III.
Setä.
Sedän talossa, minne Ruudi tuli, olivat ihmiset, Jumalan kiitos, sen näköisiä, jommoisia Ruudi oli tottunut näkemään. Yksi ainoa kretiini vain täällä oli, hupsu poikaraukka, yksi näitä vaivaisia olentoja, jotka köyhinä ja avuttomina Wallisin kantonissa aina kiertävät Saperheissä jääden pariksi kuukaudeksi kuhunkin taloon, Saperli-raukka oli juuri täällä, kun Ruudi tuli.
Setä oli vielä voimakas metsästäjä ja osasi lisäksi tynnyrintekijän ammatin. Hänen vaimonsa oli pieni, viisas ihminen, jolla oli milteipä linnun kasvot, silmät kuin kotkalla, kaula pitkä ja aivan untuvainen.
Kaikki oli Ruudille uutta, vaateparsi, tavat ja toimet, yksinpä kielikin, mutta tätä oppi lapsenkorva pian ymmärtämään. Varakasta täällä näytti olevan verrattuna vaarin kotiin. Tupa, jossa he asuivat, oli suurempi, seiniä koristivat kemssinsarvet ja hohtaviksi kiilloitetut pyssyt, oven yläpuolella riippui jumalanäidin kuva, sen edessä oli tuoreita alppiruusuja ja palava lamppu.
Setä oli, niinkuin sanottu, seudun parhaita kemssinampujia ja lisäksi tottunein ja paras opas. Tässä talossa Ruudista nyt tuli lempilapsi; tosin täällä jo oli sellainen, nimittäin vanha, sokea, kuuro metsästyskoira, josta ei enää ollut hyötyä, mutta josta ennen oli ollut. Muistettiin miten tämä eläin oli kunnostautunut entisinä aikoina, ja siksi se nyt kuului perheeseen ja sai nauttia hyviä päiviä. Ruudi taputti koiraa, mutta se ei enää ryhtynyt tekemisiin vieraiden kanssa, ja vierashan Ruudi vielä oli, mutta ei kauan. Hän juurtui pian sekä taloon että sydämiin.
— Täällä ei ole hullumpaa, täällä Wallisin kantonissa, sanoi setä, — kemssejä meillä on, ne eivät kuole sukupuuttoon yhtä pian kuin vuorikauriit. Paljon parempi täällä on kuin ennen aikaan. Kehuttakoon sitä miten paljon tahansa, niin on meidän aikamme kuitenkin parempi; pussiin on tullut läpi, ummehtuneeseen laaksoomme on päässyt tuulta. Kun vanha, kulunut häviää, niin aina syntyy parempaa, sanoi hän, ja jos setä joutui oikein puhetuulelle, niin hän kertoi lapsuutensa vuosista aina isänsä voimakkaimpaan aikaan asti, jolloin Wallis oli, niinkuin hän sanoi, umpinainen pussi, jossa oli liian paljon sairaita, surkeita kretiinejä. — Mutta ranskalaiset sotilaat tulivat, ne ne olivat oikeita tohtoreita; ne hakkasivat kuoliaaksi taudin ja ihmiset samoin. Hakata osasivat ranskalaiset, hakata monella muotoa, ja tytöt osaavat hekin hakkailla! ja tätä puhuessaan nyökytti setä ranskalais-syntyiselle vaimolleen ja hymyili. — Ranskalaiset osaavat hakata vaikkapa kiviä niin että ne antautuvat! Simplon-tien ne ovat hakanneet kallioihin, avanneet niihin tien, niin että minä nyt voin sanoa kolmivuotiaalle lapselle: lähdeppä nyt Italiaan, pysy vain maantiellä! Ja vekara löytää Italiaan, kun hän vain pysyy maantiellä! Ja sitten lauloi setä ranskalaisen laulun ja huusi hurraata Napoleon Bonapartelle.
Silloin kuuli Ruudi ensi kerran puhuttavan Ranskasta, Lyonista, tuosta suuresta kaupungista, joka on Rhône-virran varrella ja jossa setä oli ollut.
Jonkun vuoden perästä oli Ruudistakin tuleva reipas kemssinampuja; hänellä oli taipumuksia siihen, sanoi setä, ja hän opetti poikaa pitelemään pyssyä, tähtäämään ja laukaisemaan. Metsästyskautena otti hän pojan mukaansa vuorille ja antoi hänen juoda lämmintä kauriinverta, jotta huimaus lähtisi metsästäjästä. Hän opetti häntä tuntemaan ajan, jolloin laviinit vyöryvät eri puolilla vuorta keskipäivän aikaan tai iltapäivällä, siitä riippuen kuinka aurinko siellä vaikutti säteillään. Hän opetti häntä tarkkaamaan kemssejä ja ottamaan oppia niiden hypystä, niin että hypätessä putosi jaloilleen ja jäi paikoilleen, ja jollei vuorenrotkossa ollut jalkanojaa, niin täytyi koettaa nojautua käsivarsien varaan, tarrautua kiinni jänteiden avulla, joita oli reisissä ja pohkeissa. Niskankin avulla saattoi pureutua kiinni, jos niiksi tuli. Kemssit olivat viisaita, ne asettivat vartiansa, mutta metsästäjän pitää olla viisaampi, kiertää niin etteivät ne haista hänen jälkiään. Hän osasi johtaa ne harhaan, viittansa ja hattunsa hän ripusti alppisauvan nenään; ja kemssi piti viittaa miehenä. Tämän konstin teki setä eräänä päivänä ollessaan Ruudin kanssa metsällä.
Tunturipolku oli kaita, sitä tuskin oli olemassakaan, vain ohut reunus oli huimaavan kuilun partaalla. Lumi oli siinä puoleksi sulanut, kivi mureni, kun sille astui, minkä vuoksi setä laskeutui maahan pitkin pituuttaan ja kulki ryömien eteenpäin. Jokainen kivi, joka irtautui, läksi vierimään, kolahti jonnekin, kimmahti ylös ja kieri sitten taasen; useaan kertaan hyppäsi se kallionseinämästä toiseen, ennenkuin se asettui lepoon mustassa syvyydessä. Sadan askeleen päässä sedän takana seisoi Ruudi kallionnyppylän äärimmäisellä kiinteällä pohjalla ja näki ilmassa, juuri purjehtimassa sedän yli, mahtavan kuningaskotkan, joka aikoi siipensä lyönnillä paiskata syvyyteen ryömivän madon, saadaksensa itsellensä sen raadosta herkun. Setä piti silmällä vain kemssiä, joka nuoren kilinsä kanssa näkyi toisella puolen kuilua. Ruudi piti silmällä lintua, ymmärsi mitä se tahtoi, ja sentähden oli hänen kätensä pyssyn liipaisimessa, valmiina laukaisemaan. Silloin hypähti kemssi, setä ampui ja tappava kuula oli osunut eläimeen, mutta kili lähti pakoon, ikäänkuin se kautta koko ikänsä olisi harjaantunut pakoon ja vaaraan. Laukauksen peloittamana kääntyi hirvittävä lintu toiseen suuntaan. Setä ei tietänyt, missä vaarassa hän oli, hän kuuli sen vasta Ruudilta.
Heidän siinä mitä parhaimmalla tuulella kulkiessaan kotia kohti ja sedän viheltäessä laulua poikavuosiltaan, kuului yhtäkkiä läheisyydestä omituinen ääni. He katsoivat syrjään, he katsoivat ylös, ja korkeudessa, kaltevalla tunturipengermällä kohoutui jääpeite. Se aaltoili niinkuin levitetty liinavaate, kun tuuli käy sen alitse. Aallon harjat murskautuivat ikäänkuin ne olisivat olleet marmorilaattoja, jotka särkyvät. Ne liukenivat vaahtoavaksi, vyöryväksi vedeksi, joka kumisi kuin kaukainen ukkosen jylinä: laviini syöksyi alas, ei Ruudin ja sedän yli, mutta liian likeltä heitä.
— Pidä kiinni Ruudi, huusi setä, — kiinni kaikin voimin!
Ja Ruudi tarttui likeiseen puunrunkoon. Setä kiipesi hänen ylitseen puunoksille ja pysytteli siinä laviinin vyöryessä monen sylen päässä heistä, mutta ilmanpaine, siitä lähtevät myrskyn evät murskasivat ja taittoivat ympärillä olevat puut ja pensaat ikäänkuin ne olisivat olleet kuivaa ruohoa, ja heittivät niitä kauas joka taholle. Ruudi makasi maahan lyyhistyneenä, puunrunko, josta hän piteli kiinni, oli kuin poikkisahattu ja latva lingottuna pitkän matkan päähän. Tuolla murtuneiden oksien välissä makasi setä, pää murskana. Hänen kätensä oli vielä lämmin, mutta kasvot mahdottomat tuntea. Ruudi seisoi kalpeana ja vavisten. Hän oli kauhuissaan ensimmäisen kerran eläessään. Tämä oli hänen ensimmäinen pelonhetkensä.
Hän tuli kuoleman sanomaa tuoden myöhään illalla kotiin, joka nyt oli surun koti. Vaimo seisoi mykkänä, kyynelettömänä, ja vasta kun ruumis tuotiin, pääsi tuska purkautumaan. Kretiini-raukka meni vuoteeseensa; häntä ei nähty koko päivänä. Illemmällä hän tuli Ruudin luo.
— Kirjoita kirje minun puolestani! Saperli ei osaa kirjoittaa! Saperli voi viedä kirjeen postiin!
— Sinunko kirjeesi? kysyi Ruudi. — Ja kenelle?
— Herralle Kristukselle.
— Mitä sinä sillä tarkoitat?
Ja tuo puolihupsu, joksi he sanoivat kretiiniä, loi liikuttavan silmäyksen Ruudiin, liitti kätensä ristiin ja sanoi juhlallisena ja hartaana:
— Jeesukselle Kristukselle! Saperli tahtoo lähettää hänelle kirjeen, pyytää häneltä, että Saperli saa maata kuolleena eikä tämän talon mies.
Ja Ruudi painoi hänen kättään.
— Se kirje ei tule perille. Se kirje ei anna häntä meille takaisin.
Vaikeaa oli Ruudin selittää hänelle, minkätähden tämä oli mahdotonta.
— Nyt sinä olet talon turva, sanoi kasvatusäiti, ja siksi Ruudi tuli.