvä pesämme on mennyttä! sanoi haikaraemo, — sitä sinä ajattelet vähemmin kuin suoprinsessaasi. Menisit kerran hänen luokseen ja jäisit liejuun! Olet huono perheenisä, sen olen sanonut siitä asti kun ensi kerran haudoin. Kunhan ei tuo hullu viikinkityttö vain ampuisi nuolta meidän tai poikastemme siipeen. Eihän hän tiedä, mitä tekee. Me olemme täällä toki hiukan vanhempia asukkaita kuin hän, ajattelisi hiukkasen sitä! Me emme koskaan unohda velvollisuuksiamme. Me annamme vuosittain veromme, yhden höyhenen, yhden munan ja yhden poikasen, niinkuin oikein on. Luuletko sinä, että kun hän on tuossa ulkopuolella, minä uskallan astella tuolla alhaalla niinkuin entisaikaan ja niinkuin teen Egyptissä, missä minä olen puoleksi heidän toverinsa ja missä kurkistan patoihin ja kattiloihin, silti unohtamatta mikä minulle sopii? Ei, minä istun täällä ylhäällä ja harmittelen hänen tähtensä — senkin vekara! — ja harmittelen sinun tähtesi myöskin! Olisit antanut hänen maata lumpeessa, niin hän nyt olisi ollut poissa!
— Sinä olet paljon kunnioitettavampi kuin sinun puheesi, sanoi haikaraisä, — minä tunnen sinut paremmin kuin sinä itse!
Ja sitten hän hypähti, liikutti pari kertaa raskaasti siipiään, oikaisi jalkansa taaksepäin ja lähti lentoon, purjehti eteenpäin siivet sojollaan. Kun hän oli hyvän matkan päässä, teki hän voimakkaan ponnistuksen, aurinko paistoi valkeisiin sulkiin, kaula ja pää ojentuivat eteenpäin! Siinä oli vauhtia ja lentoa.
— Hän on sentään kaunein heistä kaikista, sanoi haikaraemo, — mutta minä en sano sitä hänelle!
* * * * *
Tänä syksynä viikinki palasi varhain kotiin saaliineen ja vankineen. Näiden joukossa oli nuori kristitty pappi, yksi niitä miehiä, jotka vainosivat pohjoisten maiden epäjumalia. Usein oli viime aikoina sekä hallissa että naistentuvassa puhuttu uudesta uskosta, joka levisi laajalle kaikkiin maihin etelän puolella, niin, joka pyhän Ansgariuksen tuomana oli tullut aina Hedebyhyn asti Slienin luona. Yksin pieni Helgakin oli kuullut puhuttavan uskosta valkoiseen Kristukseen, joka rakkaudesta ihmisiin oli uhrannut itsensä, heitä pelastaakseen. Tämä oli häneltä, niinkuin sanotaan, mennyt sisään toisesta korvasta ja ulos toisesta. Sanaa rakkaus tuntui hän voivan käsittää ainoastaan silloin, kun hän surkeassa sammakkohahmossa kyyristeli suljetussa huoneessaan. Mutta viikinkirouva oli kuunnellut, ja sadut ja tarinat ainoan totisen Jumalan pojasta olivat oudosti liikuttaneet häntä.
Sotaretkiltä palanneet miehet olivat kertoneet komeista temppeleistä, ne olivat rakennetut hakatuista, kallisarvoisista kivistä ja pystytetyt hänelle, jonka käsky oli rakkaus. Kotiin oli tuotu pari raskasta kultaista astiaa, taidokkaasti siselöityä ja kauttaaltaan puhdasta kultaa; molemmissa oli outo ryydin tuoksu, ne olivat suitsutusastioita, joita kristityt papit heiluttivat alttarin edessä, missä ei koskaan vuotanut verta, mutta viini ja vihitty leipä muuttuivat hänen verekseen, joka oli uhrannut itsensä vielä syntymättömien sukukuntien hyväksi.
Nuori kristitty pappi oli viety hirsilinnan syvään, kivillä laskettuun kellariin, köytetty niiniköysillä jaloista ja käsistä. Kaunis hän oli, "kuin Balder katsella!" sanoi viikinkirouva, ja hänen hätänsä liikutti häntä, mutta nuori Helga toivoi, että vedettäisiin nuora hänen nilkkojensa läpi ja hänet sidottaisiin villien härkien häntiin.
— Sitten minä päästäisin irti koirat. Hei, soiden ja rämeiden poikki nummea kohti! Sitä olisi hauska katsella, vielä hauskempi saada seurata häntä matkalle!
Viikinki ei kuitenkaan tahtonut hänelle sitä kuolemaa, mutta korkeiden jumalien kieltäjänä ja vainoojana piti hänet huomisena päivänä uhrattaman verikivellä lehdossa, ensi kerran uhrattiin täällä ihminen.
Nuori Helga pyysi, että hän hänen verellään saisi pirskoittaa jumalankuvat ja kansan. Hän hioi kiiltävän veitsen ja kun yksi talon suuria ahneita koiria — niitä oli siellä yllinkyllin — juoksi hänen jalkoihinsa, pisti hän veitsen sen kylkeen. — Koetan vain veistä! sanoi hän, ja viikinkirouva katsoi suruissaan villiin, häijyyn tyttöön, ja kun yö tuli ja tyttären kauneushahmo sekä ruumiin että sielun puolesta vaihtui, puhui hän hänelle surun lämpöisiä sanoja murheellisen sielunsa pohjasta.
Ruma rupikonna noidanruumiineen seisoi hänen edessään ja tähtäsi ruskeat surulliset silmänsä häneen, kuunteli ja näytti käsittävän ihmisymmärryksellä.
— En koskaan, edes puolisolleni, ole sanonut miten kahdenkertaisesti minä sinun tähtesi kärsin! sanoi viikinkirouva, — sydämessäni on sinua kohtaan enemmän sääliä kuin itsekään uskoin! Suuri on äidin rakkaus, mutta sinun mieleesi ei koskaan ole tullut rakkautta! Sydämesi on kuin kylmä liejukimpale, mistä sinä oletkaan tullut talooni?
Silloin tuo ruskea olento omituisesti vapisi, tuntui siltä kuin sanat olisivat koskettaneet näkymätöntä sidettä ruumiin ja sielun välillä, silmiin tuli suuret kyyneleet.
— Sinulle tulee kerran kova aika! sanoi viikinkirouva, — hirveäksi se sinulle käy! Parempi olisi ollut, jos sinut lapsena olisi jätetty maantielle ja yökylmä olisi tuudittanut sinut kuolemaan! Ja viikinkirouva itki katkeria kyyneliä ja meni suuttuneena ja suruissaan pois, irtonaisen nahkaverhon taakse, joka riippui orrella ja jakoi huoneen kahtia.
Yksinään istui nurkassa kokoonkyyristynyt rupikonna. Oli aivan hiljaista, mutta lyhyiden väliaikojen jälkeen pääsi häneltä tukahdutettu huokaus. Oli kuin jokin elämä olisi tuskallisesti alkanut syntyä sydämen sopukassa. Hän astui askeleen, kuunteli, astui taasen askeleen ja tarttui nyt muodottomin käsin raskaaseen salpaan, joka oli työnnetty oven eteen. Hiljaa veti hän sen syrjään, varoen otti hän pois nappulan, joka oli pistetty säppiin; hän otti sytytetyn lampun, joka oli etumaisessa huoneessa. Tuntui siltä kuin jokin näkevä tahto olisi antanut hänelle voimia. Hän veti rautanappulan suljetun luukun edestä, hiipi alas vangin luo. Tämä nukkui, hän kosketti häntä kylmällä, kostealla kädellään ja kun hän heräsi ja näki iljettävän olennon, puistatutti häntä ikäänkuin hän olisi nähnyt pahan näyn. Sammakko veti veitsensä, sivalsi poikki hänen siteensä ja viittasi häntä seuraamaan itseään.
Pappi mainitsi pyhiä nimiä, teki ristin merkin ja kun olento pysyi muuttumattomana, lausui hän raamatun sanat:
— Autuas se, joka holhoo köyhää, Herra on auttava häntä pahana päivänä! — Kuka sinä olet? Mistä tämä eläimen muoto ja kuitenkin täynnä laupeuden tekoa!
Rupikonnaolento viittasi ja johdatti hänet suojelevien verhojen taitse yksinäisen käytävän läpi talliin, viittasi erääseen hevoseen. Pappi hyppäsi selkään, mutta sammakko asettui hänen eteensä ja piti kiinni eläimen harjasta. Vanki ymmärsi hänet ja täyttä laukkaa ratsastivat he tietä, jota hän ei milloinkaan olisi löytänyt, pois aavalle nummelle.
Hän unohti hänen iljettävän muotonsa, hän tunsi Herran armon ja laupeuden vaikuttavan noidan kautta. Hurskaita rukouksia hän rukoili ja pyhiä virsiä hän viritti. Silloin vapisi sammakko-olento, rukouksen ja laulun voimako lienee vaikuttanut, vai lähestyvän aamun kylmäkö se oli? Mitä hän mahtoikaan tuntea? Hän kohoutui korkealle ilmaan, tahtoi pysähdyttää hevosen ja hypätä maahan, mutta kristitty pappi piteli häntä kiinni kaikin voimin, veisasi kuuluvalla äänellä virren, ikäänkuin sillä olisi ollut voimaa päästää noituudesta, joka piteli häntä rumassa sammakkohahmossa, ja hevonen laukkasi entistä hurjemmin eteenpäin, taivas kävi punaiseksi, ensimäinen auringonsäde tunki esiin pilvestä ja kirkkaan valotulvan mukana tuli muutos: hän oli nuori kaunotar, jolla oli riivaava, häijy mieli. Pappi piteli sylissään mitä ihaninta nuorta naista ja kauhistui sitä, hyppäsi alas hevosen selästä, pysähdytti sen, koska hän luuli joutuneensa tekemisiin uuden, tuhoavan noituuden kanssa. Mutta nuori Helga oli hänkin samalla hypännyt maahan, lyhyt lapsenhame ulottui tuskin hänen polviinsa. Hän tempasi terävän veitsen vyöltään ja hyökkäsi hämmästyneen papin kimppuun.
— Päästäppä minut vain likellesi! huusi hän, — päästäppä minut vain likellesi ja veitsi on uppoava sinuun. Olet kalpea kuin kuloheinä! Orja! Senkin parraton!
Hän ryntäsi hänen päälleen, he mittelivät voimiaan kovassa taistelussa, mutta tuntui siltä kuin näkymätön mahti olisi antanut kristitylle miehelle voimaa. Hän piteli kiinni tytöstä ja vanha tammi siinä vieressä auttoi häntä puoleksi maasta irtaantuneine juurineen ikäänkuin sitomaan hänen jalkojaan, jotka olivat luisuneet niiden alle. Aivan likellä kumpusi lähde, hän pirskoitti tyttöä raikkaalla vedellä rintaan ja kasvoihin, käski saastaista henkeä lähtemään ja siunasi hänet kristityn tavan mukaan. Mutta kasteen vedellä ei ole voimaa siinä missä ei uskon vuo samalla kumpua sisästäpäin.
Ja kuitenkin oli pappi tälläkin kertaa tuo väkevä, niin, enempi kuin miehen väkevyys taistelevaa pahaa voimaa vastaan oli hänen teossansa, joka ikäänkuin valtasi tytön. Hän päästi kätensä vaipumaan, katseli ihmettelevin silmin ja kalpenevin poskin tätä miestä, joka näytti olevan mahtava hiisi, väkevä noituudessa ja salaisessa taidossa. Hän luki synkkiä loitsuja, piirteli ilmaan salaisia merkkejä. Ei välähtelevä kirves tai terävä veitsi, jos hän olisi heiluttanut niitä hänen edessään, olisi saanut häntä räpäyttämään silmääkään, mutta hän teki sen, kun pappi kirjoitti ristin merkin hänen otsaansa ja rintaansa. Kuin kesy lintu hän nyt istui ja pää painui rintaa vastaan.
Lempeästi puheli mies hänelle siitä rakkauden työstä, minkä hän tänä yönä oli hänelle tehnyt, kun hän sammakon rumassa hahmossa oli tullut, irroittanut hänen siteensä ja vienyt hänet valoon ja elämään. Tyttö oli hänkin sidottu, sanoi mies, sidottu vieläkin kireämmillä siteillä kuin hän, mutta hänkin pääsisi, ja hänen avullaan, valoon ja elämään. Hedebyhyn, pyhän Ansgariuksen luo hän tahtoi hänet saattaa, siellä, kristityssä seudussa noituus jättäisi hänet. Mutta ei edessään, hevosen selässä hän uskaltaisi häntä viedä, vaikka hän vapaaehtoisesti asettuisikin siihen.
— Takana hevosen selässä sinun täytyy istua, ei minun edessäni! Sinun noituutesi kauneudessa on voima, joka on pahasta, minä pelkään sitä — ja kuitenkin on minulla voitto Kristuksessa!
Hän notkisti polvensa, rukoili niin hurskaasti ja hartaasti. Mykkä metsäluonto vihittiin siten ikäänkuin pyhäksi kirkoksi. Linnut alkoivat laulaa ikäänkuin ne olisivat kuuluneet uuteen seurakuntaan, villit tuoksumaratit lemusivat ikäänkuin ne olisivat tahtoneet korvata ambran ja pyhän sauhun. Kovalla äänellä julisti hän raamatun sanaa:
— Valo on tullut meille loistaakseen niille, jotka istuvat pimeydessä ja kuoleman varjossa, johtaakseen meidän jalkamme rauhan tielle.
Ja hän puhui koko luomakunnan kaipuusta ja hänen puhuessaan seisoi hevonen, joka oli tuonut heitä hurjaa vauhtia, paikoillaan ja penkoi suuria karhunvatukanvarsia niin että kypsät, mehevät marjat putosivat pienen Helgan käteen, itse tarjoutuen virkistykseksi.
Kärsivällisenä antoi hän nostaa itsensä hevosen selkään, istui siinä kuin unissakävijä, joka ei ole valveilla, mutta kuitenkaan ei kävelekään. Kristitty mies köytti niininauhalla yhteen kaksi oksaa niin että ne muodostivat ristin, sitä hän piteli korkealla kädessään ja niin he ratsastivat läpi metsän, joka kävi tiheämmäksi, tie vajottavammaksi, tai ei ollut tietä ensinkään. Oratuomi seisoi ikäänkuin tiensalpana, täytyi kiertää se; lähteestä ei kehittynyt juoksevaa puroa, vaan pysähtynyt suo, se täytyi kiertää. Raikkaassa metsäilmassa oli virkistävää voimaa ja niinikään oli tätä voimaa niissä lempeyden sanoissa, jotka pappi uskossa ja kristityn rakkaudessa lausui, hartaasti haluten saattaa noidutun valoon ja elämään.
Sadepisaranhan sanotaan kovertavan kovankin kiven, meren aallot hiovat ajan mittaan repeytyneet, terävät kallionlohkareet pyöreiksi, armon kaste, joka oli vuotanut pienelle Helgalle, koversi kovan, hioi terävän. Tosin ei sitä saattanut huomata, hän ei itsekään tietänyt sitä — tietääkö siemen maassa, kun virvoittava kosteus ja lämmin auringonsäde siihen sattuvat, että siinä uinuu kasvi ja kukkanen!
Niinkuin äidin laulu lapselle huomaamatta jää mieleen ja se sopertelee perässä yksityisiä sanoja ymmärtämättä niitä, mutta nämä sitten kokoontuvat ajatuksiksi ja kerran käyvät kirkkaammiksi, niin vaikutti tässäkin sana, jolla on luomisvoima.
He ratsastivat metsästä, nummen poikki, taasen tiettömien korpien halki, silloin he illansuussa kohtasivat rosvoja.
— Mistä sinä olet ryöstänyt tuon kauniin tytön? huusivat nämä, pysähdyttivät hevosen, tempasivat alas molemmat ratsastajat, sillä heitä oli monta. Papilla ei ollut muuta puolustusasetta kuin veitsi, jonka hän oli ottanut pieneltä Helgalta, sillä hän iski ympärilleen, yksi rosvoista heilutti kirvestään, mutta nuori kristitty mies teki onnistuneen hypyn syrjään, muuten isku olisi sattunut häneen. Nyt meni kirveen terä syvälle hevosen kaulaan niin että veri syöksyi esiin ja eläin kaatui maahan; silloin karkasi pieni Helga ikäänkuin pitkän, syvän ajatuksettomuutensa herättämänä esiin ja paiskautui huohottavan eläimen päälle. Kristitty pappi asettui hänen eteensä suojelemaan ja varjelemaan, mutta yksi rosvoista heilautti raskaan rautanuijansa hänen otsaansa vastaan niin että se ruhjoutui ja veri ja aivot pursuivat ulos. Kuolleena hän kaatui maahan.
Rosvot tarttuivat pienen Helgan valkeaan käsivarteen, aurinko laski samassa, viimeinen auringonsäde sammui ja hän muuttui rumaksi rupikonnaksi. Valkoisenvihreä suu ulottui yli puolen kasvoja, käsivarret kävivät ohuiksi ja niljaisiksi, leveä, uimaräpyläinen käsi levittäytyi viuhkanmuotoiseksi — silloin päästivät rosvot kauhuissaan hänet. Hän seisoi inhoittavana hirviönä heidän keskellään, ja sammakon luonnon mukaan hän hyppeli korkealle ilmaan, korkeammalle kuin hän itse oli pitkä, ja hävisi tiheikköön. Silloin huomasivat rosvot, että tämä oli Looken häijyä petosta tai salaista noituutta, ja kauhistuneina kiiruhtivat he pois.
* * * * *
Täysikuu oli jo noussut, pian se levitti loistoa ja valoa, ja tiheiköstä ryömi, sammakon surkeassa hahmossa, esiin pieni Helga. Hän pysähtyi kristityn papin ruumiin ääreen ja surmatun ratsunsa luo. Hän katseli niitä silmin, jotka näyttivät itkevän, sammakonpää päästi äännähdyksen ikäänkuin lapsi, joka purskahtaa itkuun. Hän heittäytyi vuoroin toista, vuoroin toista vastaan, otti vettä käteensä, jonka uimaräpylä teki suuremmaksi ja kuperammaksi, ja valeli heitä sillä. Kuolleet he olivat, kuolleiksi he jäävät! Sen hän ymmärsi. Pian saattavat villit eläimet tulla ja syödä heidän ruumiinsa. Ei, se ei saa tapahtua: Sentähden hän kaivoi maahan, niin syvään kuin taisi, haudan hän tahtoi avata heille, mutta hänellä ei ollut muuta asetta kuin luja puunoksa ja molemmat kätensä, mutta niissä kiristi uimaräpylä, se halkesi, veri vuoti. Hän ymmärsi, ettei työ käy häneltä, silloin hän otti vettä ja pesi kuolleen kasvot, peitti ne tuoreilla vihreillä lehvillä, kantoi paikalle suuria oksia ja latoi ne hänen ylitseen, sirotti väliin lehtiä, otti sitten raskaimmat kivet, mitkä saattoi nostaa, laski ne kuolleiden ruumiiden päälle ja tukki aukot sammalilla. Silloin hän luuli hautakummun olevan lujan ja turvatun, mutta tämän raskaan työn aikana oli yö kulunut, aurinko tuli esiin — ja pieni Helga seisoi koko kauneudessaan, kädet vuotaen verta ja ensi kerran kyyneliä punastuvilla, neitseellisillä poskilla.
Silloin muutoksen tapahtuessa taistelivat hänessä nuo molemmat luonnot. Hän vapisi, katseli ympärilleen ikäänkuin hän heräisi tuskallisesta unesta, karkasi sitten solakan pyökin luo, piteli kiinni siitä, jotta olisi jotakin tukea, ja samassa hän äkkiä kiipesi kuin kissa puun latvaan ja piteli siitä kiinni. Hän istui siellä kuin arka orava, istui koko pitkän päivän metsän syvässä yksinäisyydessä, missä kaikki on hiljaa ja kuollutta — niinhän sanotaan! —, kuollutta, niin: siellä leijaili pari perhosta leikkien tai kiistellen; aivan vieressä oli muutamia muurahaiskekoja, jokaisessa monta sataa toimeliasta pikkueläjää, jotka kihisivät edestakaisin; ilmassa tanssi lukemattomia sääskiä, parvi parven vieressä; ohitse kiiti laumoittain surisevia kärpäsiä, leppälintuja, kultaseppiä ja muita siivekkäitä pieniä eläimiä, kasimato ryömi esiin märästä maasta, myyrä työnsi ylös multaa — muuten oli kaikkialla hiljaista, kuollutta, kuollutta, niinkuin on tapana sanoa ja ymmärtää. Kukaan ei huomannut pientä Helgaa paitsi närhit, jotka kirkuen kiersivät puun latvaa, missä hän istui; ne hyppelivät rohkean uteliaina oksia pitkin häntä kohti. Välähdys hänen silmistään karkoitti ne taasen pois, mutta ne eivät tulleet hänestä hullua viisaammiksi eikä hän itsekään itsestään.
Kun ilta lähestyi ja aurinko alkoi laskea, kutsui muutos hänet uudestaan liikkeelle. Hän liukui alas puusta ja kun viimeinen auringonsäde sammui, istui hän sammakon kokoonkäpertyneessä hahmossa, käsien uimaräpylät verillä, mutta silmät säteilivät nyt loistoa, jota niillä kauneuden hahmossa ennen tuskin oli ollut. Mitä lempeimmät, hurskaat tytönsilmät loistivat sammakkonaamion takaa, ne todistivat syvää mieltä, inhimillistä sydäntä. Kauneussilmät purskahtivat itkuun, ne itkivät sydämen raskaita kevennyksen kyyneliä.
Luodun hautakummun vieressä näkyi vielä oksista tehty risti, joka oli sidottu kokoon niinellä: viimeinen työ hänen kädestään, joka nyt oli kuollut ja poissa. Pieni Helga otti sen, ajatus tuli itsestään, hän pystytti sen kivien väliin, hänen ja kuolleen hevosen muistoksi. Muiston surumieli sai kyyneleet puhkeamaan esiin, ja tämän sydämen tunteen vallitessa piirteli hän saman merkin maahan haudan ympärille, se kehysti sitä niin kauniisti — ja silloin, hänen molemmin käsin piirtäessään ristin merkkiä, putosi uimaräpylä kädestä kuin rikkirevitty hansikas, ja kun hän peseytyi lähteen vedessä ja ihmetteli hienoja valkeita käsiään, teki hän taasen ristin merkin ilmaan, itsensä ja kuolleen väliin. Silloin värisivät hänen huulensa, silloin liikkui hänen kielensä ja nimi, jota hän useimmin oli kuullut laulettavan ja lausuttavan ratsastettaessa metsän läpi, kaikui hänen suustaan, hän lausui sen: Jeesus Kristus!
Silloin raukesi rupikonnan hahmo, hän oli nuori kaunotar. Mutta pää vaipui väsyneenä, jäsenet kaipasivat lepoa — hän nukkui.
Unta kesti kuitenkin vain lyhyeltä, keskiyön aikaan hänet herätettiin: hänen edessään seisoi kuollut hevonen, sädehtivänä, täynnä elämää, silmistä ja haavoittuneesta kaulasta tulvi valo. Aivan sen viereen ilmestyi surmattu kristitty pappi — "kauniimpana kuin Balder", olisi viikinkirouva sanonut, ja kuitenkin hän tuli kuin tulenliekeissä.
Suurissa lempeissä silmissä oli vakavuus, vanhurskauden tuomio, katse niin läpitunkeva, että se loisti ikäänkuin kovaakokeneen tytön sydämen syvimpään sopukkaan asti. Pieni Helga vapisi tätä katsetta ja hänen muistinsa heräsi ikäänkuin tuomiopäivän voimasta. Kaikki hyvyys mitä oli osoitettu hänelle, jokainen rakkauden sana joka oli sanottu hänelle, kävi ikäänkuin eläväksi. Hän ymmärsi, että rakkaus oli pitänyt häntä pystyssä koettelemuksen päivinä, päivinä, jolloin sielun ja liejun lapsi kilvoittelee ja taistelee. Hän käsitti seuranneensa ainoastaan mielijohteitaan, tekemättä mitään omasta puolestaan; kaikki oli hänelle annettu, kaikkea oli ikäänkuin johdettu. Hän kumartui halpana, nöyränä, ujona sen eteen, joka tutkii jokaisen sydämen sopukan. Ja tänä hetkenä tunsi hän ikäänkuin salaman puhdistuksen liekistä, pyhän hengen tulen.
— Sinä liejun tytär! sanoi kristitty pappi, — liejusta, maasta olet sinä tullut — maasta olet sinä jälleen nouseva ylös! Auringonsäde sinussa kulkee, tietoisena ruumiillisesta verhostaan, takaisin alkulähteeseensä, se ei ole säde aurinkoruumiista, vaan säde Jumalasta! Ei yhdenkään sielun pidä joutua kadotukseen, mutta pitkältä kestää ajallista, se on elämän lentoa iäisyyteen. — Minä tulen kuolleitten maasta, myöskin sinun on kerran kuljettava läpi noiden syvien laaksojen siihen loistavaan vuoristomaahan, missä armo ja täydellisyys asuvat. En vie sinua Hedebyhyn kastettavaksi, ensin sinun täytyy murtaa syvää suopohjaa peittävä vesikilpi, nostaa ylös elämäsi ja syntysi elävä juuri, täyttää tehtäväsi, ennenkuin vihkiminen saattaa tapahtua.
Ja hän nosti hänet hevosen selkään, ojensi hänelle samankaltaisen kultaisen suitsutusastian, jommoisen hän ennen oli nähnyt viikinkilinnassa, siitä levisi niin suloinen ja voimakas lemu. Avoin haava surmatun otsassa loisti kuin sädehtivä otsaripa. Hän otti ristin haudalta, nosti sen korkealle ilmaan ja nyt he, istuen surmatun hevosensa selässä läksivät lentämään yli humisevan metsän, yli kumpujen, joihin sankarit olivat haudatut. Ja mahtavat haamut nousivat, ratsastivat esiin ja pysähtyivät kummun harjalle. Kuun valossa säteili niiden otsien ympärillä leveä kultavanne kultaisine solmuineen, viitta liehui tuulessa. Lohikäärme, joka hautoi aarteita, nosti päänsä ja katsoi heidän jälkeensä. Kääpiökansa pilkisti esiin kummuista ja peltovaoista, ne kihisivät punaisin, sinisin ja vihrein valoin, siinä kävi ryöppy, joka muistutti kipunoita poltetun paperin tuhassa.
Yli metsien ja nummien, jokien ja rämeiden he lensivät, ylös Villisuota kohti. Sen yllä he liitelivät suurissa kaarissa. Kristitty pappi nosti korkealle ristin, se paistoi kuin kulta, ja hänen huuliltansa kaikui messulaulu. Pieni Helga lauloi mukana, niinkuin lapsi laulaa äidin laulaessa. Hän heilutti suitsutusastiaa, siitä lähti alttarintuoksu, niin voimakas, niin ihmeitätekevä, että suon kaislat ja ruo'ot puhkesivat kukkaan. Kaikki idut työntyivät esiin syvältä maasta, kaikki missä elämää oli kohosi ylöspäin, lumpeita oli vilisemällä kuin mitäkin harsoa, ne muodostivat ikäänkuin kudotun kukkaismaton, ja tällä lepäsi nukkuva nainen, nuori ja kaunis, pieni Helga luuli näkevänsä itsensä, oman peilikuvansa tyynessä vedessä. Hän näki äitinsä, liejukuninkaan puolison, prinsessan Niilin vesiltä.
Kuollut kristitty pappi käski nostaa hukkuvan hevosen selkään, mutta hevonen vaipui taakan alla ikäänkuin sen ruumis olisi ollut pelkkä käärinliina, joka hulmuaa tuulessa. Ristinmerkki teki kuitenkin ilma-aaveen lujaksi ja kaikki kolme he ratsastivat kuivalle maalle.
Silloin lauloi kukko viikingin linnassa ja näyt haihtuivat sumuiksi, jotka tuuli vei, mutta silmä silmää vasten seisoivat äiti ja tytär.
— Itsenikö minä näen syvässä vedessä! sanoi äiti.
— Itsenikö minä näen kirkkaassa kilvessä! huudahti tytär, ja he likenivät toisiaan, rinta rintaa vasten, syli syliä, voimakkaimmin sykki äidin sydän ja hän ymmärsi sen.
— Lapseni, oman sydämeni kukka! Lootukseni syvistä vesistä!
Ja hän syleili lastaan ja itki. Kyyneleet olivat uusi elämän ja rakkauden kaste pienelle Helgalle.
— Joutsenhahmossa minä tulin tänne ja heitin sen yltäni! sanoi äiti, — vaivuin hyllyvän maan läpi syvälle suon liejuun, joka kuin muuri sulkeutui minun ympärilleni. Mutta pian minä tunsin raikkaamman virtauksen: jokin voima veti minua syvemmälle, yhä syvemmälle, tunsin unen painavan silmäluomiani, vaivuin uneen, näin unta —- minusta oli kuin taasen olisin maannut Egyptin pyramiidissa, mutta edessäni seisoi vielä sama keinuva lepänkanto, joka suon pinnalla oli pelästyttänyt minut. Katselin halkeamia kuoressa ja ne loistivat eri väreissä ja muuttuivat hieroglyfeiksi, se oli muumion kotelo, jota minä katselin. Se murtui ja esiin astui tuhatvuotinen valtias, muumio-olento, musta kuin piki, mustankiiltävä kuin metsäetana, tai lihava musta lieju, liejukuningas tai pyramiidin muumio, en tietänyt kumpiko. Hän kiersi käsivartensa ympärilleni ja minusta tuntui siltä kuin minun täytyisi kuolla. Tunsin jälleen eläväni vasta kun poveni taas kävi lämpöiseksi ja pieni lintu siinä räpytteli siipiään, viserteli ja lauloi. Se lensi rinnaltani korkealle pimeää raskasta kattoa kohti, mutta pitkä vihreä nauha yhdisti sitä vielä minuun. Minä kuulin ja ymmärsin sen kaipauksen sävelet: vapaus! aurinko! Isän luo! — silloin ajattelin omaa isääni kodin aurinkoisessa maassa, elämääni, rakkauttani. Sen hetken perästä en ole nähnyt unta, nukuin totisesti sikeää, pitkää unta, kunnes tällä hetkellä sävelet ja tuoksu nostivat ja vapauttivat minut!
Vihreä nauha äidin sydämen ja linnun siiven välillä, missä se nyt leijaili, minne se oli viskattu? Ainoastaan haikara oli sen nähnyt, nauha oli vihreä varsi, solmu loistava kukka, lapsen kehto, lapsen, joka nyt oli kasvanut kauneudessa ja taasen lepäsi äidin sydäntä vastaan.
Ja heidän siinä seisoessaan sylityksin, lenteli haikaraisä kaartaen heidän ympärillään, viiletti sitten pesälleen, toi siellä vuosikausia säilytetyt höyhenhahmot, heitti yhden kummallekin ja se sujui heidän ympärilleen, ja he kohosivat maasta kahtena valkoisena joutsenena.
— Puhukaamme nyt! sanoi haikaraisä, — nyt me ymmärrämme toistemme kieltä, vaikka nokka toisella linnulla on toisella tavalla muovaeltu kuin toisella! Sopii niin hyvin kuin ikinä voi, että te tulette tänä yönä, huomenna olisimme olleet poissa, äiti, minä ja poikaset! Me lähdemme etelään! Niin, katsokaa vain minua, olen vanha ystävä Niilinmaasta ja samoin äitikin; hänen tunteensa on enemmän sydämessä kuin nokassa. Hän aina luuli, että prinsessa kyllä pitäisi puoliaan! Minä ja poikaset olemme tuoneet joutsenhahmot tänne ylös —! No niin, kuinka minä olen iloissani ja kuinka onnellista, että vielä olen täällä. Kun päivä koittaa, lähdemme liikkeelle! Suuri haikaraseurue! Me lennämme edellä, pysykää vain perässä, niin ette erehdy tiestä; minä ja poikaset kyllä puolestamme pidämme teitä silmällä!
— Ja lootuskukka, joka minun piti tuoda, sanoi egyptiläinen prinsessa, — se lentää joutsenhahmossa rinnallani! Sydämeni kukkasen tuon mukanani, sellainen on ratkaisu. Kotiin päin, kotiin päin!
Mutta Helga sanoi, ettei hän voinut jättää Tanskanmaata vielä kerran näkemättä kasvatusäitiään, hellää viikinkirouvaa. Helgan mieleen nousi jokainen kaunis muisto, jokainen hellä sana, jokainen kyynel, jonka kasvatusäiti oli itkenyt, ja miltei tuntui tällä hetkellä siltä kuin hän olisi enimmän rakastanut tätä äitiä. — Niin, kyllä meidän täytyy lähteä viikinkikartanoon! sanoi haikaraisä, — siellähän odottavat äiti ja poikaset! Kyllä ne nyt tulevat mulkoilemaan silmiään ja pieksämään suuta! Niin, äiti nyt ei sano niin paljon, hän on lyhytsanainen ja sukkela, ja tarkoittaa vieläkin parempaa! Minäpä heti paikalla vähän rämistelen, niin että he kuulevat meidän tulevan!
Ja sitten rämisteli haikaraisä nokallaan ja hän ja joutsenet lensivät viikinkilinnaan.
Siellä nukuttiin vielä sikeää unta, vasta myöhään yöllä oli viikinkirouva saanut rauhaa. Hän oli tuskissaan pienen Helgan tähden, joka nyt kokonaista kolme vuorokautta oli ollut kadoksissa kristityn papin kanssa. Tytön oli täytynyt auttaa hänet matkaan, hänen hevosensa oli poissa tallista. Minkä voiman avulla tämä kaikki oli tapahtunut? Viikinkirouva ajatteli ihmeitä, joita kuului tapahtuneen valkoisen Kristuksen voimasta ja niiden välityksellä, jotka uskoivat häneen ja siunasivat häntä. Vaihtelevat ajatukset saivat muodon unielämässä, hänestä tuntui siltä kuin hän vieläkin olisi istunut valveilla, miettien vuoteensa laidalla, ja ulkopuolella vaani pimeys. Myrsky tuli, hän kuuli meren vyörynnän lännessä ja idässä, Pohjanmeren ja Kattegatin vesiltä. Se ääretön käärme, joka merenpohjalla kiertyy maan ympäri, hytki suonenvedossa. Jumalten yö likeni, Ragnarök, joksi pakanat kutsuivat maailman loppua, aikaa, jolloin kaikki oli häviävä, yksinpä korkeat jumalat. Gjallertorvi soi ja yli taivaankaaren ratsastivat jumalat, teräkseen puettuina taistellakseen viimeisen taistelun. Heidän edellään lensivät siivekkäät kilpineidot ja jonon päättivät kuolleiden urhojen haamut. Koko ilma heidän ympärillään loisti revontuliliekeissä, mutta pimeys voitti. Se oli kauhea hetki.
Ja aivan likellä kärsivää viikinkirouvaa istui lattialla pieni Helga sammakon ilkeässä hahmossa, hänkin vapisi ja turvautui kasvatusäitiin, joka otti hänet syliinsä ja hellästi painoi häntä vastaansa, vaikka rupisammakon muoto tuntuikin ilkeältä. Ilma kajahteli miekan- ja nuijaniskuista, vinkuvista nuolista, ikäänkuin myrskyävä raesade olisi mennyt heidän päällitseen. Hetki oli tullut, jolloin maa ja taivas oli halkeava, tähdet putoavat, kaikki hävitettävä Surturin tulessa. Mutta uusi maa ja taivas tulevat, sen hän tiesi, vilja on aaltoileva siinä missä meri nyt vyöryi yli hedelmättömän hiekkapohjan, ääretön jumala on hallitseva, ja hänen luokseen nousee Balder, lempeä, rakastavainen, pelastuneena kuolleiden valtakunnasta — hän tulee — viikinkirouva näkee hänet, hän tuntee hänen kasvonsa — se on kristitty, vangittu pappi.
— Valkoinen Kristus! huusi hän ääneensä ja mainitessaan nimeä painoi hän suudelman iljettävän sammakkolapsensa otsalle. Silloin raukesi rupisammakon hahmo ja pieni Helga seisoi hänen edessään koko ihanuudessaan, lempeämpänä kuin koskaan ennen, ja silmät säihkyen. Hän suuteli kasvatusäidin käsiä, siunasi häntä kaikesta huolenpidosta ja rakkaudesta, jota hän ahdistuksen ja koettelemuksen päivinä soi hänelle, kiitti häntä ajatuksista, jotka hän oli kylvänyt häneen ja herättänyt, kiitti häntä siitä, että hän oli maininnut nimen, jonka hän vielä toisti: valkoinen Kristus! Ja pieni Helga kohosi niinkuin mahtava joutsen, siivet levittäytyivät suuriksi ja humisivat niinkuin muuttolintujen parvi lentäessään pois.
Viikinkirouva heräsi tähän ja ulkona kuului vieläkin sama voimakas siipien havina — hän tiesi, että haikarat siihen aikaan muuttivat, ne olivat ne, jotka hän kuuli. Vielä kerran tahtoi hän nähdä ne ennen niiden lähtöä ja sanoa niille hyvästi! Hän nousi, meni kuistille ja silloin hän näki siipirakennuksen katonharjalla haikaran haikaran vieressä ja pitkin pihaa, korkeiden puiden yli lensi parvia, tehden mahtavia kaarroksia. Mutta juuri vastapäätä häntä, kaivonkannella, missä pieni Helga niin usein oli istunut ja peloittanut hänet villeydellään, istui nyt kaksi joutsenta, katsellen häneen viisain silmin. Ja hän muisti unensa, se täytti yhä kokonaan hänen mielensä, aivan kuin todellisuus. Hän ajatteli pientä Helgaa joutsenhahmossa, hän ajatteli kristittyä pappia, ja yhtäkkiä tuntui hänen sydämessään oudon iloiselta.
Joutsenet räpyttelivät siipiään, kumarsivat kaulojaan ikäänkuin nekin olisivat tahtoneet esittää tervehdyksensä. Ja viikinkirouva levitti käsivartensa niiden puoleen ikäänkuin hän olisi ymmärtänyt sen, hymyili itkun ja monien ajatusten vallassa.
Silloin kohosivat, siipiään kahistellen ja nokkiaan päristellen kaikki haikarat, lähteäkseen matkalle etelään.
— Me emme odota pääskysiä! sanoi haikaraemo, — jos tahtovat mukaan, niin tulkoot! Me emme voi odottaa kunnes kurmitsat lähtevät! On sentään kaunista matkustaa näin perheittäin eikä niinkuin peipposet ja suokukot, joiden koirakset lentävät erikseen ja naarakset erikseen, se oikeastaan ei ole säädyllistä! — ja mitä lentämistapaa joutsenet käyttävätkään?
— Jokainen lentää omalla tavallaan, sanoi haikaraisä, — joutsenet lentävät vinottain, kurjet kolmikulmassa ja kurmitsat käärmeenmuodossa.
— Älä puhu käärmeistä meidän lentäessämme täällä ylhäällä, sanoi haikaraemo, — se herättää poikasissa vain haluja, joita ei voida tyydyttää.
* * * * *
— Ovatko nuo tuolla alhaalla ne korkeat vuoret, joista olen kuullut puhuttavan? kysyi Helga joutsenhahmossa.
— Ne ovat ukkospilviä, jotka ajelehtivat alapuolellamme! sanoi äiti.
— Mitä valkoisia pilviä nuo ovat, jotka kohoavat niin korkealle? kysyi
Helga.
— Sinä näet ikuisen lumen peittämät vuoret! sanoi äiti ja he lensivät alppien yli, alas sinistä Välimerta kohti.
* * * * *
— Afrikan maa! Egyptin ranta! riemuitsi joutsenhahmossa Niilin tytär, kun hän ilmasta näki valkeankeltaisena, aallonmuotoisena viiruna kotiseutunsa.
Myöskin linnut näkivät sen ja kiiruhtivat lentoaan.
— Minä tunnen nenässäni Niilin liejun ja märät sammakot! sanoi haikaraemo. — Vatsassani kutiaa. Niin, nyt te saatte herkutella, ja te saatte nähdä marabuhaikaran, ibislinnun ja kurkia! Ne kuuluvat kaikki perheeseen, mutta eivät ole niin kauniita kuin me. Ne ovat olevinaan ylhäisiä, varsinkin ibis, egyptiläiset ovat hemmoitelleet häntä, ne tekevät hänet muumioksi, täyttävät hänet maustekasveilla. Minä näkisin mieluummin, että minut täytettäisiin elävillä sammakoilla, sitä tekin tahtoisitte, ja teidät täytetäänkin! Parempi jotakin kuvussa elinaikana kuin komeilla kuoltuaan, se on minun mielipiteeni ja se on aina oikea!
— Nyt ovat haikarat tulleet! sanottiin rikkaassa talossa Niilin rannalla. Siellä lepäsi avonaisessa pilarisalissa, pehmeillä, leopardinnahoilla päällystetyillä patjoilla kuninkaallinen herra, ei elävänä eikä kuolleena, odotellen lootuskukkaa syvästä suosta pohjolassa. Sukulaiset ja palvelijat seisoivat hänen ympärillään.
Ja saliin lensi kaksi komeaa valkoista joutsenta, ne olivat tulleet haikaroiden mukana. Ne pudottivat yltään häikäisevän höyhenhahmonsa ja siinä seisoi kaksi kaunista naista, niin toinen toisensa näköistä kuin kaksi kastepisaraa. He painuivat kalpean, kuihtuvan vanhan miehen puoleen, he heittivät taapäin pitkät hiuksensa ja pienen Helgan kumartuessa isoisän puoleen punastuivat vanhuksen kasvot, hänen silmänsä saivat loistetta, kangistuneihin jäseniin tuli elämää. Vanhus nousi reippaana ja nuortuneena. Tytär ja tyttärentytär sulkivat hänet syliinsä ikäänkuin aamutervehdykseksi, iloiten pitkän, raskaan unennäön jälkeen.
* * * * *
Ja ilo vallitsi koko talossa ja haikaranpesässä myöskin, mutta siellä se kuitenkin pääasiassa johtui hyvästä ruuasta, kihisevästä sammakkojen paljoudesta. Ja samaan aikaan kun oppineet hätäisesti, päällisin puolin panivat muistoon tarinan noista kahdesta prinsessasta ja terveyskukkasesta, joka oli suuri tapaus ja tuotti siunausta kodeille ja maalle, kertoivat haikaravanhemmat sen omalla tavallaan ja omalle perheelleen, mutta vasta kun kaikki olivat kylläiset, ennemminhän heillä oli muutakin tekemistä kuin kuunnella juttuja.
— Nyt sinusta tulee jotakin! kuiskasi haikaraemo, — muu ei ole mahdollista!
— Oh, mitä minusta tulisi! sanoi haikaraisä. — Ja mitä minä olen tehnyt? En mitään!
— Sinä olet tehnyt enemmän kuin kaikki nuo muut! Ilman sinua ja poikasia eivät molemmat prinsessat koskaan olisi uudelleen nähneet Egyptiä ja saaneet vanhusta terveeksi. Sinusta tulee jotakin! Saat varmaan tohtorinarvon, ja meidän poikasemme saavat sen sitten syntymässään, ja niiden poikaset taas eteenpäin! Sinä oletkin jo aivan egyptiläisen tohtorin näköinen, — minun silmissäni!
Oppineet ja viisaat kehittivät perusajatusta, niinkuin he sitä nimittivät, joka oli läpikäyvänä koko tapahtumassa: "rakkaus synnyttää elämää!" He antoivat sille selityksiä eri tavoin: "lämmin auringonsäde oli Egyptin prinsessa, hän astui alas liejukuninkaan luo, ja heidän kohdatessaan puhkesi esiin kukka".
— En niin aivan oikein voi toistaa sanoja! huomautti haikaraisä, joka oli kuunnellut katolla ja jonka piti kertoa siitä pesässä. — Se oli niin monimutkaista, mitä he sanoivat, se oli niin viisasta, että he heti saivat arvoja ja lahjoja, yksinpä kokkikin sai suuren kunniamerkin — se kyllä oli liemen ansio!
— Ja mitä sinä sait? kysyi haikaraemo, — eihän heidän nyt pitäisi unohtaa tärkeintä, ja se olet sinä! Oppineet ovat vain soitelleet suuta tässä asiassa! Mutta sinun vuorosi kai tulee!
Myöhään yöllä, kun unen rauha lepäsi yli taasen onnellisen talon, valvoi vielä muuan, eikä se ollut haikaraisä, vaikka hän seisoi yhdellä jalalla pesässä, nukkuen vartiasotamiestä, ei, pieni Helga valvoi, kumartui alas parvekkeelta ja katseli kirkasta ilmaa suurine loistavine tähtineen, jotka olivat suuremmat ja loistoltaan puhtaammat kuin minä hän oli nähnyt ne pohjoisessa, ja kuitenkin samat. Hän ajatteli Villisuota, kasvatusäidin lempeitä silmiä, kyyneliä, jotka hän oli vuodattanut sammakkolapsi-raukan vuoksi, joka nyt seisoi tähtien loistossa Niilin vesien varsilla, suloisessa kevätilmassa. Hän ajatteli rakkautta tuon pakanallisen naisen rinnassa, rakkautta, jota hän oli osoittanut kurjalle olennolle, joka ihmishahmossaan oli paha eläin ja eläinhahmossaan iljettävä katsella ja koskettaa. Hän katseli loistavia tähtiä ja muisteli kirkkautta kuolleen otsalla, heidän ratsastaessaan metsän ja suon yli. Hänen muistissaan soi säveliä, sanoja, joita hän oli kuullut lausuttavan heidän ratsastaessaan ja hänen istuessaan noiduttuna hevosen selässä, sanoja rakkauden suuresta alkuperästä, korkeimmasta rakkaudesta, joka käsitti kaikki sukukunnat.
Niin, mitä olikaan annettu, voitettu, saavutettu! — Pieni Helga punnitsi öin päivin onnensa summaa ja oli sitä katsellessaan kuin lapsi, joka nopeasti kääntyy antajan luota antimien, kaikkien noiden kauniiden lahjojen puoleen. Hän eli kokonaan tuon kasvavan autuuden vallassa, joka saattoi tulla, joka tulee; olihan häntä ihmeiden kautta johdettu yhä korkeampaan iloon ja onneen, ja tähän hän eräänä päivänä vaipui niin kokonaan, ettei hän enää ajatellut antajaa. Nuoruusvoiman rohkeus teki nopean valintansa, hänen silmänsä loistivat. Mutta samassa riisti hänet tästä mielialasta kova melu pihamaalla, hänen allaan. Hän näki siellä kahden mahtavan kamelikurjen nopeasti juoksevan ahtaissa kehissä. Hän ei koskaan ennen ollut nähnyt tätä eläintä, niin suuri lintu, niin kömpelö ja raskas, siivet näyttivät siltä kuin niitä olisi typistetty, ja itse lintu kuin sille olisi tehty väkivaltaa, ja hän kysyi, mitä sille oli tapahtunut ja ensi kerran kuuli hän tarinan, jonka egyptiläiset kertovat kamelikurjesta.
Kaunis oli sen heimo kerran ollut, sen siivet suuret ja väkevät. Eräänä iltana sanoivat sille metsän mahtavat linnut. "Veli, lennämmekö huomenna, jos Jumala tahtoo, joelle juomaan?" Ja kamelikurki vastasi: "Kyllä minä tahdon!" Kun päivä koitti, lähtivät he matkaan, ensin korkealle ylös, aurinkoa, Jumalan silmää kohti, yhä korkeammalle ja korkeammalle, kamelikurki kaukana edellä kaikkia muita. Se lensi ylpeänä valoa kohti; se luotti omaan voimaansa eikä antajaan, se ei sanonut: "jos Jumala tahtoo!" Silloin veti rangaistuksen enkeli pois harson tuliliekkisen edestä ja siinä hetkessä paloivat linnun siivet, se vaipui surkeana maahan. Se ja sen heimo eivät enää milloinkaan jaksa kohota, se pakenee pelästyksissään, syöksyy eteenpäin, kiertäen ahdasta alaa. Siinä on muistutus meille ihmisille, että kaikissa ajatuksissamme, kaikissa teoissamme sanoisimme: "jos Jumala tahtoo!"
Ja Helga painoi miettien alas päänsä, katseli kiitävää kamelikurkea, näki sen hädän, näki millä hullunkurisella ilolla se katseli omaa suurta varjoansa valkoisella, auringonpaahtamalla tiellä. Ja vakavuus työnsi syvän juurensa mieleen ja ajatukseen. Rikas elämä, vastaiseksi onnellinen, oli saatu, voitettu — mitä tapahtuisi, mitä seuraisi? Paras: "jos Jumala tahtoo!"
* * * * *
Varhain keväällä, kun haikarat taasen läksivät pohjoista kohti, otti pieni Helga kultaisen rannerenkaansa, piirsi siihen nimensä, viittasi haikaraisälle, pani kultarenkaan hänen kaulaansa, pyysi häntä viemään sen viikinkirouvalle, joka tästä oli ymmärtävä, että kasvattitytär eli, oli onnellinen ja muisti häntä.
— Se on raskas kantaa! ajatteli haikaraisä, kun hän sai sen kaulaansa, — mutta kultaa ja kunniaa ei pidä viskata maantielle! Haikara tuottaa onnea, todetkoot sen siellä ylhäällä!
— Sinä munit kultaa ja minä munin munia, sanoi haikaraemo, — mutta sinä munit vain kerran ja minä teen sen joka vuosi. Mutta tunnustusta ei kumpikaan meistä saa — se loukkaa!
— Onhan tietoisuus, äiti! sanoi haikaraisä.
— Sitä et sinä voi ripustaa näkyviin, sanoi haikaraemo, — se ei anna myötätuulta enempää kuin ravintoakaan!
Ja sitten he lensivät.
Pieni satakieli, joka lauloi tamarindipensaassa, aikoi sekin pian lähteä pohjoiseen. Siellä ylhäällä likellä Villisuota oli pieni Helga usein kuullut sen, tervehdyksen hän tahtoi panna sen mukaan, lintujen kieltä hän osasi siitä lähtien, jolloin hän lensi joutsenhahmossa, hän oli sittemmin usein puhunut sitä haikaran ja pääskysen kanssa, satakieli hänet kyllä ymmärtää. Ja sitä hän pyysi lentämään pyökkimetsään Jyllannin niemimaalle, sinne, missä hauta oli luotu kivistä ja oksista, hän pyysi sitä kehoittamaan kaikkia pikkulintuja siellä suojelemaan hautaa ja visertämään laulun uudestaan ja uudestaan.
Ja satakieli lensi — ja aika lensi myöskin.
* * * * *
Kotka seisoi syksyllä pyramiidin huipulla ja näki komean kulkueen runsaasti kuormitettuja kameeleja ja kalliisti puettuja asestettuja miehiä korskuvien arapialaisten hevosten selässä, hevoset hohtivat valkoisina kuin hopea, niiden punaiset sieraimet värisivät, suuri tuuhea harja riippui alas hienojen jalkojen yli. Rikkaat vieraat, kuninkaallinen prinssi Arabianmaasta, kaunis niinkuin prinssin sopii, saapuivat ylpeään taloon, missä nyt haikaranpesä oli tyhjänä. Sen asukkaathan olivat pohjoisessa maassa, mutta he kyllä palaavat pian. Ja juuri sinä päivänä he tulivat, jolloin ilo ja riemu täällä olivat ylimmillään. Täällä olivat hääkemut ja pieni Helga oli morsian, puettuna silkkiin ja jalokiviin. Sulhanen oli nuori prinssi Arabianmaasta, he istuivat pöydän yläpäässä, äidin ja isoisän välillä.
Mutta morsian ei katsellut sulhasen ruskeaa, miehekästä poskea, missä musta parta kähertyi, hän ei katsellut hänen tulisiin, tummiin silmiinsä, jotka tähtäsivät häneen, hän katseli ulos, kohti tuikkivaa, sädehtivää tähteä, joka loisti taivaalta.
Silloin havisivat ilmassa voimakkaat siivenlyönnit, haikarat palasivat. Ja vanha haikarapari, vaikka väsyneenä matkasta ja syystä levon tarpeessa, lensi kuitenkin heti parvekkeen kaidepuulle, he kyllä tiesivät, mikä juhla siellä oli. He olivat jo maan rajalla kuulleet, että pieni Helga oli maalauttanut heidät seinälle, he kuuluivat hänen tarinaansa.
— Se on hyvin kauniisti ajateltu! sanoi haikaraisä.
— Se on hyvin vähän! sanoi haikaraemo. — Vähempää ei voisi olla.
Ja kun Helga näki heidät, nousi hän ja astui ulos parvekkeelle taputtaakseen heidän selkiään. Vanha haikarapari kumarsi kaulallaan ja nuorimmat poikaset katselivat ja olivat tyytyväiset kunniaan, joka tuli heidän osakseen.
Ja Helga katseli loistavaa tähteä, joka kävi yhä kirkkaammaksi; ja sen ja hänen välillään liikkui olento, ilmaa puhtaampi ja siitä syystä näkyväinen, se liiteli aivan hänen likelleen, se oli kuollut kristitty pappi, hänkin saapui hänen suureen juhlaansa, saapui taivaan valtakunnasta.
— Loisto ja kunnia siellä voittavat kaiken, mitä maa tuntee! sanoi hän.
Ja pieni Helga rukoili hartaammin kuin koskaan ennen oli rukoillut, että hän ainoastaan yhden ainoan minuutin saisi katsoa sinne, luoda vain yhden ainoan katseen taivaan valtakuntaan, Isän puoleen.
Ja hän nosti hänet sinne loistossa ja kunniassa, sävelten ja ajatusten tulvassa. Loisto ja soitto eivät olleet ainoastaan hänen ulkopuolellaan, vaan hänen sisässäänkin. Sanat eivät saata sitä kuvata.
— Nyt meidän täytyy palata, sinua kaivataan! sanoi pappi.
— Vain yksi silmäys vielä! rukoili Helga, — vain ainoa lyhyt minuutti!
— Meidän täytyy palata maan päälle, kaikki vieraat lähtevät pois!
— Vain yksi silmäys, viimeinen!
Ja pieni Helga seisoi taasen parvekkeella — mutta kaikki soihdut ulkopuolella olivat sammutetut, kaikki valot hääsalista olivat poissa, haikarat poissa, ei missään näkynyt vieraita, ei sulhasta, kaikki oli kuin pois puhallettu kolmena lyhyenä minuuttina.
Silloin valtasi Helgan hätä ja hän meni läpi tyhjän, suuren salin viereiseen huoneeseen; siellä makasi vieraita sotamiehiä. Hän avasi sivuoven, joka johti hänen huoneeseensa, ja luullessaan seisovansa siellä, hän seisoikin puutarhassa — sellaista ei täällä ollut ennen. Taivas hohti punaisena, päivänkoitto läheni.
Vain kolme minuuttia taivaassa, ja koko mainen yö oli mennyt.
Silloin hän näki haikarat. Hän huusi niille, puhui niiden kieltä, ja haikaraisä käänsi päätään, kuunteli ja tuli lähemmä.
— Puhut meidän kieltämme, sanoi hän, — mitä sinä tahdot? Miksi tulet tänne, sinä vieras nainen?
— Minähän se olen! Minä olen Helga! Etkö tunne minua? Kolme minuuttia sittenhän me puhelimme tuolla parvekkeella.
— Se on erehdys, sanoi haikara, — sen sinä olet nähnyt unessa kaikki tyynni!
— Ei, ei! sanoi Helga ja muistutti hänelle viikinkilinnaa ja
Villisuota, matkaa tänne —!
Silloin räpytteli haikaraisä silmiään.
— Sehän on vanha tarina, jonka minä olen kuullut isoäitini isoäidin äidin ajoilta! Oli kyllä täällä Egyptissä sellainen prinsessa Tanskanmaasta, mutta hän hävisi hääiltanaan monta sataa vuotta sitten eikä koskaan palannut! Sen voit itse lukea muistokivestä täällä puutarhassa, siihenhän on hakattu sekä joutsenia että haikaroita ja ylinnä seisot itse valkoisessa marmorissa.
Niin oli. Pieni Helga näki sen, ymmärsi sen ja vaipui polvilleen.
Aurinko nousi loistavana, ja niinkuin muinoin sen säteiden valossa sammakkohahmo raukesi ja kaunis olento tuli näkyviin, niin kohosi nyt valon kasteessa kauneusolento, kirkkaampi, puhtaampi kuin ilma, valonsäde — Isän luo.
Ruumis raukesi tomuksi: kuihtunut lootuskukka lepäsi siinä, missä hän oli seisonut.
* * * * *
— Sepä oli uusi loppu, sanoi haikaraisä, — sellaista en ensinkään ollut odottanut! Mutta minä pidin siitä aika paljon!
—- Mitähän poikaset siitä sanovat? kysyi haikaraemo.
— Niin, se on tietysti pääasia! sanoi haikaraisä.