SISÄLLYS:
Anna-Liisa.
Lasten leperrystä.
Palanen helminauhaa.
Kynä ja mustepullo.
Lapsi haudassa.
Tarhakukko ja viirikukko.
"Kaunis!"
Kertomus dyyneiltä.
Marionettiennäyttäjä.
Kaksi veljestä.
Vanha kirkonkello.
Kaksitoista postivaunuissa.
Anna-Liisa.
Anna-Liisa oli kuin maito ja mansikka, nuori ja iloinen, kaunis katsella. Hampaat paistoivat niin valkoisina, silmät niin kirkkaina, jalka oli kevyt tanssissa ja mieli vieläkin kevyempi! Mitä siitä seurasi? "Ilkeä vekara!" — niin, kaunis hän ei ollut! Hänet annettiin ojankaivajan vaimon hoitoon, Anna-Liisa joutui kreivilliseen linnaan, istui koreassa huoneessa, yllään silkkiset ja samettiset vaatteet, ei tuulenhenkikään saanut käydä häneen, kukaan ei saanut sanoa hänelle kovaa sanaa, sillä se vahingoitti häntä eikä hän kärsinyt sitä: hän imetti kreivillistä lasta. Se oli hieno kuin prinssi, kaunis kuin enkeli, kuinka hän rakastikaan tätä lasta! Hänen omansa, niin, se oli kodissa, ojankaivajan kodissa, missä ei pata kiehunut yli laitainsa, mutta suu kiehui, ja tavallisesti ei siellä ollut ketään kotona. Poika itki, mutta mitä ei kukaan kuule, se ei ketään liikutakaan. Hän itki kunnes nukkui eikä unessa tunneta nälkää eikä janoa, uni on sellainen hyvä keksintö. Vuosien kuluessa — niin, aikaa myöten kasvaa rikkaruoho, sanotaan — Anna-Liisan poika kasvoi, ja kuitenkin sanottiin hänen kasvussaan pysähtyneen. Mutta tähän perheeseen hän kokonaan oli kasvanut kiinni, he olivat saaneet siitä rahat, Anna-Liisa oli hänestä kokonaan vapaa, hän oli kaupunkilaismatami, vietti sisällä tyyntä, rauhallista elämää ja käytti ulos mennessään hattua. Mutta hän ei koskaan mennyt ojankaivajalle, se oli niin kaukana kaupungista eikähän hänellä ollut sinne asiaakaan, poika oli heidän, ja syödä hän kuului osaavan. Pitihän hänen tehdä työtä ruuastaan ja niin hän kaitsi Jensenin Matin punaista lehmää, hän kyllä saattoi katsoa sitä ja tehdä jotakin puolestaan.
Kahlekoira herraskartanon valkaisualtaalla istuu auringonpaisteessa ylpeänä koppinsa katolla ja haukkuu jokaista ohikulkijaa, sadeilmalla se ryömii sisäpuolelle, sen on kuiva ja hyvä olla. Anna-Liisan poika istui ojanreunalla ja vuoli liekapaalua. Keväällä hän näki kolmen mansikkataimen kukkivan, ne kyllä kasvattaisivat marjoja, siitä hän iloitsi enemmän kuin mistään muusta, mutta marjoja ei kuulunut. Hän istui sateessa ja pahassa ilmassa, kastui pintaa myöten, tikerä tuuli kuivasi sitte vaatteet hänen yllään. Jos hän tuli kartanolle, niin häntä tönittiin ja tuupittiin, hän oli ruma ja ilkeä, sanoivat piiat ja rengit, siihen hän oli tottunut — häntä ei koskaan oltu rakastettu!
Miten kävi Anna-Liisan pojan? Miten hänen saattoi käydä? Hänen kohtalonsa oli: "ei koskaan rakastettu".
Maankamaralta hänet viskattiin laivaan. Hän läksi merille huonolla aluksella, hän istui ruorin ääressä sill'aikaa kuin kippari joi. Likainen ja ilkeä hän oli, viluinen ja nälkäinen, ei olisi luullut hänen koskaan syöneen kylläkseen, eikä hän ollutkaan.
Oltiin lopulla vuotta, oli raaka, märkä, tuulinen ilma. Tuuli viilsi kylmänä paksujen vaatteiden läpi, varsinkin merellä, ja siellä kulki yhden purjeen varassa kurja alus, kannellaan vain kaksi miestä, niin, saattoi sanoa ainoastaan puolitoista, ne olivat kippari ja hänen poikansa. Koko päivän oli ollut hämärää, nyt kävi vieläkin pimeämmäksi, oli pureva pakkanen. Kippari otti ryypyn, joka lämmitti sisällisesti, pullo oli esillä ja lasi niinikään, se oli ylhäältä ehyt, mutta jalka oli mennyt poikki ja sen sijaan sille oli vuoltu siniseksi maalattu puutalla, jolla se seisoi. Ryyppy teki hyvää, kaksi vieläkin parempaa, arveli kippari. Poika istui ruorin ääressä, jota hän piteli kovine, tervaisine käsineen. Ruma hän oli, hiukset takkuiset, alakuloinen ja masentunut hän oli, se oli ojankaivajan poika, kirkonkirjoissa häntä sanottiin Anna-Liisan pojaksi.
Tuuli viilsi omalla tavallaan, haaksi omallaan! Purje pullistui, tuuli oli tarttunut siihen, mentiin huimaavaa vauhtia — raakaa, märkää oli ympärillä ja vielä enemmän sitä lajia saattoi tulla — seis! Mikä oli? Mikä tönähti, mikä räjähti, mikä tarttui alukseen? Se kääntyi ympäri. Oliko se pilvenputoama, oliko se hyökyaalto? Poika ruorin ääressä päästi kovan huudon: "Jeesuksen nimeen!" Haaksi oli töydännyt mahtavaan kiveen meren pohjalla ja vaipui kuin vanha kenkä kadun lokaan, vaipui miehineen, hiirineen päivineen, niinkuin on tapana sanoa; ja hiiriä siinä oli, mutta vain puolitoista miestä: kippari ja ojankaivajan poika. Kukaan ei nähnyt tätä, paitsi kirkuvat lokit ja kalat siellä alhaalla; niin, eivätkä nekään oikein, sillä ne katselivat peloissaan syrjään, kun vesi kohisi vaipuvan haahden sisään. Tuskin syltäkään se oli veden alla, unohdetut olivat nuo molemmat, unohdetut, unohdetut! Ainoastaan lasi siniseksi maalattuine puutalloineen ei vaipunut, puutalla piti sitä pinnalla. Lasi ajelehti, kunnes se tulisi särkymään ja heitettäisiin rannalle — missä ja koska? Niin, sehän ei merkinnyt mitään! Se oli palvellut aikansa ja sitä oli rakastettu. Tätä ei Anna-Liisan poika ollut kokenut! Taivaan valtakunnassa ei yksikään sielu enään sano: ei milloinkaan rakastettu!
* * * * *
Anna-Liisa asui kaupungissa, hän oli asunut siellä jo monta vuotta. Häntä kutsuttiin matamiksi ja hän pöyhisteli, varsinkin puhuessaan vanhoista muistoista, kreivillisestä ajastaan, jolloin hän ajoi vaunuissa ja saattoi puhua kreivittärien ja vapaaherrattarien kanssa. Hänen suloinen kreivilapsensa oli mitä kaunein Jumalan enkeli, mitä herttaisin olento, hän oli pitänyt Anna-Liisasta ja Anna-Liisa hänestä. He olivat suudelleet toisiaan ja taputelleet toisiaan, hän oli Anna-Liisan ilo, puolet hänen elämäänsä. Nyt hän oli suuri, neljäntoista vuoden vanha, hän oli saanut oppia ja hän oli kaunis. Anna-Liisa ei ollut nähnyt häntä sitte kuin hän kantoi häntä käsivarsillaan, hän ei moneen vuoteen ollut käynyt kreivillisessä linnassa, se oli kokonaisen matkan takana.
— Kerran minun täytyy tehdä tuumasta tosi! sanoi Anna-Liisa. — Minun täytyy lähteä katsomaan ihanuuttani, suloista kreivilastani! Niin, varmaan hänkin ikävöi minua, ajattelee minua, pitää minusta, niinkuin silloin, kun hän enkelinkäsivarsineen riippui kaulassani ja sanoi: "An-Lis!" Se soi kuin viulu! Niin, minun täytyy tehdä tuumasta tosi ja lähteä häntä katsomaan.
Hän ajoi kyytirattailla, hän kulki jalan, hän saapui kreivilliseen linnaan. Se oli suuri ja loistava niinkuin ennenkin, puutarha ulkopuolella oli sama kuin ennenkin, mutta ihmiset talossa olivat kaikki oudot eikä yksikään heistä tietänyt mitään Anna-Liisasta, he eivät tietäneet mitä hän kerran oli täällä merkinnyt. Kreivitär sen kyllä vielä heille sanoo, ja myöskin hänen oma poikansa. Miten hän ikävöikään häntä!
Nyt oli Anna-Liisa perillä. Kauvan hänen täytyi odottaa ja odottavan aika on pitkä! Ennenkuin herrasväki asettui ruualle kutsuttiin hänet kreivittären luo ja häntä puhuteltiin hyvin ystävällisesti. Suloisen poikansa hän saisi nähdä aterian jälkeen, silloin hänet taasen kutsuttiin sisään.
Kuinka hän oli tullut suureksi, pitkäksi ja kapeaksi! Mutta kauniit silmät olivat ennallaan ja enkelinsuu. Hän katseli häneen, mutta ei sanonut sanaakaan. Varmaan hän ei tuntenut häntä. Hän kääntyi ympäri, aikoi mennä, mutta silloin tarttui Anna-Liisa hänen käteensä, painoi sen suutaan vastaan. "Kas niin, hyvä on!" sanoi hän ja läksi sentiensä huoneesta, hän, Anna-Liisan rakkauden ajatus, hän, jota hän oli rakastanut ja rakasti yli kaiken, hän, hänen maallinen ylpeytensä!
Anna-Liisa asteli ulkopuolelle linnaa, avonaiselle maantielle, hän oli niin surullinen. Poika oli kohdellut häntä kuin vierasta, ei ajatusta hän ollut uhrannut hänelle, ei sanaa, hän, jota hän kerran yötä päivää oli kanniskellut ja aina kantoi ajatuksissaan.
Suuri musta korppi lensi tielle hänen eteensä, kirkui ja kirkui uudestaan. "Hyi!" sanoi hän, "mikä pahan ilman lintu sinä olet!"
Hän astui ojankaivajan asumuksen ohitse. Vaimo seisoi ovella ja niin he puhelivat.
— Sinulla näyttää olevan hyvät oltavat! sanoi ojankaivajan vaimo. —
Olet paksu ja lihava! Hyvin sinä voit!
— Niin kyllä! sanoi Anna-Liisa.
— Heidän laivansa on hukkunut miehineen päivineen! sanoi ojankaivajan vaimo. — Lauri kippari ja poika hukkuivat molemmat. Ne ovat nyt mennyttä. Olin toki luullut, että poika kerran olisi auttanut minua roposella, sinulle hän toki ei ollut maksanutkaan mitään, Anna-Liisa!
— Ovatko he hukkuneet! sanoi Anna-Liisa ja sitte he eivät enään puhuneet siitä asiasta. Anna-Liisa oli niin suruissaan siitä, ettei hänen kreivilapsensa ollut suvainnut puhua hänelle, hän, joka rakasti häntä ja oli kulkenut tänne tuon pitkän matkan. Ja olihan se maksanut rahaakin. Saavutettu ilo ei ollut suuri, mutta siitä ei hän täällä puhunut sanaakaan, hän ei tahtonut keventää mieltään puhumalla siitä ojankaivajan vaimolle, olisihan tämä saattanut luulla, etteivät kreivilliset enään antaneet hänelle arvoa. Silloin kirkui taasen korppi hänen päänsä päällä.
— Mokomakin musta kummitus, sanoi Anna-Liisa, — peloitteleepa se minua tänään!
Hän oli ottanut mukaansa kahvipapuja ja sikuria, hän tekee hyvän työn ojankaivajan vaimolle, jos hän antaa ne hänen keitettävikseen. Anna-Liisakin saattaa saada siitä kupin. Ojankaivajan vaimo läksi keittämään kahvia ja Anna-Liisa istuutui tuolille ja meni siinä uneen. Silloin hän näki unta olennosta, josta ei hän milloinkaan ennen ollut nähnyt unta. Se oli kylläkin ihmeellistä: hän näki unta omasta lapsestaan, joka tässä talossa oli kärsinyt nälkää ja parkunut, saanut olla oman onnensa nojassa ja nyt makasi syvällä meressä, Herra ties missä. Hän näki unta, että hän istui siinä missä istui ja että ojankaivajan vaimo oli keittämässä kahvia, hän saattoi tuntea papujen tuoksun, ja tuolla ovella seisoi jokin niin kaunis, hän oli yhtä korea kuin kreivillinen lapsi, ja pienokainen sanoi:
— Nyt maailma hukkuu, pitele kiinni minusta, sillä sinä olet kuitenkin äitini! Sinulla on enkeli taivaan valtakunnassa, pitele kiinni minusta!
Ja sitte lapsi tarttui kiinni häneen. Mutta kuului sellainen meteli, varmaan maailma meni kappaleiksi. Ja enkeli kohosi ja piteli kiinni hänen paidanhihoistaan, piteli niin lujasti, että hänestä tuntui siltä kuin häntä olisi nostettu ylös maasta, mutta hänen jalkoihinsa takertui jotakin raskasta, se riippui hänen selässään, oli kuin sadat naiset olisivat tarttuneet kiinni ja ne sanoivat: "jos sinut pelastetaan, niin pelastettakoon meidätkin! Käykää kiinni! Käykää kiinni!" ja he kävivät kaikki kiinni. Se oli liikaa. "Ritsis-ratsis!" kuului, hiha repeytyi ja Anna-Liisa putosi kauhistuksissaan ja heräsi siihen — hän oli putoamaisillaan tuolilta, jolla hän istui. Hän oli niin sekaisin päästään, ettei hän ensinkään voinut muistaa, mitä unta hän oli nähnyt, mutta jotakin pahaa se oli ollut.
Sitte juotiin kahvi, sitte puheltiin ja sitte läksi Anna-Liisa lähimpään kylään, missä hänen piti tavata kyytimies, vielä tänä iltana ja yönä ajaakseen kotipaikalleen. Mutta kun hän pääsi kyytimiehen luo, niin tämä sanoi, ettei hän voisi päästä lähtemään ennenkuin seuraavan päivän iltana. Anna-Liisa punnitsi siis nyt mitä jääminen tulisi hänelle maksamaan, punnitsi tien pituutta ja teki sen johtopäätöksen, että jos hän kulkisi pitkin rantaa eikä ajotietä, niin matka olisi miltei kaksi penikulmaa lyhyempi. Olihan kaunis ilma ja täysikuun aika, ja Anna-Liisa päätti kävellä, seuraavana päivänä hän saattoi olla kotona.
Aurinko oli alhaalla, iltakellot soivat vielä — ei, ne eivät olleet kellot, vaan Peder Oxen [tanskalaisessa kansankielessä puhutaan "kellosammakosta" (Bombinater igneus), jonka valtiomies Fredrik II:sen ajoilta Peder Oxe tarun mukaan olisi tuonut maahan. Suoment. muist.] sammakot, jotka kurnuttivat soissa. Nyt ne vaikenivat, oli aivan hiljaista, ei lintukaan äännähtänyt, jokainen niistä oli asettunut levolle, ja varmaankaan ei pöllö ollut kotosalla. Äänetöntä oli metsässä ja rannalla, missä hän kulki. Hän kuuli omat askelensa hiekassa, meri ei läikkynyt, kaikki syvässä vedessä oli äänetöntä; mykkinä olivat kaikki siellä alhaalla, sekä elävät että kuolleet.
Anna-Liisa kulki eikä ajatellut mitään asiaa, niinkuin sanotaan. Hän oli poissa ajatustensa luota, mutta ajatukset eivät olleet poissa hänen luotaan, ne eivät milloinkaan ole poissa meidän luotamme, ne vain lepäävät horroksissa, sekä jo eläviksi heränneet ajatukset, jotka ovat panneet levolle, että ne ajatukset, jotka eivät vielä ole liikahtaneet. Mutta ajatukset kyllä aina tulevat esiin, ne saattavat liikahtaa sydämessä, liikahtaa meidän päässämme tai hyökätä kimppuumme.
"Hyvä työ kantaa siunauksensa hedelmää!" on kirjoitettu. "Synnissä on kuolema!" on niinikään kirjoitettu. Paljon on kirjoitettu, paljon on sanottu — sitä ei tiedetä, sitä ei muisteta, niin kävi Anna-Liisan. Mutta se saattaa johtua mieleen, se saattaa tulla!
Kaikki paheet, kaikki hyveet lepäävät meidän sydämissämme! Sinun sydämessäsi, minun sydämessäni! Ne lepäävät pieninä näkymättöminä siemeninä: tuleepa sitte ulkoapäin auringonsäde, pahan käden kosketus, käännyt kulmasta oikealle tai vasemmalle, niin, se voi ratkaista asian, ja pientä siemenjyvää järkytetään, se paisuu, se halkeaa ja vuodattaa mehunsa kaikkeen sinun vereesi, ja niin olet sinä täydessä vauhdissa. Ne ovat huolestuttavia ajatuksia, meillä ei ole niitä, kun me kuljemme horroksissa, mutta ne ovat liikkeellä. Anna-Liisa kulki horroksissa, ajatukset olivat liikkeellä! Kynttilämessusta kynttilämessuun on sydän saanut paljon asioita laskutaululleen, sillä on vuoden tili, paljon on unohtunut, ajatuksia sanoissa ja teoissa, Jumalaa, meidän lähimmäistämme ja omaa omaatuntoamme vastaan. Me emme ajattele niitä, sitä ei Anna-Liisakaan tehnyt. Hän ei ollut tehnyt mitään pahaa maan lakia ja oikeutta vastaan, häntä pidettiin kaikin puolin arvossa, hän oli kunnollinen ja rehellinen, sen hän tiesi. Ja niin hän käveli pitkin rantaa — mitä tuossa nyt olikaan? Hän pysähtyi: mitä siihen oli ajelehtinut? Vanha miehen hattu siinä oli. Missäpähän tuokin oli vierinyt laivasta! Hän astui lähemmä, pysähtyi ja katseli sitä — hyi, mikä tuossa sitte oli? Hän aivan pelästyi. Mutta ei siinä ollut mitään pelästymistä, meriruohot ja kaislat vain olivat kietoutuneet suuren, pitkulaisen kiven ympärille, näytti siltä kuin siinä olisi ollut kokonainen ihminen. Se oli vain kaislaa ja meriruohoa, mutta hän pelästyi kuin pelästyikin, ja jatkaessa matkaa eteenpäin johtui hänen mieleensä niin moninaisia, joita hän lapsena oli kuullut, kaikki taikausko "ranta-aaveesta", hautaamattoman haamusta, joka oli ajelehtinut autiolle rannalle. "Rannanpesijä", kuollut ruumis, se ei tehnyt mitään, mutta sen haamu, Ranta-aave, seurasi yksinäistä kulkijaa, tarrautui kiinni ja vaati, että se vietäisiin kirkkomaahan ja haudattaisiin vihittyyn multaan. "Käykää kiinni! käykää kiinni!" sanoi se, ja Anna-Liisan hiljaa itsekseen toistaessa näitä sanoja, johtui koko hänen unensa äkkiä hänen mieleensä, hän muisti aivan selvästi kuinka äidit olivat tarrautuneet häneen kiinni, huutaen: "käykää kiinni! käykää kiinni!" kuinka maailma oli hukkunut, hänen paidanhihansa olivat repeytyneet ja hän oli pudonnut eroon lapsestaan, joka tuomion hetkellä oli tahtonut pitää häntä pystyssä. Hänen lapsensa, hänen oma lapsensa, jota ei hän koskaan ollut rakastanut, niin, jota ei hän ollut edes ajatellut, tämä lapsi oli nyt meren pohjassa, se saattoi tulla ranta-aaveena huutamaan: "käy kiinni! käy kiinni! toimita minut kristittyyn multaan!" Ja tätä ajatellessa pisteli kauhu häntä kantapäihin niin että hän kulki nopeammin. Pelko tuli kylmänä, kosteana kätenä ja asettui hänen sydänkammioonsa, melkein hän rupesi voimaan pahoin. Ja kun hän nyt katseli merta, kävi se yhä sakeammaksi ja tiheämmäksi. Raskas sumu työntyi maille, se asettui pensaiden ja puiden ympärille, ne kävivät omituisen näköisiksi. Hän kääntyi katsomaan kuuta, joka oli hänen takanaan. Se oli kuin mikäkin kalpea, säteetön kiekko. Tuntui siltä kuin jokin raskaana olisi asettunut painamaan kaikkia hänen jäseniään: käy kiinni! käy kiinni! ajatteli hän, ja kun hän taasen kääntyi katsomaan kuuta, tuntui hänestä siltä kuin sen valjut kasvot olisivat olleet aivan hänen vierellään, ja sumu riippui kuin liina alas hänen olkapäitään: "käy kiinni! käy kiinni! toimita minut kristittyyn multaan!" oli hän kuulevinaan ja kuulikin jotakin ääntä, niin onttoa, niin outoa. Se ei ollut sammakkojen ääntä suosta, ei korppien eikä variksien ääntä, sillä niitähän ei näkynyt. "Hautaa minut! hautaa minut!" kuului selvästi. Niin, se oli hänen lapsensa ranta-aave, hänen lapsensa, joka lepäsi meren pohjalla, joka ei saanut rauhaa ennenkuin se saatettiin kirkkomaahan ja hauta kaivettiin vihittyyn multaan. Sinne hän päätti mennä, siellä hän päätti kaivaa! Hän kulki siihen suuntaan missä kirkko oli ja tuntui siltä kuin taakka olisi käynyt keveämmäksi, se katosi, ja silloin hän taasen aikoi kääntyä takaisin ja lähteä kotiin lyhyintä tietä. Mutta samassa alkoi taasen painaa: käy kiinni! käy kiinni! Oli kuin sammakot olisivat kurnuttaneet, oli kuin lintu olisi valittanut, kuului aivan selvästi: "hautaa minut! hautaa minut!"
Sumu oli kylmää ja kosteaa, hänen kätensä ja kasvonsa olivat kylmät ja kosteat pelosta. Ulkopuolelta häntä ahdisti, hänen sisässään muodostui ääretön tila ajatuksille, joita ei hän milloinkaan ennen ollut tuntenut.
Yhtenä kevätyönä saattaa täällä pohjolassa pyökkimetsä puhjeta, heloittaa nuoressa upeudessaan päivän auringonpaisteessa. Yhdessä ainoassa sekunnissa saattaa meissä versota ja kehittyä se synnin siemen, joka ajatuksina, sanoina ja tekoina on kylvetty kuluneeseen elämäämme. Se versoaa ja kehittyy yhdessä ainoassa sekunnissa, kun omatunto herää. Ja Jumala herättää sen, kun me vähimmin sitä odotamme. Silloin ei ole mitään pakoa, teko pysyy tekona ja todistaa, ajatukset kehkeytyvät sanoiksi ja sanat helisevät kuuluvina maailmalle. Me kauhistumme sitä mitä olemme tukahuttamatta kantaneet mielessämme, me kauhistumme sitä mitä ylimielisyyttämme ja ajattelemattomuuttamme olemme kylväneet maailmalle. Sydän on tallettanut kaikki hyveet, mutta myöskin kaikki paheet, ja ne saattavat viihtyä hedelmättömimmässäkin maaperässä.
Anna-Liisan ajatuksissa liikkui mitä me tässä sanoin olemme lausuneet, se oli hänet kokonaan vallannut, hän vaipui maahan, ryömi siten kappaleen eteenpäin. "Hautaa minut! hautaa minut!" kuului, ja mieluimmin hän olisi haudannut itsensä, kunhan hauta olisi ollut kaiken unohtamista. — Se oli vakava herätyksen-hetki kauhuineen ja tuskineen. Taikausko pani hänen verensä milloin kuumenemaan, milloin kylmenemään; niin paljon, josta ei hän milloinkaan ollut viitsinyt puhua, johtui hänen mieleensä. Äänetönnä kuin pilven varjo kirkkaassa kuutamossa kiiti hänen ohitseen näky — hän oli ennenkin kuullut siitä puhuttavan —, aivan hänen ohitseen kiiti neljä päristelevää hevosta, tuli paistoi niiden silmistä ja sieraimista, ne vetivät tulisia vaunuja, niissä istui se paha herra, joka toistasataa vuotta sitte oli mahtaillut näillä tienoilla. Aina puoliyön aikaan sanottiin hänen ajavan kartanoonsa ja heti kääntyvän takaisin; hän ei ollut valkoinen niinkuin sanotaan kuolleen olevan, ei, hän oli musta kuin hiili, loppuun palanut hiili. Hän nyökytti Anna-Liisalle ja heilutti kättään: "käy kiinni, käy kiinni! niin voit taasen ajaa kreivillisissä vaunuissa ja unohtaa lapsesi!"
Nopeammin kiiruhti hän eteenpäin ja hän pääsi kirkkomaalle; mutta mustat ristit ja mustat korpit sekaantuivat hänen silmissään, korpit rääkyivät samaa kuin korppi tänään oli rääkynyt, mutta nyt hän ymmärsi mitä ne sanoivat. "Minä olen korppiemo! minä olen korppiemo!" sanoi jokainen niistä ja Anna-Liisa tiesi nimen tarkoittavan itseäänkin, ehkäpä hänet muutettaisiin tuollaiseksi mustaksi linnuksi ja pantaisiin alituisesti huutamaan mitä se huusi, jollei hän saanut hautaa kaivetuksi.
Ja hän heittäytyi maahan ja hän kaivoi paljaine käsineen haudan kovaan maahan niin että veri vuosi hänen sormistaan.
"Hautaa minut! hautaa minut!" kuului lakkaamatta. Hän pelkäsi kukonlaulua ja ensimäistä punaista viirua idässä, sillä jos ne ennättivät ennenkuin hänen työnsä oli päättynyt, oli hän kadotettu. Ja kukko lauloi ja idässä leimahti — hauta oli kaivettu vain puoleksi. Jäätävä käsi liukui alas hänen päätään ja kasvojaan, sydämen kohdalle. "Vain puoli hautaa!" kuului huokaus, liidellen pois, alas meren pohjalle. Niin, se oli ranta-aave! Anna-Liisa vaipui lamaantuneena ja suunniltaan maahan, hänessä ei ollut ajatusta eikä tuntoa.
Oli selvä päivä, kun hän tuli tajuihinsa, kaksi miestä nosti hänet ylös, hän ei maannut kirkkomaalla, vaan ranta-äyräällä, ja siinä oli hän kaivanut eteensä syvän läven hiekkaan ja repinyt sormensa verille rikkinäistä lasia vastaan, jonka terävä varsi oli upotettu siniseksi maalattuun puujalkaan. Anna-Liisa oli sairas. Omatunto oli sekoittanut taikauskon kortit, levittänyt ne ja saanut niistä selville, että hänellä nyt oli ainoastaan puoli sielua, toisen puolen oli hänen lapsensa ottanut mukaansa meren pohjalle. Ei ikinä hän voi kohota kohti taivaan armoa ennenkuin hän on saanut takaisin toisen puolen, jota pideltiin syvässä vedessä. Anna-Liisa tuli kotiinsa, hän ei enään ollut sama ihminen kuin hän oli ollut. Hänen ajatuksensa olivat hämääntyneet niinkuin hämääntynyt vyhti, yksi ainoa lanka hänellä oli selvitettynä, se, että hänen piti saattaa ranta-aave kirkkomaalle, kaivaa sille hauta ja siten saada takaisin koko sielunsa.
Monena yönä häntä kotona kaivattiin ja aina hänet löydettiin rannalta, missä hän odotti ranta-aavetta. Niin kului kokonainen vuosi, silloin hän taasen eräänä yönä katosi eikä häntä löydetty. Koko seuraava päivä etsittiin turhaan.
Illemmällä, kun lukkari tuli kirkkoon soittaakseen iltakelloja, näki hän Anna-Liisan lepäävän alttarin edessä. Siellä hän oli ollut varhaisesta aamusta asti, hänen voimansa olivat miltei lopussa, mutta hänen silmänsä loistivat, kasvoilla oli punertava hohde. Viimeiset auringonsäteet paistoivat häneen, loistivat alttaripöydän päällitse kiiltäviin hakasiin raamatussa, joka oli avoinna sillä kohtaa profeetta Joelia, missä sanotaan: "repikäät sydämenne eikä vaatteitanne, kääntykää Herran puoleen!" Se nyt oli sattuma, sanottiin, niinkuin niin moni muu asia on sattuma.
Anna-Liisan kasvoilla, joita aurinko valaisi, kuvastui rauha ja armo. Hän voi niin hyvin, sanoi hän. Nyt hän oli saavuttanut voittonsa! Tänä yönä oli ranta-aave, hänen oma lapsensa, ollut hänen luonaan, se oli sanonut: "sinä kaivoit minulle ainoastaan puolen hautaa —, mutta nyt sinä vuoden kestäessä olet kokonaan haudannut minut sydämeesi, ja sinne kätkee äiti lapsensa parhaimmin." ja sitte se oli antanut hänelle takaisin hänen kadotetun sielunpuolikkaansa ja taluttanut hänet tänne kirkkoon.
"Nyt minä olen Jumalan huoneessa!" sanoi hän, "ja siellä on ihminen autuas!"
Kun aurinko oli kokonaan laskenut, oli Anna-Liisan sielu kohonnut kokonaan ylös, sinne missä ei sen tarvitse peljätä, kun se on taistellut loppuun, ja loppuun oli Anna-Liisa taistellut.