HOPEAKILLINKI.
Oli kerran killinki; se tuli kiiltävänä rahapajasta, hyppi ja helisi:
»Hurraa! Nyt minä lähden avaraan maailmaan!» Ja sinne se joutui.
Lapsi piteli sitä lämpimin käsin ja saita kylmin, kostein käsin. Vanhemmat ihmiset kiertelivät ja kääntelivät sitä moneen kertaan, kun taas nuoriso heti päästi sen menemään eteenpäin. Killinki oli hopeaa, siinä oli hyvin vähän kuparia ja se oli jo ollut koko vuoden maailmalla, kiertänyt siinä maassa, missä se oli lyöty rahaksi. Sitten se joutui matkalle, pois kotimaasta; se oli viimeinen maan raha, joka jäi matkustavan herran rahakukkaroon. Hän ei itsekään tietänyt, että se oli jäänyt hänelle, ennenkuin se joutui hänen hyppysiinsä.
— Onhan täällä vielä killinki kotoa! sanoi hän. — Sepä saakin matkustaa kanssani! Ja killinki helisi ja hyppeli ilosta, kun hän pisti sen takaisin kukkaroon. Täällä se oleskeli vieraitten toverien luona, jotka tulivat ja menivät, toinen antoi tilaa toiselle, mutta kotoinen killinki jäi aina paikoilleen. Se oli kunnianosoitus.
Nyt oli jo kulunut monta viikkoa, ja killinki oli kaukana maailmalla, oikeastaan tietämättä missä. Se kuuli muilta rahoilta, että ne olivat ranskalaisia ja italialaisia. Toinen sanoi, että he nyt olivat siinä kaupungissa, toinen sanoi, että he olivat siinä, mutta killinki ei saanut mitään käsitystä asiasta, sillä maailmaa ei nähdä, kun aina ollaan pussissa, ja pussissa se oli. Mutta eräänä päivänä siinä oleillessaan se huomasi, ettei rahakukkaro ollutkaan lukossa, ja silloin se hiipi aukolle kurkistaakseen hiukan ulos. Sitä sen nyt ei olisi pitänyt tehdä, mutta se oli utelias — sellainen rankaisee itsensä. Killinki liukui housuntaskuun, ja kun rahakukkaro illalla pantiin syrjään, oli killinki vielä missä oli ja joutui vaatteiden mukana käytävään. Siellä se heti putosi lattialle. Kukaan ei kuullut sitä, kukaan ei nähnyt sitä.
Aamulla tuotiin vaatteet sisään, herra puki ne ylleen, matkusti pois, mutta killinki ei joutunutkaan mukaan. Se löydettiin, pantiin taasen työhön ja läksi liikkeelle kolmen muun rahan kanssa.
— Onpa sentään hauskaa nähdä vähän maailmaa, tutustua muihinkin ihmisiin, muihinkin tapoihin!
— Mikä raha tuo onkaan? sanottiin samassa. — Se ei ole tämän maan rahaa, se on väärä, ei kelpaa!
Niin, nyt alkaa killingin tarina sellaisena kuin se sen sittemmin kertoi.
— Väärä, ei kelpaa! minussa vihlaisi, sanoi killinki. —- Minä tiesin olevani hyvää hopeaa, minussa oli hyvä sointu ja oikea leima. Varmaan he erehtyivät; he eivät saattaneet tarkoittaa minua, mutta minua he kuitenkin tarkoittivat, minua he sanoivat vääräksi, minä en kelvannut! »Se täytyy panna menemään pimeässä!» sanoi mies, jonka hallussa se oli. Ja minut pantiin menemään pimeässä ja sitten minua taas haukuttiin päivänvalossa. »Väärä, ei kelpaa! Täytyy koettaa päästä siitä eroon.»
Ja killinki vapisi hyppysissä joka kerta kun se koetettiin salaa ja viekkaasti livahuttaa oman maan rahana.
— Minä kurja killinki! Mitä se auttaa, että olen hopeaa, mitä auttaa minun arvoni, minun leimani, kun se ei merkitse mitään! Me olemme maailman silmissä sitä, mitä maailma meistä luulee! Mahtaisi olla kauheaa kärsiä tunnonvaivoja, viekkaudella pyrkiä eteenpäin pahuuden tiellä, koska minä, joka kuitenkin olen aivan viaton, näin saatan kärsiä vain siksi, että näytän väärältä! Joka kerta kun minut otettiin esiin, pelkäsin silmiä, jotka tulisivat minuun katsomaan. Tiesin, että minut työnnettäisiin pois, viskattaisiin pöydälle, ikäänkuin minä olisin ollut valhetta ja petosta.
Kerran jouduin köyhän vaimoraukan kukkaroon. Hän sai minut päiväpalkakseen hiestään ja vaivannäöstään; mutta hän ei mitenkään voinut päästä minusta eroon. Olin hänelle oikea onnettomuus.
— Minun on totta totisesti pakko puijata se jollekin, sanoi hän. — Minulla ei ole varaa pitää väärää killinkiä. Vien sen rikkaalle leipurille; hänellä ei vahinko niin tunnu, mutta väärin minä kuitenkin teen.
— Nyt minun vielä täytyy kuormittaa tuon vaimon omaatuntoa! huokasi killinki. — Olenko minä todella vanhoilla päivilläni näin muuttunut?
Ja vaimo meni rikkaan leipurin luo; mutta tämä tunsi liian hyvin oikeat rahat, minä en saanut jäädä sinne, minne olin tullut, minut viskattiin suoraan vaimon kasvoihin. Hän ei saanut minulla yhtään leipää ja minä olin niin sanomattoman surullinen, kun näin olin joutunut toisten kiusaksi, minä, joka nuoruudessani olin ollut niin uljas ja varma, niin tietoinen arvostani ja oikeasta leimastani. Kävin niin alakuloiseksi kuin killinkiraukka ikänä saattaa käydä, kun ei kukaan huoli siitä. Mutta vaimo toi minut jälleen kotiin, katseli minua oikein herttaisesti, lempeästi ja ystävällisesti. »Ei, en enää aio narrata sinulla ketään!» sanoi hän. »Kun teen sinuun reiän, niin jokainen voi nähdä, että olet väärä raha. Mutta nyt johtuu tässä jotakin mieleeni: ehkä oletkin onnen killinki. Niinpä minä uskonkin! Tuo ajatus johtui mieleeni. Minä teen killinkiin reiän, pujotan reiän läpi nyörin ja annan killingin onnen killinkinä naapurin pienen lapsen kaulaan.»
Ja hän teki minuun reiän. Ei ole koskaan miellyttävää saada reikä lävitseen, mutta kun tarkoitus on hyvä, niin voi kestää paljon. Minun lävitseni pujotettiin nyöri, minusta tuli jonkinlainen kannettava mitali. Minut ripustettiin pienen lapsen kaulaan, ja lapsi hymyili minulle, suuteli minua, ja koko yön minä lepäsin lapsen lämpimällä, viattomalla rinnalla.
Aamulla otti äiti minut sormiensa väliin, katseli minua ja ajatteli siinä omia ajatuksiaan, kuten tunsin pian. Hän otti esiin sakset ja leikkasi poikki nyörin.
»Onnenkillinki!» sanoi hän. — »No, sepä nähdään!» ja hän pani minut happamaan nesteeseen niin että kävin vihreäksi. Sitten hän kittasi kiinni läven, hankasi minua hiukan ja läksi pimeässä arpajaistoimitsijan luo saadakseen arpalipun, jonka tuli tuottaa onnea.
Kuinka minun olikaan paha olla. Minua pakotti ikäänkuin olisin ollut menemäisilläni kahtia. Minä tiesin, että minua sanottaisiin vääräksi ja että minut paiskattaisiin menemään, lisäksi kaikkien noiden killinkien ja rahojen nähden, joilla oli sellaiset kirjoitukset ja kasvot, että ne saattoivat olla niistä ylpeät. Mutta minun kävi hyvin. Asioitsijan luona oli paljon ihmisiä, hänellä oli hyvin kiire, minä lensin helisten laatikkoon muiden rahojen joukkoon. Voitettiinko sitten arpalipulla jotakin, sitä en tiedä, mutta sen tiedän, että minut jo seuraavana päivänä tunnettiin vääräksi killingiksi, pantiin syrjään ja lähetettiin pettämään ja aina ja alati pettämään. Sellaista on mahdoton kestää, kun on rehellinen luonteeltaan, kuten minä toki saatoin sanoa olevani.
Vuosikausia kuljin siten kädestä käteen, talosta taloon. Aina minua haukuttiin, aina minua katsottiin karsain silmin. Kukaan ei uskonut minuun, enkä minä itse uskonut itseeni enkä maailmaan. Se oli vaikeaa aikaa.
Eräänä päivänä tuli muuan matkustaja; hänelle minut tietysti työnnettiin, ja hän oli kyllin luottavainen ottaakseen minut vastaan käypänä rahana. Mutta sitten hänen oli annettava minut toiselle, ja silloin minä taasen kuulin huudon: Ei kelpaa, väärä!
— Olen saanut sen oikeana, sanoi mies ja katsoi minua nyt tarkasti. Yhtäkkiä hänen kasvonsa olivat pelkkää hymyä — sitä eivät muut milloinkaan olleet katsellessaan minuun. »Kas, mitä kummaa tämä onkaan!» sanoi hän. »Sehän on meidän oman maamme raha, hyvä, rehellinen killinki, johon on tehty reikä ja jota te sanotte vääräksi. Tämähän on Varsin hauskaa! Sinutpa minä säilytänkin ja vien kotiin!»
Minä hätkähdin ilosta, minua sanottiin hyväksi, rehelliseksi killingiksi, ja minä olin pääsevä kotiin, missä kaikki ja jokainen minut tuntevat ja tietävät, että olen hyvää hopeaa ja että minussa on oikea leima. Olisin kernaasti säihkynyt ilosta, mutta säihkyminen ei nyt kuulu minun luonteeseeni. Teräs voi säihkyä, ei hopea.
Minut käärittiin hienoon valkeaan paperiin, jotta en sekaantuisi muihin rahoihin ja hukkuisi. Ja vain juhlallisissa tilaisuuksissa, kun maanmiehet kohtasivat toisensa, otettiin minut esiin, näytettiin ja minusta puhuttiin erinomaisen ystävällisesti. He sanoivat, että minä olin mieltäkiinnittävä. On kyllä hauskaa, että saattaa olla mieltäkiinnittävä, vaikkei puhu ainoaakaan sanaa!
Ja sitten minä tulin kotiin! Kaikki onnettomuuteni olivat mennyttä, ilonpäiväni alkoivat. Olinhan minä hyvää hopeaa, minussa oli oikea leima, eikä mitenkään haitannut, että minuun oli tehty reikä osoittamaan, että olin väärä. Se ei tee mitään, kun ei ole sitä; täytyy kärsiä ja kestää: aikaa myöten pääsee kaikki oikeuksiinsa. — Se nyt on minun uskoni! sanoi killinki.