TUULI KERTOO VALDEMAR DAA'STA JA HÄNEN TYTTÄRISTÄÄN.
Kun tuuli viilettää yli nurmen, niin se väreilee kuin vesi, kun se viilettää yli viljan, niin tämä aaltoilee kuin järvi. Se on tuulen tanssia. Mutta kuuleppa sen kertovan: se laulaa sanottavansa ja toisin se soi metsän puissa, toisin muurin äänirei'issä, raoissa ja halkeamissa. Näetkö kuinka tuuli tuolla ylhäällä kiidättää pilviä, ikäänkuin ne olisivat lammaslauma! Kuuletko kuinka tuuli täällä alhaalla toitottaa avonaisessa portissa, ikäänkuin se olisi vartia ja puhaltaisi torveen. Omituisesti se humisee savupiipussa ja uuninpesässä. Tuli leimahtelee ja kipunoi, loimottaa kauas huoneeseen ja täällä on niin tyyntä ja suloista istua ja kuunnella. Anna vain tuulen kertoa! Se tietää satuja ja tarinoita enemmän kuin me kaikki yhteensä. Kuulehan nyt, mitä se kertoo.
Huu-uu-uu! mennä täytyy! — se on laulun kertosäe.
* * * * *
Ison Beltin varrella on vanha kartano, sen ympärillä paksut punaiset muurit! sanoo tuuli. — Tunnen joka kiven, olen nähnyt sen ennen, kun se oli Stig marskin linnassa kannaksella. Se piti revittämän! Kivi joutui taasen käytäntöön ja tuli uuteen muuriin, uuteen kartanoon, toisaalla, se oli Borrebyn kartano sellaisena kuin se vieläkin on.
Olen nähnyt ja tuntenut nuo korkeat aateliset miehet ja rouvat, nuo vaihtelevat sukupolvet, jotka asuivat siellä. Nyt kerron Valdemar Daa'sta ja hänen tyttäristään.
Hän kulki otsa korkealla, hän oli kuninkaallista sukua! Hän osasi muutakin kuin ajaa hirviä ja tyhjentää sarkan — se kyllä nähdään, sanoi hän itse.
Hänen rouvansa asteli kankeana kultavaatehameessa kiiltävän ruutulattiansa poikki. Seinäverhot olivat komeat, huonekalut kallisarvoiset, ne olivat taidokkaasti veistetyt. Hopea- ja kultatavaraa hän oli tuonut taloon, saksalaista olutta oli kellarissa, kun siellä jotakin oli, mustat, tuliset hevoset hirnuivat tallissa. Borrebyn kartanossa oli rikasta, silloin kun rikkaus siellä oli.
Ja lapsia siellä oli: kolme hienoa neitoa, Iida, Johanna ja Anna
Dorotea — muistan vielä nimet.
Ne olivat rikasta väkeä, ne olivat ylhäistä väkeä, loistossa syntyneitä ja loistossa kasvaneita! Huu-uu-uu! mennä täytyy! lauloi tuuli ja sitten se taasen kertoi.
— Siellä en nähnyt, niinkuin muissa vanhoissa kartanoissa, jalosyntyisen rouvan istuvan tyttöineen yläsalissa ja kiertävän rukkiaan. Hän soitteli helisevää harppua ja lauloi, ei kuitenkaan aina vanhoja tanskalaisia lauluja, vaan vieraskielisiä. Siellä meluttiin ja juhlittiin, sinne tuli korkeita vieraita läheltä ja kaukaa, musiikki helisi, pikarit helisivät, en saanut ääntäni kuulumaan niiden yli! sanoi tuuli. — Ylpeys siellä oli komeuksineen, korskeuksineen, herrasväki, mutta ei Herra! — Oli juuri vapunpäivä-aatto, sanoi tuuli, — tulin lännen puolelta, olin nähnyt laivojen murskautuvan Länsi-Jyllannin rannalla, kiitänyt nummen ja metsäisen, vihannan rannan poikki, yli Fyenin maan ja tulin puhaltaen ja puuskuttaen Ison Beltin yli.
Silloin panin levolle Själlannin rannalle likelle Borrebyn kartanoa, missä metsä vielä seisoi pystyssä ihanine tammineen.
Seudun nuoret miehet tulivat ja keräsivät risuja ja oksia, ottaen suurimmat ja kuivimmat, mitä saattoivat löytää. He veivät ne kylään, panivat ne kasaan, sytyttivät kasan tuleen ja tytöt ja pojat tanssivat ja lauloivat ympärillä.
— Olin alallani, sanoi tuuli, — mutta hiljaa kosketin sitä oksaa, jonka kaunein nuorukainen oli laskenut kasaan. Hänen puunsa hulmahtivat tuleen, hulmahtivat korkeimmalle. Hän oli valittu, sai kunnianimen, hänestä tuli Gadebasse, hän valitsi ensinnä tyttöjen joukosta pienen Gadelam'insa. [Gadebasse'ksi kutsuttiin sitä nuorta naimatonta miestä, jonka talonpojat Jyllannissa valitsivat muutamia viikkoja ennen laskiaista järjestämään laskiaisjuhlaansa (gadelamsgille), ostamaan ruokaa ja juomatavaraa, johtamaan tanssia vuoden juhlissa, ratsastamaan etunenässä kylän kulkueissa j.n.e. Gadelam'iksi sanottiin sitä nuorta tyttöä, jonka piti auttaa häntä ja jonka, niinkuin gadebasse'nkin erotti muista hänen komeampi pukunsa. Suom. muist.] Siinä oli iloa ja riemua enemmän kuin rikkaassa Borrebyn kartanossa.
— Ja kartanoa kohti ajoivat kultaisissa vaunuissa, kuusi hevosta edessä, ylhäinen rouva ja hänen kolme tytärtään, niin hienoista, niin nuorta, kolme ihanaista kukkaa: ruusu, lilja ja kalpea hyasintti. Äiti itse oli uhkea tulpaani, hän ei tervehtinyt ketään joukosta, joka lakkasi leikkimästä, joka niiaili ja kumarteli, olisi voinut luulla rouvan olevan hauraan varreltaan.
Ruusu, lilja ja hyasintti, niin, minä näin ne kaikki kolme! Kenenkä "gadelameja" he kerran tulevat olemaan, ajattelin. Heidän "gadebassensa" ovat ylpeitä ritareja, ehkäpä prinssejä!
— Huu-uu-uu — mennä täytyy, mennä täytyy!
— Niin, ajopelit herrasväkineen menivät ja talonpoikaiskansa meni tanssimaan. Ratsastettiin "Kesää kylään" [Pohjoismaissa oli ennen tapana kansan kesken viettää kesän alkajaisia panemalla toimeen kulkueita ja muita juhlallisuuksia, tansseja ja kemuja. Suom. muist.], Borrebyhyn, Tjärebyhyn ja kaikkiin kyliin lähettyvillä.
— Mutta yöllä, kun minä nousin, sanoi tuuli, — laskeutui ylhäinen rouva levolle eikä milloinkaan enää noussut. Hänelle tapahtui se mikä tapahtuu kaikille ihmisille, se ei ole mitään uutta. Hetkisen seisoi Valdemar Daa totisena ja mietteissään. Ylpeinkin puu saattaa taipua, muttei taittua, sanoi ääni hänessä. Tyttäret itkivät ja kaikki talossa kuivasivat silmiään, mutta rouva Daa oli mennyt menojaan — ja minä menin menojani! Huu-uu-uu! sanoi tuuli.
* * * * *
— Minä tulin takaisin, minä tulin usein takaisin, yli Fyenin maan ja Beltin veden, asetuin Borrebyn rannalle, komean tammimetsän luo. Siellä pesivät merikotka, metsäkyyhkyset, sininärhit, yksinpä musta haikarakin. Oli varhainen kevät, toisilla oli munia ja toisilla oli poikasia. Hei, kuinka ne lensivät, kuinka ne kirkuivat! Kuului kirveeniskuja, isku iskun perästä: metsä piti kaadettaman, Valdemar Daa tahtoi rakentaa uljaan laivan, sota-aluksen, jossa on oleva kolme kantta ja jonka kuningas kyllä ostaa, ja sentähden kaatui metsä, merimiesten maamerkki, lintujen pesä. Lepinkäinen lensi pelästyksissään, sen pesä hävitettiin; merikotka ja kaikki metsän linnut menettivät kotinsa, ne lentelivät avuttomina ja kirkuivat peloissaan ja vihoissaan, minä ne kyllä ymmärsin. Varikset ja naakat kirkuivat ääneensä pilkaten: "Pois pesästä! pois pesästä! kraa! kraa!"
Ja keskellä metsää, työväen joukossa seisoivat Valdemar Daa ja hänen kolme tytärtään ja kaikki he nauroivat lintujen villiä kirkunaa, mutta nuorin tytär, Anna Dorotea, tunsi sydämessään sääliä ja kun he tahtoivat kaataa yksin puoleksi kuivuneen puunkin, jonka alastomalle oksalle musta haikara oli tehnyt pesän ja pienet poikaset pistivät esiin päitään, niin rukoili hän niiden puolesta, rukoili vedet silmissä, ja niin sai puu seisoa pesineen mustaa haikaraa varten. Sehän oli vain pieni asia.
Hakattiin, sahattiin, rakennettiin laiva, jossa oli kolme kantta. Laivanrakentaja itse oli alhaista sukua, mutta ylhäinen ryhdiltään; silmät ja otsa kertoivat, miten viisas hän oli ja Valdemar Daa kuuli mielellään hänen kertovan, niin kuuli pieni Iidakin, vanhin, viisitoistavuotias tytär. Ja rakentaessaan isälle laivoja, rakensi hän itselleen unilinnoja, missä hän ja pieni Iida elivät miehenä ja vaimona, ja niin olisikin käynyt, jos linna olisi ollut muuratuista kivistä vallineen ja hautoineen, metsineen ja puutarhoineen. Viisaudestaan huolimatta oli mestari kuitenkin vain köyhä mies ja mitäpä varpusella on tekemistä kurjenkarkelossa? Huu-uu-uu! — minä lensin pois ja hän lensi pois, sillä hän ei uskaltanut jäädä, ja pieni Iida tointui, sillä hänen täytyi tointua!
* * * * *
— Tallissa hirnuivat mustat hevoset, niitä kelpasi katsella ja niitä katseltiinkin. Itse kuningas oli lähettänyt amiraalin katsomaan uutta sotalaivaa ja puhumaan sen ostamisesta, hän lausui suuren ihailunsa tulisista hevosista, minä kuulin sen kyllä, sanoi tuuli, — seurasin herroja avonaisesta ovesta ja sirottelin oljenkorsia kuin kultapuikkoja heidän jalkainsa eteen. Kultaa Valdemar Daa tahtoi, amiraali tahtoi mustia hevosia, siksi hän niitä niin kehui, mutta tätä ei ymmärretty eikä laivaakaan niinmuodoin ostettu, se seisoi ja loisti rannalla, katettuna laudoilla, se oli kuin Noan arkki, joka ei milloinkaan tullut vesille. Huu-uu-uu! mennä täytyy! mennä täytyy! ja se oli surkeaa.
Talvisaikaan, kun maa oli lumen peitossa, ajojäät täyttivät Beltin ja minä ahdoin niitä ylös rannalle, sanoi tuuli, — tuli korppeja ja variksia, toinen toistaan mustempia, suurissa laumoissa. Ne asettuivat autiolle, kuolleelle, yksinäiselle laivalle rannassa ja kirkuivat kähein huudoin metsästä, joka oli poissa, monista kallisarvoisista linnunpesistä, jotka olivat hävitetyt, kodittomista vanhuksista, kodittomista pienokaisista, ja tämä kaikki tuon suuren romon, tuon uljaan laivan vuoksi, jonka ei milloinkaan pitänyt joutua vesille purjehtimaan.
Minä panin tuiskun pyörteet liikkeelle. Lumi lepäsi suurina laineina korkealla laivan ympärillä, sen päällä! Minä annoin sen kuunnella ääntäni, mitä myrskyllä on sanomista. Minä tiedän tehneeni voitavani, jotta se saisi purjehdustaitoa. Huu-uu-uu! Mennä täytyy!
Ja talvi meni menojaan, talvi ja kesä menivät menojaan, ja ne menevät, niinkuin minä menen, niinkuin lumi tuiskuaa, niinkuin omenankukka varisee ja lehdet putoavat. Mennä täytyy! mennä täytyy! mennä täytyy! Ihmisten myöskin.
Mutta vielä olivat tyttäret nuoria, pieni Iida ruusu, kaunis katsella niinkuin silloin, kun laivanrakentaja näki hänet. Usein minä kävin kiinni hänen pitkiin, ruskeihin hiuksiinsa, kun hän seisoi puutarhassa omenapuun luona mietteissään eikä huomannut, että minä varistin kukkia hänen hiuksiinsa, jotka irtaantuivat, ja hän katseli punaista aurinkoa ja taivaan kultaista pohjaa puutarhan tummien pensaiden ja puiden välissä.
Hänen sisarensa oli kuin lilja, hohtava ja solakka, Johanna. Hänessä oli ryhtiä ja ylpeyttä, hän oli, niinkuin äitikin, hauras varreltaan. Mielellään hän asteli suuressa salissa, missä suvun kuvat riippuivat. Rouvat olivat maalatut silkki- ja samettipuvuissa, pikkuruikkuinen helmillä kirjaeltu hattu palmikoiduilla hiuksilla. Ne olivat kauniita rouvia! Heidän miehensä nähtiin puettuina teräkseen tai kallisarvoiseen, oravannahalla vuorattuun, sinisellä poimukauluksella varustettuun viittaan. Miekka oli kiinnitetty reiden kohdalle eikä vyötäisille. Missä riippunee Johannan kuva kerran ja miltä näyttänee aatelinen puoliso? Niin, sitä hän ajatteli, siitä hän puheli, kuulin sen, kun kiidin pitkän käytävän läpi saliin ja käännyin takaisin.
Anna Dorotea, kalpea hyasintti, vain neljätoistavuotias lapsi, oli hiljainen ja miettiväinen; suuret, vedensiniset silmät näyttivät ajattelevilta, mutta suupielissä oli lapsen hymy, minä en voinut puhaltaa sitä pois, enkä tahtonutkaan.
Tapasin hänet puutarhassa, rotkotiellä ja vainioilla, hän keräili yrttejä ja kukkia, joita hän tiesi isänsä voivan käyttää juomiin ja lääkkeihin, mitä hän osasi tislata. Valdemar Daa oli ylpeä ja kopea, mutta hän oli myöskin taitava ja tietävä. Se kyllä huomattiin, siitä kuiskaeltiin. Tuli paloi hänen pesässään kesälläkin; kamarinovi oli suljettu; sitä jatkui yöt päivät, mutta hän ei paljoa puhunut siitä; luonnon voimia pitää hiljalleen taltutella, pian hän kyllä keksii parhaimman — punaisen kullan.
Sentähden nousi savu uuninpiipusta, sentähden paukkui ja leimusi; niin, minä olin mukana! kertoi tuuli. — Antaa mennä! antaa mennä! lauloin minä savupiipun läpi. Tulee savua, nokea, poroa ja tuhkaa! Sinä poltat itsesi! Huu-uu-uu! mennä täytyy! mennä täytyy! Mutta Valdemar Daa ei antanut mennä.
Minne joutuivat tallista komeat hevoset, vanhat hopea- ja kultatavarat kaapeista ja säiliöistä, lehmät vainioilta, talo ja tavarat? Niin, ne saattavat sulaa, sulaa kultateilissä, eikä siihen kuitenkaan tule kultaa.
Aitat ja kammiot, kellarit ja vinnit tyhjenivät. Vähemmin ihmisiä, enemmän hiiriä. Toinen ruutu halkesi, toinen särkyi, minun ei enää tarvinnut mennä sisään ovesta, sanoi tuuli. — Missä piippu savuaa, siellä porisee ateria — piippu savusi, se, joka nieli kaikki ateriat, punaisen kullan vuoksi.
Minä puhalsin linnanportissa niinkuin vartia, joka puhaltaa torveen, mutta siellä ei ollut mitään vartiaa, sanoi tuuli, — minä kiersin viirikukkoa riu'un päässä, se narisi ikäänkuin vartia olisi kuorsannut tornissa, mutta siellä ei ollut mitään vartiaa; siellä oli hiiriä ja rottia; köyhyys kattoi pöydän, köyhyys asusti vaatekaapissa ja ruokakaapissa, ovi meni saranoiltaan, syntyi rakoja ja halkeamia; minä menin ulos ja minä menin sisään, sanoi tuuli, — sentähden tunnen asiat tarkalleen. Savussa ja tuhassa, surussa ja unettomina öinä harmaantuivat suortuvat parrassa ja otsan ympärillä, iho kävi sameaksi ja keltaiseksi, silmät himosivat kultaa, odotettua kultaa.
Minä puhalsin savua ja tuhkaa hänen kasvoihinsa ja partaansa; velkaa tuli kullan asemesta. Minä lauloin rikotuissa ruuduissa ja avonaisissa halkeamissa, puhalsin tyttärien kaappisänkyyn, missä vaatteet olivat haaltuneita ja kuluneita, koska niiden aina täytyi kestää. Sitä laulua ei oltu laulettu näiden lasten kehdon ääressä! Herraselämä kävi köyhänelämäksi! Minä olin ainoa, joka lauloin ääneen linnassa! sanoi tuuli. — Minä peitin heidät lumella, sanotaan sen lämmittävän; puita ei heillä ollut, oli kaadettu metsä, josta niitä piti tuotaman. Oli paukkuva pakkanen, minä kiidin läpi äänireikien ja käytävien, yli päätyjen ja muurien, pysyäkseni virkeänä. Sisällä makasivat aateliset tyttäret vuoteessa pakkasen vuoksi, isä vetäytyi nahkapatjojen alle. Ei mitään purtavaa, ei mitään poltettavaa, se on herraselämää! Huu-uu-uu! antaa mennä! — Mutta sitä ei herra Daa voinut.
"Talvea seuraa kevät", sanoi hän, "puutteen perästä tulee hyvät ajat — mutta ne antavat odottaa, odottaa! Nyt on talo pantattuna, viimeiset ajat ovat käsissä — ja sitten tulee kulta, pääsiäiseksi!"
Minä kuulin hänen mutisevan hämähäkinverkkojen keskellä: "Sinä ahkera pieni kutoja, sinä opetat minua kestämään! Jos sinun verkkosi revitään rikki, alat sinä alusta ja kudot valmiiksi! Taasen rikki — ja väsymättä käyt sinä taasen käsiksi, alusta — alusta! Niin pitää! Ja se palkitaan."
Oli pääsiäisaamu, kellot soivat, aurinko hymyili taivaalla. Kuumeisena oli hän valvonut, keittänyt, jäähdyttänyt, sekoittanut ja tislannut. Kuulin hänen epätoivoisen sielun tavoin huokaavan, kuulin hänen rukoilevan, huomasin hänen pidättävän henkeään. Lamppu oli sammunut, hän ei huomannut sitä, minä puhalsin hehkuviin hiiliin, ne loimottivat hänen liidunvalkeihin kasvoihinsa, ne saivat punertavan hohteen, silmät painuivat syviin silmäkuoppiin — mutta äkkiä ne suurenivat suurenemistaan, ikäänkuin ne olisivat olleet halkeamaisillaan.
Katsokaa alkemistin koelasia! Siinä kimmeltelee! Jotain hehkuvaa, puhdasta ja raskasta! Hän nosti lasia vapisevin käsin, hän huusi vapisevin kielin: "Kultaa! kultaa!" Häntä pyörrytti, olisin voinut puhaltaa hänet kumoon, sanoi tuuli, — mutta minä puhalsin vain hehkuviin hiiliin, saatoin häntä ovesta sinne, missä tyttäret värjöttivät. Hänen takkinsa oli tuhan peitossa, sitä riippui hänen parrassaan ja hänen takkuisissa hiuksissaan. Hän ojentui suoraksi, nosti kallista aarrettaan hauraassa lasissa: "Keksitty, voitettu! — Kulta!" huusi hän, nosti ilmaan lasin, joka kimmelteli auringonpaisteessa. Ja käsi vapisi ja alkemistin lasi putosi lattiaan ja särkyi tuhansiksi kappaleiksi. Särkynyt oli hänen onnensa viimeinen kupla. Huu-uu-uu! mennä täytyy! — Ja minä menin kullantekijän talosta.
Lopulla vuotta, pohjolan lyhyinä päivinä, kun sumu saapuu pesurääsyineen ja kiertää märkiä pisaroita punaisille marjoille ja lehdettömille oksille, tulin minä reippaalle mielelle, tuuletin, puhalsin taivaan puhtaaksi ja katkoin mädäntyneitä oksia, eikä se ole mikään suuri työ, mutta se on tehtävä. Tehtiin niinikään puhdasta, toisella tavalla, Borrebyn kartanossa, Valdemar Daa'n luona. Hänen vihamiehensä Ove Ramel Basnäsistä oli talossa, hän oli lunastanut talon ja sen irtaimiston velkakirjan. Minä rummutin haljenneita ruutuja, läiskytin ränstyneitä ovia, vinguin raoissa ja revelmissä: huu-i! Herra Ovea ei olisi pitänyt haluttaa jäädä taloon. Iida ja Anna Dorotea itkivät kuumia kyyneliä; Johanna seisoi suorana ja kalpeana, hän puri peukaloaan niin että se vuosi verta, ikäänkuin se olisi auttanut! Ove Ramel salli herra Daa'n jäädä taloon elinajakseen, mutta hän ei saanut kiitosta ehdotuksestaan; minä kuuntelin. Näin talottoman herran ylpeämmin nostavan päätään, viskaavan niskaansa, ja minä paiskauduin hetkeksi taloa ja vanhoja lehmuksia kohti, niin että paksuin oksa taittui, eikä se ollut mädäntynyt; se makasi portin edessä kuin mikäkin luuta, jos jollakin olisi ollut halua lakaista, ja puhtaaksi siellä lakaistiinkin. Niinpä niin.
Se oli kova päivä, ankara hetki kestää, mutta mieli oli kova, niska jäykkä.
He eivät omistaneet mitään paitsi vaatteet yllään; kyllä sentään: alkemistin lasin, joka hiljan oli ostettu ja täytetty sillä, mikä oli mennyt lattialle ja raapittu siitä talteen; aarre, joka lupaili, mutta ei pitänyt lupaustaan. Valdemar Daa säilytti sitä povellaan, otti sauvan käteensä ja muinoin rikas herra läksi kolmen tyttärensä kanssa Borrebyn kartanosta. Minä puhalsin viileyttä hänen kuumille poskilleen, minä hyväilin hänen harmaata partaansa ja hänen pitkiä valkeita hiuksiaan, minä lauloin, niinkuin minä voin: Huu-uu-uu! mennä täytyy! mennä täytyy! Se oli rikkauden ja loiston loppu.
Iida ja Anna Dorotea astuivat hänen kummallakin puolellaan; Johanna kääntyi portilla, mitäpä siitä: onni ei kuitenkaan ottanut kääntyäkseen. Hän katsahti muurin punaisiin kiviin, jotka olivat jääneet Stig marskin linnasta, ajatteliko hän hänen tyttäriään:
Kävi vanhin käteen nuorimman ja he lähtivät suureen maailmahan!
Ajatteliko hän tuota laulua? Täällä heitä oli kolme — isä oli mukana! He astelivat tietä, jota he olivat ajaneet vaunuissa, kerjäläisinä menivät he isänsä kanssa Smidstrupin alueelle savimökkiin, joka oli vuokrattu kymmenestä markasta vuodessa, uudelle tilalleen, missä seinät olivat tyhjät ja astiat tyhjät. Varikset ja naakat lentelivät heidän ylitseen ja kirkuivat kuin pilkaten: "pois pesästä! pois pesästä! kraa! kraa!" niinkuin linnut kirkuivat Borrebyn metsässä, kun puut kaadettiin.
Herra Daa ja hänen tyttärensä sen kyllä huomasivat; minä puhalsin heidän korvissaan, parasta oli olla sitä kuuntelematta.
Niin asettuivat he savimökkiin Smidstrupin maalla — ja minä lensin yli soiden ja maiden, läpi paljaiden pensasaitojen ja lehdettömien metsien avovesille, muille maille. — Huu-uu-uu! mennä täytyy! mennä täytyy! Vuodet umpeensa.
* * * * *
Miten kävi Valdemar Daan, miten kävi hänen tyttäriensä? Tuuli kertoo:
— Viimeinen heistä, jonka näin, niin, viimeisen kerran, oli Anna Dorotea, kalpea hyasintti — nyt hän oli vanha ja käyrävartinen; se oli puoli vuosisataa myöhemmin. Hän eli kauimmin, hän tiesi kaikki tyynni.
Tuolla kankaalla, Viborgin kaupungin luona, oli tuomiorovastin uusi komea pykäläpäätyinen kartano, tehty punaisesta tiilestä. Sauhu nousi rasvaisena piipusta. Lempeä rouva ja kauniit tyttäret istuivat ulkonevassa ikkunassa ja katselivat puutarhan riippuvien kurjenhernepensaiden yli ruskealle nummelle — mitä he katselivat? He katselivat haikaranpesää luhistuvan talon katolla. Katto kasvoi sammalta ja kelttoa, mikäli siinä oli kattoa, sitä peitti suurimmaksi osaksi haikaranpesä, ja se oli ainoa, josta pidettiin huolta, haikara piti sen kunnossa.
Sitä taloa sopi katsella, ei koskettaa. Minun täytyi liikkua varovasti, sanoi tuuli. — Haikaranpesän tähden sai talo olla pystyssä, muutenhan se oli kuin mikäkin pelätin nummella. Haikaraa ei tuomiorovastin väki tahtonut karkoittaa, niin sai hökkeli seisoa ja sen asukasraukka asua siinä; siitä hänen oli kiittäminen egyptiläistä lintua — tai oliko se kiitos siitä, että hän kerran rukoili hänen mustan villin veljensä pesän puolesta Borrebyn metsässä? Silloin oli hän, raukka, nuori lapsi, hento, kalpea hyasintti aatelisessa yrttitarhassa. Hän muisti sen kaiken: Anna Dorotea.
"Oh! oh!" — niin, ihmiset voivat huoata niinkuin tuuli kaislojen ja ruokojen joukossa. "Oh! — kellot eivät soineet haudallasi, Valdemar Daa! Köyhät koulupojat eivät laulaneet, kun Borrebyn entinen herra laskettiin maahan! — Oh! Kaikki toki loppuu, kurjuuskin loppuu! — Iida siskosta tuli talonpojan vaimo; se oli isällemme kovin kolaus! Tyttären miehenä kurja orja, jota herra saattoi rangaista panemalla hänet ratsastamaan teräväsyrjäisen puun päälle. — Nyt hän kai makaa maan alla? Ja sinä myöskin, Iida! — Oi niin! oi niin! Loppu ei kuitenkaan vielä ole tullut. Minua vanhaa raukkaa, minua köyhää raukkaa, vapahda minut, armorikas Kristus!"
Se oli Anna Dorotean rukous siinä surkeassa talossa, joka sai olla pystyssä haikaran tähden.
— Reippaimman sisaruksista otin minä haltuuni, sanoi tuuli, — hänen pukunsa tuli leikatuksi niinkuin hänen mielensä kerran muovatuksi. Köyhänä miehenä hän tuli ja otti pestin eräältä kipparilta; harvasanainen hän oli, äreän näköinen, mutta teki työnsä halusta. Kiivetä ei hän kuitenkaan osannut — niin minä puhalsin hänet kannen yli, ennenkuin kukaan tiesi, että hän oli naishenkilö, ja se oli kyllä minun puoleltani hyvin tehty, sanoi tuuli.
— Oli pääsiäisaamu niinkuin silloinkin, kun Valdemar Daa luuli keksineensä punaisen kullan, silloin minä kuulin haikaran pesän alta, hataroiden seinien välitse virrenveisuuta, Anna Dorotean viimeisen virren.
Ei ollut ikkunaa, oli vain läpi seinässä; aurinko tuli kultakimpaleena ja asettui siihen. Siinäpä oli loistoa! Hänen silmänsä murtui, hänen sydämensä murtui! Niin olisi käynyt joka tapauksessa, jollei aurinko sinä aamuna olisikaan paistanut häneen.
Haikara soi hänelle katon hänen kuolemaansa asti! Minä lauloin hänen hautansa ääressä, sanoi tuuli, — minä lauloin hänen isänsä haudan ääressä, minä tiedän, missä se on ja missä hänen hautansa on, sitä ei kukaan muu tiedä.
Uudet ajat, toiset ajat! Vanhoista maanteistä tehdään aidattuja aloja, rauhoitetuista haudoista tulee vilkasliikkeinen maantie — ja pian tulee höyry vaunujonoineen ja humisee hautojen päällitse, hautojen, jotka ovat unohdetut niinkuin nimetkin. Huu-uu-uu! mennä täytyy!
Tämä on tarina Valdemar Daa'sta ja hänen tyttäristään. Kertokaa, te muut, se paremmin, jos osaatte! sanoi tuuli ja kääntyi.
Sen tiensä se meni.