IV.
Babette.
»Kuka on paras ampuja Wallisin kantonissa? Niin, sen tiesivät kemssit. »Varo Ruudia!» sanoivat he. »Kuka on kaunein ampuja?» »Sepä on Ruudi», sanoivat tytöt, mutta he eivät sanoneet: »Varo Ruudia!» Sitä eivät sanoneet vakavat äiditkään, sillä hän nyökkäsi yhtä ystävällisesti heille kuin nuorille tytöille. Hän oli niin reipas ja iloinen, hänen poskensa olivat ruskeat, hänen hampaansa terveet ja valkeat, ja silmät loistivat mustina kuin hiilet. Kaunis mies hän oli ja vain kahdenkymmenen vuoden vanha. Jäinen vesi ei pystynyt häneen hänen uidessaan, hän kääntelihe vedessä kuin kala, kiipesi paremmin kuin kukaan, imeytyi kiinni kallioseinämään kuin etana, hänessä oli hyvät lihakset ja jänteet. Se tuli myöskin ilmi, kun hän hyppäsi; kissa oli ensinnä opettanut hänelle sen taidon ja sitten kemssit. Parhaan oppaan haltuun se uskoutui, joka uskoutui Ruudille; tämä saattoi sitä tietä koota kokonaisen omaisuuden. Tynnyrintekijänammattia, jonka setä myöskin oli hänelle opettanut, ei hän ajatellut; hänen halunsa ja ilonsa oli ampua kemssejä. Sekin tuotti rahaa. Ruudi oli hyvä naimakauppa, niinkuin sanotaan, kunhan hän vain ei kurkottanut yläpuolelle säätyään. Hän oli tansseissa tanssija, josta tytöt näkivät unta ja jota jokunen valveillakin ajatteli.
— Minua hän on suudellut tanssissa! sanoi koulumestarin Anette rakkaimmalle ystävättärelleen, mutta sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa parhaimmallekaan ystävättärelleen, sellainen kun ei tahdo pysyä hampaiden takana; se on kuin hiekka rikkinäisessä pussissa, se valuu pois. Pian tiedettiin, että Ruudi, niin hyvä ja kunnon poika kuin hän olikin, suuteli tanssissa. Eikä hän kuitenkaan ollut suudellut sitä, jota hän olisi mieluimmin suudellut.
— Kas sitä vaan! sanoi muuan vanha metsästäjä, — hän on suudellut
Anettea; hän on alkanut A:sta ja suutelee kyllä aakkoset päästä päähän.
Tanssissa annettu suudelma, se oli toistaiseksi ainoa, mitä juoru saattoi kertoa Ruudista, mutta Anettea hän oli suudellut, eikä tämä ensinkään ollut hänen sydämensä kukka.
Alhaalla Bexissä, suurten pähkinäpuiden keskellä, aivan lähellä kuohuvaa vuorivirtaa, asui rikas mylläri. Asuinrakennuksena oli suuri kolmikerroksinen talo, jossa oli pieniä torneja; se oli katettu päreillä ja silattu läkkilaatoilla, jotka sekä päivän että kuun valossa loistivat. Suurimman tornin katolla oli viirinä kiiltävä nuoli, joka tunkeutui omenaan — viittaus Tellin ammuntaan. Mylly teki varakkaan ja hauskan vaikutuksen, se kelpasi sekä kuvien että kirjoitusten aiheeksi, mutta myllärin tytärtä ei voinut esittää kuvin eikä kirjoituksin, niin olisi ainakin Ruudi sanonut, ja kuitenkin oli tytön kuva piirretty hänen sydämeensä. Molemmat hänen silmänsä loistivat siellä niin että siellä oli oikein tulipalo. Se oli syttynyt sinne yhtäkkiä, niinkuin muukin tulipalo syttyy, ja kaikkein kummallisinta oli, ettei myllärin tytär, kaunis Babette, aavistanut sitä. Hän ja Ruudi eivät olleet koskaan puhuneet halaistua sanaa keskenään.
Mylläri oli rikas. Tämän rikkauden tähden ei Babette ollut helposti yletettävissä. Mutta mikään ei ole niin korkealla, sanoi Ruudi itsekseen, ettei sitä voisi saavuttaa. Täytyy kiivetä, ja kun ei usko putoavansa, niin ei putoa. Sen opin hän oli saanut kotoa.
Nyt sattui Ruudilla olemaan asiaa Bexiin. Sinne oli aikamoinen matka, rautatietä ei vielä silloin ollut rakennettu. Rhônen jäätiköltä Simplon-vuoren juuritse, alati vaihtelevien vuorenharjanteiden välillä kulkee leveä Wallis-laakso mahtavine Rhône-virtoineen, joka usein paisuu, huuhtoutuen yli maiden ja teiden ja hävittäen kaikki. Sionin ja St. Mauricen kaupunkien välillä tekee laakso mutkan, koukistuu kyynärpään tavoin ja kapenee Mauricen kohdalla niin, ettei siinä ole tilaa muuta kuin joen uomalle ja kaidalle ajotielle. Vuoren puolella kohoaa vanha torni, vartioiden kuin mikäkin sotilas Wallisin kantonia, joka tässä päättyy, ja katselee muuratun sillan yli toisella puolen olevalle tullihuoneelle. Siinä alkaa Vaud’n kantoni ja läheisin kaupunki on Bex, jonne ei ole pitkältä. Täällä näkee joka askeleella mitä runsainta varallisuutta ja hedelmällisyyttä, täällä kulkee kuin kastanja- ja pähkinäpuiden lehdossa. Sieltä täältä kurkistelevat sypressit ja granaatinkukkaset, täällä on eteläisen lämmintä, ikäänkuin olisi tullut Italiaan.
Ruudi tuli Bexiin, toimitti asiansa, katseli ympärilleen, mutta myllyllä ei näkynyt renkiäkään, saatikka sitten Babettea. Ei ollut niinkuin olla piti.
Tuli ilta, ilma oli täynnä villin timjamin ja kukkivan lehmuksen tuoksua, metsänvihreillä vuorilla leijui ikäänkuin hohtava, ilmansininen harso, vallitsi hiljaisuus, joka ei ollut unen eikä kuoleman, vaan oli kuin koko luonto olisi pidättänyt hengitystään, tuntien olevansa asetettuna odottamaan, että sen hahmo valokuvattaisiin taivaansiniselle pohjalle. Siellä täällä puiden välissä kohosi pitkin vihreää maata pylväitä, jotka pitelivät hiljaisen laakson läpi vedettyä sähkölennätinlankaa. Tällaista pylvästä vastaan nojaten seisoi muuan olento, niin liikkumattomana, että olisi luullut sitä kuolleeksi puunrungoksi. Mutta se oli Ruudi; hän seisoi paikoillaan yhtä hiljaa kuin koko ympäristö tällä hetkellä. Hän ei nukkunut, vielä vähemmin hän oli kuollut, mutta niinkuin sähkölennätinlankaa myöten usein lentää suuria maailmantapahtumia, yksityiselle tärkeitä tapahtumia, langan sitä ilmaisematta värähdyksellä tai äänelläkään, niin kulki läpi Ruudin mahtavia, valtavia ajatuksia, hänen elämänsä onni, hänen tästäpuoleen »ainoinen ajatuksensa». Hänen silmänsä tähtäsivät läpi lehvien yhteen kohtaan: myllärin talosta näkyvään valoon, sillä täällä asui Babette. Olisi luullut Ruudin tähtäävän ampuakseen kemssiä, niin hiljaa hän seisoi, mutta itse oli hän tällä hetkellä kuin kemssi, joka saattaa monta minuuttia seisoa ikäänkuin se olisi tunturista veistetty, ja äkkiä, kun kivi rupeaa kierimään, tekee hypyn ja kiitää tiehensä. Ja juuri samoin teki Ruudi: ajatus rupesi kierimään.
— Ei saa koskaan kadottaa luottamusta! sanoi hän. — Myllylle! Hyvää iltaa myllärille, hyvää päivää Babettelle. Ei putoa, kun ei usko putoavansa! Täytyyhän Babetten toki kerran nähdä minut, jos minusta tulee hänen miehensä.
Ja Ruudi nauroi, oli hyvällä tuulella ja läksi myllylle. Hän tiesi mitä hän tahtoi, hän tahtoi saada Babetten.
Joki kiidätti kohisten kellertävää vettään, pajut ja lehmukset ojentuivat yli vilisevän veden. Ruudi asteli tiellä, ja kävi niinkuin sanotaan vanhassa lastenlaulussa:
Tuli taloon myllärin, vaan ei ketään nähnyt, kissamirrin kuitenkin.
Kotikissa oli portailla, kyyristi selkäänsä ja sanoi: »Miau!» mutta Ruudi ei huomannut sen puhetta. Hän koputti: kukaan ei kuullut, kukaan ei avannut. »Miau!» sanoi kissa. Jos Ruudi olisi ollut pieni, niin hän olisi ymmärtänyt eläinten kielen ja kuullut kissan sanovan: »Täällä ei ole ketään kotona!». Nyt hänen täytyi lähteä myllylle kysymään. Siellä hän sai tiedon. Isäntä oli matkalla, aina Interlakenin kaupungissa asti, »inter lacus, järvien välillä», niinkuin koulumestari, Anetten isä, opettaessaan oli selittänyt. Siellä asti oli mylläri ja Babette niinikään. Siellä oli suuret ampumajuhlat; niiden oli määrä alkaa huomispäivänä ja kestää koko viikon. Sinne tuli sveitsiläisiä kaikista saksalaisista kantoneista.
Ruudi-raukka, saattoi sanoa, hän ei ollut tullut Bexiin onnellisella hetkellä, täytyi lähteä takaisin vaan, ja sen hän teki, lähti St. Mauricen ja Sionin tietä omaan laaksoonsa, omille vuorilleen, mutta masentunut hän ei ollut. Kun aurinko seuraavana aamuna nousi, oli hänen mielensä aikaa sitten pystyssä — lamassa se ei koskaan ollut.
— Babette on Interlakenissa, monen päivämatkan päässä täältä, sanoi hän itsekseen. Sinne on pitkä matka, jos kulkee suurta maantietä, mutta se ei ole niin kaukana, jos pyyhältää sinne vuorten yli, ja se on juuri kemssinampujan oikea tie. Sitä tietä olen ennenkin käynyt, siellä päin on kotiseutuni, missä minä olin pienenä vaarin luona. Ja ampumajuhlat, ne siis ovat Interlakenissa. Ja siellä minä tahdon olla ensimmäisenä ja ensimmäinen minä tahdon olla Babettelle, kunhan vaan olen tehnyt tuttavuutta hänen kanssaan.
Selässä kevyt reppu, siinä pyhävaatteet, pyssy ja metsästyslaukku, astui Ruudi ylös vuorta, oikotietä, joka kuitenkin on jokseenkin pitkä, mutta ampumajuhlathan olivat alkaneet vasta tänään ja niiden oli määrä kestää seuraavalle viikolle asti. Koko sen ajan tulisivat mylläri ja Babette viipymään sukulaisten luona Interlacenissa. Ruudi kulki yli Gemmin, hänen tarkoituksensa oli laskeutua alas Grindelwaldin kohdalla.
Reippaana ja iloisena jatkoi hän raikkaassa, keveässä, vahvistavassa vuori-ilmassa matkaansa ylöspäin. Laakso vaipui alemma, näköpiiri laajeni. Täällä lumihuippu, tuolla lumihuippu ja pian hohtavanvalkea alppiketju. Ruudi tunsi joka lumivuoren, hän suuntasi kulkunsa Schreckhornia kohti, joka nosti valkeaksi puuteroitua kivisormeaan korkealle siniseen ilmaan.
Vihdoinkin hän oli päässyt vuorenharjan yli. Laitumet alenivat kotilaaksoa kohti. Ilma oli kevyt, mieli kevyt, vuoret ja laaksot olivat kukkurallaan kukkasia ja vehreyttä, sydän oli täynnä nuoruudentunnetta: ihminen ei koskaan vanhene, hän ei koskaan kuole. Elää, hallita, nauttia! Hän oli vapaa kuin lintu, kevyt kuin lintu. Pääskyset lensivät ohi ja visersivät niinkuin lapsuuden aikana: »me ja te!» ja »te ja me!» Kaikki oli lentoa ja iloa.
Alhaalla väikkyi sametin vihreä niitty siroiteltuna täyteen ruskeita puutaloja, Lütschine-joki solisi ja kohisi. Hän näki jäätikön lasinvihreine reunoineen liittyvän likaiseen lumeen, syvät revelmät, ylimmän ja alimman jäätikön hän näki. Kirkonkellojen soitto kaikui hänen korvaansa ikäänkuin se olisi tahtonut toivottaa hänet tervetulleeksi kotiin. Hänen sydämensä sykki voimakkaammin, se paisui niin, että Babette hetkeksi katosi sieltä; niin suureksi kävi hänen sydämensä, niin täyteen se tulvahti muistoja.
Taasen hän kulki sitä tietä, missä pienenä palleroisena oli seisonut toisten lasten kanssa myymässä puutaloveistoksia. Tuolla ylhäällä kuusten takana oli vielä vaarin talo; siellä asui vierasta väkeä. Lapsia juoksi tielle, ne tahtoivat tehdä kauppaa, eräs ojensi alppiruusua. Ruudi otti sen pitäen sitä hyvänä merkkinä ja ajatteli Babettea. Pian hän oli alhaalla, toisella puolella siltaa, missä molemmat Lütschinet yhtyvät. Lehtipuiden luku lisääntyi, pähkinäpuut soivat varjoa. Nyt hän näki liehuvia lippuja, valkean ristin punaisella vaatteella, jommoinen on sveitsiläisten ja tanskalaisten lipussa. Ja hänen edessään oli Interlaken.
Se oli totisesti kaupunki, komeampi kuin mikään muu, siltä Ruudista tuntui. Sveitsiläiskaupunki pyhävaatteissa. Se ei ollut, niinkuin muut kaupungit, röykkiö raskaita kivitaloja, painava, vieras ja ylhäinen. Ei, näytti siltä kuin puutalot olisivat vuorilta juosseet alas vihreään laaksoon, kirkkaan, nuolennopean joen varrelle ja asettuneet riviin, noin jotakuinkin vaan, muodostamaan katua. Kaikkein komein katu, niin, se oli syntynyt sen jälkeen kun Ruudi viimeksi oli täällä. Se näytti muodostuneen sillä tavalla, että kaikki vaarin Veistämät kauniit puutalot, joita kaappi kotona oli täynnä, olivat asettuneet tänne ja kasvaneet yhtä voimakkaasti kuin nuo vanhat, vanhimmat kastanjapuut. Jokainen talo oli hotelli, joksi niitä sanottiin, ikkunoiden ja parvekkeiden pieliä koristivat puuleikkaukset ja ulkonevat katot, jotka olivat hyvin somia ja siroja, ja jokaisen talon edustalla oli kokonainen kukkaistarha, aina leveään makadamisoituun maantiehen asti. Talot olivat tämän tien varrella, mutta vain sen toisella puolella; muuten ne olisivat peittäneet siinä edessä olevan tuoreen vihreän niityn, missä lehmät kulkivat kellot kaulassa, jotka soivat samalla tavalla kuin korkeilla alppilaitumilla. Niittyä ympäröivät korkeat vuoret, keskellä ikäänkuin astuen syrjään, jotta näkyisi loistava, lumipukuinen Jungfrau-vuori, kaikista Sveitsin vuorista kaunismuotoisin.
Mikä vilinä koreita herroja ja naisia vieraista maista, mikä hyörinä maalaisia eri kantaneista! Ampujilla oli järjestysnumeronsa seppeleenä hatun ympärillä. Täällä oli soittoa ja laulua, posetiiveja ja puhallussoittimia, huutoa ja melua. Taloja ja siltoja koristivat runot ja tunnuskuvat, liput ja viirit liehuivat, pyssyt paukkuivat paukkumistaan. Ruudin korvissa se oli parasta musiikkia, hän unohti tässä hälinässä kokonaan Babetten, jonka tähden hän kuitenkin oli tullut tänne.
Ampujat kokoontuivat ryhtyäkseen maaliammuntaan. Ruudi oli pian heidän joukossaan, hän oli siellä kaikkein taitavimpana, kaikkein onnellisimpana. Aina hän osasi keskelle mustaa pilkkua.
— Kuka se onkaan tuo vieras, aivan nuori metsästäjä? kysyttiin. — Hän puhuu semmoista ranskaa kuin Wallisin kantonissa puhutaan! Hän sanoo sanottavansa aika hyvin myöskin meidän saksankielellämme, sanoivat toiset. — Hän kuuluu lapsena olleen tällä seudulla Grindelwaldin tienoilla, tiesi joku heistä.
Siinä veitikassa oli elämää, hänen silmänsä loistivat, hänellä oli varma katse ja käsi, sentähden hän osasi. Onni antaa rohkeutta, ja rohkeuttahan Ruudilla aina oli ollut. Pian hänen ympärillään oli kokonainen piiri ystäviä; häntä sekä kiitettiin että juhlittiin. Babette oli miltei poissa hänen ajatuksistaan. Yhtäkkiä laskeutui raskas käsi hänen olkapäälleen ja karkea ääni puhutteli häntä ranskaksi.
— Tehän olette Wallisin kantonista?
Ruudi kääntyi ja näki punakat, tyytyväiset kasvot, paksun miehen: se oli Bexin rikas mylläri. Leveällä vartalollaan peitti hän kokonaan hennon, herttaisen Babetten, joka sentään pian kurkisti esiin, katsoen loistavin, tummin silmin. Rikas mylläri laski sen koituvan hänenkin hyväkseen, että parhaitten laukausten ampuja ja juhlituin mies oli kotoisin hänen kantonistaan. Ruudi oli totisesti onnen lapsi: se, mitä hän oli lähtenyt hakemaan, mutta jonka hän perille tultuaan oli miltei unohtanut, se tuli hänen luokseen.
Kun ihmiset kaukana kotoa sattuvat tapaamaan kotipuolen väkeä, niin he tuntevat toisensa, puhuvat keskenään. Ruudi oli ampumajuhlassa laukaustensa nojalla ensimmäinen mies, niinkuin mylläri kotona Bexissä rahojensa ja hyvän myllynsä nojalla oli ensimmäinen mies. Ja niin puristivat nuo molemmat miehet toistensa kättä, mitä he eivät koskaan ennen olleet tehneet. Babettekin otti niin luottavasti Ruudia kädestä, ja Ruudi puristi puolestaan hänen kättään ja katsoi häneen, niin että tyttö aivan punastui.
Mylläri kertoi miten pitkän matkan he olivat tänne kulkeneet, mitä kaikkia suuria kaupunkeja he olivat nähneet. Oli se aikamoinen matka: he olivat kulkeneet höyrylaivalla, ajaneet sekä höyryllä että postivaunuilla.
— Minä kuljin lyhyempää tietä, sanoi Ruudi. — Minä kuljin vuorten yli.
Eihän mikään tie ole niin korkea, ettei sitä voi kulkea.
— Ja samalla taittaa niskansa, sanoi mylläri. — Ja te olette juuri sen näköinen, että te kerran taitatte niskanne, kun olette niin uhkarohkea.
— Ei putoa, kun ei usko putoavansa! sanoi Ruudi.
Ja myllärin sukulaiset Interlakenissa, joiden luona mylläri ja Babette vierailivat, pyysivät Ruudia käymään tervehtimässä: hänhän oli kotoisin samasta kantonista kuin heidän sukulaisensa. Se oli Ruudille hyvä tarjous, hänellä oli onni matkassaan, niinkuin on aina sillä, joka luottaa itseensä ja muistaa: Jumala antaa meille pähkinät, mutta hän ei riko niitä meille. Ja Ruudi istui myllärin sukulaisissa ikäänkuin perheeseen kuuluvana, ja siellä juotiin parhaimman ampujan malja, ja Babettekin kilisteli, ja Ruudi kiitti maljasta.
Illemmällä kulkivat he kaikki kaunista tietä ohi komeitten hotellien, vanhojen pähkinäpuiden alla, ja siellä oli sellainen ihmispaljous ja tungos, että Ruudin täytyi tarjota Babettelle käsivartensa. Hän sanoi olevansa hyvin iloinen siitä, että hän oli tavannut vaud’laisia. Vaud’n ja Wallisin kantonit olivat hyviä naapuruksia. Hän toi esiin ilonsa niin lämpimästi, että Babetten mielestään täytyi puristaa hänen kättään kiitokseksi. He kulkivat siinä miltei vanhoina tuttuina, ja hauska hän oli, tuo pieni herttainen olento. Ruudin mielestä häntä puki erinomaisesti, kun hän osoitti noiden vieraiden naisten pukujen ja heidän kävelytapansa naurettavuudet ja liioittelun, eikä Babette ensinkään tehnyt sitä pilkatakseen, sillä he saattoivat olla hyvin kunnollisia ihmisiä, niin, jopa herttaisia ja suloisia ihmisiä, sen tiesi Babette.
Hänellä oli kummitäti, joka oli tuollainen hyvin ylhäinen englantilainen nainen. Kahdeksantoista vuotta sitten, kun Babette kastettiin, oli hän ollut Bexissä. Hän oli antanut Babettelle sen kallisarvoisen neulan, jota hän piti rinnassaan. Kaksi kertaa oli kummitäti kirjoittanut, ja tänä vuonna piti heidän täällä Interlakenissa tavata hänet tyttärineen, jotka olivat naimattomia, siinä kolmenkymmenen tienoissa, sanoi Babette — hänhän oli vain kahdeksantoista.
Suloinen pieni suu ei pysynyt hetkeäkään hiljaa, ja kaikki, mitä Babette sanoi, kuulosti Ruudin korvissa erittäin tärkeältä. Ja hän kertoi puolestaan, mitä hänellä oli kerrottavanaan, kertoi, miten usein hän oli ollut Bexissä, kuinka hyvin hän tunsi myllyn ja kuinka usein hän oli nähnyt Babetten, vaikkei tämä luultavasti, koskaan ollut huomannut Ruudia. Ja nyt viimein, kun hän tuli myllylle ja hänen päässään oli monenlaisia ajatuksia, joista hän ei voinut puhua, olivat Babette ja hänen isänsä poissa, kaukana poissa, mutta ei kuitenkaan niin kaukana, ettei olisi voinut kiivetä sen muurin yli, joka teki tien pitkäksi.
Niin, hän sanoi sen, ja hän sanoi hyvin paljon.
Hän kertoi miten paljon hän piti Babettesta — ja että hän oli tullut hänen tähtensä eikä ampumajuhlien vuoksi.
Babette mykistyi tykkänään. Ruudi oli uskonut hänelle melkein liian paljon.
Ja heidän kävellessään vaipui aurinko korkean tunturiseinän taa, Jungfrau yleni koko hohdossaan ja loistossaan, ympärillään likeisten vuorten vihreät metsäiset seppeleet. Kaikki ihmiset seisoivat äänettöminä katsellen sinne. Ruudi ja Babette katselivat hekin valtavaa näkyä.
— Ei missään ole niin kaunista kuin täällä! sanoi Babette.
— Ei missään! sanoi Ruudi ja katsoi Babetteen. — Huomenna minun täytyy lähteä! sanoi hän hetken perästä.
— Tulkaa meitä tervehtimään Bexiin! kuiskasi Babette, — isäni olisi siitä hyvillään.