LASTENKAMARISSA.
Isä ja äiti ja kaikki sisarukset olivat teatterissa; vain pikku Anna ja hänen kummisetänsä istuivat yksinään kotona.
— Meidän pitää myöskin saada teatteri! sanoi kummisetä. — Ja näytäntö voi alkaa hetipaikalla.
— Mutta meillä ei ole mitään teatteria, sanoi pikku Anna, — eikä meillä ole ketään, joka voisi näytellä! Minun vanha nukkeni ei osaa, sillä hän on niin ruma, ja minun uusi nukkeni ei saa rypistää kauniita vaatteitaan.
— Kyllä aina näyttelijöitä saa, kun ottaa mitä on saatavana, sanoi kummisetä, — nyt me rakennamme teatterin. Asetamme tähän kirjan, tuohon toisen ja sitten vielä yhden, noin, vinottain. Nyt kolme toiselle puolelle. Siinä ovat kulissit. Tuo vanha laatikko tuolla voi olla taustana, käännämme sen pohjan ulospäin. Teatteri esittää huonetta, senhän jokainen näkee! Nyt meidän täytyy saada näyttelijät. Katsotaanpas mitä on täällä leikkikalulaatikossa! Ensin henkilöt, sitten teemme näytelmän; näytelmä tehdään henkilöiden mukaan, ja tulos on suurenmoinen! Tässäpä on piipunpää, ja tässä pariton hansikas; ne saattavat erinomaisesti esittää isää ja tytärtä!
— Mutta siinä on vasta kaksi henkilöä! sanoi pikku Anna. — Tässä on minun veljeni vanhat liivit! Eivätkö nekin voi näytellä?
— Kyllä ne ovat tarpeeksi suuret. — Ne saavat olla rakastaja. Niiden taskuissa ei ole mitään, se jo on mieltäkiinnittävää, se merkitsee jo puolittain onnetonta rakkautta! Ja tässä on pähkinänsärkijän saapas, jossa on kannus! Potz, blitz, masurka — hänpä osaa polkea jalkaa ja pöyhkeillä! Hän saa olla kosija, jota ei ole toivottu, josta neiti ei pidä. Minkälaisen näytelmän sinä nyt tahdot? Surunäytelmän vaiko perhekappaleen?
— Perhekappaleen! sanoi pikku Anna. — Siitä ne muutkin niin paljon pitävät. Osaatko laittaa sellaisen?
— Osaan satoja! sanoi kummisetä. — Suosituimmat ovat ranskalaismalliset, mutta ne eivät oikein sovi pienille tytöille. Voimmehan kuitenkin ottaa jonkun kaikkein somimpia, sisällykseltään ovat ne kaikki toistensa kaltaiset. Nyt minä ravistan pussia. Kukkeluurum! Ihkasen uutta! Nyt ne ovat ihkasen uudet! Kuulepa nyt ohjelma. Ja kummisetä otti sanomalehden ja oli lukevinaan:
PIIPUNPÄÄ JA HYVÄPÄÄ. Yksinäytöksinen perhekappale.
Henkilöt:
Hra Piipunpää, isä. Neiti Hansikas, tytär. Hra Liivinen, rakastaja. Von
Saapas, kosija.
Ja nyt me alamme! Esirippu nousee — meillä ei ole mitään esirippua, mutta se on nyt ylhäällä. Kaikki henkilöt ovat sisällä. Siinäpä ne sitten heti ovat käsillä. Nyt minä puhun isä Piipunpäänä. Hän on tänään suuttunut; saattaa nähdä, että hän on poltettua merivahaa:
— Hip, hap, hurre, tusselurre! Olen herra talossani! Olen tyttäreni isä! Kuunteletteko mitä minä sanon! Von Saapas on henkilö, jonka kyljessä voi peilata kasvojansa; yläpuoli sahviania ja alapuolessa kannukset, hippe, happe, hap! Hän saa tyttäreni!
— Pidäpä nyt silmällä Liivistä, sanoi kummisetä.
— Nyt puhuu Liivinen. Sillä on alaskääntyvä kaulus, se on hyvin arka, mutta tuntee oman arvonsa» ja sillä on oikeus sanoa mitä se sanoo.
— Olen tahraton! Laatukin on otettava lukuun. Olen oikeaa silkkikangasta ja minussa on nyörejä.
— Hääpäivänä, mutta ei sen kauemmin! Ne eivät säilytä väriä pesussa! tämän sanoo herra Piipunpää. — Von Saapas on vedenpitävä, vahvanahkainen ja kuitenkin niin hieno; hän osaa narista, kilistellä kannuksia ja hän on Italian muotoinen.
— Mutta heidän pitäisi puhua runoa, sanoi pikku Anna, — se kuuluu olevan kauneinta.
— Sen he kyllä voivat tehdä, sanoi kummisetä. Ja kun yleisö käskee, niin puhutaan! Katsopa pikkuneiti Hansikasta, kuinka hän ojentelee sormiaan:
Iät’ olkohon tää hanska pariton! Oi! En kestä sitä, en! Mä halkoon poloinen!
»Hip!»
Hip sanan lausui isä Piipunpää. Nyt puhuu herra Liivinen.
Rakkahin Hanska! Vaikk’ kotimaas' ois Ranska saat tästä sulhasen.
Holger Danske vannoi sen.
Saapas potkaisee, polkee permantoon, kilistelee kannuksia ja heittää nurin kolme kulissia.
— Se on hirveän kaunista! sanoi pikku Anna.
— Hiljaa, hiljaa! sanoi kummisetä. — Äänetön suosio osoittaa, että sinä kuulut sivistyneeseen ensi rivin yleisöön. Nyt laulaa neiti Hansikas suuren aariansa:
En puhua voi, siis lauluni soi, kukkokiekuu, täysin rinnoin, oi!
— Nyt tulee jännittävin; pikku Anna! Se on tärkeintä näytelmässä.
Katsopa, herra Liivinen avaa nappinsa ja syöksee puheensa suoraan sinua
kohti, jotta sinä taputtaisit käsiäsi. Älä huoli, se on hienompaa.
Kuulepa kuinka silkkikangas kahisee:
— Me olemme huippukohdassa! Pitäkää varanne! Nyt tulee juoni! Te olette
Piipunpää, minä olen Hyväpää. — Hup, nyt te olette poissa!
— Näitkö, pikku Anna? sanoi kummisetä. Sekä näyttämöllepano että esitys olivat mainiot: herra Liivinen kävi käsiksi herra Piipunpäähän ja pisti hänet taskuunsa. Ja siellä hän on, ja Liivinen puhuu:
— Te olette minun taskussani, syvimmällä taskussani! Ette ikinä pääse sieltä, jollette lupaa liittää minun ja tyttärenne, vasemmalla olevan Hansikkaan, kohtaloja yhteen. Ojennan oikean käteni!
— Se on hirvittävän kaunista! sanoi pikku Anna.
— Ja nyt vastaa vanha Piipunpää:
Mi minun on? Minä onneton! Mihin suistuin turmion loukkohon ja kadotin varteni mainion? En koskaan näin ollut allapäin. Oi, vedä taskusta piipunpää ja tyttärelleni sulhoks jää.
— Joko näytelmä on lopussa? sanoi pikku Anna.
— Varjelkoon! sanoi kummisetä. — Se on lopussa vain herra Saappaaseen nähden. Kihlatut polvistuvat, toinen laulaa:
»Isä verraton»!
Toinen:
»Pääs siinä on! Nyt siunaat sulhon ja morsion.»
He vastaanottavat siunauksen, viettävät häitä, ja huonekalut laulavat kuorossa:
»Kiitokset kaunoiset! Näytös loppui jo.»
— Ja sitten me taputamme, sanoi kummisetä. — Kutsumme heidät kaikki esiin, huonekalut myöskin. Ne ovat mahonkia!
— Onko meidän näytelmämme yhtä hyvä kuin se, jonka toiset näkevät oikeassa teatterissa?
— Meidän näytelmämme on paljon parempi! sanoi kummisetä. — Se on lyhyempi, se on juossut ohjaksitta perille asti. Ja aika on kulunut niin että jo voimme juoda teetä.