IX.
Jääneito.
Kevät oli luonut mehevänvihreät pähkinä- ja kastanjapuuseppeleensä; varsinkin tuli sen paisuva voima näkyviin matkalla St. Mauricen sillalta Genève-järven rantaan, pitkin Rhône-virtaa, joka väkivaltaisella vauhdilla kiitää eteenpäin lähtökohdastaan vihreän jäätikön luota, tuosta jääpalatsista, missä jääneito asuu, missä hän komentaa tuiman tuulen viemään hänet ylimmälle lumikentälle, siellä oikaistakseen jäsenensä väkevässä auringonpaisteessa pyryn kasaamille patjoille. Siellä hän istui katsellen kauaskantavin silmin syvälle alas laaksoon, missä ihmiset liikkuivat kiireesti, niinkuin muurahaiset kivellä auringonpaisteessa.
— Hengenvoimat, hengenvoimat, joiksi auringonlapset teitä kutsuvat; sanoi jääneito. — Matosia te olette. Kierivä lumipallo, kierivä lumipallo vain, ja te ja teidän talonne ovat mäsänä ja hajalla! Ja hän nosti korkeammalle ylpeää päätään ja loi kuolemaa salamoivan katseensa ympärilleen ja alas. Mutta laaksosta kuului jylinä, siellä räjäytettiin kallioita — ihmistekoa! Avattiin teitä ja tunneleja rautatietä varten.
— Leikittelevät maamyyrää! sanoi hän, — kaivavat käytäviä, sentähden kuuluu pyssyn laukausten tapaisia. Kun minä muutan linnojani, niin jyrisee voimakkaammin kuin ukkosen käydessä.
Laaksosta nousi sauhu, se liikkui eteenpäin kuin liehuva huntu. Se oli veturin hulmuava höyhentöyhtö, veturin, joka veti vasta-avatun rautatien junaa, tuo kiemurteleva käärme, jonka renkaina ovat vierekkäin asetetut vaunut. Nuolen nopeudella se kiiti eteenpäin.
— Ne ovat olevinaan herroja siellä alhaalla, nuo hengenvoimat! sanoi jääneito. — Luonnonvoimien mahti, se se kuitenkin hallitsee! ja hän nauroi, hän lauloi niin että laaksossa jylisi.
— Laviini vyöryi, sanoivat ihmiset siellä alhaalla.
Mutta entistä hartaammin lauloivat auringon lapset ihmisajatuksesta, joka hallitsee, joka suistaa meret ikeensä alle, siirtää vuoria, täyttää laaksoja, ihmisajatuksesta, joka on luonnonvoimien herra. Samassa hetkessä saapui matkaseurue lumikentälle, missä jääneito istui. Matkailijat olivat sitoneet itsensä yhteen köysillä ollakseen ikäänkuin suurempana ruumiina iljankoisella jääkentällä syvien kuilujen partailla.
— Matoset, sanoi hän, — tekö nyt olisitte luonnonvoimien herroja! ja hän kääntyi pois heistä ja katseli ilkkuen alas syvään laaksoon, missä juna kiiti ohi.
— Tuossa ne istuvat nuo ajatukset! Ne ovat voimien vallassa! Minä näen jokaisen niistä! Joku istuu ylpeänä kuin kuningas, yksinään! Tuossa ne ovat rykelmänä! Tuossa nukkuu puolet! Ja kun höyryhepo pysähtyy, niin ne astuvat alas, menevät matkoihinsa. Ajatukset menevät maailmalle! Ja hän nauroi.
— Taasen vyöryi laviini! sanottiin laaksossa.
— Meitä se ei saavuta! sanoi kaksi ihmistä höyryhevon selässä, »kaksi sielua ja yksi ajatus», niinkuin on tapana lausua. Ne olivat Ruudi ja Babette. Myllärikin oli mukana.
— Pakaasina! sanoi hän. — Minä olen mukana kuten muukin välttämätön kuljetettava.
— Tuossa nuo molemmat istuvat, sanoi jääneito. — Monen kemssin minä olen nujertanut, miljoonia alppiruusuja minä olen taittanut ja murskannut, ei juuriakaan ole jäänyt jäljelle. Minä pyyhin heidät pois: ajatukset, hengenvoimat! ja hän nauroi.
— Taasen vyöryi laviini! sanottiin laaksossa.