VIII.
Mitä kamarikissa tiesi kertoa.
— Tässä saatte sen mistä oli puhe! sanoi Ruudi tullessaan Bexiin myllärin taloon ja laski lattialle suuren korin. Hän otti pois peiton, ja sieltäpä muljotti kaksi keltaista, mustareunaista silmää, jotka säihkyivät niin villeinä, että oikein näki niiden palavan ja iskevän kiinni kaikkeen, mihin ne sattuivat. Lyhyt, voimakas nokka ammotti valmiina käymään kiinni, kaula oli punainen ja untuvien peittämä.
— Kotkanpoika! huudahti mylläri.
Babettelta pääsi huuto ja hän hypähti syrjään, mutta ei voinut irroittaa silmiään Ruudista enempää kuin kotkanpojastakaan.
— Sinäpä et vähiä säiky! sanoi mylläri.
— Ja te pidätte aina sananne! sanoi Ruudi, — kummallakin on tuntomerkkinsä!
— Mutta mikset sinä taittanut niskaasi? kysyi mylläri.
— Sentähden, että minä pidin kiinni! vastasi Ruudi, — ja niin minä teen vieläkin! Minä pidän kiinni Babettesta.
— Kunhan nyt ensin saat hänet! sanoi mylläri ja nauroi; ja se oli hyvä merkki, sen tiesi Babette.
— Otetaan nyt kotkanpoika korista, se mulauttelee silmiään niin kamalasti! Kuinka sinä sait sen käsiisi?
Ja Ruudin piti kertoa, ja myllärin silmät suurenivat suurenemistaan.
— Sinulla on sellainen rohkeus ja sellainen onni, että sinä elätät vaikkapa kolme vaimoa, sanoi mylläri.
— Kiitos, kiitos! huudahti Ruudi.
— Niin, ei Babette vielä ole omasi! sanoi mylläri ja läjäytti leikillä nuorta alppimetsästäjää olalle.
— Tiedätkö talon uutisia? sanoi kamarikissa kyökkikissalle. — Ruudi on tuonut meille kotkanpojan ja saa Babetten sijaan. He ovat suudelleet toisiaan ja antaneet isän katsella! Sehän on jo melkein kihlaus. Ukko ei potkinut ulos, hän veti kynnet sisään, nukkui päivällisunensa ja antoi nuorten istua häntää liehuttaen. Heillä on niin paljon kerrottavaa toisilleen, he eivät valmistu jouluksi!
Eivätkä he valmistuneetkaan jouluksi. Tuuli pyöritteli ruskeita lehtiä, lumi tuprusi laaksossa samalla tavalla kuin korkeilla vuorillakin. Jääneito istui uljaassa linnassaan, joka talven aikaan suureni. Siinä, missä kesällä tunturivirta liehutti vesihuntuaan, kohosivat kallioseinät sylenpaksuisten jääkerrosten ja norsun kokoisten jääharkkojen päällystäminä, tarumaisista jääkristalleista punotut seppeleet hohtivat lumen puuteroimien kuusten oksilla. Jääneito ratsasti humisevan tuulen selässä yli syvimpienkin laaksojen. Lumipeite ulottui Bexiin asti, jääneito saattoi tulla sinne ja nähdä Ruudin istuvan huoneessa enemmän kuin mihin hän oli tottunut: hän istui Babetten luona. Kesällä piti vietettämän häät. Heidän korvansa soivat monesti, niin usein puhuivat ystävät siitä. Talossa oli päivänpaiste, siellä hohti kaunein alppiruusu, iloinen, naurava Babette, kaunis kuin se kevät, joka lähestyy, se kevät, jonka kaikki linnut lauloivat kesän ajasta, hääpäivästä.
— Kyllä ne kaksi jaksavat istua toisissaan kiinni! sanoi kamarikissa, — minä olen ihan kyllästynyt siihen naukumiseen.