II.
— Köpenhaminasta Korsöriin on todella palanen helminauhaa, sanoi isoäiti, joka oli kuullut luettavan sen minkä me vasta luimme. — Se on minulle palanen helminauhaa ja se tuli minulle siksi jo yli neljäkymmentä vuotta sitte, sanoi hän. — Siihen aikaan ei meillä ollut höyrykoneita, me tarvitsimme päiviä siihen matkaan, mihin te nyt tarvitsette vain tunteja. Oli 1815, olin silloin yhdenkolmatta vuotias. Se on kaunis ikä! Vaikka ikä seitsemänkymmenen seutuvilla on kaunis ikä sekin, niin onnellinen! Minun nuorilla päivilläni, niin, silloin oli harvinaisempaa kuin nyt päästä Köpenhaminaan, kaupunkien kaupunkiin, jona me sitä pidimme. Vanhempani halusivat kahdenkymmenen vuoden perästä taasen kerran käydä siellä, minun piti päästä mukaan. Tästä matkasta me olimme puhuneet vuosikausia ja nyt siitä todella piti tulla tosi! Minusta tuntui, että kokonaisen uuden elämän piti alkaa, ja tavallaanhan minulle alkoikin uusi elämä.
Neulottiin ja pantiin kokoon matkatavaroita ja kun meidän sitte piti lähteä, niin kuinka monet hyvät ystävät tulivatkaan sanomaan meille hyvästit! Olimmehan lähdössä suurelle matkalle! Aamupäivällä ajoimme Odensesta vanhempieni holsteiniläisissä vaunuissa, tuttavat nyökyttivät ikkunoista pitkin koko kadun mitan, miltei siihen asti kun me pääsimme Pyhän Yrjänän portista. Ilma oli kaunis, linnut lauloivat, kaikki oli iloa, unohti että Nyborgiin oli vaikea, pitkä tie. Illansuussa saavuimme sinne, posti tuli vasta iltayöstä eikä lautta-alus lähtenyt aikaisemmin. Me astuimme siis laivaan. Siinä nyt lepäsi edessämme suuri vesi niin kauvas kuin silmä kantoi, rasvatyvenenä. Me panimme pitkäksemme vaatteet yllä ja nukuimme. Kun minä aamun koittaessa tulin kannelle, ei kahden puolen saattanut nähdä mitään, sellainen sumu meillä oli. Kuulin kukkojen laulavan, huomasin, että aurinko nousi, kellot soivat. Missähän me olemmekaan? Sumu hälveni, ja me olimme totta totisesti yhä Nyborgin edustalla. Päivemmällä alkoi vihdoin hiukkasen tuulla, mutta ihan vastaan. Me luovimme ja luovimme, ja vihdoin olimme niin onnelliset, että vähän yli kello yhdentoista illalla saavuimme Korsöriin. Silloin olimme kaksikymmentä neljä tuntia kulkeneet noita neljää penikulmaa.
Tuntui hyvältä päästä maihin. Mutta pimeää oli, huonosti paloivat lyhdyt, ja kaikki oli niin ventovierasta minulle, joka en ollut milloinkaan käynyt muussa kaupungissa kuin Odensessa.
— Kas täällä syntyi Baggesen! sanoi isäni, —- ja täällä eli
Birckner.
Silloin tuntui minusta siltä kuin vanha kaupunki pienine taloineen äkkiä olisi käynyt valoisemmaksi ja suuremmaksi. Lisäksi olimme niin iloissamme siitä, että maankamara oli jalkaimme alla. Unta en saanut sinä yönä, olinhan nähnyt ja kokenut niin paljon sitte kuin toissapäivänä läksin kotoa.
Seuraavana aamuna piti meidän nousta varhain, edessämme oli paha tie hirveine mäkineen ja kuoppineen, ennenkuin pääsimme Slagelseen. Eikä etempänä kaupungin tuolla puolen ollut paljoakaan parempaa, ja me halusimme mielellämme päästä Krebsehusetille niin ajoissa, että sieltä vielä päivän aikaan voisimme kävellä Soröhön tervehtimään Möllerin Eemilia, joksi me häntä nimitimme. Niin, se oli teidän isoisänne, minun miesvainajani, rovasti. Hän oli ylioppilaana Sorössä ja juuri ottanut siellä toisen tutkintonsa.
Jälkeen puolenpäivän tulimme Krebsehusetille. Se oli hieno paikka siihen aikaan, paras majatalo koko matkalla, ja mitä kauneinta seutua, niin, teidän täytyy kaikkien myöntää, että se vieläkin on sitä. Siellä oli reipas emäntä, rouva Plambek, kaikki talossa oli kuin kiiltäväksi pesty leikkuulauta. Seinällä riippui lasin alla kehyksessä Baggesenin kirje hänelle. Sitä kyllä kannatti katsella! Minulle se oli suuri merkillisyys. — Sitte me menimme Soröhön ja tapasimme siellä Eemilin. Saatte uskoa, että hän ilostui nähdessään meidät ja me hänet, hän oli niin hyvä ja huomaavainen. Yhdessä hänen kanssaan me sitte näimme Absalonin haudan ja Holbergin arkun. Me näimme vanhat munkkikirjoitukset ja me purjehdimme järven poikki "Parnassolle". Se oli ihanin ilta, minkä minä muistan! Minusta tuntui todella siltä, että jos jossakin maailmassa voisi runoilla, niin Sorössä, keskellä tätä luonnon rauhaa ja kauneutta. Sitte me kuutamossa astelimme Filosofinkäytävää, niinkuin he sitä nimittävät, tuota kaunista yksinäistä tietä järven ja Flommenin rantaa pitkin, maantielle ja Krebsehusetille. Eemil jäi syömään kanssamme, isän ja äidin mielestä hän oli käynyt niin ymmärtäväiseksi ja kauniiksi. Hän lupasi meille viiden päivän perästä olla Köpenhaminassa tervehtimässä omaisiaan ja tapaamassa meitä. Olihan helluntai. Tunnit Sorössä ja Krebsehusetilla, niin ne kuuluvat elämäni ihanimpiin helmiin.
Seuraavana aamuna lähdimme matkalle hyvin varhain, sillä meillä oli pitkä tie ennenkuin pääsimme Roskildeen, ja siellä meidän täytyi olla niin hyvään aikaan, että kirkko oli nähtävänä, ja isän illemmällä käydä tervehtimässä erästä vanhaa koulutoveria. Näin tapahtuikin ja sitte me olimme yötä Roskildessa, ja seuraavana päivänä — mutta vasta päivällisaikaan, sillä huonoin, ajetuin tie oli meillä jäljellä — me tulimme Köpenhaminaan. Meiltä oli mennyt noin kolme päivää Korsörista Köpenhaminaan, nyt kuljette te saman tien kolmessa tunnissa. Helmet eivät ole käyneet kalliimmiksi, sitä ne eivät voi. Mutta nauha on käynyt uudeksi ja merkilliseksi. Viivyin vanhempieni kanssa kolme viikkoa Köpenhaminassa. Eemilin kanssa olimme siellä yhdessä kokonaista kahdeksantoista päivää, ja kun sitte matkustimme takaisin Fyeniin, saattoi hän meitä Kööpenhaminasta aina Korsöriin asti. Siellä me menimme kihloihin ennenkuin erosimme. Niin saatatte tekin kyllä ymmärtää, että minäkin kutsun matkaa Köpenhaminasta Korsöriin palaseksi helminauhaa.
Sittemmin, kun Eemil sai vakinaisen papinpaikan likellä Assensia, menimme me naimisiin. Usein me puhuimme Köpenhaminan-matkasta ja siitä että vielä kerran tekisimme sen uudelleen, mutta sitte syntyi ensinnä teidän äitinne ja sitte hän sai sisaruksia ja paljon oli hoitamista ja vaalimista, ja kun sitte teidän isänne yleni virassa ja tuli rovastiksi, niin, kaikki oli onnea ja iloa, mutta Köpenhaminaan me emme joutuneet. Minä en milloinkaan joutunut sinne takaisin, vaikka me usein ajattelimme sitä ja puhuimme siitä, ja nyt minä olen käynyt liian vanhaksi, ruumiini ei siedä matkustamista rautatiellä. Mutta iloinen olen rautateistä. Se on siunattu asia että ne ovat olemassa. Pääsettehän te siten nopeammin minun luokseni! Nythän ei Odense ole paljoakaan kauvempana Köpenhaminasta kuin minun nuoruudessani Odense Nyborgista! Te saatatte nyt lentää Italiaan yhtä nopeasti kuin me matkustimme Köpenhaminaan. Se se on jotakin! Minä kuitenkin jään paikoilleni, annan muiden matkustaa, annan heidän tulla tänne luokseni. Mutta älkää te kuitenkaan hymyilkö sitä että minä jään paikoilleni! Minulla on edessäni toisenlainen suuri retki kuin teillä, paljon nopeampi kuin retki rautateillä: kun Jumala tahtoo, matkustan minä ylhäälle isoisän luo, ja kun sitte te olette täyttäneet tehtävänne ja täällä iloinneet tästä siunatusta maailmasta, niin minä tiedän, että te tulette ylös meidän luoksemme, ja jos me sitte siellä puhumme maisen elämämme päivistä, niin, uskokaa pois, lapset! minä sanon sielläkin niinkuin nyt: "Kööpenhaminasta Korsöriin on kuin onkin palanen helminauhaa."