MUUTTOPÄIVÄ.
Muistathan sinä torninvartian Ollin? Olen kertonut kahdesta käynnistä hänen luonaan; nyt kerron kolmannesta, mutta se ei ole viimeinen.
Tavallisesti minä menen hänen luokseen uudenvuoden tienoilla. Nyt sensijaan menin muuttopäivänä, koska täällä kaupungin kaduilla ei silloin ole miellyttävää; ne ovat silloin niin täynnä rikkoja, lasisirpaleita ja tynkiä, puhumattakaan kulutetuista vuodeoljista, joissa täytyy käydä laahustaa. Niin tulin siis ja näin, että tässä kumoonkaadetussa runsaudentynnyrissä leikki pari lasta. He leikkivät maatapanoa. Olosuhteet houkuttelivat heidän mielestään tähän leikkiin, niin, he ryömivät siis noihin eläviin olkiin ja vetivät ylleen kappaleen ryppyistä seinäpaperia sänkypeitteeksi. »Se on niin hauskaa!» sanoivat he. Minä sain siitä tarpeekseni ja niin minun täytyi lähteä Ollin luo.
— On muuttopäivä! sanoi hän. Kadut ja kujat toimittavat tynnyrin virkaa, suurenmoisen tynnyrin. Minulle riittää kärrykuormakin; siitä voin saada esiin jotakin, niinkuin sain tässä vähän ennen joulua. Tulin kadulle, oli märkää, likaista, räntäistä, oikea kylmettymisen ilma. Raikkumies, roskan kerääjä, pysäytti kärrynsä, ne olivat täpötäynnä niinsanoakseni näytteitä Köpenhaminan kaduilta muuttoaikana. Kärryjen takana kohosi kuusi, vielä jokseenkin vihreänä, oksillaan kultahelyä. Se oli ollut koristamassa joulujuhlaa ja oli nyt viskattu kadulle, ja raikkumies oli pistänyt sen kuorman taakse, keskelle rojua. Hullunkurista nähdä, tai itkettävää — hm, niin saattaa myöskin sanoa, riippuu aivan siitä miten asiaa ajattelee, ja minussa heräsi ajatuksia, ja varmaan myöskin erinäisissä niistä esineistä, joita oli rattailla. Tai ne olisivat voineet ajatella, mikä oikeastaan on sama asia. Siellä oli muunmuassa kulunut naisen hansikas. Mitä se mahtoikaan ajatella? Sanonko minä sen teille? Siinä se virui viitaten pikkusormellaan suoraan kuuseen. »Tuo puu liikuttaa mieltäni!» ajatteli se. »Minäkin olen ollut mukana juhlassa ja kynttiläkruunujen loistossa. Varsinainen elämäni oli tanssiaisyö — kädenpuristus, ja minä repesin! Siinä päättyy muistoni, minulla ei enää ole mitään elämän päämäärää!» Näin ajatteli hansikas tai se olisi voinut ajatella. — »Viheliäisesti se käyttäytyy tuo kuusi!» sanoivat ruukunsirpaleet. Särkyneet saviastiat pitävät aina kaikkea surkeana. »Kun on joutunut rikkarattaille», sanoivat ne, — niin ei pidä komeilla ja esiintyä kultahetaleissa! Minä tiedän, että olen ollut hyödyksi tässä maailmassa, suuremmaksi hyödyksi kuin tuollainen vihreä seiväs!» Sitä mieltähän monet tosin olivat, mutta kuusi oli kuitenkin hyvän näköinen, rikkatunkiolle tuli siten hiukan runoutta, ja sitä lajia tavataan paljon kaduilla muuttopäivänä. Tie kävi minulle siellä alhaalla raskaaksi ja vaivalloiseksi, ja minut valtasi halu jälleen päästä takaisin torniin ja jäädä tänne. Täällä minä istun ja katselen tuonne alhaalle hyvällä tuulella.
Tuolla nuo hyvät ihmiset nyt leikittelevät talojen vaihtamista. He raahaavat ja laahaavat muuttotavaraansa, ja tonttu istuu tynnyrissä ja muuttaa sekin. Kotihuolet, perhehuolet, surut ja murheet muuttavat vanhasta uuteen asuntoon, ja mitä he ja me hyödymme tästä kaikesta? Niin, se on jo aikaa sitten ollut luettavana Osoitelehden vanhassa hyvässä runossa:
»Muista kuolon suurta muuttopäivää!»
Se on vakava ajatus, mutta toivottavasti teille ei ole vastenmielistä kuulla siitä. Kuolema on ja pysyy luotettavimpana virkamiehenä, huolimatta monista toimistaan. Ettekö koskaan ole tulleet sitä ajatelleeksi?
Kuolema on omnibussinkuljettaja, hän on passikirjuri, hän panee nimensä meidän mainetodistuksemme alle ja hän on elämän suuren säästöpankin johtaja. Ymmärrättekö tätä? Me talletamme maisen elämämme teot, suuret ja pienet, tuossa säästöpankissa, ja kun sitten kuolema saapuu muutto-omnibussineen ja meidän täytyy astua vaunuihin ja seurata iäisyysmaahan, niin antaa hän meille rajalla mainetodistuksemme passina. Ruokarahoiksi matkalle hän ottaa säästöpankista jonkun meidän tekomme, sen, joka on vaelluksellemme tunnusmerkillisin. Tämä saattaa olla hauskaa, mutta myöskin kauhistuttavaa.
Tästä omnibusretkestä ei kukaan vielä ole päässyt vapaaksi. Tosin kerrotaan eräästä, joka ei saanut tulla mukaan, Jerusalemin suutarista; hänen täytyi juosta perässä. Jos hän olisi saanut luvan astua omnibussiin, niin hän olisi päässyt runoilijoiden pitelystä. Annapa kerran ajatustesi kurkistaa suureen muuttopäiväomnibussiin. Siellä on sekalaista seuraa, siellä istuvat vieretysten kuningas ja kerjäläinen, nero ja idiootti. Eteenpäin heidän täytyy rientää, ilman kultaa ja tavaraa, matkassaan ainoastaan mainetodistus ja säästöpankin ruokarahat. Mutta mikähän teoistamme otetaankaan esiin ja annetaan mukaan? Ehkäpä joku aivan pieni, herneenkokoinen; mutta herneestä voi versoa kukoistava köynnös.
Hyljätty raukka, joka istui matalalla jakkaralla nurkassa saaden osakseen vain tönimistä ja kovia sanoja, saa ehkä mukaansa tunnusmerkikseen ja apurahoikseen kuluneen jakkaransa. Jakkara ehkä muuttuu kantotuoliksi, jolla päästään iäisyyden maahan, ehkäpä se siellä kohoaa valtaistuimeksi, loistavaksi kuin kulta, kukkivaksi kuin lehtimaja.
Se, joka täällä aina maisteli huvin ryyditettyä juomaa unohtaakseen muut tekemänsä hullutukset, saa mukaan puulekkerinsä, juodakseen siitä omnibusmatkalla, ja se juoma on puhdas ja kirkas, niin että ajatukset kirkastuvat, kaikki hyvät ja jalot tunteet heräävät; hän näkee ja tajuaa sellaista, mitä hän ei ennen tahtonut tai voinut nähdä, ja silloin hän omassa itsessänsä kokee rangaistuksen, »kalvavan madon, joka ei milloinkaan kuole». Jos laseihin oli kirjoitettu: »unohdus», niin lekkeriin on kirjoitettu: »muisto».
Kun minä luen hyvää kirjaa, historiallista kirjoitusta, niin minun täytyy esitetystä henkilöstä aina lopuksi ajatella, mitkä hänen tekonsa kuolema mahtoikaan ottaa säästöpankista hänelle, mitkä ruokarahat hän sai mukaansa iäisyysmaahan, astuessaan kuoleman omnibussiin.. Oli kerran ranskalainen kuningas — hänen nimensä olen unohtanut, minäkin unohdan joskus hyvän nimen, mutta se välähtää kyllä jälleen esiin —, tuo kuningas tuli nälänhädän aikana kansansa hyväntekijäksi, ja kansa pystytti hänelle lumesta muistomerkin, jossa oli kirjoitus: »Sinä autoit nopeammin kuin tämä sulaa!» Luulen kuoleman antaneen hänelle tämän muistomerkin nojalla yhden ainoan lumihiutaleen, joka ei koskaan sula, ja se lensi valkoisena perhosena hänen kuninkaallisen päänsä yllä iäisyysmaahan. Ludvig yhdestoista taas — niin, hänen nimensä minä muistan, pahuus jää aina mieleen —, muuan piirre hänestä johtuu usein mieleeni; toivoisin, että kertomusta voitaisiin väittää valheeksi. Hän mestautti tallimestarinsa; sen hän saattoi tehdä, olipa se sitten oikein tai ei, mutta hän kuljetutti tallimestarin viattomat lapset, joista toinen oli kahdeksan, toinen seitsemän vuoden vanha, samalla mestauspaikalle pirskoittumaan kosteiksi isän lämpimästä verestä. Sitten heidät kuljetettiin Bastiljiin ja pantiin rautahäkkiin, missä he eivät saaneet edes peitettä ylleen. Ja Ludvig kuningas lähetti joka kahdeksas päivä pyövelin heidän luokseen ja antoi vetää hampaan kummankin suusta, jottei heillä olisi liian hyvä, ja vanhin sanoi: »Äitini kuolisi surusta, jos hän tietäisi, että minun pienen veljeni täytyy kärsiä niin paljon; vetäkää sentähden minulta kaksi hammasta ja antakaa hänen olla!» Ja pyövelin silmiin tuli kyyneliä, mutta kuninkaan tahto oli vahvempi kuin kyyneleet, ja joka kahdeksas päivä tuotiin kuninkaalle hopealautasella kaksi lapsenhammasta. Hän oli ne vaatinut, hän sai ne. Luulisin kuoleman ottaneen elämän säästöpankista nuo kaksi hammasta kuningas Ludvig yhdennelletoista ja antaneen ne hänelle mukaan matkalle suureen kuolemattomuusmaahan. Ne lentävät kahtena tulikärpäsenä hänen edellään, ne loistavat, ne polttavat, ne nipistelevät häntä, nuo viattomat lapsenhampaat.
Niin, se on vakavaa ajoa tuo omnibusretki suurena muuttopäivänä. Ja koska se mahtaakaan tulla?
Asian tekee vakavaksi se, että omnibussia saattaa odottaa joka päivä, joka tunti, joka minuutti. Minkä meidän tekomme mahtaakaan kuolema ottaa säästöpankista antaakseen sen mukaamme? Niin, ajatelkaamme sitä! Tuota muuttopäivää ei löydä allakasta.