KÄTKETTY, MUTTA EI UNOHDETTU.
Oli Vanha talo, jota ympäröivät mutaiset vallihaudat laskusiltoineen. Silta oli useammin ylhäällä kuin alhaalla. Kaikki saapuvat vieraat eivät ole hyviä vieraita. Katonrajassa oli reikiä, joista saattoi ampua ja kaataa kiehuvaa vettä, jopa sulatettua lyijyä vihollisen niskaan, jos tämä tuli liian likelle. Sisäpuolella oli katto korkealla, ja se oli hyvin hyvä savun tähden, joka nousi takkavalkeasta, missä suuret, märät puukantturat paloivat. Seinillä riippui haarniskoihin puettujen miesten ja ylpeitten, kankeapukuisten rouvien kuvia. Ylpein kaikista kulki elävänä täällä sisällä, hänen nimensä oli Mette Mogens. Hän oli talon rouva.
Illansuussa tuli taloon ryövärejä. He löivät kuoliaaksi kolme hänen väestään, kahlekoiran myöskin, ja sitten he sitoivat Mette-rouvan koiran kahleisiin koirankopin luo ja asettuivat itse saliin, joivat viinin hänen kellaristaan ja kaiken hyvän oluen.
Mette-rouva seisoi koirankahleissa; hän ei edes saattanut haukkua.
Silloin tuli ryövärien renkipoika. Hän hiipi ihan hiljaa, jottei kuuluisi, sillä muuten he olisivat lyöneet hänet kuoliaaksi.
— Rouva Mette Mogens, sanoi poika, — muistatko, että isäni sinun miehesi eläessä ratsasti puuhevosella. Silloin sinä rukoilit hänen puolestaan. Hänen piti istua siinä, kunnes hänestä tulisi rampa, mutta sinä hiivit alas, niinkuin minä nyt hiivin. Omin käsin panit pienen kiven hänen molempien jalkojensa alle, jotta hän saisi levätä. Kukaan ei nähnyt sitä, tai he eivät olleet näkevinään — sinä olit nuori, armollinen rouva. Sen on isäni kertonut, ja sen minä olen kätkenyt mieleeni, mutta en unohtanut! Nyt minä päästän sinut, rouva Mette Mogens.
Ja he ottivat hevoset tallista ja ratsastivat tuulessa ja sateessa ja saivat ystäviä apuun.
— Se oli hyvä maksu pienestä palveluksesta vanhukselle, sanoi Mette
Mogens.
— Kätketty ei ole unohdettu! sanoi poika.
Ryövärit hirtettiin.
* * * * *
Olipa vanha talo, se on vieläkin paikoillaan. Se ei ollut rouva Mette
Mogensin, vaan toisen ylhäisen aatelissuvun oma.
Ollaan nykyajassa. Aurinko paistaa tornin kullattuun huippuun, pienet metsäiset saaret päilyvät kuin kukkavihkot vedessä, ja niiden ympärillä uiskentelevat villit joutsenet. Puutarhassa kasvaa ruusuja. Talon rouva itse on mitä hienoin ruusunlehti ja hohtaa iloa, hyvän teon iloa, hyvän teon, joka ei ole tapahtunut maailmalla, vaan sydämissä. Sinne se on kätketty, mutta ei unohdettu.
Nyt astelee hän talosta pienelle talon maalla olevalle mäkituvalle. Siinä asuu säryn murtama naisraukka. Pienen huoneen ikkuna on pohjoiseen päin, aurinko ei pääse sinne, nainen ei saata nähdä muuta kuin kappaleen maata korkeaan ojavalliin asti. Mutta tänään on auringonpaiste. Jumalan lämmin, ihana aurinko on huoneessa. Se tulee etelästä, uuden ikkunan läpi, siitä, missä ennen oli vain seinä.
Säryn murtama istuu lämpimässä auringonpaisteessa, näkee metsän ja rannan. Maailma on käynyt niin suureksi ja niin ihanaksi, ja sen on saanut aikaan yksi ainoa talon ystävällisen rouvan sana.
— Se sana oli niin helppo, se teko niin pieni! sanoo hän. — Ilo, jonka minä sain, oli sen sijaan äärettömän suuri ja siunattu!
Ja sentähden hän tekee niin paljon hyvää, ajattelee kaikkia köyhien majojen asukkaita ja rikkaiden talojen väkeä, joissa on murheellisia niissäkin. Se tapahtuu salaa ja kätkettynä, mutta Jumala ei ole sitä unohtanut.
* * * * *
Suuressa, vilkkaassa kaupungissa oli vanha talo. Talossa oli huoneita ja saleja. Me emme mene niihin, me jäämme keittiöön. Siellä on lämmintä ja valoisaa, siellä on kaunista ja puhdasta: kupariastiat hohtavat, pöytä on kuin kiilloitettu, pesupunkka on kuin vastakuurattu leipälauta. Tämän kaiken on palvelija yksin tehnyt ja samalla hänellä kuitenkin on ollut aikaa pukeutua, ikäänkuin hän olisi menossa kirkkoon. Hänen myssyssään on nauharuusu, musta nauharuusu. Se tietää surua. Eihän hänellä ole ketään, jota surra, ei isää eikä äitiä, ei sukulaisia eikä sulhasta, hän on köyhä tyttö. Hän oli kerran kihloissa köyhän miehen kanssa. He rakastivat hellästi toisiaan. Eräänä päivänä tuli mies hänen luokseen.
— Meillä ei kummallakaan ole mitään, sanoi hän. — Rikas leski täällä kellarikerroksessa on puhunut minulle lämpimiä sanoja. Hän tekee minut rikkaaksi, mutta sinä olet sydämessäni. Mitä neuvot minua tekemään?
— Sitä, minkä luulet tuottavan itsellesi onnea! sanoi tyttö. — Ole hänelle hyvä ja hellä, mutta muista, ettemme eromme hetkestä asti enää voi nähdä toisiamme.
Ja kului pari vuotta. Silloin kohtasi tyttö kadulla entisen ystävänsä ja sulhasensa. Tämä oli sairaan ja kurjan näköinen. Silloin ei tyttö voinut olla häneltä kysymättä:
— Mitä sinulle nyt kuuluu?
— Minulla on rikkautta ja omaisuutta yllin kyllin, sanoi mies. — Vaimo on hyvä ja kunnollinen, mutta sinä olet sydämessäni. Minä olen taistellut taisteluni, ja se on pian ohi. Nyt emme näe toisiamme ennenkuin Jumalan luona.
Viikko on kulunut. Tänä aamuna seisoi sanomalehdissä, että hän on kuollut. Sentähden on tyttö surupuvussa. Rakastettu jätti jälkeensä vaimon ja kolme lapsipuolta, niin tietää lehti kertoa. Se särähtää särkyneeltä, mutta malmi on kuitenkin puhdas.
Musta nauharuusu tietää surua, tytön kasvot ilmaisevat sitä vieläkin enemmän. Se on kätketty sydämeen eikä koskaan unohdu.
* * * * *
Niin, siinä nuo kolme tarinaa, kolme lehteä samassa varressa. Haluatko useampia apilanlehtiä? Niitä on monta sydämenkirjassa, jonka nimi on Kätketty, mutta ei unohdettu.