LASTEN LEPERRYSTÄ.
Tukkukauppiaan luona oli koolla suuri lapsiseura, rikkaitten ihmisten lapsia ja ylhäisten ihmisten lapsia. Tukkukauppias oli hyvissä varoissa, hän oli saanut oppia, oli aikoinaan ottanut ylioppilastutkinnon; sen oli saanut aikaan hänen kunnollinen isänsä, joka alkuaan oli ollut ainoastaan härkäkauppias, mutta rehellinen ja toimelias. Se oli tuottanut rahaa, jonka tukkukauppias sittemmin sai kasvamaan. Järkeä hänellä oli ja sydäntä niinikään, mutta siitä puhuttiin vähemmän kuin hänen paljoista rahoistaan.
Hänen talossaan tuli ja meni ylhäistä väkeä, sekä syntyperän väkeä niinkuin sanotaan, että hengen väkeä niinkuin sanotaan, väkeä molempaa lajia ja väkeä ei kumpaakaan lajia. Nyt siellä oli lapsiseura, lasten puheita, ja lapset puhuvat suunsa puhtaaksi. Siellä oli soma pieni tyttö, mutta niin hirvittävän ylpeä, sen olivat palvelijat ajaneet häneen, eivät vanhemmat, siihen he olivat liian järkevät. Hänen isänsä oli kamarijunkkari ja se oli kauhean paljon, tiesi hän.
— Minä olen kamarilapsi! sanoi hän. Hän olisi myöskin saattanut olla kellarikerroksen lapsi, yhtä vähän siihen itse voi vaikuttaa. Ja sitte hän kertoi toisille lapsille, että hänellä oli "syntyperää" ja sanoi, että jollei ole syntyperää, niin ei voi tulla miksikään. Ei auta vaikka lukee, vaikka on kuinka ahkera, kun ei ole syntyperää, niin ei voi tulla miksikään.
— Ja niistä, joiden nimi päättyy -sen'iin, sanoi hän, — niistä nyt ei ikimaailmassa voi tulla mitään! Pitää panna kädet puuskaan ja pidättää pitkän matkan päässä nuo -sen!-sen'it! Ja sitte hän pani pienet kauniit kätensä puuskaan niin että kyynärpäät olivat pystyssä, näyttääkseen miten pitää menetellä. Ja pienet käsivarret olivat niin kauniit. Herttainen hän oli!
Mutta tukkukauppiaan pieni tyttö suuttui niin kovasti. Hänen isänsä nimi oli Madsen ja sen nimen hän tiesi päättyvän -sen'iin ja hän sanoi niin ylpeästi kuin taisi:
— Mutta minun isäni voi ostaa sadalla taalarilla rintasokeria ja heittää hukkaan! Voiko sinun isäsi tehdä sen?
— Niin, mutta minun isäni, sanoi erään kirjailijan pieni tytär, — voi panna sekä sinun isäsi että sinun isäsi ja kaikki "isät" sanomalehteen! Kaikki ihmiset pelkäävät häntä, sanoo äiti, sillä minun isäni hallitsee sanomalehdessä!
Ja sitä sanoessaan pieni tyttö nosti päänsä pystyyn ikäänkuin hän olisi ollut oikea prinsessa, jonka tulee pitää päänsä pystyssä.
Mutta puoleksi avonaisen oven takana seisoi, tirkistellen sisään raosta, köyhä poika. Pienokainen ei voinut edes päästä huoneeseen, niin vähäpätöinen hän oli. Hän oli kääntänyt varrasta kyökkipiialle ja sitte saanut luvan oven takaa katsella huoneeseen, missä nuo komeat lapset huvittelivat, ja se oli hänelle hirveän paljon.
— Ollappa yksi heistä! ajatteli hän ja sitte hän kuuli mitä siellä sanottiin ja se oli kyllä omiaan huolestuttamaan. Ei killinkiäkään vanhemmilla kotona ollut panna kirstunpohjalle, eikä heillä ollut varaa pitää sanomalehteä, vielä vähemmin he saattoivat kirjoittaa siihen, ja lisäksi tuli kaikkein pahin: hänen isänsä nimi ja siis myöskin hänen nimensä päättyi juuri tuohon -sen'iin! Hänestä nyt ei ikimaailmassa saata tulla mitään. Se oli niin surullista! Mutta hänestä tuntui, että hänellä oli syntyperää, sillä olihan hän syntynyt, oikein syntynyt! Muu ei ollut mahdollista.
Kas, se oli se ilta!
* * * * *
Sitte kului monta vuotta ja niiden kuluessa tulevat lapset täysikasvuisiksi ihmisiksi.
Kaupungissa oli komea talo, se oli täynnä ihanuutta, kaikki ihmiset tahtoivat sen nähdä, tuli ihmisiä kaupungin ulkopuoleltakin näkemään sitä. Kukahan noista lapsista, joista olemme puhuneet, saattoi sanoa sitä omakseen? Niin onhan se helppoa tietää! Ei, se ei kuitenkaan ole niin helppoa. Talo oli tuon pienen köyhän pojan. Hänestä tuli sentään jotakin, vaikka hänen nimensä päättyi -sen'iin — Thorvaldsen.
Entä nuo kolme muuta lasta, syntyperän, rahan ja hengen ylpeyden lapset? Niin, toinen on yhtä hyvä kuin toinenkin, ne ovat samanlaisia lapsia! Heistä tuli hyviä, onnellisia ihmisiä, he olivat pohjaltaan hyvää ainesta. Se mitä he silloin ajattelivat ja puhuivat oli vain — lasten leperrystä.