MITÄ ISÄ TEKEE, ON AINA OIKEIN.
Nyt minä kerron sinulle tarinan, jonka kuulin, kun olin pieni, ja joka kerta kun sitten olen sitä ajatellut, on minusta tuntunut, että se on tullut yhä kauniimmaksi. Sillä tarinoiden laita on niinkuin useiden ihmisten: ne käyvät iän mukana kauniimmiksi ja kauniimmiksi; ja se on niin mukavaa!
Olethan sinä ollut maalla. Olet nähnyt oikean vanhan olkikattoisen talonpoikaismökin. Sammal ja ruoho kasvavat siellä itsestään. Haikaranpesä on harjalla — se kuuluu ehdottomasti asiaan, — seinät ovat viistot, ikkunat matalat, ja vain yksi ainoa niistä voidaan avata. Leivinuuni pullottaa kuin pieni paksu vatsa, ja seljapensas kurottautuu tarhan takaa, missä kyhmyisen salavan alla on pieni vesilätäkkö ja siinä ankka tai poikasia. Niin, ja sitten siellä on kahlekoira, joka haukkuu kaikkia ja jokaista.
Juuri tuollainen talonpoikaismökki oli siellä maalla, ja siinä asui aviopari, talonpoikaismies ja talonpoikaisvaimo. Miten vähän heillä lieneekin ollut, oli sentään sammoistakin, mikä ei ollut heille välttämätöntä, nimittäin hevonen, joka haki ruokansa maantien pientareilta. Isä ratsasti sillä kaupunkiin, naapurit lainasivat sitä ja isä sai palveluksesta vastapalveluksen. Mutta edullisempaa heille kuitenkin oli myydä hevonen tai vaihtaa se johonkin, joka saattoi hyödyttää heitä vieläkin enemmän. Mutta mikä se olisi?
— Sen sinä, isä, parhaiten ymmärrät! sanoi vaimo. — Nyt on kaupungissa markkinat, ratsasta sinä sinne, ota hevosesta raha tai tee hyvä vaihtokauppa. Mitä sinä teet, on aina oikein. Ratsasta markkinoille!
Ja sitten hän sitoi miehensä kaulaliinan, sillä sen hän kuitenkin osasi tehdä paremmin kuin mies. Hän sitoi sen ruususolmuun, se kun näytti komealta, ja sitten hän kämmenellään siisti hänen hattunsa ja suuteli hänen lämpöistä suutaan, ja sitten ratsasti mies pois hevosella, joka oli päätetty myydä tai vaihtaa. Niin, isä sen ymmärsi.
Aurinko paahtoi, taivaalla ei ollut mitään pilviä. Tie tomusi, siellä liikkui niin paljon markkinaväkeä sekä rattailla että ratsain ja omin jaloin. Aurinko paahtoi, eikä tiellä ollut minkäänlaista varjoa.
Tuossa kulki muuan lehmänajaja. Lehmä oli niin kaunis kuin se saattaa olla. —- Varmaan se antaa hyvää maitoa, ajatteli talonpoika. — Saattaisi olla aika hyvä vaihtokauppa, jos saisi sen.
— Kuulepas nyt, sinä lehmänajaja! sanoi hän. — Emmekö me molemmat hiukan keskustelisi? Katsopa, hevonen kyllä varmaan maksaa enemmän kuin lehmä, mutta yhdentekevä. Minulla on enemmän hyötyä lehmästä — vaihdammeko?
— Miksei, sanoi mies, joka kuljetti lehmää, ja sitten he vaihtoivat.
Nyt Se oli tehty, ja niin olisi talonpoika saattanut kääntyä takaisin, olihan hän toimittanut asiansa, mutta kun hän nyt kerran oli lähtenyt markkinoille, niin hän ei tahtonut jättää markkinoita näkemättä. Ja niin hän lähti kulkemaan lehmineen. Hän astui kiireesti, ja lehmä astui kiireesti, ja niin he joutuivat pian kulkemaan miehen rinnalla, joka kuljetti lammasta. Se oli hyvä lammas, hyvässä lihassa ja hyvässä villassa.
— Tuonpa minä mielelläni tahtoisin, ajatteli talonpoika. — Siltä ei puuttuisi laidunta meidän pientareellamme, ja talveksi sen voisi ottaa sisään huoneeseen. Totta puhuen olisi meillä lampaasta enemmän iloa kuin lehmästä. — Vaihdammeko?
Miksei, siihen oli lampaan omistaja kyllä suostuvainen, ja sitten tehtiin vaihto, ja talonpoika läksi astumaan lampaineen maantietä pitkin. Jalkaportaan luona näki hän miehen, jolla oli suuri hanhi kainalossaan.
— Onpa sinulla siinä aika hanhi, sanoi talonpoika. — Siinä on sekä höyhentä että rasvaa. Se varmaan näyttäisi komealta lieassa meidän lammikollamme. Sille kelpaisi äidin koota jätteitä. Hän on usein sanonut: olisipa meillä vain hanhi! Nyt hän voi sen saada — ja hän saa sen. Tahdotko vaihtaa? Minä annan sinulle lampaan hanhen sijaan ja suuret kiitokset lisäksi!
Niin, siihen toinen kyllä oli suostuvainen, ja sitten he vaihtoivat. Talonpoika sai hanhen. Hän oli likellä kaupunkia, tungos tiellä kasvoi, kihisi ihmisiä ja eläimiä. Ne kulkivat sekä tietä että piennarta pitkin aina puominvartian perunamaahan asti, minne puominvartian kana oli kytketty, jotta se ei peloissaan karkaisi ja jäisi niille teilleen. Se oli typpyhäntä kana, joka vilkutteli toisella silmällään ja teki hyvän vaikutuksen. »Kluk, kluk!» pani se. Mitä se siinä ajatteli, sitä en saata sanoa, mutta talonpoika ajatteli sen nähdessään: enpä ole kauniimpaa kanaa ikinäni nähnyt, se on kauniimpi kuin papin hautomakanakin — sen ottaisin mielelläni! Kana löytää aina jyvän, se milteipä pitää huolen itsestään! Luulisinpä tekeväni hyvän vaihtokaupan, jos saisin sen hanhesta.
— Vaihdammeko? kysyi hän.
— Vaihtaako! sanoi toinen. — No, eihän tuo olisi hullumpaa.
Ja sitten he vaihtoivat. Puominvartia sai hanhen, talonpoika sai kanan.
Hän oli nyt toimittanut koko joukon asioita tällä kaupunginmatkallaan. Ja kuuma oli, ja väsynyt hän oli. Hän tarvitsi ryypyn ja leipäpalan. Nyt hän oli kapakan luona, sinne hänen oli mentävä. Mutta kapakoitsija oli menossa ulos; hän tuli vastaan ovessa kantaen säkkiä, joka oli täpötäynnä jotakin.
— Mitä sinulla on siinä? kysyi talonpoika.
— Mädäntyneitä omenia, vastasi mies, — koko säkillinen sioille.
— Niitäpä on kauhean paljon! Soisin äidin näkevän tämän. Meillä oli viime vuonna yksi ainoa omena vanhassa puussa turveaitan luona. Sitä omenaa piti säilytettämän, ja se oli laatikkokirstulla kunnes halkesi. Rikkautta se sekin on! sanoi meidän äiti. Tässäpä hän vasta saisi nähdä rikkautta! Sen soisin hänelle.
— Niin, mitä te annatte? kysyi mies.
— Mitäkö annan? Annan kanani vastaan.
Ja sitten hän antoi kanan vastaan, sai omenat ja meni kapakkahuoneeseen, aina myymäpöydän ääreen. Omenasäkkinsä asetti hän kaakeliuunia vastaan. Uunissa oli tulta; sitä ei hän huomannut. Paljon vieraita oli markkinahuoneessa, hevoskauppiaita, härkäkauppiaita ja kaksi englantilaista, ja ne ovat niin rikkaita, että niiden taskut repeävät kultarahoista. Vetoa ne lyövät, saatpa kuulla!
— Suss! susss!
Mikä ääni kuuluu uunin luota?
Omenat alkoivat paistua.
— Mitä se on?
Niin, sen he pian saivat tietää, ja he saivat kuulla koko jutun hevosesta, joka oli vaihdettu lehmään ja aina mädäntyneihin omeniin asti.
— No, sinä saat läksytyksen äidiltä, kun tulet kotiin! sanoivat englantilaiset. — Kyllä tulee niin että paukkaa.
— Suudelman saan enkä torumista! sanoi talonpoika. — Meidän äiti sanoo: mitä isä tekee, on oikein!
— Lyödäänkö vetoa? sanoivat he. — Kultarahoja tynnyrittäin! Sata naulaa on kippunta.
— Riittää, jos annatte täyden vakkasellisen! sanoi talonpoika. — Minä voin panna vain täyden vakkasen omenia ja itseni ja eukon lisäksi, mutta se on silloin enemmän kuin pyyhitty mitta, se on kukkurallinen.
— Olkoon menneeksi! sanoivat he, ja niin oli veto lyöty.
Kapakoitsijan vaunut ajoivat esiin, englantilaiset nousivat vaunuihin, mädäntyneet omenat tulivat nekin vaunuihin, ja sitten he ajoivat talonpojan tuvalle.
— Hyvää iltaa, äiti!
— Hyvää iltaa, isä!
— Nyt minä olen tehnyt vaihtokaupan.
— Niin, sinä osaat ne asiat! sanoi vaimo, otti häntä vyötäisistä ja unohti sekä säkin että vieraat.
— Minä vaihdoin hevosen lehmään!
— Jumalalle kiitos maidosta! sanoi vaimo. — Nyt me voimme saada maitoruokaa, voita ja juustoa pöytään. Se oli oivallinen vaihtokauppa.
— Niin, mutta lehmän minä taas vaihdoin lampaaseen!
— Se onkin varmaan parempi! sanoi vaimo. — Sinä olet aina niin ajattelevainen. Lampaalle meidän laitumemme juuri riittää. Nyt me voimme saada lampaanmaitoa ja lampaanjuustoa ja villasukkia, niin, villaisen yöröijyn! Sitä ei lehmä anna! Se luo karvansa. Sinä olet ihmeen ajattelevainen mies!
— Mutta lampaan minä vaihdoin hanheen.
— Saammeko todella tänä vuonna kekrihanhea, isä kulta! Sinäpä muistat aina tuottaa minulle iloa. Voi kuinka sinä osaat olla herttainen. Hanhi saattaa olla lieassa ja vielä lihoa Martinpäiväksi.
— Mutta hanhen minä vaihdoin kanaan! sanoi mies.
— Kanaan! Se oli hyvä kauppa, sanoi vaimo. — Kana munii, se hautoo, saamme poikasia, saamme kanatarhan! Sitä minä juuri olen - niin hartaasti toivonut!
— Niin, mutta kanan vaihdoin säkkiin mädäntyneitä omenia.
— Nyt minun pitää suudella sinua! sanoi vaimo. — Kiitos, oma mieheni. Nytpä minä kerron sinulle jotakin. Kun sinä olit lähtenyt, niin minä päätin laittaa sinulle oikein hyvän aterian: purjosipulilla höystettyä munakakkua. Munat minulla oli, sipuli minulta puuttui. Silloin minä läksin koulumestarille. Siellä heillä kyllä on purjosipulia, tiemmä, mutta vaimo on saita, senkin vietävät. Minä pyysin saada lainata. Lainata? sanoi hän. Meidän puutarhassa ei kasva mitään, ei edes mädäntynyttä omenaa. En sitäkään voi teille lainata. Nyt minä voin lainata hänelle kymmenen, niin, koko säkillisen! Se on hauskaa, isä!
Ja sitten hän suuteli miestään keskelle suuta.
— Siitä minä pidän, sanoivat englantilaiset. — Aina alasmäkeä ja aina yhtä iloisena. Siitä kyllä kannattaa maksaa!
Ja sitten he maksoivat kippunnan kultarahaa talonpojalle, joka sai suudelman eikä torumisia.
Niin, vaimon kannattaa aina huomata ja selittää, että isä on kaikessa viisain ja mitä hän tekee, on oikein.
Niin, sepä vasta oli tarina. Minä kuulin sen pienenä, ja nyt olet sinäkin kuullut sen ja tiedät, että mitä isä tekee, on aina oikein.