TÄTI.
Olisitpa tuntenut tädin! Soma hän oli! Niin, oikeastaan hän ei ollut ensinkään soma siinä mielessä, jossa tämä sana yleensä ymmärretään, mutta hän oli herttainen ja hauska, omalla tavallaan huvittava, juuri sellainen, josta puhutaan, kun tahdotaan pitää hauskaa. Hän olisi sopinut suoraan johonkin huvinäytelmään, ja vain siitä syystä, että hän eli teatteritaloa ja kaikkea sitä varten, mitä siellä tapahtui. Hän oli hyvin rehellinen, mutta asioitsija Fab, jota täti kutsui Flabbiksi, sanoi häntä teatterihulluksi.
— Teatteri on minun kouluni, sanoi täti, — tiedonlähteeni, sieltä olen saanut verestetyn raamatunhistoriani: »Mooses», »Joosef ja hänen veljensä» — ne ovat nyt oopperoita! Olen saanut teatterista maailmanhistoriani, maantietoni ja ihmistuntemukseni. Ranskalaisista kappaleista tunnen Parisin elämän — kevyttä, mutta erittäin mieltäkiinnittävää. Kuinka minä olenkaan itkenyt Riquebourg’in perhettä ja että sen miehen piti juoda itsensä kuoliaaksi, kun hän ei saanut rakastettuaan! Niin, kuinka monta kyyneltä olenkaan itkenyt niinä viitenäkymmenenä vuonna, jolloin minulla on ollut vuosilippu teatterissa!
Täti tunsi jokaisen teatterikappaleen, jokaisen kulissin, jokaisen, joka esiintyi tai oli esiintynyt. Hän oikeastaan eli vain yhdeksän teatterikuukauden aikana. Kesän aika vailla kesäteatteria vanhensi häntä, kun taas yksi yli puoliyön kestänyt teatteri-ilta pitensi hänen elämäänsä, hän ei muiden ihmisten tapaan sanonut: »Nyt tulee kevät, haikara saapuu!» tai »Lehdessä kerrotaan ensimmäisistä mansikoista» — sensijaan hän julisti syksyn tuloa. »Oletko nähnyt, että teatterin aitiot nyt ovat tilattavissa? Nyt alkavat näytännöt!»
Hän arvioi asunnon ansiot ja aseman sen mukaan, kuinka likellä teatteria se oli. Hän suri jättäessään teatterin takana olevan pienen kadun ja muuttaessaan suurelle kadulle hiukan kauemmas ja joutuessaan taloon, missä hänellä ei ollut naapureja vastapäätä.
— Kotona täytyy minun ikkunani olla teatteriaitionani! Eihän ihminen toki voi istua kyyröttää itseään ajatellen, täytyyhän nähdä toisia ihmisiä! Mutta nyt minä asun ikäänkuin olisin muuttanut maalle. Jos minä tahdon nähdä ihmisiä, niin minun täytyy mennä keittiööni ja istuutua tiskipöydälle — vain siellä minulla on naapureja vastapäätä. Ei, kun minä asuin omalla kadullani, niin näin suoraan kangaskauppiaan asuntoon, ja sitten minulla oli vain kolme askelta teatteriin; nyt minulla on kolmetuhatta kaartilaisen askelta.
Täti saattoi olla sairas, mutta teatteria ei hän laiminlyönyt, vaikka olisi ollut kuinka huonoissa voimissa tahansa. Eräänä iltana määräsi lääkäri hänelle, että hänen täytyy pitää hapantaikinaa jalkopohjien alla — hän noudatti määräystä, mutta ajoi teatteriin ja istui siellä hapantaikina jalkopohjien alla. Jos hän olisi kuollut siellä, niin se olisi ollut hänelle mieluisaa. Thorvaldsen kuoli teatterissa; sitä hän kutsui »autuaaksi lopuksi.»
Taivaan valtakuntaa hän totisesti ei saattanut kuvitella ajattelematta, että sielläkin oli teatteri. Sellaista meille tosin ei ole luvattu, mutta saattoihan sentään ajatella, että noilla monilla erinomaisilla näyttelijöillä ja näyttelijättärillä, jotka olivat menneet edellä, täytyy olla jatkuva toiminta-ala.
Tädin huoneesta johti sähkölanka teatteriin. Sähkösanoma saapui joka sunnuntai kahvin aikaan. Hänen sähkölankanaan toimi »teatterikoneiston herra Sivertsen, hän, joka antoi verhoille ja kulisseille merkit ylös ja alas, sisään ja ulos.
Häneltä sai täti etukäteen lyhyet ja täsmälliset tiedot kappaleista. Shakespearen »Myrskystä» Sivertsen sanoi: »Helkkarinmoista tavaraa! Siinä on niin paljon asettelemista, ja jo ensimmäisessä kulississa pitää olla vettä!» Se merkitsi, että vyöryvät aallot ulottuivat sinne asti. Jos sensijaan sama huonedekoratsioni oli kaikissa viidessä näytöksessä, niin hän sanoi, että kappale oli hyvin ja järkevästi kirjoitettu; se oli lepokappale, joka näytteli itsestään, ilman asetusta.
Ennen aikaan, jolla täti tarkoitti aikoja neljättäkymmentä vuotta sitten, olivat sekä hän että vastamainittu herra Sivertsen nuoremmat. Tämä toimi tosin jo silloin koneistossa, ollen tädin »hyväntekijänä», joksi täti häntä kutsui. Siihen aikaan nimittäin oli tapana, että kaupungin ainoan suuren teatterin iltanäytännöissä päästettiin katselijoita myöskin vinnille. Joka konemiehen käytettävänä oli paikka tai pari. Siellä oli usein kova tungos ja hyvin hienoa seuraa. Sanottiin siellä olleen sekä kenraalittaria että kauppaneuvoksettaria. Oli niin mieltäkiinnittävää katsella alas kulissien taakse ja tietää, kuinka nuo ihmiset kulkivat ja seisoivat, kun esirippu oli alhaalla.
Täti oli monta kertaa ollut siellä sekä murhenäytelmissä että baleteissa, sillä mieltäkiinnittävintä oli vinniltä katsella niitä kappaleita, joissa esiintyi lukuisa henkilökunta. Siellä ylhäällä istuttiin miltei pimeässä, useimmat olivat ottaneet illallista mukaansa. Kerran putosi kolme omenaa ja kaksi vastatusten pantua voileipää, joiden välissä oli rullasylttyä, suoraan Ugolinon vankeuteen, missä tämän miehen oli määrä kuolla nälkään, ja silloin kuului hihitystä yleisön puolella. Tuo rullasyltty oli painavimpia syitä, joiden nojalla korkea johtokunta kokonaan lakkautti vinnin katselijapaikat.
— Mutta minä olin siellä kolmekymmentä seitsemän kertaa, sanoi täti, — enkä sitä koskaan unohda, herra Sivertsen.
Juuri viimeisenä iltana, jolloin vinni oli avoinna yleisölle, näyteltiin »Salomonin tuomiota» — täti muisti sen niin hyvin. Hän oli hyväntekijänsä herra Sivertsenin avulla hankkinut asioitsija Fabille lipun, vaikkei tämä ansainnut sitä, hän kun aina teki pilaa teatterista ja ärsytteli; mutta täti oli nyt kuitenkin toimittanut hänet sinne. Hän tahtoi nähdä teatteriroskan nurjalta puolelta — ne olivat hänen omat sanansa ja hänelle luonteenomaisia, sanoi täti.
Ja hän näki ylhäältä »Salomonin tuomion» ja vaipui uneen. Olisi totisesti luullut hänen tulleen suurilta päivällisiltä, missä oli runsaasti maisteltu. Hän nukkui ja jäi teatteriin, kun ovet suljettiin, istui siellä, nukkuen pimeän yön teatterin vinnillä, ja herättyään hän kertoi, vaikkei täti uskonut häntä: »Salomonin tuomio» oli loppunut, kaikki lamput ja tulet olivat sammuneet, kaikki ihmiset olivat poissa sekä ylhäältä että alhaalta.. Mutta vasta nyt alkoi todellinen näytelmä, »Nacbspiel»; se oli merkillisintä, sanoi asioitsija. Roska rupesi elämään! Ei näytelty »Salomonin tuomiota», ei, teatterissa oli Tuomiopäivä. Ja tätä kaikkea uskalsi asioitsija Fab syöttää tädille. Siinä kiitos siitä, että hän oli toimittanut hänet vinnille.
Mitä asioitsija sitten kertoikaan? Huvittavaa sitä kyllä oli kuunnella, mutta pohjalla oli pahuutta ja pilkkaa.
— Ylhäällä näytti pimeältä, sanoi asioitsija, — mutta sitten alkoi noidanpeli, suuri näytäntö: »Tuomiopäivä teatterissa». Tarkastajat seisoivat ovilla ja jokaisen katselijan täytyi näyttää henkinen mainetodistuksensa, jotta voitaisiin arvioida, pääsisikö hän sisään kädet irti Vaiko sidottuna, varustettuna kuonokopalla vaiko ilman. Herrasväet, jotka tulivat myöhään, kun näytäntö jo oli alkanut, samoin kuin nuoret herrat, joiden tietysti oli mahdotonta olla täsmällisiä, otettiin kiinni ulkopuolella, saivat jalkaansa huopasaappaat mennäkseen sisään seuraavan näytöksen alussa, sekä lisäksi kuonokopan, ja niin alkoi Tuomiopäivä teatterissa.
— Pelkkää häijyyttä, josta ei Jumala mitään tiedä! sanoi täti.
Maalarin piti päästäkseen taivaaseen kulkea ylös portaita, jotka hän itse oli maalannut, mutta joita myöten ei yksikään ihminen saattanut kiivetä. Sehän oli vain synti perspektiiviä vastaan. Kaikki ne kasvit ja rakennukset, jotka näyttämömestari oli suurella vaivalla asettanut maihin, mihin ne eivät kuuluneet, täytyi tämän ihmisraukan siirtää oikealle paikalleen, ja tämä oli tehtävä ennen kukonlaulua, jos hän tahtoi päästä taivaaseen. Herra Fab itse sai katsoa, että pääsi sinne. Ja mustinta valhetta herra Fabin — Flabin! — puheessa oli kaikki mitä hän kertoi sekä huvinäytelmän että murhenäytelmän henkilökunnasta, sekä laulusta että tanssista! Hän ei ansainnut päästä vinnille, täti ei tahtonut saastuttaa suutaan hänen sanoillaan. Tämä kaikki oli pantu paperille, väitti Flabi! Se painettaisiin, kun hän oli kuollut ja kuopattu, ei aikaisemmin, sillä hän ei tahtonut joutua nyljettäväksi.
Yhden ainoan kerran oli täti autuutensa temppelissä ollut tuskan ja kauhun vallassa. Se tapahtui talvipäivänä, eräänä niistä, jolloin on kaksi tuntia päivää ja muu harmaata. Oli pakkanen ja tuli lunta. Mutta teatteriin täytyi tädin lähteä. Esitettiin »Herman von Unna» sekä pieni ooppera ja suuri baletti, prologi ja epilogi. Näytäntö tuli kestämään myöhään yöhön. Tädin täytyi päästä sinne, hänen vuokralaisensa oli lainannut hänelle parin päällyssaappaita, joissa karva oli ulospäin. Ne ulottuivat polviin saakka.
Hän tuli teatteriin ja aitioon. Saappaat olivat lämpimät, hän piti ne jalassaan. Yhtäkkiä huudettiin, että on tulipalo. Kulissit savusivat, vinniltä tuli savua, syntyi hirveä hämminki. Ihmiset syöksyivät ulos, täti jäi viimeisenä aitioon — »toinen rivi vasemmalla, sieltä tekevät näyttämöiaitteet parhaimman vaikutuksen» sanoi hän, »ne asetetaan aina niin, että ne näkyvät parhaiten kuninkaalliselle puolelle», — täti tahtoi mennä ulos, mutta ihmiset, jotka menivät ennen häntä, paiskasivat kauhuissaan ja ajattelemattomuudessaan oven kiinni. Siinä täti istui, ulos hän ei päässyt eikä myöskään sisään, nimittäin naapuriaitioon, aitaus oli liian korkea. Hän huusi, kukaan ei kuullut, hän katseli alapuolella olevalle parvelle, se oli tyhjä, se oli matalalla, se oli likellä. Kauhuissaan tunsi täti jäsenissään nuoruutta ja keveyttä. Hänen piti hypätä alas, ja hän saikin toisen jalkansa yli aitauksen, toisen ylös penkistä: siinä hän istui hevosen selässä, kukikas puku kauniilla laskoksilla, pitkä jalka riipuksissa, äärettömään päällyskenkään pistetty jalka. Se se vasta oli näky, ja kun se nähtiin, kuultiin myöskin tädin huuto ja hänet pelastettiin tulipalosta, sillä teatteri ei palanut.
Tämä ilta oli muistorikkain hänen elämässään, sanoi hän ja iloitsi siitä, ettei ollut voinut nähdä itseänsä, sillä hän olisi kuollut häpeästä.
Hänen hyväntekijänsä koneistossa, herra Sivertsen, tuli säännöllisesti joka sunnuntai hänen luokseen, mutta sunnuntaista sunnuntaihin oli pitkä aika. Viime aikoina täti sentähden keskellä viikkoa otti kotiinsa pienen lapsen »lopettamaan tähteet», nimittäin syömään, mitä sinä päivänä oli jäänyt tähteeksi päivällisateriasta. Se oli pieni balettilapsi, joka sekin tarvitsi ruokaa. Pienokainen esiintyi sekä keijukaisena että palvelijapoikana. Hänen vaikein osansa oli esiintyä jalopeuran takajalkana »Taikahuilussa». Mutta hän kasvoi pian jalopeuran etujalaksi. Siitä hän tosin sai vain kolme markkaa, takajalat tuottivat riikintaalarin, mutta silloin hänen täytyi käydä kumarassa ja olla vailla raikasta ilmaa. Tämä oli hyvin mieltäkiinnittävää tietää, arveli täti.
Hän olisi ansainnut saada elää niin kauan kuin teatteri pysyi pystyssä, mutta sitä hän ei kuitenkaan jaksanut, eikä hän myöskään kuollut siellä, vaan kunniallisesti ja säädyllisesti omassa vuoteessaan. Hänen viime sanansa muuten olivat varsin kuvaavat; hän kysyi: »Mitä näytellään huomenna?»
Hän jätti kuollessaan jälkeensä suunnilleen viisisataa riikintaalaria — teemme sen johtopäätöksen koroista, jotka ovat kaksikymmentä riikintaalaria. Täti oli määrännyt ne säätiöksi jollekin arvokkaalle vanhalle neidille, jolla ei ole sukulaisia. Ne piti käytettämän siten, että tilattaisiin paikka toisella rivillä, vasemmalla, lauantaipäivänä, koska silloin näytettiin parhaat kappaleet. Henkilöllä, joka tulisi nauttimaan säätiön tarjoamia etuja, olisi vain yksi velvollisuus: hänen piti joka lauantai teatterissa ajatella tätiä, joka makasi haudassaan.
Se oli tädin uskonto.