XII.
Pahoja voimia.
Ruudi jätti Bexin, kääntyi kotimatkalle, pääsi vuorille raikkaaseen, viileään ilmaan, missä lumi peitti maan, missä jääneito hallitsi. Lehtipuut syvällä laaksossa näyttivät vain perunan latvoilta, kuuset ja pensaat kävivät pienemmiksi, alppiruusut kas voivat lumen vierellä, jota oli päivinä, niinkuin pellavaa, jota on pantu valkenemaan. Tuossa oli sininen gentiana; hän murskasi sen pyssynperällään.
Ylempänä tuli näkyviin kaksi kemssiä. Ruudin silmät alkoivat loistaa, ajatukset saivat uutta vauhtia. Mutta hän ei ollut niin likellä, että hän olisi voinut Varmasti osata. Hän nousi yhä korkeammalle. Siellä kasvoi vain yksinäisiä heinänkorsia kivipaasien välissä, ja kemssit astelivat levollisina lumikentällä. Ruudi kiiruhti eteenpäin. Pilvisumut laskeutuivat hänen ympärilleen, ja äkkiä hän seisoi jyrkän kallioseinän edessä. Alkoi sataa kaatamalla.
Hän tunsi polttavaa janoa, pää oli kuuma, muut jäsenet kylmät. Hän tarttui metsästyspulloonsa, mutta se oli tyhjä; hän ei ollut muistanut sitä syöksyessään vuorille. Hän ei ollut koskaan ollut sairaana, mutta nyt hänellä oli jokin aavistus siitä. Häntä väsytti, hänen olisi tehnyt mieli heittäytyä maahan ja nukkua, mutta kaikki oli sateen vallassa. Hän koetti tyyntyä. Esineet värisivät oudosti hänen silmissään, mutta samassa hän yhtäkkiä näki jotakin, mitä hän ei koskaan ennen ollut täällä nähnyt: vastasalvetun matalan rakennuksen aivan kiinni kalliossa, ja ovessa seisoi nuori tyttö. Hän luuli, että se oli koulumestarin Anette, jota hän kerran oli suudellut tanssissa. Mutta se ei ollut Anette, ja kuitenkin hän ennen oli nähnyt hänet, ehkäpä Grindelwaldissa, sinä iltana, jolloin hän palasi Interlakenin ampumajuhlilta.
— Kuinka sinä olet tullut tänne? kysyi hän.
— Minä olen kotona, sanoi tyttö, — minä kaitsen laumaani.
— Laumaasi? Missä sen laidun sitten on? Täällähän on vain lunta ja kallioita.
— Tunnetpa hyvin asiat! sanoi tyttö ja nauroi. — Tässä takana vähän alempana on kaunis laidunmaa. Siinä minun vuoheni syövät, minä kaitsen niitä huolellisesti. Yksikään ei pääse karkuun; se mikä on omaani, pysyy omanani!
— Oletpa sinä olevinasi! sanoi Ruudi.
— Niinkuin sinäkin! sanoi tyttö.
— Jos sinulla on maitoa, niin anna minulle, minun on sietämättömän jano.
— Minulla on parempaakin kuin maito, sanoi tyttö. Saat sitä. Eilen tuli tänne matkustajia oppaineen, unohtivat tänne puoli pullollista viiniä, jonka vertaista et koskaan ole maistanut. He eivät tule sitä hakemaan, minä en sitä juo. Juo sinä!
Ja hän toi viinin, kaasi sitä puumaljaan ja antoi Ruudille.
— Se on hyvää! sanoi Ruudi. — En koskaan ole maistanut niin lämmittävää, niin tulista Viiniä! — Ja hänen silmänsä loistivat. Hänet valtasi voima ja tulisuus, kaikki surut ja murheet tuntuivat haihtuvan: paisuva, terve ihmisluonto eli hänessä.
— Mutta olethan sinä sittenkin koulumestarin Anette! huudahti hän — anna minulle suudelma.
— Niin, anna sinä minulle tuo kaunis sormus, joka on sormessasi!
— Kihlasormukseni!
— Juuri se! sanoi tyttö ja kaasi viiniä maljaan, vei sen hänen huulilleen, ja Ruudi joi.
Hänen vereensä virtasi elämän riemu, hänestä tuntui siltä kuin koko maailma olisi ollut hänen — miksi kiusata itseään! Kaiken tarkoitus on tuottaa meille nautintoa ja onnea. Elämän virta on riemun virta — antautua sen vietäväksi, se on autuutta. Hän katseli nuorta tyttöä, se oli Anette eikä kuitenkaan Anette, vielä vähemmin noidan hahmo, miksi hän oli kutsunut sitä, jonka hän tapasi Grindelwaldin luona. Tyttö täällä vuorella oli raikas kuin vastasatanut lumi, kukkea kuin alppiruusu ja kevyt kuin kemssin karitsa ja samalla kuitenkin luotu Aatamin kylkiluusta, ihminen niinkuin Ruudikin. Ja hän kietoi käsivartensa hänen ympärilleen, katsoi hänen ihmeellisen kirkkaisiin silmiinsä. Sitä kesti vain sekunnin ja sen kestäessä — niin, selittäkää se, lausukaa se meille sanoin: hengen vaiko kuoleman elämä hänet täytti? Kohosiko hän vai vaipuiko hän alas syvään, surmaavaan jäänieluun, syvemmälle, yhä syvemmälle? Hän näki jääseiniä, jotka olivat kuin sinivihreää lasia, äärettömiä kuiluja ammotti ympärillä, ja vesi tippui, helisten kuin kellon soitto, ja samalla helmenkuultavana, hohtaen siintävänvalkeina liekkeinä. Jääneito suuteli häntä. Hän jäätyi selkäpiitä myöten niin että tuntui otsassa asti. Häneltä pääsi tuskan huuto, hän riistäytyi irti, kompastui ja kaatui. Hänen silmissään musteni, mutta hän avasi ne jälleen. Pahat voimat olivat pitäneet peliään.
Alppityttö oli poissa, poissa suojaava maja, vesi virtasi alas alastonta kallioseinää, lunta oli yltympäriinsä. Ruudi värisi vilusta, läpimärkänä pintaa myöten, ja hänen sormuksensa oli poissa, kihlasormus, jonka Babette oli antanut. Hänen kiväärinsä oli lumessa hänen vierellään; hän otti sen, aikoi laukaista. Se ei lauennut. Vetiset pilvet viipyivät kuin mitkäkin kiinteät lumimassat kuilussa, huimaus vaani voimatonta saalistaan, ja hänen allaan syvässä kuilussa kajahteli ikäänkuin sinne olisi pudonnut kalliopaasia, murskaten ja vieden mukaansa kaiken, mikä yritti pidättää niiden menoa.
Mutta myllyllä istui Babette ja itki. Ruudi ei ollut käynyt siellä kuuteen päivään, Ruudi, joka oli väärässä ja jonka olisi pitänyt pyytää Babettelta anteeksi, sillä Babettehan rakasti häntä koko sydämestään.