II.
Matka uuteen kotiin.
Ja nyt oli Ruudi kahdeksan vuoden vanha. Hänen setänsä Rhôncn laaksossa, vuorten toisella puolella, tahtoi ottaa pojan luokseen. Siellä saattoi hän paremmin saada opetusta ja päästä eteenpäin. Tämän ymmärsi äidinisäkin ja päästi hänet lähtemään.
Ruudin piti lähteä matkalle. Oli useita muitakin kuin vaari, joille piti sanoa hyvästi. Ensinnäkin oli Ajola, vanha koira.
— Sinun isäsi oli postimies ja minä olin postikoira, sanoi Ajola. — Me olemme kulkeneet vuoret ylös ja alas; minä tunnen koirat ja myöskin ihmiset vuorten tuolla puolen. Minun ei ole ollut tapana puhua paljon, mutta kun ei meillä nyt ole pitkältä tilaisuutta keskustella, puhun hiukan enemmän kuin muuten. Kerron sinulle tarinan, jota aina olen halunnut. Minä en voi sitä ymmärtää etkä sinäkään, mutta yhdentekevää, sillä sen minä olen saanut siitä esiin, etteivät osat tässä maailmassa ole aivan oikein jaettu koirille enempää kuin ihmisillekään. Kaikki eivät ole luodut makaamaan sylissä taikka latkimaan maitoa. Minua ei ole totutettu siihen, mutta minä olen nähnyt koiranpennun ajavan postivaunuissa ja sillä oli siellä ihmisen paikka. Rouvalla, joka oli herrasväkeä tai jonka herrasväkenä koira oli, oli mukana maitopullo, josta hän antoi sille. Sokerileipää se sai, mutta ei viitsinyt sitä edes syödä, nuuski sitä vain, ja sitten söi rouva sen itse. Minä juoksin liassa vaunujen rinnalla, niin nälkäisenä kuin koira ikänä saattaa olla, minä pureskelin omia ajatuksiani; asiat eivät olleet oikealla kannalla — mutta paljonhan on sellaista, joka ei ole niinkuin pitäisi! Toivon että sinä pääset syliin ja ajat vaunuissa. Mutta sitä ei itse voi hankkia itselleen; minä en ole voinut, en haukkumalla enkä töllistelemällä.
Se oli Ajolan puhe, ja Ruudi kiersi kätensä sen kaulaan ja suuteli sitä keskelle märkää kuonoa, ja sitten hän otti syliinsä kissan, mutta se kierteli päästäkseen pois.
— Sinä käyt minulle liian väkeväksi, enkä sinuun nähden tahdo käyttää kynsiä. Kiipeä sinä vain vuorten yli, olenhan minä opettanut sinut kiipeämään! Älä koskaan usko putoavasi, niin kyllä pysyt! Ja sitten kissa juoksi pois, sillä se ei tahtonut antaa Ruudin nähdä, että suru loisti sen silmistä.
Kanat juoksivat permannolla, yksi oli menettänyt pyrstönsä. Matkustaja, joka oli tahtonut esiintyä metsästäjänä, oli ampunut siltä pyrstön, mies kun oli luullut kanaa petolinnuksi.
— Ruudi lähtee vuorten toiselle puolelle, sanoi toinen kana.
— Hänellä on aina kiire, sanoi toinen, — enkä minä pidä jäähyväisistä, ja sitten molemmat tipsuttivat tiehensä.
Vuohille hän myöskin sanoi hyvästi, ja ne huusivat: Mukaan! mukaan!
Mää! Ja se oli niin surullista.
Kaksi paikkakunnan oivallista opasta oli juuri matkalla vuorten yli, he aikoivat laskeutua toiselle puolelle Gemmin kohdalla. Heitä seurasi Ruudi, hän matkusti jalan. Se oli ankara marssi sellaiselle pikkumiehelle, mutta voimia hänellä oli ja väsymätön rohkeus.
Pääskyset lensivät mukana kappaleen matkaa: »Me ja te! ja te ja me!» visersivät ne. Tie kulki yli kuohuisan Lütschinen, joka useina pieninä virtoina syöksyy esiin Grindelwald-jäätikön mustasta kuilusta. Irralliset puunrungot ja kivipaadet olivat täällä siltana. Nyt he olivat ylhäällä lepikön luona ja alkoivat nousta vuorta, juuri lähellä sitä kohtaa, missä jäätikkö oli irtaantunut vuoren kyljestä, ja sitten he astuivat jäätikölle, yli jääpaasien ja kierrellen niitä. Ruudi sai sekä ryömiä että kävellä, hänen silmänsä säteilivät pelkkää iloa ja hän astui rautapohjaisilla vuoristokengillään niin lujasti kuin olisi tahtonut panna merkin siihen kohtaan missä oli kulkenut. Musta maakerros, jonka vuorivirta oli valanut yli jäätikön, antoi tälle kalkkimaisen ulkomuodon, mutta sinivihreä, lasintapainen jää hohti kuitenkin esiin. Täytyi kiertää pienet kokoonpuristuneiden jääkappaleiden muodostamat tokeet, ja tällä retkellä tultiin lähelle suurta kiveä, joka keinui jäärevelmän laidalla; kivi menetti tasapainonsa, kieri alas ja päästi jylisevän kaiun jäätikön ontoista, syvistä käytävistä.
Ylöspäin, aina ylöspäin mentiin. Itse jäätikkö ojentui korkeutta kohti kuin virta villisti päällekkäin kasattuja jääröykkiöitä, jotka ovat puristetut jyrkkien kallionkielekkeiden väliin. Ruudi ajatteli hetkisen mitä hänelle oli kerrottu, että hän äitinsä kanssa oli maannut syvällä yhdessä tällaisessa kuilussa, mutta pian olivat nämä ajatukset taasen poissa; tarina oli hänelle kuin yksi niitä monia jotka hän oli kuullut. Silloin tällöin, kun miehet luulivat nousun käyvän pienelle vekaralle liian vaivaloiseksi, ojensivat he hänelle käden, mutta hän ei ollut väsynyt, ja kiiltojäällä hän seisoi varmana kuin kemssi. Nyt he tulivat kalliopohjalle, milloin sammaltumattomaan louhikkoon, milloin matalaan kuusikkoon ja taasen vihreälle laitumelle — aina vaihtelevaa, aina uutta!
Ympärillä kohosivat lumivuoret, joiden nimet hän tunsi, niinkuin jokainen lapsi täällä: Jungfrau — Neito, Mönch — Munkki ja Eiger. Ruudi ei koskaan ennen ollut käynyt näin korkealla, ei koskaan ennen astunut laajalle lumimerelle. Se päilyi siinä liikkumattomin lumiaalloin, joista tuuli puhalsi irti yksityisiä hiutaleita, niinkuin se puhaltaa vaahtoa meren vedestä. Jäätikkö törrötti jäätikön vieressä, saattaisipa sanoa: pitäen toistaan kädestä. Jokainen on jääneiden lasipalatsi, jääneiden, jonka voima ja tahto on tavoittaminen ja hautaaminen. Aurinko poltti kuumasti, lumi oli häikäisevää ja siroiteltuna täyteen siintäviä, kimmelteleviä timanttihileitä. Lukemattomia hyönteisiä, varsinkin perhosia ja mehiläisiä, makasi joukoittain kuolleena lumella; ne olivat uskaltautuneet liian korkealle, tai oli tuuli kantanut niitä, kunnes ne kuolivat tässä kylmyydessä. Wetterhornin ympärillä riippui ikäänkuin hienoksi kartattu musta villatukko: uhkaava pilvi. Se aleni paisuttaen sisältöään, — tämä Föhn oli puhjetessaan voimaltaan mahtava. Vaikutus koko tästä retkestä, ylhäällä oleva yökortteeri ja tie eteenpäin, syvät kalliokuilut, missä vesi ajatusta huimaavan pitkän ajan kuluessa oli sahannut kivipaasia, painui unohtumattomana Ruudin muistoon.
Autio kivirakennus toisella puolen lumimerta soi suojaa ja turvaa yöksi. Täällä he tapasivat puuhiiliä ja kuusenoksia. Pian sytytettiin nuotio, tehtiin yösija niin hyvin kuin taidettiin, miehet istuutuivat tulen ääreen, polttivat tupakkaansa ja joivat lämmintä maustettua juomaa; jonka he itse olivat valmistaneet. Ruudi sai juoda osansa, ja puhuttiin alppimaan salaperäisistä olennoista, kummallisista syvien järvien jättiläiskäärmeistä, yön väestä, aave-sotajoukosta, joka läpi ilman vei nukkuvan ihmeelliseen uivaan kaupunkiin: Venetsiaan; villistä paimenesta, joka ajoi mustia lampaitaan yli laitumen — jollei niitä oltukaan nähty, niin oli sentään kuultu niiden kellot, kuultu karjan hirvittävä mylvinä. Ruudi kuunteli uteliaana, mutta ilman pelkoa, — sitä hän ei tuntenut, — ja seuratessaan keskustelua luuli hän kuulevansa tuon aavemaisen onton mylvinän. Niin, se kävi selvemmäksi ja selvemmäksi; miehet kuulivat sen myöskin, lakkasivat puhumasta, kuuntelivat ja sanoivat Ruudille, ettei hän saisi nukkua.
Föhn siellä puhalsi, tuo väkivaltainen myrskytuuli, joka paiskautuu vuorilta alas laaksoon ja joka hurjuudessaan katkoo puita ikäänkuin ne olisivat korsia ja siirtää puutaloja joen toiselta rannalta toiselle niinkuin me siirrämme šakkinappulan.
Tunti oli kulunut, kun he sanoivat Ruudille, että se oli nyt ohi, nyt hän saattoi nukkua, ja marssista väsyneenä hän nukkuikin kuin käskystä.
Varhain aamulla he läksivät liikkeelle. Aurinko valaisi sinä päivänä Ruudille uusia vuoria, uusia jäätiköitä ja lumikenttiä. He olivat saapuneet Wallisin kantoniin ja olivat tuolla puolen sitä vuorenharjannetta, joka näkyi Grindelwaldilta, mutta vielä kaukana uudesta kodista. Toisia vuorenrotkoja, toisia laitumia, metsiä ja tunturipolkuja tuli näkyviin, toisia taloja, toisia ihmisiä ilmaantui, mutta mitä ihmisiä hän näkikään? Epäsikiöitä he olivat, hirvittäviä, pöhöttyneitä, kellertäviä kasvoja, kaula oli raskas, ruma riippuva lihapussi. Ne olivat kretiinejä; sairaloisesti laahautuivat he eteenpäin ja katselivat typerin silmin vieraisiin tulijoihin. Naiset olivat hirvittävimmän näköiset. Olivatko uuden kodin ihmiset tällaisia?