V.
Kotimatkalla.
Oi kuinka paljon Ruudilla oli kantamista, kun hän seuraavana päivänä kulki kotia kohti yli korkeitten vuorien. Niin, hänellä oli kolme hopeapikaria, kaksi erinomaista pyssyä ja hopeinen kahvikannu — se tuli hyvään tarpeeseen kotia perustaessa. Tämä ei kuitenkaan ollut tärkeintä; jotakin tärkeämpää, suurenmoisempaa hän kantoi, tai se kantoi häntä kotiin yli korkeiden vuorten. Mutta ilma oli raakaa, harmaata, sateista ja raskasta. Pilvet laskeutuivat suruharsoina yli vuorenharjanteiden, verhoten hohtavat vuorenhuiput. Salolta kajahtivat viimeiset kirveeniskut, ja alas vuorensyrjään vieri puunrunkoja, — jotka korkeudesta katsoen olivat kuin varpuja, mutta likeltä ne olivat kuin maston paksuisia puita. Lütschine kohisi yksitoikkoisia sointujaan, tuuli humisi, pilvet purjehtivat.
Äkkiä asteli Ruudin vierellä nuori tyttö. Ruudi ei ollut huomannut häntä ennenkuin tyttö oli aivan hänen vierellään. Hänenkin piti kulkea tunturin poikki. Hänen silmissään oli sellainen taika, että niihin täytyi katsella, ne olivat niin kumman lasinkirkkaat, niin syvät, niin pohjattomat.
— Onko sinulla rakastettua? kysyi Ruudi. Hänen mielensä oli vallannut kokonaan rakastetun omistaminen.
— Minulla ei ole ketään! sanoi tyttö ja nauroi, mutta tuntui siltä kuin hän ei olisi puhunut sanaakaan totta.
— Älkäämme kulkeko kiertoteitä, jatkoi hän. — Meidän kai täytyy kulkea vasemmalle, siitä on lyhempi.
— Niin, jotta putoaisimme jääkuiluun, sanoi Ruudi.
— Etkö sinä paremmin tunne tietä, vaikka tahdot olla oppaana!
— Minä juuri tunnen tien! sanoi tyttö — ja minulla on ajatukset matkassani. Sinun ajatuksesipa ovatkin alhaalla laaksossa. Täällä vuorilla täytyy ajatella jääneitoa; hän ei ole ihmisille suopea, väittävät ihmiset.
— Minä en pelkää häntä, sanoi Ruudi. — Hänen täytyi päästää minut käsistään kun olin lapsi. Minä kyllä vältän hänet nyt, kun olen vanhempi.
Ja pimeys tiheni, satoi, tuli lunta, se loisti, se häikäisi.
— Ojenna minulle kätesi, niin minä autan sinua kiipeämään! sanoi tyttö ja hän kosketti Ruudia jääkylmin sormin.
— Sinäkö auttaisit minua! sanoi Ruudi. — Enpä vielä ole tarvinnut naisen apua kiivetessäni!
Ja Ruudi kiiruhti kulkuaan, poispäin tytöstä. Tuisku kiertyi uutimena hänen ympärilleen, tuuli humisi, ja takanaan kuuli hän tytön nauravan ja laulavan — se kuului niin kummalta. Varmaan tämä oli joku jääneitoa palveleva noita. Ruudi oli kuullut sellaisia olevan, kun hän pienenä kulkiessaan vuorten yli oli täällä yötä.
Lumentulo alkoi lakata, pilvi vaappui hänen allaan. Hän katsoi taakseen. Ei enää näkynyt ketään, mutta hän kuuli naurua ja joikunaa, eikä se tuntunut lähtevän ihmisen suusta.
Kun Ruudi vihdoin pääsi vuoren ylimmälle tienoolle, mistä vuoripolku lähti laskeutumaan Rhônen-laaksoa kohti, näki hän kirkkaassa sinisessä valonsäteessä Chamounyn suunnalla kaksi kirkasta tähteä. Ne loistivat niin välkytellen, ja hän ajatteli Babettea, itseään ja onneaan, ja hänen rintansa lämpeni.