X.
Kummitäti.
Montreux’ssä, joka yhdessä naapurikyliensä Clarens’in Vernexin ja Crinin kanssa seppelöi Genève-järven koillispuolta, asui Babetten kummitäti, ylhäinen englantilainen nainen, tyttärensä ja erään nuoren sukulaisen kanssa. Vaikka he olivat vasta saapuneet, oli mylläri jo ennättänyt käydä heitä tervehtimässä, ilmoittaa, että Babette oli kihloissa, ja kertoa Ruudista ja kotkanpojasta, käynnistä Interlakenissa, sanalla sanoen koko tarinan. Ja se oli mitä suurimmassa määrin huvittanut heitä ja virittänyt mielet suosiollisiksi Ruudia ja Babettea kohtaan, ja mylläriä myöskin. Heidän piti ehdottomasti kaikkien kolmen tulla tervehtimään, ja sentähden he tulivat. Babetten piti nähdä kummitätinsä, kummitädin samoin Babette.
Pienen Villeneuven kaupungin luona, ennenkuin tullaan Genève-järven päähän, viipyi höyrylaiva, joka puolessa tunnissa kulkee siitä Vernexiin, aivan Montreux'n alla.
Tätä rantaa ovat runoilijat laulaneet, täällä istui Byron pähkinäpuiden alla syvän, sinivihreän järven rannalla ja kirjoitti sointuvat säkeensä Chillonin kalliolinnan vangista. Tuolla, missä Clarens itkuraitoineen kuvastuu veteen, asteli Rousseau, uneksien Heloisesta. Rhône-virta kulkee Savoien korkeitten lumipeitteisten vuorten alitse. Vähän matkaa siitä, missä se laskee järveen, on pieni saari, niin, se on niin pieni, että rannalta katsoen näyttää siltä, kuin siinä olisi laiva. Se on luoto, jonka muuan nainen sata vuotta sitten antoi varustaa kiviaidalla, sinne kuljetettiin maata ja istutettiin kolme akaasiapuuta. Nyt ne varjostavat koko saaren. Babette oli aivan haltioissaan tuosta pienestä saaresta, se oli hänen mielestään kauneinta koko matkalla, sinne piti lähteä, sinne täytyi lähteä, siellä mahtoi olla äärettömän ihanaa olla, arveli hän. Mutta höyrylaiva kulki ohitse ja pysähtyi Vernexin luo, niinkuin sen oli määrä.
Tästä nousi pieni seurue astelemaan valkeitten, auringonpaahtamien kiviaitausten läpi, jotka ympäröivät viinitarhoja Montreux’n, tuon pienen vuoristokaupungin edustalla, missä viikunapuut varjostavat talonpojan majaa, laakerit ja sypressit kasvavat puutarhoissa. Jonkun matkaa ylempänä oli hotelli, missä kummitäti asui.
Vastaanotto oli hyvin sydämellinen. Kummitäti oli kookas, ystävällinen nainen, jolla oli pyöreät, hymyilevät kasvot. Lapsena oli hänellä mahtanut olla todellinen enkelinpää Rafaelin malliin, mutta nyt se oli vanha enkelinpää, jonka ympärillä hopean valkea tukka runsaana kihartui. Tyttäret olivat siroja, hienoja, pitkiä ja solakoita. Nuori serkku, joka oli kiireestä kantapäähän puettu valkoiseen, jolla oli kullankeltaiset hiukset ja niin suuri kullankeltainen poskiparta, että siitä olisi riittänyt jakaa kolmelle gentlemannille, kohteli heti pientä Babettea mitä huomaavaisimmin.
Suurella pöydällä oli hajallaan kauniisti sidottuja kirjoja, nuotteja ja piirustuksia. Parvekkeen ovi oli avoinna, sen alla päilyi ihana järvi, niin kiiltävänä ja tyynenä, että Savoien vuoret pikkukaupunkineen, metsineen ja lumihuippuineen kuvastuivat siinä ylösalaisin.
Ruudi, joka muuten oli niin reipas, elämänhaluinen ja suorasukainen, ei ollenkaan viihtynyt täällä. Hän liikkui täällä kuin sileällä permannolla, missä jalkojen alla on herneitä. Aika oli sitkeää kulutettavaa, se tarpoi paikallaan, ja nyt oli lähdettävä kävelemään. Se oli yhtä hidasta: Ruudin täytyi ottaa kaksi askelta eteenpäin ja yksi taaksepäin pysyäkseen muitten rinnalla. Mentiin Chilloniin, kallionkielekkeellä olevaan vanhaan, synkkään linnaan, katselemaan kidutusvälineitä ja kuolemaantuomittujen vankikomeroita, ruostuneita, kalliomuuriin taotuita kahleita, kuolemaantuomittujen kivilavitsoja, ‘luukkuja, mistä onnettomat syöstiin alas ja seivästettiin rautapiikkeihin keskelle aallokkoa. Tätä he katselivat huvikseen. Teloituspaikka se oli, vaikka Byronin laulu oli siirtänyt sen runon maailmaan. Ruudi tunsi täydelleen olevansa teloituspaikalla. Hän nojasi ikkunan paksuun kiviseen pieleen ja katseli syvään sinivihreään veteen ja siitä pienelle, yksinäiselle saarelle, missä nuo kolme akaasiaa kasvoivat. Siellä hän olisi toivonut olevansa, kaukana koko tästä loruavasta seurueesta. Mutta Babette oli erinomaisen iloisella tuulella. Hänellä oli ollut äärettömän hauskaa, kertoi hän sitten. Serkku oli hänen mielestään kerrassaan mainio.
— Niin, mainio suupaltti! sanoi Ruudi. Ja ensi kerran Ruudi sanoi semmoista, mikä ei miellyttänyt Babettea. Englantilainen oli lahjoittanut hänelle muistoksi pienen kirjan Chillonista. Se oli Byronin runoelma »Chillonin vanki» ranskalaisessa käännöksessä, jotta Babette voisi lukea sen.
— Kirja saattaa kyllä olla hyvä, sanoi Ruudi — mutta tuo hienosti kammattu nulkki, joka sen sinulle antoi, on jonninjoutava vätys.
— Hän oli aivan kuin jauhosäkki ilman jauhoja! sanoi mylläri ja nauroi omaa sukkeluuttaan.
Ruudi nauroi hänkin ja sanoi, että se oli hyvin ja oikein sanottu.