Satuja ja tarinoita VIII

by H. C. Andersen

PORTINVARTIAN POIKA.

Kenraalin perhe asui ensi kerroksessa, portinvartian väki asui kellarikerroksessa. Molempien perheiden välillä oli suuri etäisyys, koko alakerta ja arvojärjestys. Mutta saman katon alla he asuivat, nähden sekä kadulle että pihalle. Pihamaalla oli nurmikko, jossa kasvoi kukkiva akaasia, kun se kukki, ja sen alla istui silloin tällöin koreasti puettu imettäjä, sylissään vieläkin koreammin puettu kenraalinlapsi, pieni Emilie? Heidän edessään tanssi portinvartian pieni tummatukkainen poika paljain jaloin, ruskeat silmät suurina. Ja lapsi nauroi hänelle ja ojensi pienet kätensä häntä kohti, ja jos kenraali ikkunastaan sattui näkemään sen, niin hän nyökkäsi alas ja sanoi: »Charmant!» Kenraalitar itse, joka oli niin nuori, että hän melkein olisi voinut olla miehensä tytär aikaisesta avioliitosta, ei koskaan katsonut ikkunasta pihamaalle, mutta sen määräyksen hän oli antanut, että kellarikerroksen pieni poika kyllä sai leikitellä lapsen kanssa, kun vaan ei koskettanut sitä. Imettäjä totteli tarkalleen emännän käskyä.

Ja aurinko paistoi ensi kerroksen asukkaihin ja kellarikerroksen asukkaihin, akaasia kukki, kukat varisivat ja seuraavana vuonna tuli uusia. Puu kukoisti, ja portinvartian pieni poika kukoisti, hän oli kuin raikas tulpaani.

Kenraalin pieni tytär kävi hennoksi ja kalpeaksi kuin akaasiankukan punertava lehti. Nyttemmin joutui hän harvoin puun alle, hän hengitti raitista ilmaa vaunuissa. Hän läksi ajelulle äitinsä kanssa, ja silloin hän aina nyökkäsi portinvartian Yrjölle, niin, heittipä hänelle lentosuukkojakin, kunnes hänen äitinsä sanoi, että hän oli sellaiseen liian suuri.

Eräänä aamupäivänä oli pojan vietävä kenraalille ne kirjeet ja lehdet, jotka aamulla oli tuotu portinvartian huoneeseen. Hänen astuessaan ylös portaita hiekkasäiliöön johtavan oven ohi kuuli hän sieltä eräänlaista piipatusta. Hän luuli jonkun kananpojan piipattavan siellä, mutta se olikin kenraalin pieni, pitseihin ja harsoon puettu tytär.

— Älä sano sitä papalle ja mammalle, sillä silloin he suuttuvat!

—- Mikä on, pieni neiti? kysyi Yrjö.

— Kaikki on tulessa! sanoi lapsi. — Ilmitulessa!

Yrjö avasi oven pieneen lastenkamariin. Ikkunan uudin oli miltei palanut loppuun, uutimen tanko kyti ja paloi liekissä. Yrjö kiipesi ylös, repi alas, huusi väkeä avuksi. Ilman häntä olisi tullut tulipalo.

Kenraali ja kenraalitar tutkivat pientä Emilie’tä.

— Minä otin vain yhden ainoan tulitikun, sanoi hän, — ja sitten se heti paloi ja uudin paloi heti. Minä syljin, jotta se sammuisi, minä syljin minkä jaksoin, mutta minulla ei ollut tarpeeksi sylkeä, ja sitten minä juoksin ulos ja menin piiloon, sillä pappa ja mamma suuttuvat.

— Syljin, syljin! sanoi kenraali. — Mikä sana se on? Koska sinä olet kuullut papan ja mamman sanovan: »syljin?» Sen sinä olet saanut tuolta alhaalta.

Mutta pieni Yrjö sai kymmenäyrisen. Tämä ei joutunut leipurille, se meni säästölaatikkoon, ja pian siellä oli niin monta äyriä, että hän säätiöi ostaa värilaatikon ja värittää piirustuksensa, ja sellaisia hänellä oli monta. Niitä ikäänkuin valui lyijykynästä ja sormista. Ensimmäiset maalatut kuvat lahjoitettiin pienelle Emilie’lle.

— Charmant! sanoi kenraali. Itse kenraalitarkin myönsi, että selvästi saattoi nähdä, mitä poika oli tarkoittanut. — Hänessä on neroa! Nämä sanat vei portinvartian vaimo alas kellarikerrokseen.

Kenraali ja hänen rouvansa olivat ylhäistä väkeä. Heidän vaunuissaan oli kaksi vaakunaa, yksi kumpaakin kohti. Kaikissa rouvan vaatekappaleissa oli vaakuna, sekä ulkona käytettävissä että allapäin käytettävissä, sekä yömyssyssä että matkalaukussa. Toinen vaakunoista oli kallisarvoinen, hänen isänsä oli maksanut siitä kirkkaita taalareja. Sillä se ei ollut syntymästä asti ollut hänen hallussaan eikä myöskään tyttären; tämä oli tullut maailmaan liian aikaisin, seitsemän vuotta ennen vaakunaa. Sen muistivat useimmat ihmiset, mutta ei perhe itse. Kenraalin vaakuna oli vanha ja suuri; kyllä natisi ruumiissa, kun sitä kantoi, saatikka sitten, kun kantoi kahta vaakunakilpeä. Ja kenraalittaren jäsenet natisivat, kun hän jäykkänä ja koreana ajoi hovitanssiaisiin.

Kenraali oli vanha ja harmaa, mutta istui ryhdikkäänä hevosen selässä; sen hän tiesi ja teki joka päivä ratsastusretken, palvelija sopivan matkan päässä takana. Kun hän tuli seuraan, näytti siltä kuin hän olisi ratsastanut sisään korkean hevosensa selässä, ja kunniamerkkejä hänellä oli rinnassaan niin paljon, että se oli käsittämätöntä, mutta se ei ensinkään ollut hänen syynsä. Hän oli aivan nuoresta asti palvellut sotaväessä, ottanut osaa suuriin syysharjoituksiin, joita joukot rauhan aikana toimeenpanivat. Siltä ajalta hän tiesi erään jutun, ainoan, joka hänellä oli kerrottavana: hänen aliupseerinsa eristi joukosta ja otti vangiksi erään prinsseistä, ja tämän täytyi nyt yhdessä pienen vangitun sotilasjoukkonsa kanssa, itse vankina, ratsastaa kaupunkiin kenraalin jäljessä. Tämän unohtumattoman tapahtuman kertoi kenraali vuodesta vuoteen, toistaen samat muistorikkaat sanat, jotka hän oli lausunut ojentaessaan prinssille takaisin sapelin: »Ainoastaan minun aliupseerini saattoi ottaa vangiksi teidän korkeutenne, en koskaan minä!» ja prinssi vastasi: »Te olette verraton!» Todellisessa sodassa ei kenraali ollut koskaan ollut. Kun sota oli maassa, kulki hän diplomaatin ammatissa läpi kolmen ulkomaalaisen hovin. Hän puhui ranskan kieltä niin että hän miltei unohti omansa, hän tanssi hyvin, hän ratsasti hyvin, hänen univormuunsa kohosi kunniamerkkejä — loppumattomiin. Vahtisotilaat tekivät hänelle kunniaa, eräs kauneimpia nuoria tyttöjä teki hänelle kunniaa ja tuli kenraalittareksi, ja he saivat pienen soman lapsen, joka tuli kuin taivaasta pudoten, niin soma se oli. Ja portinvartian poika tanssi sen edessä pihamaalla, heti kun se vain oli alkanut ymmärtää jotakin, ja lahjoitti sille kaikki väritetyt piirroksensa. Ja lapsi katseli niitä ja iloitsi niistä ja repi ne palasiksi. Hän oli niin hieno ja siro.

— Ruusunlehteni! sanoi kenraalitar. — Sinä olet syntynyt prinssin kullannupuksi.

Prinssi seisoi todella oven takana. Mutta sitä ei tiedetty. Ihmiset eivät näe kauas kynnyksen yli.

— Tässä hiljan jakoi meidän poikamme vielä voileipänsä hänen kanssaan! sanoi portinvartian vaimo. — Siinä ei ollut juustoa eikä lihaa, mutta se maistui hänestä hyvältä, ikäänkuin se olisi ollut häränpaistia. Maailma olisi mennyt nurin, jos kenraalin väet olisivat nähneet sen aterian, mutta sitä he eivät nähneet.

Yrjö oli jakanut voileivän pikku Emilien kanssa; hän olisi mielellään jakanut hänen kanssaan sydämensä, jos se vain olisi huvittanut tyttöä. Yrjö oli hyvä poika, hän oli valpas ja viisas, hän kävi nyt akatemian iltakoulua oppiakseen oikein piirustamaan. Pieni Emilie edistyi hänkin tiedoissa. Hän puhui ranskaa »bonnensa» kanssa ja hänellä oli tanssiopettaja.

* * * * *

— Yrjö pääsee ripille pääsiäisenä, sanoi portinvartian vaimo. Niin pitkälle oli Yrjö päässyt.

— Järkevintä kai olisi, jos hän sitten joutuisi oppiin, sanoi isä. — Pitäisi löytää kunnollinen ammatti. Ja sittenhän hän olisi poissa talosta.

— Tuleehan hän kuitenkin olemaan yön kotona, sanoi äiti, — ei ole niin helppo löytää mestaria, jolla on tilaa. Vaatteethan meidän myöskin täytyy antaa hänelle. Se hitunen ruokaa, minkä hän syö, meillä kai on varaa antaa. Hänhän on niin onnellinen, kun saa pari keitettyä perunaakin. Opetuksen hän saa ilmaiseksi. Anna hänen vain kulkea omaa tietään; saat nähdä, että meillä on hänestä iloa, sen sanoi professorikin!

Rippivaatteet olivat kunnossa, äiti oli itse ne ommellut, mutta paikkausräätäli oli ne leikannut, ja hän leikkasi hyvin. Jos se mies olisi päässyt toiseen asemaan ja voinut pitää työhuonetta ja kisällejä, niin hänestä olisi voinut tulla hoviräätäli, sanoi portinvartian vaimo.

Vaatteet olivat kunnossa, ja rippilapsi oli kunnossa. Yrjö sai rippipäivänään kummisedältään, kangaskauppiaan vanhalta puotilaiselta, rikkaimmalta kummeistaan, suuren messinkikellon. Kello oli vanha ja luotettava, se kävi aina edellä, mutta se on parempi kuin että se kulkisi jäljessä. Se oli kallis lahja. Ja kenraalin väeltä tuli sahvianikantinen virsikirja; sen oli lähettänyt pieni neiti, jolle Yrjö oli lahjoittanut kuvia. Kannen sisäpuolelle oli kirjoitettu hänen nimensä ja tytön nimi ja »ystävällinen suojelijatar». Tämä oli kirjoitettu kenraalittaren sanelun mukaan ja kenraali oli lukenut sen ja sanonut: »Charmant»!

— Se oli todella suuri huomaavaisuus niin ylhäisen herrasväen puolelta, sanoi portinvartian vaimo. Ja Yrjön täytyi rippivaatteissa ja virsikirja kädessä mennä ylös näyttämään itseään ja kiittämään.

Kenraalitar istui vaatteihin käärittynä, häntä vaivasi kova päänsärky, joka hänellä aina oli, kun hänen oli ikävä. Hän katsoi Yrjöön hyvin ystävällisesti ja toivotti hänelle kaikkea hyvää eikä koskaan hänen kovaa päänsärkyään. Kenraali kulki yönutussa, päässä tupakkalakki ja jalassa punavartiset venäläiset saappaat. Hän astui kolme kertaa edestakaisin lattian poikki ajatellen omia ajatuksiaan, pysähtyi ja sanoi:

— Pieni Yrjö on siis nyt kristitty ihminen! Tulkoon, sinusta myöskin kunnollinen mies, joka kunnioittaa esivaltaansa! Voit kerran vanhana miehenä sanoa kenraalilta saaneesi sen opin!

Näin pitkää puhetta ei kenraalilla muuten ollut tapana pitää, ja hän painui takaisin omaan itseensä ja näytti ylhäiseltä. Kaikesta, mitä Yrjö täällä ylhäällä oli kuullut ja nähnyt, jäi kuitenkin selvimpänä hänen mieleensä pieni neiti Emilie. Kuinka hän olikaan soma, kuinka hän olikaan lempeä, kuinka hän olikaan kevyt, kuinka hän olikaan hieno! Jos hänet olisi pitänyt piirtää, niin se olisi täytynyt tehdä saippuakuplalle. Hänen vaatteistaan, hänen kiharista, keltaisista hiuksistaan lähti tuoksu ikäänkuin hän olisi ollut vastapuhjennut ruusupuu. Ja hänen kanssaan hän kerran oli jakanut voileivän; tyttö oli syönyt hyvällä ruokahalulla ja nyökännyt hänelle joka kerta, kun suu oli täynnä. Vieläköhän hän muisti sitä? Kyllä, varmaan: olihan hän antanut »muistoksi» tästä kauniin virsikirjan, ja kun seuraa vailla kerralla oli uusi kuu, läksi Yrjö ulos, taskussaan leipää ja raha, ja aukaisi kirjan katsoakseen, minkä virren hän sai: se oli kiitos- ja ylistysvirsi. Ja hän avasi sen nähdäkseen, mitä Emilie saisi. Hän varoi aukaisemasta kirjaa hautausvirsien kohdalla, mutta sittenkin hän pisti sormensa juuri kuoleman ja haudan väliin. Eihän tähän tietysti tarvinnut uskoa, mutta hän säikähti kuitenkin, kun suloinen pieni tyttö joutui vuoteen omaksi ja tohtorin vaunut aina puolipäivän aikaan pysähtyivät portille.

— He eivät saa pitää häntä, sanoi portinvartian vaimo,— Jumala kyllä tietää, kenen Hän tahtoo.

Mutta he saivat pitää hänet. Ja Yrjö piirsi kuvia ja lähetti ne hänelle. Hän piirsi tsaarin linnan, Moskovan vanhan Kremlin aivan sellaisena kuin se oli torneineen ja kupukattoineen. Ne muistuttivat jättiläiskokoisia vihreitä ja kullattuja kurkkuja, ainakin Yrjön piirustuksessa. Tämä huvitti suuresti pientä Emilietä, ja sentähden lähetti Yrjö vielä viikon kuluessa pari kuvaa, kaikki rakennuksia, sillä tyttö saattoi itse kuvitella, millaista oli portin ja ikkunoiden sisäpuolella.

Yrjö piirsi kiinalaisen talon, jonka soittolaite ulottui läpi kuudentoista kerroksen. Hän piirsi kaksi kreikkalaista temppeliä solakkoine marmoripylväineen ja portaat yltympärille. Hän piirsi erään Norjan kirkon: saattoi nähdä, että se oli kokonaan veistetyistä ja kummallisesti asetelluista hirsistä; joka kerros oli ikäänkuin kehdon jalaksien päällä. Kaunein oli sentään eräällä lehdellä se linna, jonka nimeksi oli pantu »pienen Emilien linna». Sellainen asunto piti tytöllä olla. Yrjö oli ajatellut asiaa juurta jaksain ja ottanut tähän linnaan kaikki, mitä hän noissa muissa rakennuksissa piti kauneimpana. Siinä oli veistetyt hirret, niinkuin norjalaisessa kirkossa, marmoripilarit niinkuin kreikkalaisessa temppelissä, joka kerroksessa soittolaite ja kaikkein ylinnä vihreitä ja kullattuja kupukattoja niinkuin tsaarin Kremlissä. Se oli oikea lapsen linna! Ja joka ikkunan alle oli kirjoitettu, mihin sitä salia tai sitä huonetta käytetään: »Täällä nukkuu Emilie, täällä tanssii Emilie, ja täällä hän leikkii vieraisilla.» Hauskaa sitä oli katsella, ja sitä katseltiinkin.

— »Charmant!» sanoi kenraali.

Mutta vanha kreivi — sillä siellä oli vanha kreivi, joka oli vieläkin ylhäisempi kuin kenraali ja jolla itsellään oli linna ja herraskartano — ei sanonut mitään. Hän kuuli, että portinvartian pieni poika oli keksinyt ja piirtänyt kuvat. No, aivan pieni hän kuitenkaan ei ollut, olihan hän käynyt ripillä. Vanha kreivi katseli kuvia ja ajatteli itsekseen omia ajatuksiaan.

Eräs päivä, jolloin ilma oli oikein harmaa, räntäinen ja kauhea, tuli olemaan pienelle Yrjölle hänen elämänsä valoisimpia ja parhaimpia päiviä: taideakatemian professori kutsui hänet luokseen.

— Kuulehan, ystäväni, sanoi hän, — puhutaanpa hiukkasen. Jumala on suonut sinulle varsin hyvät lahjat, ja hän on myöskin lähettänyt tiellesi hyviä ihmisiä. Vanha kreivi, joka asuu tuolla kulmassa, on puhunut minulle sinusta. Myöskin minä olen nähnyt kuvasi — vedämme ristin niiden yli, niissä on paljon korjaamista. Nyt voit kaksi kertaa viikossa tulla minun piirustuskouluuni, niin kyllä myöhemmin piirustat paremmin. Minä luulen, että sinulla on enemmän taipumuksia rakennusmestariksi kuin maalariksi. Sitä voit itse aikaa myöten punnita. Mutta mene vielä tänään vanhan kreivin luo tuonne kulmaan ja kiitä Jumalaa siitä miehestä.

Kulmassa oli suuri talo, ikkunoiden ympäri oli veistetty sekä norsuja että dromedaareja, kaikki oli vanhanaikaista. Mutta vanha kreivi piti enemmän uudesta ajasta ja sen hyvistä tuomisista, tulivatpa ne sitten ensi kerroksesta, kellarikerroksesta tai vinniltä.

— Minä luulen, sanoi portinvartian vaimo, — että ihmiset ovat sitä vähemmin olevinaan, kuta ylhäisempiä he todella ovat. Kuinka tuo vanha kreivi onkaan herttainen ja suora. Ja hän puhuu aivan niinkuin sinä ja minä — sitä eivät kenraalin väet tee. Olihan Yrjökin eilen aivan kuin hulluna ihastuksesta, kun oli kreivin luona saanut osakseen niin hyvää kohtelua. Ja tänään on minun laitani samoin, kun olen puhunut tuon mahtavan miehen kanssa. Eikö nyt ollutkin hyvä, ettemme panneet Yrjöä käsityöoppiin! Hänellä on lahjoja.

— Mutta niitä täytyy auttaa ulkoapäin, sanoi isä.

— Sitähän hän nyt on saanut, sanoi äiti. — Kreivi puhui selvin sanoin.

— Kenraalin väestä se kuitenkin on lähtenyt! sanoi isä. — Heitä meidän myöskin täytyy kiittää.

— Sen me kyllä voimme tehdä, sanoi äiti, — mutta minä en luule, että siinä on niin paljon kiittämistä. Jumalaa minä kiitän, ja siitäkin minä voin kiittää häntä, että pieni Emilie paranee.

Tytön terveys parani, ja Yrjökin edistyi. Vuoden kuluessa sai hän pienen hopeamitalin ja sitten suuremman.

* * * * *

— Olisi kuitenkin ollut parempi, jos hän olisi tullut käsityöoppiin, sanoi portinvartian vaimo itkien, — niin olisimme nyt saaneet pitää hänet. Mitä hän tekee Roomassa? En koskaan enää saa nähdä häntä, Vaikka hän tulisikin kotiin, mutta hän ei tule, se lapsikulta!

— Mutta se on toki hänen onnensa ja kunniansa! sanoi isä.

— Kiitoksia vain paljon, hyvä ystävä, sanoi äiti, — sinä puhut sellaista mitä et tarkoita. Sinä olet yhtä surullinen kuin minä.

Ja asia piti paikkansa sekä suruun että matkaan nähden. Kaikki ihmiset sanoivat, että se oli suuri onni tuolle nuorelle miehelle.

Ja jäähyväisillä käytiin, myöskin kenraalin luona. Mutta rouva ei näyttäytynyt, hänellä oli taas kova päänsärkynsä. Kenraali kertoi jäähyväisiksi ainoan juttunsa, mitä hän oli sanonut prinssille ja mitä prinssi oli sanonut hänelle: »Te olette verraton!» Ja sitten ojensi hän Yrjölle kätensä sormenpäät.

Emiliekin ojensi Yrjölle kätensä ja näytti miltei surulliselta; mutta surullisin oli kuitenkin Yrjö.

* * * * *

Aika kuluu, kun tekee työtä, se kuluu myöskin, kun ei tee mitään. Aika on yhtä pitkä, mutta ei yhtä tuottoisa. Yrjölle se oli tuottoisa eikä ensinkään pitkä, paitsi silloin kun hän ajatteli kotiväkeään. Mitenkä voitiin ylhäällä ja miten voitiin kellarikerroksessa? Niin, lähetettiinhän hänelle tietoja, ja kirjeeseen saattaa panna hyvin paljon, sekä valoisan auringonpaisteen että pimeät, raskaat päivät. Näitä oli kirjeessä, joka ilmoitti, että isä oli kuollut ja äiti jäänyt yksin. Emilie oli ollut kuin lohdutuksen enkeli, hän oli tullut alas äidin luokse, niin, sen kirjoitti äiti ja lisäsi itsestään, että hän oli saanut hoitaa portinvartian tointa eteenpäin.

Kenraalitar piti päiväkirjaa. Siihen pantiin jokaiset kutsut, kaikki tanssiaiset, joissa hän oli ollut, ja kaikki vieraiden käynnit. Päiväkirja kuvitettiin Valtiomiesten ja ylhäisimpien aatelisten nimikorteilla. Hän oli ylpeä päiväkirjastaan. Se kasvoi pitkät ajat, vuosikaudet, monien kovien päänkipujen kestäessä, mutta myöskin monena Valoisana yönä, nimittäin hovitanssiaisissa. Emilie oli ensi kerran ollut hovitanssiaisissa. Äiti oli esiintynyt vaaleanpunaisessa, joka oli koristettu mustilla pitseillä, espanjalaisesti! Tytär valkeassa, niin läpikuultavassa, niin kevyessä! Vihreät silkkinauhat liehuivat kuin kaisla keltaisten hiuksien joukossa, joita ympäröi seppel valkeita lumpeenkukkia. Silmät olivat niin siniset ja kirkkaat, suu niin siro ja punainen; hän muistutti pientä vedenneitoa, sirointa mitä voi ajatella. Kolme prinssiä tanssi hänen kanssaan, nimittäin yksi ensin ja sitten toinen. Kenraalittarella ei ollut päänsärkyä kahdeksaan päivään.

Mutta ensimmäiset tanssiaiset eivät olleet viimeiset. Emilie ei kestänyt sitä, ja sentähden oli hyvä, että kesä toi lepoa, raikasta ilmaa luonnon helmassa. Perhe kutsuttiin vanhan kreivin linnaan. Sen linnan puistoa kelpasi katsella. Osa siitä oli aivan samassa asussa kuin ennen vanhaan, pensasaidat kankeina ja vihreinä, ikäänkuin olisi kulkenut vihreiden varjostinten välissä, joissa on kurkistusläpiä. Puksipuut ja takaukset olivat leikatut tähtien ja pyramidien muotoon, vesi syöksyi suurista rotkoista, jotka olivat koristetut näkinkengänkuorilla. Siellä täällä oli kivestä veistettyjä kuvia; sekä kasvoista että vaatteista saattoi nähdä, että ne olivat tehdyt kaikkein painavimmasta kivestä. Jokainen kukkalaite esitti jotakin, kalaa, vaakunakilpeä tai nimen alkukirjaimia. Tämä oli puutarhan ranskalainen osa. Tästä tultiin ikäänkuin vapaaseen luonnonmetsään, missä puut saivat kasvaa niinkuin tahtoivat ja sentähden olivat hyvin suuret ja mahtavat. Nurmi oli vihreää ja sillä sai kävellä, sitäkin käänneltiin, leikeltiin, hoivattiin ja hoidettiin. Tämä oli puutarhan englantilainen osa.

— Vanha aika ja uusi aika! sanoi kreivi. — Täällähän ne hyvin sulavat yhteen! Kahden vuoden perästä saa talokin oikean ulkoasunsa; täällä tulee tapahtumaan täysi muutos, kauniimpaan ja parempaan päin. Minäpä näytän piirustukset, ja minä näytän rakennusmestarin; hän tulee tänään päivälliselle.

— Charmant! sanoi kenraali.

— Täällä on paratiisillista! sanoi kenraalitar. — Ja tuolla teillä on ritarilinna!

— Se on minun kanahuoneeni, sanoi kreivi. — Kyyhkyset asuvat tornissa, kalkkunat ensi kerroksessa, mutta alakerrassa hallitsee vanha Elsa. Hänellä on joka puolella vierashuoneita: erikseen hautovat kanat, erikseen kanat, joilla on poikasia, ja ankat pääsevät omasta ovestaan veteen.

— Charmant! toisti kenraali.

Vanha Elsa seisoi keskellä huonetta ja hänen vieressään rakennusmestari Yrjö. Hän ja Emilie kohtasivat toisensa monen vuoden perästä, kohtasivat kanahuoneessa.

Niin, siinä Yrjö seisoi ja kyllä häntä kelpasikin katsella. Hänen kasvonsa olivat avoimet ja päättävät, hänellä oli musta, kiiltävä tukka, ja hymy suupielissä sanoi: minulla on veitikka korvan takana, joka tuntee teidät perinjuurin. Vanha Elsa oli riisunut jalastaan puukengät ja esiintyi sukkasillaan ylhäisten vieraitten kunniaksi. Ja kanat kaakattivat ja kukko lauloi, ankat kulkea laahustivat: »rap! rap!». Mutta hento, kalpea tyttö, lapsuuden ystävätär, kenraalin tytär, seisoi siinä rusotus poskilla, jotka muuten olivat niin kalpeat; hänen silmänsä kävivät niin suuriksi, hänen huulensa tuntuivat puhuvan, vaikkei suu lausunut ainoaakaan sanaa, ja tervehdys, jonka rakennusmestari sai, oli kaunein, mitä nuori mies saattaa toivoa nuorelta tytöltä, kun he eivät ole sukua eivätkä ole usein tanssineet yhdessä. Hän ja rakennusmestari eivät koskaan olleet tanssineet yhdessä.

Herra kreivi painoi hänen kättään ja esitti hänet:

— Aivan vieras ei hän ole, nuori ystävämme herra Yrjö.

— Kenraalitar niiasi, tytär oli ojentamaisillaan hänelle kätensä, mutta hän ei ojentanut sitä.

— Meidän pieni Yrjö-herra! sanoi kenraali. — Vanhoja tuttavia! Charmant!

— Teistähän on tullut täysi italialainen, sanoi kenraalitar, — ja te kai puhutte sitä kieltä niinkuin olisitte siellä syntynyt.

Kenraalitar lauloi tätä kieltä, mutta ei puhunut sitä, sanoi kenraali.

Pöydässä istui Yrjö Emilien oikealla puolella; kenraali talutti pöytään tyttärensä, kreivi talutti kenraalittaren.

Yrjö herra puhui ja kertoi, ja hän kertoi hyvin, hän johti sekä sanaa että henkeä pöydässä, vaikka vanha kreivi myöskin olisi voinut tehdä sitä. Emilie istui ääneti, korvat kuuntelivat, silmät loistivat.

Mutta hän ei sanonut mitään.

Verannalla, kukkien keskellä seisoivat hän ja Yrjö, ruusupensas peitti heidät. Yrjöllä oli taasen sananvuoro, hän otti sen ensinnä.

— Kiitos ystävällisyydestänne vanhaa äitiäni kohtaan, sanoi hän, — minä tiedän, että te sinä yönä, jolloin isäni kuoli, tulitte hänen luokseen, viivyitte siellä, kunnes hänen silmänsä sulkeutuivat. Kiitos! Hän tarttui Emilien käteen ja suuteli sitä; sen hän kyllä saattoi tehdä siinä tilaisuudessa. Tyttö kävi polttavan punaiseksi, painoi puolestaan hänen kättänsä ja katseli häneen sinisine, lempeine silmineen.

— Teidän äitinne oli hellä sielu; kuinka hän pitikään teistä. Ja kaikki teidän kirjeenne hän antoi minun lukea. Minä melkein luulen tuntevani teidät. Kuinka te olittekaan minulle hyvä, kun minä olin pieni. Te annoitte minulle kuvia…

— Jotka te revitte palasiksi, sanoi Yrjö.

— Ei, minulla on linna tallella, piirustus.

— Nyt minun täytyy rakentaa se todellisuudessa! sanoi Yrjö ja lämpeni omista sanoistaan.

Kenraali ja kenraalitar puhuivat omissa huoneissaan portinvartian pojasta. Hänhän osasi käyttäytyä ja lausua ajatuksensa tavattoman hienosti ja asiantuntevasti.

— Hän saattaisi olla kotiopettaja! sanoi kenraali.

— Nero! sanoi kenraalitar, eikä sanonut sen enempää.

* * * * *

Yrjö-herra tuli usein kreivin linnaan kesän ollessa kauneimmillaan.
Häntä kaivattiin, kun hän ei tullut.

— Kuinka Jumala sentään on antanut teille paljon enemmän kuin meille muille ihmisraukoille! sanoi Emilie hänelle. — Osaatteko te oikein panna sille arvoa?

Yrjöä mairitteli, että kaunis nuori tyttö ihaili häntä; hän puolestaan piti Emilietä harvinaisen lahjakkaana.

Ja kenraali tuli yhä enemmän ja enemmän vakuutetuksi siitä, ettei
Yrjö-herra saattanut olla kellarikerroksen lapsi.

— Äiti oli muuten hyvin kunnollinen vaimo; sanoi hän, — se todistus täytyy antaa tästä vainajasta.

Kesä meni, talvi tuli, jälleen puhuttiin Yrjö-herrasta. Hänelle annettiin arvoa ja hänet otettiin vastaan korkeimmissakin paikoissa. Kenraali oli tavannut hänet hovitanssiaisissa.

Nyt oli talossa pantava toimeen tanssiaiset pienen Emilien kunniaksi — voitiinko Yrjö-herra kutsua?

— Sen, jonka kuningas kutsuu, voi kenraalikin kutsua, sanoi kenraali ja kohoutui kokonaisen tuuman ylös permannosta.

Yrjö-herra kutsuttiin ja hän tuli. Ja tuli prinssejä ja kreivejä, ja he tanssivat toinen toistaan paremmin. Mutta Emilie sai tanssituksi vain ensimmäisen tanssin, siinä hän nyrjäytti jalkansa, ei vaarallisesti, mutta niin, että se haittasi, ja sitten hänen täytyi olla varovainen, lakata tanssimasta, katsella muita. Ja hän istui ja katseli, ja rakennusmestari seisoi hänen vieressään.

— Te annatte hänelle vielä koko Pietarin-kirkon! sanoi kenraali astuessaan ohi ja hymyili kuin itse hyväntahtoisuus.

Sama hyväntahtoisuuden hymy huulillaan vastaanotti hän Yrjö-herran muutamia päiviä myöhemmin. Varmaan nuori mies tuli kiittämään tanssiaisista, kuinkas muuten? Niin, tapahtui mitä yllättävin, hämmästyttävin asia: hän lausui mielettömiä sanoja, kenraali ei uskonut omia korviaan. »Pyramidaalinen tunnustus», mitä mahdottomin pyyntö: Yrjö-herra pyysi saada pienen Emilien vaimokseen.

— Mies! sanoi kenraali, ja hänen päänsä kiehui. — Minä en ensinkään ymmärrä teitä! Mitä te sanotte? Mitä te tahdotte? En tunne teitä! Herra! Mies! Te hyökkäätte talooni — saanko minä olla täällä vai enkö saa? Ja hän astui takaperin makuuhuoneeseensa, kiersi oven lukkoon ja jätti Yrjö-herran yksin seisomaan. Muutaman minuutin tämä seisoi, kääntyi sitten. Käytävässä seisoi Emilie.

— Mitä isäni sanoi…? kysyi tyttö, ja hänen äänensä vapisi.

Yrjö painoi hänen kättään:

— Hän juoksi tiehensä, mutta kyllä kai ajat muuttuvat!

Emilien silmissä oli kyyneleitä; nuoren miehen silmistä loisti rohkeus ja luottamus. Ja aurinko paistoi heihin molempiin ja antoi heille siunauksensa.

Kenraali istui huoneessaan kiukusta kiehuen, niin, kiukku kiehui vielä, se puhkesi sanoiksi ja huudahduksiksi:

—• Mielettömyyttä! Portinvartiahulluutta!

Ei ollut kulunut tuntiakaan, kun kenraalitar oli kuullut sen kenraalin omasta suusta, ja hän kutsui Emilien luokseen ja istui hänen kanssaan kahden kesken.

— Lapsi-raukka! Loukata sinua sillä tavalla! Loukata meitä! Sinullakin on kyyneleitä silmissä, mutta ne pukevat sinua! Sinä olet kaunis kyynelissä! Sinä muistutat minua hääpäivänäni! Itke vain, pieni Emilie!

— Niin minä itkenkin, sanoi Emilie — jollette, sinä ja isä, anna myöntävää vastausta.

— Lapsi! huusi kenraalitar. — Sinä olet sairas, sinä hourailet, ja minä saan kauhean päänsärkyni. Mikä onnettomuus kohtaakaan taloamme! Älä syökse äitiäsi kuolemaan, Emilie, silloin ei sinulla ole äitiä!

Ja kenraalittaren silmät kostuivat, hän ei voinut ajatella omaa kuolemaansa.

* * * * *

Sanomalehdessä luettiin nimitysten joukossa: Yrjö-herra nimitetty professoriksi, viides luokka numero kahdeksan.

— On vahinko, että hänen vanhempansa ovat haudassa eivätkä voi lukea tätä! sanoi uusi portinvartianväki, joka nyt asui kellarikerroksessa, kenraalin herrasväen alapuolella. He tiesivät, että professori oli syntynyt ja kasvanut heidän seiniensä sisäpuolella.

— Nyt hän joutuu maksamaan arvo- ja titteliveroa, sanoi mies.

— Eikö se ole hyvin paljon köyhän lapselle? sanoi vaimo.

— Kahdeksantoista riikin taalaria vuodessa, sanoi mies. — Se on paljon rahaa.

— Ei, minä tarkoitan arvoa, sanoi vaimo. — Mitä sinä luulet hänen välittävän noista rahoista, ne hän voi ansaita moneen kertaan! Ja kai hän lisäksi saa rikkaan vaimon. Jos meillä olisi lapsia, ukkoseni, niin meidänkin lapsestamme kerran tulisi rakennusmestari ja professori.

Yrjö sai kauniin maininnan kellarikerroksessa, hän sai kauniin maininnan ensimmäisessä kerroksessa, vanha kreivi suvaitsi sen antaa.

Lapsuudessa piirretyt kuvat antoivat siihen aiheen. Mutta miksi niistä puhuttiin? Puhuttiin Venäjästä, Moskovasta, ja sittenhän tultiin Kremliin, jonka pieni Yrjö kerran oli piirtänyt neiti Emilielle. Hän oli piirtänyt niin monta kuvaa, varsinkin muisti kreivi pienen Emilien linnan, missä hän nukkui, missä hän tanssi ja missä hän leikki vieraisilla. Professori oli hyvin pystyvä mies, varmaan hän tulisi kuolemaan vanhana konferenssineuvoksena, se oli mahdollista. Ja ehkä hän todella sitä ennen oli rakentanut linnan tälle nuorelle neidille; miksikäs ei?

— Onpa se kummallista leikkiä, huomautti kenraalitar, kun kreivi oli poistunut. Kenraali pudisti epäillen päätään, läksi ratsastamaan, palvelija tarpeellisen välimatkan päässä, ja istui entistä ylpeämpänä hevosen selässä.

Oli pienen Emilien syntymäpäivä, saapui kukkasia ja kirjoja, kirjeitä ja nimikortteja. Kenraalitar suuteli häntä suulle, kenraali otsalle. He olivat helliä vanhempia, ja sekä tytär että he saivat korkeita vieraita: kaksi prinsseistä. Puhuttiin tanssiaisista ja teattereista, diplomaattisista lähetystöistä, valtakunnista ja valtakuntien hallituksista. Puhuttiin kyvyistä, oman maan kyvyistä, ja siinä johtui puhe nuoreen professoriin, herra rakennusmestariin.

— Hän rakentaa kuolemattomuuttaan, sanottiin, — varmaan hän myöskin rakentaa tietä johonkin maan ensimmäisistä perheistä!

— Johonkin maan ensimmäisistä perheistä! toisti sitten kenraali kenraalittarelle. — Mikä on joku meidän ensimmäisistä perheistämme?

— Minä tiedän, mitä tarkoitettiin! sanoi kenraalitar. — Mutta minä en sano sitä. Minä en ajattele sitä. Jumalan on valta, mutta kyllä minua kummastuttaa.

— Salli minun myöskin kummastua! sanoi kenraali.

— Minun päässäni ei liiku mikään! — Ja hän vaipui odottamaan ajatuksia.

Sanomaton taika on kätketty ylhäältä vuotavaan armoon, hovinsuosioon, Jumalan suosioon, ja kaikki tämä suosio oli joutunut pienen Yrjön osalle. Mutta me unohdamme syntymäpäivän.

Emilien huone oli täynnä kukkasten tuoksua, kukkasten, joita oli tullut ystäviltä ja ystävättäriltä. Pöydällä oli kauniita lahjoja, joita oli lähetetty muistoksi ja tervehdystä tuomaan, mutta Yrjöltä ei ollut ainoaakaan; sellaista ei saattanut tulla, mutta sitä ei myöskään tarvittu: koko talo oli muisto hänestä. Yksinpä hiekkasäiliöstä portaitten alta piipahti esiin muiston kukka — siellä oli Emilie piipattanut, kun uudin paloi ja Yrjö saapui ensimmäisenä ruiskuna. Silmäys ikkunaan, ja akaasia muistutti lapsuuden aikaa. Kukkaset ja lehdet olivat varisseet, mutta puu seisoi kuuran peittämänä, ikäänkuin se olisi ollut korallin oksa. Ja kuu paistoi suurena ja kirkkaana oksien takaa, muuttumattomana muuttuvaisuudessaankin, samana kuin silloin, kun Yrjö jakoi voileipänsä pienen Emilien kanssa.

Emilie otti laatikosta esiin piirustukset, jotka esittivät tsaarin linnaa, hänen omaa linnaansa, Yrjön muistolahjat. Niitä katseltiin ja niiden ääressä ajateltiin, ja monet ajatukset tulivat mieleen. Hän muisti päivän, jolloin hän isän ja äidin huomaamatta meni alas portinvartian vaimon luo, joka makasi kuolemaisillaan. Hän istui hänen luonaan, piteli hänen kättään, kuuli hänen viimeiset sanansa: »Siunaus! — Yrjö!» Äiti ajatteli poikaansa. Emilie näki siinä nyt erikoisen merkityksen. Niin, Yrjö oli mukana syntymäpäivillä, oikein mukana!

Seuraavana päivänä sattui talossa taasen olemaan syntymäpäivä: kenraalin syntymäpäivä. Hän oli syntynyt päivää tyttärensä jälkeen, tietysti aikaisemmin kuin hän, monta vuotta aikaisemmin. Nyt saapui taasen lahjoja ja näiden joukossa satula, erinomaisen komea, mukava ja kallisarvoinen; sellaista ei ollut kuin eräällä prinsseistä. Keneltä se oli? Kenraali oli haltioissaan. Pieni lippu seurasi mukana. Jos siihen olisi ollut kirjoitettu »Kiitos eilisistä!» niin me muut kyllä olisimme arvanneet mistä se tuli; mutta siihen oli kirjoitettu: »Eräältä, jota herra kenraali ei tunne».

— Kuka maailmassa se on, jota minä en tunne! sanoi kenraali. — Tunnen kaikki ihmiset. — Ja hänen ajatuksensa kiersivät läpi suuren seurapiirin. —- Se on minun vaimoltani! sanoi hän viimein. — Hän tekee minun kustannuksellani pientä pilaa! Charmant!

Mutta kenraalitar ei tehnyt pientä pilaa, se aika oli ohi.

* * * * *

Ja nyt oli juhla, taasen juhla, mutta ei kenraalilla. Erään prinssin luona oli pukutanssiaiset; myöskin naamiot olivat sallitut.

Kenraali saapui Rubensina kantaen päätään korkealla, yllään espanjalainen puku, pieni röyhelökaulus, vyöllä tikari. Kenraalitar esiintyi rouva Rubensina, yllään musta samettipuku, joka ulottui korkealle korviin saakka ja joka oli kauhean kuuma, Kaulassa myllynkivi, s.o. tietysti suun röyhelökaulus, kaikki tarkalleen hollantilaisen kuvan mukaan, jonka kenraalin herrasväki omisti ja missä varsinkin ihailtiin käsiä — ne olivat aivan kuin kenraalittaren kädet.

Emilie oli Psyke, yllään harsoa ja pitsejä. Hän oli kuin liitelevä joutsenen untuva; hän ei ensinkään tarvinnut siipiä, ne olivat ainoastaan Psyken merkkinä.

Siellä oli komeutta, loistoa, valoa ja kukkia, rikkautta ja makua. Oli niin paljon katseltavaa, ettei ennättänyt huomata rouva Rubensin kauniita käsiä.

Musta domino, hatussaan akaasian kukka, tanssi Psyken kanssa.

— Kuka hän on? kysyi kenraalitar.

— Hänen kuninkaallinen korkeutensa, sanoi kenraali. — Olen siitä aivan varma, tunsin hänet heti käden otteesta.

Kenraalitar epäili.

Kenraali Rubens ei epäillyt, läheni mustaa dominoa ja kirjoitti käteensä kuninkaalliset nimikirjaimet. Ne kiellettiin, mutta annettiin vihjaus:

— Satulan tunnuslause! Eräs, jota herra kenraali ei tunne!

— Mutta tunnenhan minä teidät! sanoi kenraali. — Te olette lähettänyt minulle satulan!

Domino nosti kätensä ja katosi muitten joukkoon.

—- Kuka on tuo musta domino, Emilie, jonka kanssa sinä tanssit? kysyi kenraalitar.

— En ole kysynyt hänen nimeään, vastasi tyttö.

— Kun sinä tiesit sen! Se on professori. Teidän suojattinne, herra kreivi, on täällä, jatkoi hän ja kääntyi kreivin puoleen, joka seisoi aivan likellä. — Musta domino, hatussa akaasian kukka.

— Hyvin mahdollista, armollinen rouva, vastasi tämä. — Mutta eräs prinsseistä muuten on aivan samanlaisessa puvussa.

—• Minä tunnen käden otteen, sanoi kenraali. — Prinssi on antanut minulle satulan. Olen niin varma asiasta, että voin pyytää hänet meidän pöytäämme.

— Tehkää se! Jos se on prinssi, niin hän varmaan tulee, sanoi kreivi.

— Ja jos se on toinen, niin hän ei tule, sanoi kenraali ja lähestyi mustaa dominoa, joka juuri seisoi puhumassa kuninkaan kanssa. Kenraali esitti erinomaisen kunnioittavan pyynnön, että he tutustuisivat toisiinsa. Kenraali hymyili viisaudessaan varmana siitä kenen hän kutsui. Hän puhui kuuluvalla äänellä.

Domino nosti naamionsa: se oli Yrjö.

— Uudistaako herra kenraali kutsunsa? kysyi hän.

Kenraali kohosi ainakin tuuman korkeammaksi, hänen ryhtinsä kangistui, hän otti kaksi askelta taaksepäin ja yhden eteenpäin, ikäänkuin hän olisi aloittanut menuetin, ja hänen kasvoihinsa tuli niin paljon vakavuutta ja ilmettä kuin hän ikänä saattoi panna hienoihin kasvoihinsa.

— Minä en koskaan ota sanaani takaisin. Professori on kutsuttu. Ja hän teki kumarruksen katsahtaen kuninkaaseen päin, joka varmaan oli kuullut kaikki tyynni.

* * * * *

Ja sitten oli päivälliset kenraalilla, eikä siellä ollut muita kutsututta kuin vanha kreivi ja hänen suojattinsa.

— Jalka pöydän alle, arveli Yrjö, — niin on perustus laskettu! Ja peruskivi todella laskettiin suurilla juhlallisuuksilla kenraalin ja kenraalittaren luona.

Tuo nuorempi kutsuvieras oli tullut ja puhunut, niinkuin kenraali hyvin tiesi ja tunsi; aivan kuin joku parempaan yhteiskuntaluokkaan kuuluva mies, ollut erinomaisen mieltäkiinnittävä — kenraalin oli monta kertaa pitänyt huudahtaa: »Charmant»! Kenraalitar puhui päivällisistään, puhuipa niistä eräälle hovinaisellekin, ja tämä, joka oli kaikkein henkevimpiä heidän joukossaan, pyysi tulla kutsutuksi mukaan seuraavalla kerralla, kun professori saapui. Täytyihän Yrjö-herra siis kutsua, ja hänet kutsuttiin ja hän tuli, ja oli taasen »charmant», osasi lisäksi pelata shakkia.

—- Hän ei ole kellarikerroksesta, sanoi kenraali. — Hän on aivan varmaan ylhäinen poika — on paljon ylhäisten miesten poikia, ja siihen on nuori mies aivan viaton.

Herra professori, joka pääsi kuninkaan taloon, saattoi hyvin tulla myöskin kenraalin taloon, mutta siitä, että hän kasvaisi tänne kiinni, siitä ei saattanut olla puhettakaan — paitsi koko kaupungissa.

* * * * *

Hän kasvoi kiinni. Armon kaste lankesi ylhäältä.

Eikä sentähden ollut ensinkään yllättävää, että kun professorista tuli valtioneuvos, niin Emiliesta tuli valtioneuvoksetar.

— Elämä on murhenäytelmä taikka huvinäytelmä, sanoi kenraali. —
Murhenäytelmässä he kuolevat, huvinäytelmässä he saavat toisensa.

Tässä he saivat toisensa. Ja he saivat kolme reipasta poikaa, mutta ei aivan heti.

Nuo suloiset lapset ratsastivat keppihevosilla läpi salien ja huoneiden, kun he olivat isoisän ja isoäidin luona. Ja kenraali ratsasti hänkin keppihevosella, ratsasti heidän perässään »pienten valtioneuvosten jockeyna!»

Kenraalitar istui sohvassa ja hymyili silloinkin, kun hänellä oli kova päänsärkynsä.

* * * * *

Niin pitkälle saattoi Yrjö asiansa ja vielä paljon pitemmälle, muuten ei olisi kannattanutkaan kertoa portinvartian pojasta.