ANKKATARHASSA.
Muuan ankka tuli Portugalista; toiset sanoivat sen tulleen Espanjasta — se on samantekevää. Sitä kutsuttiin portugalilaiseksi, se muni, se teurastettiin ja valmistettiin ruoaksi, siinä sen elämän juoksu. Kaikkia, jotka läksivät sen munasta, sanottiin portugalilaisiksi, ja se merkitsi jotakin. Nyt oli koko siitä suvusta jäljellä ainoastaan yksi ankka koko ankkatarhassa — tarhassa, mihin kanoillakin oli pääsy ja missä kukko esiintyi sanomattoman ylpeänä.
— Hän loukkaa minua rajulla laulullaan, sanoi portugalilainen. — Mutta kaunis hän on, sitä ei voi kieltää, vaikkei hän olekaan mikään koiras-ankka. Hillitä itseään hänen pitäisi, mutta itsensähillitsemiseen vaaditaan taitoa, se todistaa korkeampaa sivistystä; sitä on pienillä laululinnuilla naapurin niinipuussa. Kuinka kauniisti ne laulavat! Niiden laulussa on jotakin hyvin liikuttavaa, minä kutsun sitä Portugaliksi. Jos minulla olisi tuollainen pieni laululintu, niin minä olisin sille äiti, hellä ja hyvä; se on veressäni, portugalilaisessa veressäni.
Ja juuri hänen puhuessaan tulikin pieni laululintu. Se tuli päätäpahkaa ylhäältä katolta. Kissa oli sen kintereillä, mutta lintu pääsi siipirikkona sen kynsistä ja putosi alas ankkatarhaan.
— Se on kissan tapaista, mokomankin heittiön! sanoi portugalilainen. — Minä tunnen sen siltä ajalta, jolloin minulla oli poikasia. Pitääkin sellaisella olennolla olla lupa elää ja kuljeskella katoilla! En luule sellaista tapahtuvan Portugalissa.
Ja hän säälitteli pientä laululintua, ja toiset ankat, jotka eivät olleet portugalilaisia, säälittelivät sitä myöskin.
— Se pieni elukka, sanoivat ne ja niitä tuli sitten siihen yksi ja toinen. — Tosin me itse emme ole laulavaisia, mutta meillä on sisällämme kaikupohja tai jotakin sellaista. Sen me tunnemme, vaikkemme siitä puhu.
— Sitten minä puhun siitä, sanoi portugalilainen, — ja minä tahdon tehdä jotakin hänen hyväkseen, sillä se on jokaisen velvollisuus!
Ja sitten hän nousi vesikaukaloon ja pulikoi vedessä niin että oli miltei hukuttaa pienen laululinnun huuhteluun, minkä se sai, mutta tarkoitus oli ollut hyvä.
— Se on hyvä työ, sanoi hän, — toiset voivat ottaa siitä oppia ja esimerkkiä.
— Pip! sanoi pieni lintu. Sen toinen siipi oli poikki, sen oli vaikea ravistella, mutta se ymmärsi niin hyvin hyväätarkoittaneen pulikoimisen. — Te olette niin sydämellisen hyvä, rouva, sanoi se, mutta ei pyytänyt enää mitään.
— En ole koskaan ajatellut sydämeni laatua, sanoi portugalilainen, — mutta sen minä tiedän, että rakastan kaikkia tovereitani luomakunnassa, lukuunottamatta kissaa, mutta sitä ei toki kukaan voine minulta vaatia. Se on syönyt kaksi omaistani. Mutta olkaa nyt täällä kuin kotonanne, älkää kursailko! Itse minä olen vieraalta seudulta, niinkuin kyllä näette rakenteestani ja höyhenpuvustani. Minun uros-ankkani on täkäläisiä, siinä ei ole minun vertani, mutta minä en ylpeile — jos teidät joku täällä ymmärtää, niin kyllä uskallan sanoa, että minä sen teen.
— Hänellä on portlakkaa kuvussaan, sanoi pieni tavallinen poikanen, joka oli sukkela, ja toiset tavalliset pitivät tuota »portlakkaa» niin erinomaisena. Se kuulosti Portugalilta, ja he tuuppivat toisiaan ja sanoivat »rap!» Hän oli niin erinomaisen sukkela! Ja sitten he ryhtyivät keskusteluun pienen laululinnun kanssa.
— Portugalilaisella on totisesti sana vallassaan, sanoivat he. — Meillä ei ole nokassa suuria sanoja, mutta meillä on yhtä suuri myötätunto. Jollemme teekään mitään hyväksenne, niin ajattelemme sitä hiljaisuudessa. Ja sitä me pidämme kauneimpana.
— Teillä on kaunis ääni, sanoi muuan vanhimmista. — Mahtaa olla ihanaa tietää, että voi tuottaa iloa niin monelle kuin te tuotatte. Minä tosin en ymmärrä sitä. Sentähden pidän suuni kiinni, se on aina parempi kuin sanoa jotakin tyhmää, mitä niin monet toiset sanovat teille.
— Älkää kiduttako häntä, sanoi portugalilainen. — Hän tarvitsee lepoa ja hoitoa. Pieni laululintu, huuhtelenko teidät taas?
— Oi ei, antakaa minun olla kuivana! pyysi se.
— Vesiparannus on ainoa, mikä auttaa minua, sanoi portugalilainen. — Huvittelu tekee sekin hyvää. Nyt tulevat pian naapurin kanat vieraskäynnille, siellä on kaksi kiinalaista kanaa, he käyttävät pussihousuja, ovat ulkomailta tulleita ja hyvin sivistyneitä, mikä lisää minun kunnioitustani heitä kohtaan.
Ja kanat tulivat, ja kukko tuli; kukko oli tänään niin kohtelias, ettei se ollutkaan karkea.
— Te olette todellinen laululintu, sanoi se, — ja teette pienestä äänestänne kaikki mitä voi tehdä niin pienestä äänestä. Mutta paljon enemmän veturia teissä saisi olla, jotta kuulisi teidän olevan urossukupuolta.
Molemmat kiinalaiset olivat haltioissaan nähdessään laululinnun. Se oli niin pörröisen näköinen huuhtelusta, jonka se oli saanut selkäänsä, että se heidän mielestään muistutti kiinalaista poikasta.
— Hän on herttainen!
Ja sitten he ryhtyivät keskustelemaan hänen kanssaan. He puhuivat kuiskaavalla äänellä ja käyttäen p-äänteitä, ylhäisellä kiinankielellä.
— Me kuulumme teidän lajiinne. Ankat, portugalilainenkin, kuuluvat vesilintuihin, niinkuin kyllä olette huomannut. Meitä te ette vielä tunne, mutta kuinka moni meitä tuntee tai ottaa vaivakseen oppia tuntemaan! Ei kukaan, ei kanojenkaan joukossa! Vaikka me olemme syntyneet istumaan korkeammalla orrella kuin useimmat muut. — Se on nyt yhdentekevää. Me menemme hiljaista menoamme muiden joukossa, joiden periaatteet eivät ole meidän, mutta me katsomme vain hyviä puolia ja puhumme vain hyvästä, vaikka onkin vaikeaa löytää mitään sieltä, missä ei mitään ole. Lukuunottamatta meitä kahta ja kukkoa ei kanahuoneessa ole ketään, joka olisi lahjakas, joskin rehellisyys on nuhteeton. Tätä ei voi sanoa ankkatarhan asukkaista. Me varoitamme teitä, pieni laululintu, älkää uskoko tuohon tuolla, jolla on typpöhäntä, hän on kavala. Tuo kirjava tuolla, jolla on vino peili siivissä, hän on vimmattu puhumaan eikä koskaan jää kenellekään velkaa viime sanaa, ja lisäksi hän on aina väärässä. Tuo lihava ankka puhuu pahaa kaikista, ja se on vasten meidän luontoamme; jollei voi puhua hyvää, niin täytyy pitää suunsa kiinni. Portugalilainen on ainoa, joka on saanut vähän sivistystä ja jonka kanssa voi seurustella, mutta hän on intohimoinen ja puhuu liian paljon Portugalista.
— Kuinka noilla molemmilla kiinalaisilla nyt on paljon supattamista! sanoi pari ankoista., — Minua he ikävystyttävät, en ole koskaan puhunut heidän kanssaan.
Nyt tuli uros-ankka. Hän luuli laululintua varpuseksi.
— Niin, minä en voi erottaa niitä toisistaan, ja samaa roskaahan ne ovatkin. Yhtä pelurijoukkoa, ja kun on joutunut niiden kanssa tekemisiin, niin ei niistä pääse eroon.
— Älkää välittäkö vähääkään siitä, mitä hän sanoo! kuiskasi portugalilainen. — Hän on asioissa kunnioitettavana asiat ennen kaikkea. Mutta nyt minä panen levolle. Jokainen on velvollinen pitämään huolta siitä, että hän on pulskasti lihava, kun hänet palsamoidaan omenilla ja luumuilla.
Ja sitten hän asettui auringonpaisteeseen ja ummisteli toista silmäänsä. Hänellä oli niin hyvä asento, hän oli niin hyvä ja siksi hän nukkui niin hyvin. Pieni laululintu nyppi katkennutta siipeään ja asettui suojelijattarensa viereen. Aurinko paistoi lämpöisesti ja kauniisti; siinä oli hyvä olinpaikka.
Naapurikanat kulkivat maata kuopien. Ne olivat oikeastaan saapuneet yksinomaan ruoan tähden. Kiinalaiset menivät ensinnä pois ja sitten muut. Sukkela poikanen sanoi portugalilaisesta, että eukko oli pian joutuva »poikuuden ikään», ja sitten nauroivat muut ankat:
»Poikuuden ikään»! Hän on tavattoman sukkela! Ja sitten toistivat he edellisen sukkeluuden: — Portlakka! Se oli hyvin hauskaa. Ja sitten he asettuivat maata.
He lepäsivät hetken, silloin viskattiin yhtäkkiä joitakin makeisia alas ankkatarhaan. Kuului sellainen loksahdus, että koko nukkuva joukko kahahti ja räpytteli siipiään. Portugalilainen heräsi sekin, kääntyi ja litisti hirvittävästi pientä laululintua.
— Piip, sanoi tämä. — Te astuitte niin lujasti jalalleni, rouva.
— Mitä te makaatte tiellä! sanoi portugalilainen. — Ette saa olla niin herkkänahkainen. Minullakin on hermot, mutta minä en ole ikinä sanonut piip.
— Älkää olko pahoillanne! sanoi pieni lintu. — Tuo piip pääsi huomaamatta nokastani.
Portugalilainen ei kuunnellut sitä, vaan karkasi makeisten kimppuun ja hankki itselleen hyvän aterian.
Kun se oli päättynyt ja hän pani maata, tuli pieni laululintu ja tahtoi olla rakastettava:
Tillelit Sydän kultainen, sua kiittelen kauaksi, kauaksi liidellen.
— Nyt minä asetun ruokalevolle, sanoi portugalilainen. — Teidän täytyy täällä oppia talon tavat. Nyt minä nukun.
Pieni laululintu ällistyi suuresti, sillä hän oli tarkoittanut niin hyvää. Kun rouva sitten heräsi, seisoi se hänen edessään pidellen pientä jyvää, jonka se oli löytänyt. Sen se pani hänen eteensä. Mutta rouva ei ollut nukkunut hyvin ja sentähden hän tietysti oli äreä.
— Sen te voitte antaa kananpoikaselle, sanoi hän. — Älkää seisoko siinä minun kiusanani!
— Nyt te olette minulle suuttunut, sanoi laululintu. — Mitä minä olen tehnyt?
— Tehnyt! sanoi portugalilainen. — Tuo lausetapa ei ole hienointa lajia, tahdon huomauttaa teille.
— Eilen täällä oli päiväpaiste, sanoi pieni lintu, — tänään täällä on pimeää ja harmaata. Minä olen niin sanomattoman surullinen.
— Tepä ette näy ymmärtävän ajanlaskua, sanoi portugalilainen. — Päivä ei vielä ole lopussa. Älkää seisoko siinä töllistelemässä!
— Te katselette minuun niin vihaisesti kuin kaksi pahaa silmää katsoi silloin, kun minä putosin alas tänne tarhaan.
— Hävytön! sanoi portugalilainen, — vertaatteko te minua kissaan, tuohon petoeläimeen! Ei yhtä häijyä veripisaraa ole minussa. Minä olen ottanut teidät hoitooni ja hyvää käytöstä minä teille opetan.
Ja sitten hän puraisi laululinnulta pään poikki. Lintu makasi kuolleena.
— Mitä tämä nyt on! sanoi portugalilainen. — Eikö hän sietänyt sitä? No, sitten hän totisesti ei kelvannut tähän maailmaan! Minä olen ollut hänelle kuin äiti, sen tiedän. Sillä sydäntä minulla on.
Ja naapurin kukko pisti päänsä pihalle ja kiekui veturin voimalla.
— Te tapatte minut kiekunallanne! sanoi portugalilainen. — Se on teidän syytänne kaikki tyynni. Hän kadotti päänsä ja pian kadotan minäkin omani.
— Eipä hän täytä suurta tilaa tuossa maatessaan, sanoi kukko.
— Puhukaa te kunnioituksella hänestä, sanoi portugalilainen. — Hänessä oli säveliä, hänessä oli laulua ja korkea sivistys. Hellämielinen ja lempeä hän oli, ja se kaunistaa eläimiä yhtä hyvin kuin niinsanottuja ihmisiä.
Ja kaikki ankat kokoontuivat pienen kuolleen laululinnun ympärille.
Ankoilla on voimakkaat intohimot; se ilmenee joko kateuden tai säälin
muodossa, ja kun ei tässä ollut mitään kadehdittavaa, niin he säälivät.
Samoin tekivät myöskin molemmat kiinalaiset kanat.
— Sellaista laululintua emme saa enää koskaan. Hän oli miltei kiinalainen.
Ja ne itkivät niin, että loksahteli ja kaikki kanat poksahuttivat, mutta ankkojen silmät olivat punaisimmat heidän siinä kulkiessaan.
— Sydäntä meillä on, sanoivat he. — Sitä ei kukaan voi meiltä kieltää.
— Sydäntä! sanoi portugalilainen, —- niin, sitä meillä on — miltei yhtä paljon kuin Portugalissa.
— Älkäämme unohtako hankkia jotakin kupuumme, sanoi urosankka. — Se on tärkeämpää! Jos yksi soittovehe meneekin rikki, niin jääpi niitä meille silti vielä tarpeeksi.