BÖRGLUMIN PIISPA JA HÄNEN SUKULAISENSA.
Nyt me olemme ylhäällä Jyllannissa, aivan Villisuon yläpuolella. Me saatamme kuulla Vestervovvovin, Pohjanmeren äänet, kuulla sen pauhaavan. Se on aivan lähellä. Mutta meidän edessämme kohoaa suuri hiekkaharju, jonka kauan olemme nähneet, ja me kuljemme vielä sitä kohti, hitaasti ajaen syvässä hiekassa. Ylhäällä hiekkaharjulla on suuri vanha talo, se on Börglumin luostari. Suurin siipirakennus on vielä kirkkona. Sinne me nyt saavumme myöhään illalla, mutta ilma on kirkas, on valoisten öiden aika. Saattaa nähdä kauas, kauas yltympärille, yli maiden ja soiden aina Aalborgin vuonolle asti, yli nummien ja niittyjen, kauas tummansiniselle merelle.
Nyt olemme saapuneet sinne ylös, nyt vierivät rattaamme vajan ja ladon välitse ja kääntyvät vanhalle linnanpihalle, missä lehmukset seisovat rivissä juurella. Ne ovat siinä suojassa tuulelta ja sateelta, sentähden ne kasvavat niin, että oksat miltei peittävät ikkunat.
Astumme ylös kivellälaskettuja kiertoportaita, kuljemme pitkiä käytäviä hirsikatoksen alitse. Tuuli humisee täällä niin kummasti, ulkona vaiko sisäpuolella, ei oikein tiedä missä, ja kerrotaan — niin, kerrotaan niin paljon, nähdään niin paljon silloin, kun peloittaa tai tahtoo peloitella muita. Sanotaan vanhojen kaniikkivainajain hiljaa liukuvan ohitsemme kirkkoon, missä lauletaan messua — sen saattaa kuulla tuulen huminassa. Mieli käy niin kummalliseksi, johtuu ajattelemaan vanhoja aikoja, ajattelemaan, niin että elää noissa vanhoissa ajoissa.
* * * * *
Rannalla on tapahtunut haaksirikko, piispan väki on siellä; he eivät armahda niitä, joita meri on armahtanut. Meri huuhtoo pois punaisen veren, joka vuoti murskatuista otsista. Rannalle ajautunut tavara on piispan, ja tätä tavaraa on paljon. Meri vyöryttää rannalle lekkereitä ja tynnyrejä, jotka ovat täynnä kallisarvoista viiniä ja joutuvat luostarin kellariin, missä on ennestään yllinkyllin olutta ja simaa. Kyökissä on yllinkyllin eläinten ruhoja, makkaroita ja kinkkuja. Ulkona lammikoissa uiskentelee lihava lahna ja herkullinen ruutana. Börglumin piispa on mahtava mies, hänellä on hallussaan maata ja lisää hän tahtoo saada. Kaikkien täytyy taipua Oluf Globin edessä. Thyssä kuoli hänen rikas sukulaisensa. »Oma suku on pahinta», sen sai leski siellä kokea. Hänen miehensä hallitsi siellä kaikkea maata, paitsi hengellistä tilaa. Poika on vierailla mailla, jo poikasena hänet lähetettiin sinne oppimaan vieraita tapoja, joihin hän halusi perehtyä. Vuosikausiin ei hänestä ollut tullut tietoja, ehkäpä hän jo on haudattu eikä siis koskaan palaa kotiin ottamaan haltuunsa sitä, mikä nyt on hänen äitinsä hallussa.
— Mitä, nainenko hallitsemaan? sanoo piispa. Hän lähettää leskelle haasteen ja kutsuttaa hänet käräjiin. Muita mitäpä se auttaa? Leski ei ole koskaan väistynyt lain tieltä, ja hänen oikea asiansa tekee hänet voimakkaaksi.
Oluf, Börglumin piispa, mitä haudotkaan, mitä kirjoittelet kiiltävälle pergamentille? Mitä kätkeekään käärö sinetteineen ja siteineen, kun sinä annat sen ratsumiehelle ja knaapille, jotka lähtevät viemään sitä pois kauas, aina paavin kaupunkiin asti?
On lehtien putoamisen aika, haaksirikkojen aika; nyt saapuu jäätävä talvi.
Kaksi kertaa se tuli, nyt se tulee tänne pohjoiseen toivottamaan tervetulleiksi ratsumiestä ja knaapia, jotka paavillista kirjettä tuoden palaavat kotiin Roomasta, mukanaan pannakirje leskelle, joka uskalsi loukata hurskasta piispaa. »Kirous hänelle ja kaikelle, mikä hänen omaansa on! Olkoon hän suljettu pois kirkon ja seurakunnan kirjoista! Älkööt hänelle kenkään ojentako auttavaa kättä, karttakoot häntä sukulaiset ja ystävät kuin ruttoista ja spitaalitautista!»
— Sen on taittuminen, joka ei taivu! sanoo Börglumin piispa.
Kaikki jättävät lesken, mutta hän ei jätä Jumalaansa, joka on hänen suojansa ja kilpensä.
Yksi ainoa palvelija, vanha nainen, pysyy hänelle uskollisena; hänen kanssaan hän astelee auran kurjessa. Ja vilja kasvaa, vaikka paavi ja piispa ovat maan kironneet.
— Sinä helvetin lapsi! Minun tahtoni tapahtuu kuitenkin! sanoo Börglumin piispa. Nyt kosketan sinua paavin kädellä; käräjiin ja tuomiolle!
Silloin valjastaa leski vankkurien eteen molemmat viimeiset härkänsä, nousee istumaan piikansa kanssa ja ajaa yli nummen, pois Tanskan maalta. Vieraana saapuu hän vieraitten ihmisten luo, missä puhutaan vieraita kieliä, missä vallitsee vieraat tavat. Kauas pois, sinne, missä vihreät harjanteet kohoavat vuoriksi ja viini kasvaa. Tuolla saapuu matkustavaisia kauppiaita, peloissaan katselevat he tavaralla kuormitetuista vaunuistaan, peläten ryöväriritarien palvelijain hyökkäystä. Molemmat köyhät naiset kulkevat kurjissa ajopeleissään, joita kaksi mustaa härkää vetää; he ajavat turvallisesti epäluotettavaa rotkotietä ja sankoissa metsissä. Ollaan Frankenissa. Täällä kohtaa leski uljaan ritarin, joka on kahdentoista sotisopaan puetun knaapin seurassa. Ritari pysähtyy katsomaan outoa kulkua ja kysyy molemmilta naisilta, minne he ovat matkalla ja mistä maasta he tulevat. Silloin mainitsee nuorempi Thyn Tanskassa ja kertoo surustaan ja kurjuudestaan. Ja pian se on päättyvä, Jumala on niin johdattanut: vieras ritari on hänen poikansa. Hän ojentaa äidilleen käden, hän sulkee hänet syliinsä. Ja äiti itkee, mitä hän ei ole voinut tehdä vuosikausiin, — hän on voinut ainoastaan purra huultaan niin että lämpimät veripisarat ovat pusertuneet esiin.
On lehtien putoamisen aika, on haaksirikkojen aika, meri vierittää viinitynnyrejä maihin piispan kellareihin ja keittiöön. Siellä paistuu metsänriista vartaassa liekin yläpuolella. Siellä on lämmintä seinien suojassa, nyt kun talvi paukkuu. Kuuluupa tänne uutisiakin. Thyn Jens Glob on palannut kotiin äitineen. Jens Glob hakee oikeutta, hän haastaa piispan sekä hengellisen että maallisen lain ja oikeuden eteen.
— Mahtaa tuottaa suurtakin apua! sanoo piispa. — Jätä riitasi sikseen, ritari Jens.
On lehtien putoamisen aika seuraavana vuonna, on haaksirikkojen aika, nyt tulee jäätävä talvi. Valkeat mehiläiset parveilevat, ne pistävät kasvoihin, kunnes itse sulavat.
Tänään on aikamoinen pakkanen, sanovat ihmiset, kun he ovat pistäytyneet ovesta ulos. Jens Glob seisoo niin ajatuksiinsa vaipuneena, että hänen kiinteä takkinsa kärventyy, jopa siihen palaa reikä.
— Sinä Börglumin piispa, kyllä minä sinut nujerran! Paavin kaapun alla ei laki saavuta sinua, mutta Jens Glob sinut saavuttaa!
Ja niin hän kirjoittaa kirjeen langolleen herra Oluf Haselle Sallingiin käskien häntä tulemaan jouluaattona iltamessuun Hvidbergin kirkkoon: piispa tulee toimittamaan siellä messun, sentähden matkustaa hän Börglumista Thylandiin — sen tietää ja tuntee Jens Glob.
Niitty ja suo ovat jään ja lumen peitossa, ne kantavat sekä hevosen että ratsastajan, koko saaton, piispan pappeineen ja palvelijoineen. He ratsastavat lyhyintä tietä läpi hauraan kaislikon, missä tuuli suhisee niin surullisesti.
Puhalla messinkitorveesi, sinä ketunnahkoihin puettu pelimanni! Se kuuluu hyvältä kirkkaassa ilmassa. Niin ratsastavat he yli nummen ja suon, joka on Fata Morganan laitumena lämpimän kesän aikaan, ratsastavat etelää kohti, pyrkien Hvidbergin kirkolle.
Lujemmin puhaltaa tuuli torveensa, nousee myrsky, Jumalan ilma, joka kasvamistaan kasvaa. Kohti Jumalan huonetta tässä Jumalan ilmassa kulkee tie. Jumalan huone pysyy paikallaan, mutta Jumalan ilma kiitää yli maiden ja soiden, yli vuonon ja meren. Börglumin piispa saapuu kirkolle — sinne herra Oluf Hase tuskin ennättää, ratsastakoon hän kuinka lujaan tahansa. Hän saapuu miehineen toiselle puolelle vuonoa Jens Globin avuksi: nyt haastetaan piispa Korkeimman tuomioistuimen eteen.
Jumalanhuone on käräjäsalina, alttaripöytä käräjäpöytänä. Kynttilät raskaissa messinkijaloissa ovat jo kaikki sytytetyt. Myrsky lukee syytöksen ja tuomion. Ilma kulkee humisten yli suon ja nummen, yli vierivien vesien. Ei yksikään lautta kuljeta ihmisiä vuonon yli tällaisessa Jumalan ilmassa. Oluf Hase seisoo Ottesundin luona. Siellä päästää hän miehensä menemään, lahjoittaa heille hevosen ja haarniskan, antaa heille luvan lähteä kotiin ja käskee viedä terveiset vaimolleen. Yksinään tahtoo hän panna alttiiksi elämänsä myrskyävässä vedessä. Mutta heidän on todistettava hänestä, ettei ole hänen syynsä, että Jens Glob on avutta Hvidbergin kirkon edustalla. Uskolliset palvelijat eivät jätä häntä, he seuraavat häntä syvään veteen. Kymmenen heistä vie vesi. Oluf Hase itse ja kaksi hänen palvelijapoikaansa pääsevät toiselle rannalle, mistä heidän on vielä ratsastettava neljä penikulmaa.
Keskiyö on mennyt, on jouluyö. Tuuli on tyyntynyt, kirkko on valaistu, loistava valo hohtaa ruuduista yli niityn ja nummen. Iltamessu on aikaa sitten päättynyt, Jumalan huoneessa vallitsee hiljaisuus, saattaa kuulla vahan putoilevan kynttilästä lattian kiveen. Nyt tulee Oluf Hase.
Asehuoneessa toivottaa Jens Glob hänelle:
— Hyvää päivää! Nyt minä olen sopinut piispan kanssa!
— Vai sen sinä olet tehnyt! sanoo Oluf. — Silloin et sinä enempää kuin piispakaan pääse elävänä kirkosta!
Ja miekka lentää tupesta ja Oluf Hase iskee niin että lauta halkeaa kirkon ovessa, jonka Jens Glob läjäyttää kiinni hänen ja itsensä välille.
— Maltahan, rakas lanko, katso ensin miten on sovittu! Olen lyönyt piispan ja kaikki hänen miehensä. He eivät enää hiiskahda sanaakaan asiasta, enkä minäkään kaikesta vääryydestä, joka on kohdannut äitiäni.
Punaisella karrella palavat kynttilät alttarilla, mutta punaisempana hohtaa lattia: siinä makaa verissään piispa otsa halki, ja surmattuina makaavat kaikki hänen palvelijansa. Äänetön hiljaisuus vallitsee pyhänä jouluyönä.
Mutta kolmannen joulupäivän iltana soittavat Börglumin kellot ruumissoittoa. Murhattu piispa ja tapetut palvelijat asetetaan näytteille mustan katoksen alle, jota ympäröivät suruharsoihin käärityt haarakynttiläjalat. Puettuna hopeaiseen kaapuun, käyräsauva voimattomassa kädessään, makaa vainaja, kerran niin mahtava herra. Pyhä sauhu tuoksuu, munkit laulavat. Se kaikuu kuin valitus, se kaikuu kuin vihan ja sovittamattomuuden tuomio, se kaikuu ikäänkuin sen olisi määrä kuulua kauas yli maiden, tuulen kantamana, tuulen laulamana. Tuuli tosin asettuu levolle, mutta se ei koskaan kuole, aina se jälleen nousee ja laulaa laulujaan, laulaa ne meidän ajallemme, laulaa tänne asti Börglumin piispasta ja hänen lujasta sukulaisestaan. Se kuuluu pimeässä yössä, sen kuulee pelokas talonpoika ajaessaan vajottavaa hiekkatietä Börglumin luostarin ohi, sen kuulee uneton tarkatessaan ääniä Börglumin paksuseinäisissä saleissa. Ja sentähden rapisee pitkissä kajahtelevissa käytävissä, jotka johtavat kirkkoon, jonka muurattu ovi aikaa sitten on suljettu, joskaan ei taikauskon silmiltä. Ne näkevät oven vielä paikoillaan, ja se avautuu, valot kirkon messinkikruunuissa loistavat, suitsutus tuoksuu, kirkko säteilee menneen ajan loistossa, munkit laulavat messujaan surmatun piispan muistoksi, joka makaa hopeakaapussa, voimattomassa kädessään piispansauva, ja hänen kalpealta, ylpeältä otsaltaan paistaa verinen haava kuin tuli. Maallinen mieli ja pahat himot palavat siinä loppuun.
Vaipukaa hautaan, vaipukaa yöhön ja unhoon, te vanhojen aikojen hirvittävät muistot!
* * * * *
Kuunnelkaa tuulen ryskettä, se vaimentaa meren kohinan! Ulkona on myrsky, se tulee maksamaan ihmishenkiä. Meri ei ole muuttanut luontoa uuden ajan mukana. Tänä yönä se on pelkkänä nielevänä suuna, huomenna ehkä kirkkaana silmänä, jossa voi nähdä kuvansa, niinkuin vanhoina aikoina, jotka me nyt olemme haudanneet. Nuku makeasti, jos voit.
Nyt on aamu.
Uusi aika paistaa aurinkoisena huoneeseen. Tuulella on entiset tapansa.
Kerrotaan haaksirikosta niinkuin entisaikaan.
Yöllä on laiva joutunut haaksirikkoon Lökkenin, tuon pienen punakattoisen kalastajakylän luona, jonka me näemme tänne ikkunoihin. Jonkun matkan päässä se ajoi karille, mutta pelastusraketti loi sillan hylyn ja maan välille, kaikki laivalla olleet pelastuivat, he pääsivät maihin ja vuoteisiin. Tänään he ovat kutsutut vieraiksi Börglumin luostariin. Ystävällisissä saleissa tulevat he saamaan osakseen vierasvaraisuutta ja kohtaamaan lempeitä silmiä, heitä tervehditään heidän oman maansa kielellä. Pianolla soitetaan heille kotoisia säveliä, ja ennenkuin nämä ovat soineet loppuun, pauhaa toinen kieli, äänettömänä ja kuitenkin niin sointuvana ja varmana: ajatuksen sanakapula saapuu haaksirikkoisten koteihin vieraalle maalle kertomaan heidän pelastuksestaan. Silloin käy mieli keveäksi, silloin saatetaan käydä tanssimaan kemuissa illalla Börglumin linnan tuvassa. Voimme pistää valssiksi ja pitkäksi polskaksi ja laulaa Tanskasta ja uuden ajan »urhoollisesta sotilaspojasta».
Siunattu sinä uusi aika, tee kesäratsastuksesi puhdistetun ilmavirran siivillä maahan! Suo auringonsäteittesi loistaa sydämiin ja ajatuksiin! Sinun sädehtivällä taustalla liitävät ohi kovien, ankarain aikojen synkät tarinat.