LUMIUKKO.
— Minussa paukkuu ja natisee, niin mainio pakkanen on! sanoi lumiukko. — Tuuli tässä oikein puree miehen pirteäksi. Ja kuinka tuo hehkuva tuolla hehkuu! — hän tarkoitti aurinkoa, joka oli juuri menemäisillään mailleen. — Ei hän tule saamaan minua räpyttämään silmää, kyllä minä pidän kiinni palasistani.
Hänellä oli kaksi suurta kolmikulmaista kattotiilenpalasta silminä. suuna oli kappale vanhaa haraa, joten hänellä oli hampaat.
Hän oli syntynyt poikien hurraahuutojen kaikuessa, häntä oli reistä tervehditty kilisevin kulkusin ja piiskanläiskein.
Aurinko laski, täysikuu nousi pyöreänä ja suurena, kirkkaana ja kauniina sinisessä ilmassa.
— Tuolla se taas tulee esiin toiselta puolelta, sanoi lumiukko — hän luuli auringon taasen näyttäytyvän. — Olen saanut hänestä pois hehkuttamishalun. Riippukoon siellä valaisemassa niin että minä voin nähdä itseni. Kunhan vain tietäisin, millä keinoin pääsee liikkumaan paikaltaan! Minä niin mielelläni liikkuisin. Jos minä osaisin, liukuisin nyt jäälle niinkuin näin poikien tekevän. Mutta minä en osaa juosta.
— Vou! vou! haukahteli vanha kahlekoira. Se oli jonkun verran käheä ja oli ollut siitä asti kun se oli kamarikoirana ja makasi kamiinan alla. — Aurinko kyllä opettaa sinut juoksemaan! Sen minä näin edeltäjästäsi viime vuonna ja hänen edeltäjästään. Vou! vou! Ja poissa ovat he kaikki!
—• Minä en ymmärrä sinua, toveri! sanoi lumiukko. — Pitääkö tuon tuolla ylhäällä opettaa minua juoksemaan? — hän tarkoitti kuuta. — Niin, tosin hän äsken juoksi, kun katsoin häneen tiukkaan. Nyt hän hiipii esiin toiselta taholta.
— Sinä et tiedä mitään, sanoi kahlekoira, — mutta sinuthan on vasta hiljan kyhätty kokoon. Sitä, jonka sinä nyt näet, sanotaan kuuksi; se, joka meni mailleen, oli aurinko. Hän palaa huomenna, hän kyllä opettaa sinut juoksemaan alas Vallihautaan. On tulossa ilmanmuutos, sen huomaan vasemmasta takajalastani; sitä repii. On tulossa ilmanmuutos.
— En ymmärrä häntä, sanoi lumiukko, — mutta minulla on se tunne, että hän sanoo jotakin epämiellyttävää. Se, joka hehkui ja meni mailleen, ei myöskään ole ystäväni, sen sanoo vaistoni.
— Vou! vou! haukahteli kahlekoira, kulki kolme kertaa itsensä ympäri ja asettui sitten koppiinsa nukkumaan.
Tuli todella ilmanmuutos. Paksu ja kostea sumu laskeutui aamulla yli koko seudun. Aamupuoleen alkoi tuulenhenki käydä. Tuuli oli jäinen, pakkanen kävi kiinni oikein lujin kourin, mutta kelpasi katsella, kun aurinko nousi! Kaikki puut ja pensaat olivat kuurassa. Oli koko metsä valkoisia koralleja, näytti siltä kuin kaikki oksat olisivat olleet siroitetut täyteen hohtavan valkoisia kukkia. Ne tavattoman monet ja hienot haarautumat, joita ei kesällä voi nähdä monilta lehdiltä, tulivat nyt esiin jokikinen. Se oli pitsikudosta ja niin hohtavan valkoista kuin jos jokaisesta oksasta olisi kumpuillut valkoista hohdetta. Riippukoivu liikkui tuulessa, siinä oli elämää niinkuin puissa kesällä. Oli erinomaisen kaunista! Ja kun aurinko paistoi, niin kuinka koko tämä valkeus välkkyikään, aivan kuin sitä olisi puuteroitu timanttitomulla, ja maata peittävän lumikerroksen yllä kimmelsivät suuret timantit. Tai olisi myöskin saattanut luulla, että siellä paloi lukemattomia pikkuruikkuisia kynttilöitä, vieläkin valkoisempia kuin valkoinen lumi.
— Onpa verrattoman kaunista! sanoi muuan nuori tyttö, joka nuoren miehen kanssa astui puutarhaan ja pysähtyi juuri lumiukon luo, mistä he katselivat kimmelteleviä puita. — Kauniimpaa ei näe kesällä! sanoi hän, ja hänen silmänsä säteilivät.
— Ja tuollaista miestä kuin tuo tuossa ei silloin ensinkään ole, sanoi nuori mies ja viittasi lumiukkoon. — Hän on mainio.
Nuori tyttö hymyili, nyökytti lumiukolle ja sitten hän ystävineen kiiti tanssien yli lumen, joka narisi heidän allaan ikäänkuin he olisivat kulkeneet tärkkelyksellä.
— Keitä nuo molemmat olivat? kysyi lumiukko kahlekoiralta. — Sinä olet vanhempi talossa kuin minä, tunnetko heidät?
— Tunnen kyllä! sanoi kahlekoira. — Tyttöhän on taputtanut minua ja poika on antanut minulle luun. Heitä en pure.
— Mutta mitä he muuten ovat? kysyi lumiukko.
— Morsian ja sulhanen! sanoi kahlekoira. — He aikovat muuttaa koirankoppiin ja yhdessä kaluta luita. Vou! vou!
— Merkitsevätkö nuo molemmat yhtä paljon kuin sinä ja minä? kysyi lumiukko.
— Hehän kuuluvat herrasväkeen, sanoi kahlekoira. — Näkyypä se sentään tietävän hirveän vähän, joka on syntynyt eilen. Sen huomaan sinusta. Minulla on ikää ja tietoja, minä tunnen kaikki tässä talossa. Ja onpa ollut aika, jolloin en seisonut täällä pakkasessa ja kahleissa. Vou! vou!
— Pakkanen on ihana, sanoi lumiukko. — Kerro, kerro! Mutta älä kalistele kahletta, sillä silloin minussa narskaa.
— Vou! vou! haukahteli kahlekoira. — Minä kuulun olleen pieni ja soma penikka. Silloin minä makasin samettituolissa tuolla sisällä rakennuksessa, makasin ylhäisimmän herrasväen helmassa, minua suudeltiin kuonolle ja käpäläni puhdistettiin kirjaillulla nenäliinalla. Minua sanottiin »sulokuonoksi», »samettikäpäläksi», mutta sitten minä kävin heille liian suureksi, sitten he antoivat minut taloudenhoitajattarelle. Minä jouduin kellarikerrokseen. Sinä saatat siitä paikaltasi nähdä sinne sisään. Sinä saatat katsella kamaria, missä minä olen ollut herrasväkeä. Sillä sitä minä olin taloudenhoitajattaren luona. Huone oli tosin pienempi kuin ylhäällä, mutta täällä oli miellyttävämpää, lapset eivät minua rutistaneet ja raahustelleet niinkuin ylhäällä. Minulla oli yhtä hyvä ruoka kuin ennen, ja paljon enemmän. Minulla oli oma tyynyni, ja sitten siellä oli kamiina — se on tähän aikaan vuotta ihaninta maailmassa. Minä ryömin kokonaan sen alle niin että katosin näkyvistä. Oi, siitä kamiinasta näen vieläkin unta. Vou! vou!
— Onko kamiina niin kaunis? kysyi lumiukko. — Onko se minun näköiseni?
— Se on aivan sinun vastakohtasi’. Sysimusta se on, sillä on pitkä messinkiputkikaula. Se syö puita niin että tuli suitsuaa suusta. Täytyy pysytellä sen syrjällä, aivan likellä, sen alla — se on sanomattoman suloista. Sinä varmaan voit nähdä sen ikkunasta, siitä paikaltasi!
Ja lumiukko katsoi, ja hän näki todella mustan, kirkkaaksi kiilloitetun esineen messinkitorvineen. Valkea loisti alhaalla. Lumiukon tuli outo olla, hänellä oli tunne, josta hän ei saattanut tehdä selvää itselleenkään. Hänet valtasi jokin, jota hän ei tuntenut, mutta jonka kaikki ihmiset tuntevat, jolleivät he ole lumiukkoja.
— Ja miksi sinä hylkäsit hänet? sanoi lumiukko. Hän uskoi sitä varmaan naiselliseksi olennoksi. — Kuinka sinä saatoit heittää sellaisen paikan?
— Mikäs auttoi, kun oli pakko, sanoi kahlekoira. — He heittivät minut ovesta ja panivat minut tänne kahleisiin. Olin purrut nuorinta vekaraa jalkaan sentähden, että hän potkaisi luotani luun, jota kalusin. Ja luu luusta, on minun käsitykseni! Mutta sen he panivat pahakseen, ja siitä ajasta olen ollut kahleissa ja olen menettänyt kauniin ääneni — kuulehan vain, kuinka käheä minä olen: vou! vou! Siinä lorun loppu.
Lumiukko ei enää kuunnellut. Hän katsoi vilkkumatta taloudenhoitajattaren kellarikerrokseen, alas hänen huoneeseensa, missä kamiina seisoi neljällä rautajalallaan, näyttäen samankokoiselta kuin lumiukko itse.
— Minussa narisee niin kummallisesti, sanoi hän. — Enkö minä koskaan pääse tuonne sisään? Se on viaton toivomus, ja toki meidän viattomat toivomuksemme täytetään. Se on korkein toivomukseni, ainoa toivomukseni, ja olisi miltei väärin, jollei sitä täytettäisi. Minun täytyy päästä sinne sisään, minun täytyy saada nojata pääni häntä vasten, vaikka rikkoisin ikkunan.
— Sinne sisään et koskaan pääse, sanoi kahlekoira. — Ja jos tulisit kamiinan luo, olisit mennyttä, vou! vou!
— Minä olen miltei mennyttä, sanoi lumiukko, — minä luulen meneväni poikki.
Koko päivän seisoi lumiukko katsellen sisään ikkunasta. Hämärissä kävi huone vieläkin houkuttelevammaksi. Kamiina loisti lempeämmin kuin kuu loistaa ja aurinkokin, niin, sillä lailla kuin ainoastaan kamiina voi loistaa, kun siinä on jotakin. Kun käytiin ovessa, niin leimahti liekki ulos, siihen se oli tottunut. Lumiukon valkoiset kasvot lensivät todella punaisiksi, puna välähti hänen rinnallensakin.
— Minä en kestä tätä, sanoi hän. — Kuinka se pukee häntä, kun hän pistää ulos kielen!
Yö oli hyvin pitkä, mutta ei lumiukolle. Hän seisoi omissa kauniissa ajatuksissaan, ja niitä paleli niin että ne paukkuivat.
Aamulla olivat kellarikerroksen ikkunat jäässä. Niissä oli kauneimmat jääkukkaset mitä lumiukko ikinä saattoi kuvitella, mutta ne peittivät kamiinan. Ruudut eivät tahtoneet sulaa, hän ei saattanut nähdä kamiinaa. Paukkui, narisi, oli juuri sellainen pakkanen, jommoisen pitäisi ilahuttaa lumiukkoa, mutta hän ei ollut iloinen. Hän olisi voinut olla onnellinen ja hänen olisi pitänyt tuntea ©levänsä onnellinen, mutta hän ei ollut: hän kaipasi kamiinaa.
— Se on kova tauti lumiukolle, sanoi kahlekoira. — Minä olen myöskin potenut sitä tautia, mutta minä olen voittanut sen. Vou! vou! Nyt tulee ilmanmuutos.
Ja tuli ilmanmuutos, kääntyi suojaksi.
Suojailma kiihtyi, lumiukko kutistui. Hän ei sanonut mitään, hän ei valittanut, ja se on oikea merkki.
Eräänä aamuna hän romahti. Jokin, joka muistutti luudanvartta, törrötti siinä missä hän oli seisonut. Sen ympärille olivat pojat pystyttäneet hänet.
— Nyt minä ymmärrän hänen kaipauksensa, sanoi kahlekoira. — Lumiukolla on ollut ruumiissaan kamiinansuka. Se se on liikkunut hänessä, nyt se on voitettu. Vou! vou!
Ja pian oli talvikin voitettu.
— Vou! vou! haukahteli kahlekoira.
Mutta pikkutytöt kartanolla lauloivat:
Jo nouskaa, yrtit raikkahat ja pajukissat villavat, käy, käki, leivo lauleluun, saa kevät kesken helmikuun. Kukkuu, kvivit, mä laulan myös. Oi, päivä kulta, täytä työs!
Eikä kukaan enää ajattele lumiukkoa.