XI.
Serkku.
Kun Ruudi pari päivää myöhemmin tuli käymään myllyllä, tapasi hän nuoren englantilaisen siellä. Babette toi juuri hänen eteensä keitettyjä forelleja, jotka hän varmaan itse oli koristanut persiljalla, jotta ne näyttäisivät komeilta. Se ei ensinkään ollut tarpeellista. Mitä englantilainen täältä haki? Mitä asiaa hänellä oli tänne?
Sitäkö, että Babette häntä syöttäisi ja liehittelisi? Ruudi oli mustasukkainen, ja se huvitti Babettea. Häntä huvitti nähdä hänen sydämensä sekä heikot että vahvat puolet. Rakkaus oli vielä leikkiä ja hän leikitteli Ruudin koko sydämellä, ja kuitenkin — se on sanottava — oli Ruudi hänen onnensa, hänen elämänsä ajatus, paras ja ihanin tässä maailmassa. Mutta kuta synkemmäksi Ruudi kävi, sitä enemmän nauroivat tytön silmät; hän olisi ollut valmis suutelemaan vaaleatukkaista englantilaista, jolla oli kultainen poskiparta, jos hän vain siten olisi saanut aikaan, että Ruudi raivoissaan olisi karannut tiehensä — se juuri olisi osoittanut hänelle kuinka suuresti Ruudi häntä rakasti. Tässä hän ei menetellyt oikein eikä viisaasti, mutta pikku Babettehan oli vasta yhdeksäntoista Vuoden vanha. Hän ei ajatellut, hän ei tullut ajatelleeksi, että nuori englantilainen selittäisi hänen käytöksensä iloisemmaksi ja keveämmäksi kuin myllärin kunnialliselle, vastakihlatulle tyttärelle soveltui.
Siinä, missä maantie Bexistä kulkee sen lumipeitteisen vuorenhuipun alitse, jota maan kielellä kutsutaan Diablerets'iksi, oli mylly likellä vuolasta vuorivirtaa. Tämän harmahtava, saippuansekaisen vedenvärinen voima ei käyttänyt myllyä, vaan sensijaan pienempi virta, joka toisella puolen jokea syöksyi alas kalliolta, nousten omalla vauhdillaan tien alitse muuratun uoman läpi suljettuun puusäiliöön, leveään ränniin, joka, kulkien yli vuolaan virran, pani liikkeelle suuren myllynpyörän. Ränni oli niin täynnä vettä, että sitä tulvi yli laitain. Jos jonkun päähän sattui pälkähtämään päästä myllylle nopeammin, niin oli hänen edessään tällä kohden märkä, liukas tie, ja tämä päähänpisto sattui tulemaan eräälle nuorelle miehelle, tuolle englantilaiselle. Puettuna valkeaan kuin myllärin renki kiipeili hän täällä iltahämärässä tulta kohti, joka loisti Babetten huoneesta. Kiipeämistä hän ei ollut oppinut ja hän oli miltei joutumaisillaan pää edellä virtaan, mutta pelastui hihat märkinä ja housut kurassa. Märkänä ja likaisena hän saapui Babetten ikkunan alle, kiipesi vanhaan lehmukseen ja matki pöllöä — minkään muun linnun nuottia ei hän osannut jäljitellä. Babette kuuli tämän ja kurkisti ulos ohuitten uutimien läpi, mutta kun hän näki valkean miehen ja heti arvasi, kuka se oli, alkoi hänen pieni sydämensä sykkiä pelosta ja samalla vihasta. Hän sammutti nopeasti valon, tunnusteli olivatko ikkunan haat kiinni ja antoi serkun sitten huhuta ja ulvoa.
Kauheaa olisi ollut, jos Ruudi nyt olisi ollut myllyllä, mutta Ruudi ei ollut myllyllä, ei, asiat olivat paljon pahemmin: hän oli aivan ikkunan alla. Puhuttiin kovalla äänellä, vihan sanoja; näytti syntyvän tappelu, ehkäpä tapahtuisi murha.
Babette avasi kauhuissaan ikkunan, huusi Ruudia nimeltä, pyysi häntä lähtemään. Hän ei kärsinyt, että Ruudi jäisi tänne, sanoi hän.
— Sinä et kärsi, että minä jään tänne! huudahti Ruudi. — Tämä oli siis sovittua. Sinä odotat hyviä ystäviä, parempia kuin minä. Häpeä, Babette!
— Sinä olet inhoittava, sanoi Babette — minä vihaan sinua! ja nyt hän itki. — Mene! Mene!
— Tätä en ole ansainnut, sanoi Ruudi. Ja hän meni, hänen poskensa olivat kuin tuli, hänen sydämensä oli kuin tuli.
Babette heittäytyi vuoteelleen ja itki.
— Minä rakastan sinua niin äärettömästi, Ruudi! Ja sinä saatat uskoa minusta pahaa!
Ja hän oli suuttunut, hyvin suuttunut, ja se oli hänen onnensa, sillä muuten hän olisi ollut hyvin suruissaan. Nyt hän saattoi vaipua uneen ja nukkua nuoruuden vahvistavaa unta.