TUULIMYLLY.
Mäellä oli tuulimylly, uljaan näköinen se oli ja ylpeä mieleltään.
— En ole ensinkään ylpeä, sanoi se, — mutta minä olen hyvin valistunut sekä ulko- että sisäpuolelta. Ulkopuoleen minä käytän aurinkoa ja kuuta ja samoin sisäpuoleen. Ja lisäksi minulla on stearinikynttilöitä, rasvalamppuja, talikynttilöitä. Saatan sanoa, että olen valistunut. Olen ajatteleva olento ja niin hyvin muodostunut, että sitä ilokseen katselee. Minulla on rinnassa hyvä kone, minulla on neljä siipeä, kiinnitettyinä päähän aivan hatun alle. Linnuilla on vain kaksi siipeä ja niiden täytyy pitää ne selässään. Olen synnyltäni hollantilainen, se näkyy ulkomuodostani, lentävä hollantilainen! Se luetaan yliluonnollisiin olentoihin, tiedän mä, ja kuitenkin minä olen hyvin luonnollinen. Minulla on vatsan ympärillä aitaus ja alikerrassa asunto. Siellä asuvat ajatukseni. Voimakkainta ajatustani, sitä, joka hallitsee ja vallitsee, kutsuvat muut ajatukset »mylläriksi». Hän tietää mitä tahtoo, hän on korkealla jauhojen ja ryynien yläpuolella, mutta hänellä on silti puoliso ja tätä sanotaan »äidiksi». Hänessä on sydämen puoli. Hän ei käyttäydy nurinkurisesti, hänkin tietää mitä hän tahtoo, hän tietää mitä hän osaa, hän on lempeä kuin tuulenlehahdus, hän on voimakas kuin tuuli, hän ymmärtää mielistellä ja viedä tahtonsa perille. Hän on minun luonteeni lempeä puoli, isä on kova puoli minussa. He ovat kaksi ja kuitenkin yksi, he kutsuvatkin toisiaan »puoliskoikseen». Noilla molemmilla on poikasia: pieniä ajatuksia, jotka voivat kasvaa. Pienokaisetpa vasta pitävätkin elämää! Hiljan, kun minä syvämietteisyydessäni annoin »isän» ja hänen renkiensä tarkastaa konetta ja rattaita rinnassani — tahdoin tietää mikä oli epäkunnossa, sillä jokin minussa oli epäkunnossa, ja täytyy aina tutkia itseään — silloin pienokaiset pitivät hirvittävää melua, eikä sellainen näytä hyvältä, kun seisoo niin korkealla mäellä kuin minä. Täytyy muistaa olevansa valaistuna: arvostelukin on valaistusta. Mutta mitä tahdoinkaan sanoa: pienokaiset pitivät hirvittävää melua. Pienin karkasi ylös hatulleni saakka ja rallatti niin että minua kutitti. Pienet ajatukset saattavat kasvaa, sen minä olen kokenut, ja ulkopuolelta tulee niinikään ajatuksia, eivätkä ne aina ole minun sukuni mukaisia. Sillä sukulaisistani en näe ketään, niin pitkältä kuin silmä kantaa, en ketään paitsi itseni. Mutta siivettömillä taloilla, minne ei mylly kuulu, on niilläkin ajatuksia. Nämä ajatukset tulevat minun ajatusteni luo ja kihlautuvat niiden kanssa, joksi ne sitä nimittävät. Kumma kyllä! Niin, se on hyvin kummallista. Jokin on vallannut minut tai minussa on tapahtunut jotakin: myllykoneistossani on jotain muuttunut. Tuntuu siltä kuin isä olisi vaihtanut puoliskoa, kuin hän olisi saanut vielä lempeämmän mielen, vielä hellemmän puolison, nuoren ja hurskaan, joka kuitenkin on tuo sama, mutta joka on aikaa myöten käynyt lempeämmäksi ja hurskaammaksi. Kaikki katkera on kadonnut, kaikki tyynni on nyt hyvin miellyttävää. Päivät menevät ja päivät tulevat, kulkien alati eteenpäin kohti kirkkautta ja iloa. Ja sitten — niin, onhan se sanottu ja kirjoitettu — niin, tulee vihdoin se päivä, jolloin minä olen mennyttä enkä kuitenkaan ensinkään mennyttä: minut hajoitetaan, jotta minut rakennettaisiin uudelleen ja paremmaksi, minä lakkaan olemasta ja jään kuitenkin olemaan. Muutun aivan toiseksi ja olen kuitenkin sama. Tämä on minulle vaikea käsittää, vaikka olenkin valistunut, vaikka valistajinani ovatkin aurinko, kuu, rasva ja tali! Vanhat hirteni ja muurausaineeni nousevat tuhasta. Toivon, että saan pitää vanhat ajatukseni: myllyn isän, äidin, suuret ja pienet, perheen, joksi minä kutsun kokonaisuutta. Se on yksi ja kuitenkin monta, koko ajatusseurue, sillä ilman en tule toimeen. Ja omana itsenäni toivon myöskin saavani pysyä, kone rinnassani, päässä siivet, vatsan ympärillä parveke; muuten en tunne itseäni eivätkä muutkaan voi tuntea minua ja sanoa: tuossapa mäellä on uljaannäköinen mylly, vaikkei se ole ensinkään ylpeä.
Tämän sanoi mylly, se sanoi paljon muutakin, mutta tämä nyt oli tärkeintä. Ja päivät tulivat ja päivät menivät, ja tuli viimeinen päivä.
Mylly syttyi tuleen, liekit kohosivat, leimahtelivat seinien ulkopuolella, leimahtelivat sisäpuolella, nuolivat hirsiä ja lautoja, söivät ne. Mylly kaatui, jäljelle jäi vain tuhkaläjä. Savu tuprusi tulipalopaikalta, tuuli vei sen mukanaan.
Mitä elävää myllyllä oli ollut, sille ei tässä tilaisuudessa tapahtunut mitään; se hyötyi siitä. Myllärin perhe — yksi sielu, monta ajatusta ja kuitenkin vain yksi — sai uuden, kauniin myllyn, johon se saattoi olla tyytyväinen. Se oli aivan tuon vanhan näköinen. Sanottiin: tuollahan mylly on mäellä, se on uljaan näköinen! Mutta tämä oli paremmin rakennettu, tarkoituksenmukaisempi, sillä ainahan mennään eteenpäin. Vanhat hirret, jotka olivat olleet madonsyömät ja sammaltuneet, olivat tomuna ja tuhkana. Entinen myllynruumis ei noussut, niinkuin se oli uskonut. Se oli ymmärtänyt asiat aivan sananmukaisesti, mutta kaikkea ei pidä ymmärtää tarkalleen sananmukaisesti.