»KESÄHOUKKO.»
Oli talviaika, ilma kylmä, tuuli pureva, mutta sisällä oli lämmin ja hyvä olla; kukkanen oli sisällä, se oli sipulissaan maan ja lumen alla.
Eräänä päivänä satoi. Pisarat tunkeutuivat lumikerroksen läpi maahan, koskettivat kukkasipulia, kertoivat ylhäällä loistavasta valomaailmasta. Pian tunkeutui auringonsäde aivan hienona ja terävänä läpi lumen sipulin luo ja kosketti sitä.
— Tule sisään! sanoi kukkanen.
— En voi, sanoi auringonsäde, — en ole kyllin voimakas avatakseni ovea.
Kesäksi minä tulen voimakkaaksi.
— Koska on kesä? kysyi kukkanen ja toisti kysymyksensä joka kerta, kun uusi auringonsäde tunkeutui alas. Mutta kesän aika oli kaukana, lumi vielä maassa, joka yö jäätyi Vesi.
— Kuinka kestää kauan, kuinka kestää kauan! sanoi kukkanen. — Minussa syhyy ja kutiaa, minun täytyy saada oikoa itseäni, minun täytyy saada oikaista itseni suoraksi, minun täytyy avata ovi, minun täytyy päästä ulos, nyökätä hyvää huomenta kesälle; siitä tulee onnen aika!
Ja kukkanen oikoi jäseniään sipulin sisäpuolella ohutta kuorta vastaan, jota vesi ulkopuolella oli pehmittänyt, lumi ja maa lämmittäneet, auringonsäde koskettanut. Se puhkesi esiin lumen alla, siinä oli vihreän varren päässä vaaleanvihreä nuppu, kapeat, pitkät lehdet, jotka ikäänkuin tahtoivat suojella sitä. Lumi oli kylmää, mutta aurinko oli sen kauttaaltaan valaissut; oli helppoa murtautua sen läpi, ja auringon säde tuli nyt entistä suuremmalla voimalla.
— Tervetuloa! Tervetuloa! lauloi ja soitti jokainen säde, ja kukkanen nousi lumen yläpuolelle valon maailmaan. Auringonsäteet taputtivat ja suutelivat sitä niin että se kokonaan avautui, valkeana kuin lumi ja vihreitten juovien koristamana. Se kumarsi päätään nöyränä ja iloisena.
— Ihana kukka! lauloivat auringonsäteet. — Kuinka sinä oletkaan raikas ja hauras! Olet ensimmäinen, olet ainokainen! Olet rakkautemme! Sinä soitat kesää, soitat kaunista kesää yli maan ja kaupungin! Kaikki lumi sulaa! Kylmät tuulet karkoitetaan pois! Me hallitsemme! Kaikki vihannoi! Ja sitten sinä saat seuraa, sireenejä ja kultasadetta ja vihdoin ruusut; mutta sinä olet ensimmäinen, niin hieno ja hauras!
Ilo oli suuri. Ilma ikäänkuin lauloi ja soi, valonsäteet ikäänkuin tunkeutuivat kukan lehtiin ja varteen. Siinä se yleni niin helppona taittaa ja kuitenkin niin voimakkaana nuoressa kauneudessaan. Se seisoi valkeassa, vihreillä nauhoilla koristetussa puvussaan ja ylisti kesää. Mutta kesän aika oli kaukana, pilvet peittivät auringon, purevat tuulet puhalsivat siihen.
— Olet tullut hiukan liian aikaisin, sanoivat tuuli ja pakkanen. — Meillä on vielä valta, sinä saat sitä tuntea ja tyytyä siihen! Olisit pysynyt sisäpuolella etkä juossut ulos komeilemaan; ei ollut vielä aika.
Oli pureva pakkanen. Päivät, jotka tulivat, eivät tuoneet mukanaan ainoaakaan auringonsädettä. Tässä ilmassa saattoi sellainen pieni, hento kukka paleltua kappaleiksi. Mutta siinä oli enemmän voimaa kuin se itsekään tiesi. Se oli luja ilossaan ja uskossaan kesään, jonka täytyi tulla. Tämä oli ilmoitettu sille sen syvässä kaipauksessa, ja lämmin auringonpaiste oli vakuuttanut sen todeksi. Ja niin seisoi kukkanen valkeassa puvussaan valkeassa lumessa, luottavana painaen alas päänsä, kun lumihiutaleet putoilivat suurina ja tiheään ja jäätävät tuulet kiitivät sen yli.
— Sinä taitut! sanoivat ne. — Kuihdut! Jäädyt! Mitä tulit hakemaan ulkoa? Miksi antauduit houkuteltavaksi, auringonsäde on houkutellut sinut ansaan. Nyt saat pitää hyvänäsi, kesähoukko!
— Kesähoukko! toisti kukkanen tuona kylmänä aamuna.
— Kesähoukko! riemuitsivat muutamat lapset, jotka tulivat puutarhaan. —
Tuolla kasvaa yksi, niin ihana, niin kaunis, ensimmäinen, ainokainen!
Ja nämä sanat tekivät kukkaselle niin hyvää, nämä sanat olivat kuin lämpimiä auringonsäteitä. Ilossaan ei kukkanen tuntenut, että se poimittiin. Se oli joutunut lapsen käteen; lapsen huulet suutelivat sitä, se tuotiin lämpöiseen huoneeseen, lempeät silmät katselivat sitä, se pantiin vahvistavaan, virkistävään veteen. Kukkanen luuli yhtäkkiä joutuneensa suoraan kesään.
Talon tytär, kaunis pieni tyttö, oli konfirmeerattu. Hänellä oli rakas pieni ystävä, poika, joka myöskin oli konfirmeerattu ja luki tulevaan ammattiinsa valmistuakseen.
— Hän on oleva minun kesähoukkoni, sanoi tyttö, otti sitten hennon kukkasen, laski sen tuoksuvalle paperipalaselle, johon oli kirjoitettu runo, runo tästä kukkasesta; se alkoi sanalla »kesähoukko» ja päättyi »kesähoukkoon», »pieni ystävä, ole talvinarri!» Tyttö oli kiusoitellut häntä kesällä. Niin, tämä kaikki oli sanottu runossa, ja se käärittiin kokoon kirjeeksi; kukka oli kirjeessä, ja sen ympärillä oli pimeää ikäänkuin se olisi maannut sipulissa. Kukkanen joutui matkalle, oli postisäkissä, sitä litistettiin ja tönittiin; se ei ollut ensinkään hauskaa, mutta sekin päättyi.
Matka loppui. Rakas ystävä avasi ja luki kirjeen, hän oli niin iloissaan, hän suuteli kukkasta, ja se pantiin runoineen päivineen laatikkoon, missä ennestään oli monta kaunista kirjettä, mutta missään ei ollut kukkasta; tämä oli ensimmäinen, ainokainen, niinkuin auringon säteet olivat sanoneet, ja hauskaa oli sitä ajatella.
Kauan se saikin sitä ajatella, se ajatteli kaiken kesää ja koko pitkän talven, ja tuli jälleen kesä, kun se otettiin esiin. Mutta silloin ei nuori mies ollut ensinkään iloinen, hän tarttui rajusti papereihin, paiskasi runon luotaan niin että kukkanen putosi lattialle; se oli käynyt litteäksi ja kuihtuneeksi, mutta eihän sitä sentähden olisi pitänyt heittää lattialle. Siinä sen kuitenkin oli parempi olla kuin tulessa — siellä leimahtelivat runot ja kirjeet. Mitä oli tapahtunut?' Se, mitä niin usein tapahtuu. Kukkanen oli puijannut häntä, se oli ollut leikkiä. Neito oli houkutellut häntä, se ei ollut leikkiä se. Hän oli kesän kukoistaessa valinnut toisen ystävän.
Aamulla paistoi aurinko pieneen, litistyneeseen kesähoukkoon, joka näytti lattiaan maalatulta. Palvelustyttö, joka lakaisi, otti sen ylös, pani kirjan väliin pöydälle luuIlen sen pudonneen hänen siivotessaan ja järjestäessään. Ja taasen oli kukkanen runojen keskellä, painettujen runojen, ja ne ovat ylhäisempiä kuin kirjoitetut; ainakin on niihin uhrattu enemmän kustannuksia.
Niin kului vuosia. Kirja oli hyllyllä. Nyt se otettiin esiin, avattiin
ja sitä luettiin. Se oli hyvä kirja, sisälsi tanskalaisen Ambrosius
Stubin runoja ja lauluja, johon runoilijaan kyllä kannattaa tutustua.
Ja mies, joka luki kirjaa, käänsi lehden.
— Tässähän on kukkanen, sanoi hän. — Kesähoukko! Se on kyllä tahallaan pantu tänne. Ambrosius Stub raukka, hänkin oli kesähoukko. Runoilijahoukko! Hän syntyi aikaansa liian varhain ja sentähden sai hän osakseen lumiräntää ja purevia tuulia, kulki ruokolla Fyenin herrojen taloissa, niinkuin kukka vesilasissa, kukka runokirjeessä! Kesähoukko, talvinarri, leikkiä ja narripeliä, ja kuitenkin hän oli ensimmäinen, ainokainen, tuo raikkaan nuori tanskalainen runoilija. Niin — ole sinä siellä kirjamerkkinä, pieni kesähoukko, sinut on pantu sinne tahallaan. Ja niin pantiin kesähoukko jälleen kirjaan ja se oli sekä ylpeä että tyytyväinen tietäessään että se oli merkkinä kauniissa laulujen kirjassa ja että se, joka ensinnä oli laulanut ja kirjoittanut siitä, myöskin oli ollut kesähoukko, noussut narrina keskelle talvea. Kukkanen ymmärsi tämän tietysti omalla tavallaan, niinkuin me jokainen ymmärrämme asiat omalla tavallamme. Sellainen on tarina kesähoukosta.