I.
Rautatie Tanskassa ulottuu vastaiseksi ainoastaan Köpenhaminasta Korsöriin. Se on palanen helminauhaa, sellainen jommoisia Europassa on runsaasti. Kalleimpia helmiä niissä kutsutaan Parisiksi, Lontooksi, Wieniksi, Napoliksi. Moni kuitenkaan ei merkitse näitä suuria kaupunkeja kauneimmiksi helmikseen, vaan viittaa sensijaan pieneen vaatimattomaan kaupunkiin: se on kotien koti, siellä asuvat rakkaat! Niin, usein se on vain yksinäinen talo, pieni asumus vihreiden pensaitten varjossa, piste, joka vilahtaa mennessään, kun rautatie kiitää ohi.
Kuinka monta helmeä on nauhassa Köpenhaminasta Korsöriin? Me tarkastamme kuutta, jotka useimpien täytyy panna merkille. Vanhat muistot ja itse runous antavat niille sellaisen hohteen, että ne loistaen tunkevat meidän mieleemme.
Mäen luona, missä sijaitsee Fredrik kuudennen linna, Oehlenschlägerin lapsuudenkoti, hohtaa Söndermarkenin metsätaustan suojassa yksi helmistä. Sitä kutsuttiin "Filemonin ja Baucin majaksi", se on: kahden herttaisen vanhuksen koti. Täällä asui Rahbek vaimonsa Gamman kanssa. Täällä, heidän vieraanvaraisen kattonsa alla kokoontui yhden ihmisiän aikana useita hengen mahtavia kuumeisesta Köpenbaminasta, täällä oli hengen koti — ja nyt! Älä sano: oi, kuinka toisin! Ei, se on vieläkin hengen koti, ansari sairastavaa kasvia varten. Kukannuppu, joka ei jaksa avautua, säilyttää kuitenkin, kätkössä, kaikki lehden ja siemenen ainekset. Täällä paistaa hengen aurinko rauhoitettuun hengen kotiin, virvoittaa ja tekee eläväksi. Ympäröivä maailma säteilee silmien kautta sielun tutkimattomaan syvyyteen. Tylsämielisten koti ihmisrakkauden vaalimana on pyhä paikka, ansari sairastelevaa kasvia varten, joka kerran siirretään Jumalan yrttitarhaan ja kukkii siellä. Hengen heikoimmat kokoontuvat nyt täällä, missä kerran suurimmat ja voimakkaimmat tapasivat toisensa, vaihtoivat ajatuksia ja kohosivat ylöspäin — ylöspäin leimuaa vieläkin täällä "Filemonin ja Baucin majassa" sielujen liekki.
Kuningashautojen kaupunki Hroarin lähteen luona, vanha Roskilde lepää edessämme! Kirkon solakat torninhuiput kohoavat matalan kaupungin yli ja kuvastuvat Issevuonoon. Vain yhden haudan me täältä etsimme tarkastaaksemme sitä helmen hohteessa. Se ei ole mahtavan unionikuningattaren Margaretan — ei, kirkkomaalla, jonka valkoisen muurin ohi me kiidämme aivan likeltä, on tuo hauta. Vaatimaton kivi on siihen pantu, urkujen ruhtinas, tanskalaisen romanssin uudistaja lepää täällä. Säveliksi muuttuivat sielussamme vanhat sadut, me kuulimme kuinka "vierivät kirkkaat aallot", "oli kuningas leirillä kerran!" — Roskilde, kuningashautojen kaupunki, sinun helmessäsi tahdomme katsella sitä vaatimatonta hautaa, jonka kiveen on hakattu lyyry ja nimi Weyse.
Nyt me tulemme Sigerstediin likellä Ringstedin kaupunkia. Joenuoma on matala, keltainen vilja kasvaa siinä missä Hagbartin vene laski maihin Signen neitsytkammion läheisyyteen. Kuka ei tuntisi tarinaa Hagbartista, joka riippui tammessa, ja Signelil'in kammiosta, joka oli tulessa, tarinaa voimakkaasta rakkaudesta!
"Suloinen Sorö metsien keskellä!" Sinun hiljaiselle luostarikaupungillesi avautuu näköala sammaltuneiden puiden lomitse; nuortein katsein silmäilee se akatemiasta järven poikki maailmanmaantielle, kuulee veturin lohikäärmeen puhkuvan, sen lentäessä metsän halki. Sorö, sinä runouden helmi, joka kätket Holbergin tomun! Niinkuin mahtava valkoinen joutsen lepää syvän metsäjärven rannalla opin-linnasi, ja sen vierellä — ja sinne pyrkii nyt silmämme — loistaa kuin valkoinen tähtikukka metsässä pieni talo. Hurskaat virret helisevät sieltä yli maan, sanoja siellä lausutaan, talonpoikakin kuuntelee niitä ja tuntee Tanskan menneet ajat. Vihreä metsä ja linnun laulu kuuluvat yhteen, samoin myöskin nimet Sorö ja Ingemann.
Slagelsen kaupunkiin! Mitä siellä kuvastuukaan helmen hohteessa? Hävinnyt on Antvorskovin luostari, hävinneet linnan rikkaat salit, yksinpä erillään oleva hyljätty siipirakennuskin. Muuan vanha merkki kuitenkin vielä kohoaa näkyviin, sitä on uusittu ja taasen uusittu: puuristi tuolla kummulla, missä legendan aikana Pyhä Antero, Slagelsen pappi heräsi, yhtenä ainoana yönä saatettuna tänne Jerusalemista.
Korsör — täällä synnyit sinä, joka meille:
"— Leikkiä ja totta lauloit lauluiss' Knuutti Sjællannin."
Sinä sanan ja sukkeluuden mestari! Hyljätyn linnoituksen häviävät vanhat vallit ovat nyt täällä viimeinen näkyvä todistus sinun lapsuudenkodistasi. Kun aurinko laskee, viittaavat niiden varjot siihen kohtaan, missä sinun syntymätalosi seisoi. Näiltä valleilta, jotka katselevat Sprogön kumpua kohti, sinä silloin kun "olit pieni" näit "kuun liukuvan saaren taakse" ja teit siitä kuolemattomia lauluja, niinkuin sittemmin teit Sveitsin vuorista, sinä joka kiertelit maailman sokkeloissa ja havaitsit, että:
"— missään ei ruusut punaisemmat, missään ei okaat pienemmät, missään ei untuvat pehmoisemmat kuin missä päivät lapsuutemme vierivät."
Leikin suloinen laulaja! me punomme sinulle seppeleen tuoksumarateista, viskaamme sen järveen ja aalto on kantava sen Kielin vuonoon, jonka rannalle sinun tomusi on kätketty. Se tuo tervehdyksen nuorelta polvelta, tervehdyksen syntymäkaupungista, Korsöristä — missä helminauha päättyy.