VIRVALAISET OVAT KAUPUNGISSA, SANOO RIMPIMUORI.
Oli mies, joka kerran osasi paljon uusia satuja, mutta nyt ne olivat häneltä loppuneet, sanoi hän. Satu, joka oli itsestään tullut vieraisille, ei enää koputtanut hänen ovelleen. Ja minkätähden se ei tullut? Niin, mies ei tosiaankaan ollut vuosikausiin ajatellut sitä, hän ei ollut odottanut, että se tulisi koputtamaan hänen ovelleen. Mutta se varmaan ei myöskään ollut täällä, sillä kodin ulkopuolella vallitsi sota ja sisäpuolella suru ja hätä, jotka sota tuo mukanaan.
Haikara ja pääskynen palasivat pitkältä matkaltaan, ne eivät tienneet pelätä mitään vaaraa, ja kun ne tulivat, oli pesä poltettu, ihmisten talot poltettu, veräjä särkynyt, useinkin poissa. Vihollisen hevoset polkivat vanhoja hautoja. Ne olivat kovia, pimeitä aikoja. Mutta nekin päättyivät.
Ja nyt ne olivat päättyneet, sanottiin. Satu ei kuitenkaan vieläkään koputtanut ovelle tahi antanut tietoa itsestään.
Se on kai kuollut ja hävinnyt muiden mukana, sanoi mies. Mutta satu ei milloinkaan kuole.
Ja kului toista vuotta, ja hänen oli niin kovin ikävä.
— Eiköhän satu sentään vielä tule koputtamaan ovelleni!
Ja hän muisti sen niin elävästi kaikissa eri hahmoissa, joissa se oli tullut hänen luokseen. Milloin nuorena ja kauniina kuin itse kevät, nuorena tyttönä, seppel metsäkukkia hiuksissa ja kädessä pyökinoksa, silmät loistaen kuin syvät metsäjärvet kirkkaassa auringonpaisteessa. Milloin se taas oli tullut kulkukauppiaana, avannut tavaralaukkunsa ja liehutellut silkkinauhoja, joissa oli vanhojen muistojen runoja ja kirjoituksia. Mutta kaikkein kauneinta kuitenkin oli, kun se tuli vanhana muorikultana, hapset hopean valkeina ja silmät suurina ja viisaina; silloin se oikein osasi kertoa kaikkein vanhimmista ajoista, aikaisemmista kuin ne, jolloin prinsessat kehräsivät kultalankaa lohikäärmeiden vartioidessa ulkopuolella. Silloin hän kertoi niin elävästi, että mustat läikät tulivat jokaisen kuulijan silmien eteen, permanto tuli mustaksi ihmisverestä. Kauheaa sitä oli katsella ja kuunnella, mutta kuitenkin hyvin hauskaa, sillä siitä oli niin kauan, kun se oli tapahtunut.
— Eiköhän hän enää tule koputtamaan? sanoi mies ja tuijotti oveen niin että silmien eteen tuli mustia läikkiä ja permannolle mustia läikkiä. Hän ei tietänyt, olivatko ne verta vaiko raskailta, synkiltä päiviltä jäänyttä suruharsoa.
Ja siinä istuessa johtui hänen mieleensä, että satu lieneekin vain mennyt piiloon, niinkuin prinsessat oikein vanhoissa saduissa, ja tahtonut, että hänet nyt etsittäisiin esiin. Jos hänet löydetään, niin hän loistaa uudessa ihanuudessa, kauniimpana kuin milloinkaan ennen.
— Kukaties! Ehkä hän on piiloutunut heinänkorteen, joka on viskattu tien oheen ja heiluu kaivon syrjällä. Varovasti! Varovasti! Ehkä hän on piiloutunut kuihtuneeseen kukkaan, joka on suuren kirjan välissä hyllyllä.
Ja mies meni sinne, avasi erään kaikkein uusimmista kirjoista päästäkseen asiasta selville, mutta siellä ei ollut mitään kukkaa, siinä puhuttiin Holger Danskesta. Ja mies luki, että koko tarina oli keksitty ja erään ranskalaisen munkin sepittämä, että se oli romaani, joka oli »käännetty ja painettu tanskankielelle», että Holger Danskea ei ollut koskaan ollut olemassakaan eikä hän siis ensinkään palaa, kuten me olemme laulaneet ja kuten me niin mielellämme halusimme uskoa. Holger Dansken laita oli sama kuin Wilhelm Tellin: lorua vain, johon ei saa luottaa. Ja tämä oli kirjoitettu hyvin oppineeseen kirjaan.
— Minä nyt uskon, mitä uskon, sanoi mies, —. piharatamoja ei kasva siellä, missä ei astuta.
Ja hän sulki kirjan, pani sen hyllylle ja meni ikkunalaudalla olevien tuoreitten kukkien luo. Ehkä satu oli piiloutunut punaiseen, kultalaitaiseen tulpaaniin tai tuoreihin ruusuihin, tai väkeväväriseen kameliaan. Lehtien välissä oli päiväpaistetta, mutta ei satua.
— Surullisen ajan kukat olivat kaikki paljon kauniimmat, mutta ne leikattiin jok’ainoa, niistä sidottiin seppeleitä, ne pantiin arkkuun, ja niiden päälle levitettiin lippu. Ehkäpä satu on haudattu noiden kukkien mukana! Mutta tästä olisi kukkasilla ollut tieto, ja arkku olisi tietänyt sen, maa olisi tietänyt sen, jokainen pieni heinänkorsi, joka versoi esiin, olisi kertonut sen. Satu ei milloinkaan kuole.
Ehkä se on käynytkin täällä koputtamassa, mutta kukapa silloin kallisti korvaansa sille, ajatteli sitä! Ihmiset katselivat synkkinä, milteipä suuttuneina kevään aurinkoa, sen lintuja ja kaikkea sen herttaista vihantaa. Niin, kieli ei jaksa virittää vanhoja, kansanomaisen raikkaita lauluja, ne laskettiin arkkuun yhdessä paljon muun kanssa, mitä meidän sydämemme rakasti. Satu on hyvinkin voinut käydä koputtamassa, mutta sitä ei ole kuultu, ei lausuttu tervetulleeksi, ja niin se on mennyt pois.
Minäpä haen sen esiin.
Lähden maalle! Metsään, aavan järven rannalle!
Siellä on vanha, punaisten muurien ympäröimä herraskartano, edessä on katettu kuisti ja tornissa liehuu lippu. Satakieli laulaa hienoripsuisten pyökinlehvien alla, katsellen puutarhassa kukoistavia omenapuita ja uskoen niiden kukkia ruusuiksi. Kesäauringon paisteessa pitävät mehiläiset täällä kiirettä ja parveilevat surisevin lauluin kuningattarensa ympärillä. Syksyn aurinko tietää kertoa villistä metsästyksestä, ihmissukupolvista ja metsän lehvistä, jotka menevät menojaan. Joulun aikaan laulavat kaukaa, aavalta mereltä tulleet villit joutsenet, mutta vanhassa talossa kuuntelevat ihmiset mielellään takkavalkean ääressä lauluja ja tarinoita.
Mies, joka etsi satua, meni vanhaan osaan puutarhaa missä suuri villikastanjain kuja houkuttelee hämäräänsä. Siellä oli tuuli kerran humissut hänelle Valdemar Daasta ja hänen tyttäristään. Puun dryadi, nimittäin satumuori itse, oli täällä kertonut hänelle vanhan tammipuun viimeisen unen. Isoäidin aikaan oli täällä leikattuja pensasaitoja, nyt kasvoi vain sanajalkoja ja nokkosia. Ne levisivät rehevinä yli kivisten kuvain sirpaleiden, joita oli viskattu sinne tänne. Kuvien silmissä kasvoi sammalta, mutta ne näkivät yhtä hyvin kuin ennenkin. Satua etsivä mies ei osannut sitä: hän ei nähnyt satua. Missä se olikaan?
Hänen ja vanhojen puiden päällitse lensi sadoittain variksia huutaen:
»Karkuun! Karkuun!»
Ja hän meni puutarhasta talon vallihaudan poikki leppälehtoon. Siellä oli pieni kuusinurkkainen maja kanatarhoineen ja ankkatarhoineen. Keskellä tupaa istui vanha vaimo, joka hoiti tätä kaikkea ja joka tiesi tarkkaan joka munan, joka munittiin, jokaisen kananpojan, joka tuli munasta. Mutta hän ei ollut satu, jota mies etsi. Sen hän saattoi näyttää toteen kristillisellä kastetodistuksella ja rokotustodistuksella, jotka molemmat olivat piironginlaatikossa.
Jonkun matkan päässä talosta kohoaa orapihlajaa ja kultasadetta kasvava kumpu. Siellä on vanha hautakivi, joka tuotiin monta vuotta sitten tänne kaupungin kirkkotarhasta; se on pystytetty erään kaupungin kunnianarvoisen raatimiehen muistoksi. Hänen ympärillään nähdään kiveen veistettynä hänen vaimonsa ja viisi tytärtänsä, kaikki kädet ristissä ja röyhelökaulukset pystyssä. Tätä saattoi katsella niin kauan, että kivi ikäänkuin Vaikutti ajatuksiin ja nämä taasen takaisin kiveen, joten se kertoi vanhoista ajoista. Niin kävi ainakin miehen, joka etsi satua. Kun hän nyt tuli tänne, näki hän elävän perhosen istuvan keskellä kiveenhakatun raatimiehen otsaa; se räpytti siipiään, lensi vähän matkaa ja asettui jälleen aivan hautakiven viereen ikäänkuin osoittaakseen, mitä siinä kasvoi. Siinä kasvoi neliapila, siinä kasvoi kokonaista seitsemän vierekkäin. Kun onni tulee, niin se tulee yltäkylläisenä. Hän poimi apilanlehdet ja pisti ne taskuun. Onni on puhtaan rahan veroinen; uusi hyvä satu on kuitenkin vielä parempi, ajatteli mies, mutta sitä ei hän tavannut täältä.
Aurinko laski, punaisena ja suurena. Niitty höyrysi, rimpimuori pani olutta.
Illemmällä seisoi mies yksinään huoneessaan katsellen puutarhaan, niitylle, suolle ja rannalle päin. Kuu paistoi kirkkaana, niitty oli sumun peitossa ikäänkuin se olisi ollut suuri järvi, kuten se oli aikoinaan ollutkin; tarina kertoi siitä, ja kuutamo asetti todellisuuden tarinan sijalle. Silloin ajatteli mies, mitä hän oli kaupungissa lukenut, ettei Wilhelm Telliä eikä Holger Danskea ole koskaan ollut olemassa, mutta kansan uskossa käy heidän kuitenkin niinkuin järven tässä: elävä näky astuu tarinan sijalle. Niin, Holger Danske palaa!
Juuri hänen tätä ajatellessaan löi joku lujasti ruutuun. Oliko se lintu, yölepakko vaiko pöllö? Niin, niitä ei päästetä sisään, jos ne koputtavatkin. Ikkuna lensi itsestään auki, ja vanha vaimo katsoi ikkunasta mieheen.
— Mitä olisi asiaa? sanoi mies. — Kuka te olette, kun katsotte suoraan ensi kerrokseen. Seisotteko tikapuilla?
— Teillä on taskussa neliapila, sanoi vaimo, — Niin, teillä on niitä seitsemänkin; yksi niistä on kuusiapila.
— Kuka te olette? kysyi mies.
— Rimpimuori! sanoi vieras. — Rimpimuori, joka panee olutta. Tappi oli kiinni, mutta yksi pienistä rimpivekaroista repäisi kurillaan tapin auki, paiskasi sen suoraan tänne taloa kohti, ja se sattui ikkunaan. Nyt valuu olut tynnyristä, eikä siitä ole hyötyä kenellekään.
— Mutta kuulkaahan! sanoi mies.
— Kyllä, odottakaahan vähän! sanoi rimpimuori. — Minulla on nyt muuta tekemistä! Ja hän oli tipotiessään.
Mies oli juuri sulkemaisillaan ikkunan, kun vaimo jälleen ilmestyi siihen.
— Nyt se on tehty! sanoi hän. — Mutta puolen oluesta minä voin valmistaa uudelleen huomenna, jos ilma sallii. No, mitä teillä nyt on kysyttävää? Minä tulin takaisin, sillä minä pidän aina sanani ja teillä on taskussa seitsemän neliapilaa, joista yksi on kuusiapila. Se herättää kunnioitusta, se on kunniamerkki, joka kasvaa maantienvarrella, mutta jota ei jokainen löydä. Mitä te haluatte kysyä? Älkää nyt seisoko siinä naurettavana tuppisuuna, minun täytyy kiirehtiä pian tappini ja tynnyrini luo!
Ja mies kysyi satua, kysyi, oliko rimpimuori nähnyt sitä matkallaan.
— Hih, sun suuri oluenpano! sanoi vaimo. — Ettekö vieläkään ole saanut tarpeeksenne sadusta? Luulisin jo toki useimpien saaneen siitä tarpeekseen. On muuta tekemistä, muuta toimittamista. Lapsetkin ovat kasvaneet liian suuriksi satuja kuulemaan. Antakaa pikkupojille sikari ja pikkutytöille uusi krinoliini, siitä ne pitävät enemmän! Kuunnella satuja, ei, kyllä totisesti on muuta tekemistä, tärkeämpää toimitettavaa!
— Mitä te sillä tarkoitatte? kysyi mies. — Ja mitä te tiedätte maailmasta? Tehän näette vain sammakkoja ja virvalaisia.
— Niin, varokaa te virvatulimiehiä, sanoi vaimo, — ne ovat liikkeellä, ne ovat päässeet irti. Puhutaanpas niistä. Tulkaa te minun luokseni suohon, minun läsnäoloni on välttämätön. Siellä minä sanon teille kaikki, mutta pitäkää hiukan kiirettä, jotta joudutte kun teidän seitsemän neliapilaanne, joista yksi on kuusiapila, ovat tuoreina ja kuu vielä on ylhäällä.
Rimpimuori oli kadonnut.
Tornikello löi kaksitoista, ja ennenkuin se löi neljänneslyöntinsä, oli mies ulkona pihalla, kiiti puutarhan läpi ja seisoi niityllä. Sumu oli laskeutunut, rimpimuori lakkasi panemasta olutta.
— Kylläpä kesti ennenkuin te tulitte! sanoi rimpimuori. — Noitakalu pääsee nopeammin perille kuin ihminen, ja minä olen iloissani, että olen syntynyt noitakaluksi.
— Mitä teillä nyt on minulle sanottavaa? kysyi mies. — Tiedättekö mitään sadusta?
— Ettekö te nyt koskaan pääse kauemma kuin siihen kysymykseen? sanoi vaimo.
— Tulevaisuuden runoudestako te sitten tahdotte puhua? kysyi mies.
- Jollette vain rupea korkeahenkiseksi, sanoi vaimo — niin, minä kyllä vastaan kysymyksiinne. Te ajattelette vain runoilua, kysytte satua, ikäänkuin hän olisi ylin huolenpitäjä! Hän kyllä on vanhin, mutta hän kulkee aina nuorimmasta. Kyllä minä hänet tunnen! Minä olen minäkin ollut nuori, eikä se ole mikään lapsentauti. Minä olen kerran ollut sangen soma keijukaistyttö ja tanssinut muiden mukana kuutamossa, kuunnellut satakieltä, kulkenut metsään ja kohdannut satuneitosen, joka aina oli yökengässä. Milloin hän otti yökortteerikseen puoleksi puhjenneen tulpaanin tai niittykukkasen, milloin hän varkain hiipi kirkkoon ja kääriytyi suruharsoon, joka riippui alas alttarikynttilöistä!
— Tepä tunnettekin hyvin asiat! sanoi mies.
— Totta kai minä sentään tiedän yhtä paljon kuin te! sanoi rimpimuori. — Satu ja runous, ne ovat kaksi kyynärää samasta kappaleesta: ne voivat asettua minne tahtovat. Kaikista niiden teoista ja puheista voidaan tehdä olutta ja saada siten parempaa ja helpompaa tavaraa. Te voitte minulta saada niitä ilmaiseksi. Minulla on kokonainen kaapillinen pulloihin pantua runoutta. Se on esanssia, hienointa mitä siinä on, sekä makeaa että karvasta yrttiä. Minulla on pullossa koko se määrä runoutta, minkä ihmiset tarvitsevat saadakseen siitä hiukkasen pyhäpäiviksi nenäliinoilleen haisteltavakseen.
— Puhuttepa te kummallisia asioita, sanoi mies. — Onko teillä runoutta pulloissa?
— Enemmän kuin voitte kestää! sanoi vaimo. — Kai te tunnette tarinan tytöstä, joka astui leivälle, jotta ei tahrisi uusia kenkiään? Se on sekä kirjoitettu että painettu.
— Minä olen sen itse kertonut, sanoi mies.
— Niin, sitten te sen tunnette, sanoi vaimo, — ja tiedätte, että tyttö vajosi suoraan maahan rimpimuorin luo, juuri kun pirun isoäiti oli siellä käymässä ja katsomassa panimoa. Hän näki vaipuvan tytön ja pyysi saada hänet jalustaksi, muistoksi käynnistä, ja hän sai hänet, ja minä sain lahjan, josta minulla ei ole mitään hyötyä: matka-apteekin, kokonaisen kaapillisen pulloihin pantua runoutta. Isoäiti sanoi, missä kaapin paikka on, ja siinä on kaappi vieläkin. Katsokaahan vain! Teillähän on taskussa nuo seitsemän neliapilaa, joista yksi on kuusiapila: kyllä teidän täytyy voida se nähdä.
Ja todella oli keskellä suota suuri lepänkanto; se oli isoäidin kaappi. Se oli avoinna rimpimuorille ja jokaiselle, kaikissa maissa ja kaikkina aikoina, sanoi hän, kun he vain tiesivät, missä kaappi oli. Sen saattoi avata edestä ja takaa, joka puolelta ja kulmalta; kokonainen ihmekappale se oli ja näytti kuitenkin olevan vanha lepänkanto. Kaikkien maiden runoilijoita, varsinkin meidän oman maamme, oli täällä jäljitetty. Heidän henkensä oli eritelty, arvosteltu, arvioitu, keskitetty ja pantu pulloon. Varmalla vaistolla, niinkuin sanotaan, kun ei tahdota puhua nerosta, oli isoäiti ottanut luonnosta sen, joka ikäänkuin maistui siltä tai siltä runoilijalta, ja pannut hiukan piruutta lisää, ja niin hänellä oli hallussaan hänen runoutensa pullossa koko tulevaa aikaa varten.
— Antakaahan minun katsoa! sanoi mies.
— Niin, mutta on tärkeämpääkin kuultavaa! sanoi rimpimuori.
— Mutta nythän me olemme kaapin ääressä, sanoi mies ja katsoi sinne. —
Täälläpä on kaikenkokoisia pulloja; mitä tuossa on? Ja mitä tuossa?
— Tässä on sitä, mitä kutsutaan toukokuun tuoksuksi, sanoi vaimo. — Minä en ole koettanut sitä, mutta minä tiedän, että jos sitä kaataa pienenkin läikän permannolle, niin siinä paikalla on kaunis metsäjärvi lumpeineen, tupsukaisloineen ja villeine minttuineen. Jos kaataa vain pari pisaraakin vanhalle aivan alimmalta luokalta otetulle kouluviholle, niin muuttuu vihko kokonaiseksi tuoksukomediaksi, jonka varsin hyvin voi esittää ja jonka ääressä voi nukkua, niin voimakas tuoksu siinä on. Pulloon on kirjoitettu »rimpimuorin olutta». — Varmaan se on tarkoitettu kohteliaisuudeksi minulle.
Tässä on häväistyspullo. Näyttää siltä kuin siinä olisi vain likaista vettä, ja se onkin likaista vettä, mutta kyläjuorun kuohupulverilla käytettyä. Veteen on pantu kolme luotia valhetta ja kaksi unssia totta, jota sitten on sekoitettu koivunvarvulla — ei suolaveteen kastetusta ja syntisen verisestä ruumiista irrotetulla raipalla tai koulumestarin vitsan tyngällä, ei, vaan varvulla, joka on otettu suoraan katuojaa lakaisseesta luudasta.
Tässä on pullo, joka sisältää virren tapaista hurskasta runoutta. Jokaisessa pisarassa on semmoinen kaiku kuin läiskäyteltäisiin helvetin portteja, ja se on valmistettu kurituksen verestä ja hiestä. Toiset sanovat, että se on vain kyyhkyssappea. Mutta kyyhkyset ovat mitä hurskaimpia eläimiä; niillä ei ole sappea, niin sanovat luonnonhistoriaa osaamattomat.
Tässä oli kaikkien pullojen pullo, se levittelihen yli puolen kaapin: pullo, joka sisälsi arkitarinoita. Sen suu oli köytetty sekä siannahalla että rakkokalvolla, sillä se ei sietänyt pienintäkään voimansa kadottamista. Jokainen kansallisuus saattoi täällä saada oman liemensä; se muodostui sen mukaan kuinka pulloa kiersi ja käänsi. Täällä oli vanhaa saksalaista, ryövärimöykyillä höystettyä verilientä, niinikään ohutta kotikeittoa, höystettyä todellisilla hovineuvoksilla, jotka olivat siellä juurina ja joiden päällä uiskenteli filosofisia rasvasilmiä. Siellä oli englantilaista guvernanttilientä ja ranskalaista keittoa potage à la Kock, joka oli valmistettu kukon luista ja varpusen munista ja jota tanskaksi sanotaan cancanliemeksi. Mutta paras liemistä oli köpenhaminalainen. Niin väitti perhe.
Täällä oli murhenäytelmä pantu samppanjapulloon. Se osasi paukahtaa, ja niin sen tulikin. Huvinäytelmä loi kuin hienoa hiekkaa, jota heitetään ihmisten silmiin,, nimittäin hienompi huvinäytelmä. Karkeampi oli sekin pullossa, mutta sen muodostivat vastaiseksi tulevaisuusohjelmat, joissa kappaleen nimi oli voimakkain osa. Siinä oli mainioita huvinäytelmännimiä, sellaisia kuin: »Uskallatko sylkäistä roiskahuttaa?», »Lyönti vasten kuonoa», »Suloinen aasi», ja »Tyttö on sikahumalassa».
Mies vaipui tätä katsellessaan syviin ajatuksiin, mutta rimpimuorin ajatukset liitivät kauemma; hän tahtoi saada asian loppuun.
— Nyt kai te olette tarpeeksenne katsellut rihkamakaappia! sanoi hän. — Nyt te kai tiedätte mitä siinä on. Mutta sitä tärkeämpää, mitä halusitte saada tietää, ette te vielä tiedä: virvalaiset ovat kaupungissa! Se merkitsee enemmän kuin runous ja sadut. Minun olisi täytynyt pitää se salassa, mutta lieneekö tullut tielle sallimus, kohtalo vai jotain muuta, mikä oli liian voimakasta, se nousee kurkkuun, se pyrkii ulos. Virvalaiset ovat kaupungissa, ne ovat päässeet liikkeelle, pitäkää Varanne, ihmiset!
— En ymmärrä sanaakaan tästä, sanoi mies.
— Tehkää hyvin ja istuutukaa tuohon kaapille! sanoi vaimo. — Mutta älkää pudotko siitä sisään ja särkekö pulloja. Te tiedätte mitä niissä on. Nyt minä kerron teille sen suuren tapahtuman; se on vasta eilispäiväinen asia. Se on tapahtunut varhemminkin. Sillä on aikaa kiertää vielä kolmesataa kuusikymmentä neljä päivää. Kai te tiedätte kuinka monta päivää vuodessa on?
Ja rimpimuori kertoi.
— Täällä tapahtui eilen kummia, täällä suossa. Täällä oli ristiäiset. Täällä syntyi pieni virvatulimies, täällä syntyi kaksitoista sitä poikuetta, joiden on suotu, jos tahtovat, esiintyä ihmisinä ja häärätä ja käskeä heidän joukossaan ikäänkuin he olisivat ihmisiksi syntyneitä. Se on suuri tapaus suossa ja sentähden tanssivat kaikki' virvatulimiehet ja virvatulinaiset pitkin soita ja niittyjä kaikenlaisina pikku liekkeinä, — on olemassa naispuoliakin, mutta niistä ei puhuta. Minä istuin tuossa kaapilla, ja kaikki nuo kaksitoista pientä virvatulimiestä olivat helmassani. Ne loistivat kuin kiiltomadot. Ne alkoivat jo hypellä ja joka hetki kasvoivat niin että ennenkuin neljännestunti oli kulunut, ne näyttivät yhtä suurilta kuin isä tai setä. Nyt on olemassa sellainen vanha laki ja etuus, että kun kuu on juuri siinä asennossa, jossa se oli eilen, ja kun se tuuli puhaltaa, joka puhalsi eilen, niin suodaan ja sallitaan kaikkien niiden virvatulimiesten, jotka syntyvät sillä tunnilla ja hetkellä, tulla ihmisiksi, ja jokainen heistä saa koko vuoden ajan käyttää vaikutustaitoaan. Virvalainen saattaa laukata kautta maan, vieläpä maailmankin, jollei hän vain pelkää putoavansa järveen tai suurella tuulella puhaltuvansa sammuksiin. Hän saattaa mennä suoraan ihmisen sisään, puhua hänen puolestaan ja tehdä kaikki liikkeet, mitä hän haluaa. Virvalainen voi pukeutua mihin hahmoon hyvänsä, miehen tai naisen, toimia heidän hengessään, mutta koko omalla perinpohjaisuudellaan, niin että syntyy mitä hän haluaa. Mutta yhden vuoden kuluessa hänen täytyy tietää ja osata johdattaa satakuusi kymmentä viisi ihmistä väärälle tielle. Ja tämän täytyy tapahtua suurpiirteisesti: he ovat johdettavat pois todesta ja oikeasta. Nyt saavuttaa virvalainen korkeimman, mihin hän voi päästä: hänestä tulee juoksija pirun juhlavaunujen eteen, hän saa hehkuvat tulenväriset vaatteet ja liekin kohoamaan suoraan ulos kaulastaan. Yksinkertaisella virvatulimiehellä kihoaa vesi suuhun, kun hän sitä ajattelee. Mutta kunnianhimoisellakin virvatulimiehellä, joka haluaa näytellä osaa, on tarjolla vaara ja vastus. Jos ihmisen silmät avautuvat näkemään, kuka hän on, ja jos ihminen voi puhaltaa hänet luotaan, niin hän on poissa ja saa palata takaisin suohon, ja jos virvatulimiehen, ennenkuin vuosi on kulunut, Valtaa kaipaus palata perheensä luo ja jos hän on uskoton itselleen, niin hän myöskin on mennyttä eikä enää voi palaa kirkkaasti, vaan sammuu pian saattamatta enää syttyä. Ja jos vuosi on mennyt umpeen eikä hän vielä ole johtanut kolmeasataa kuuttakymmentä viittä ihmistä pois totuudesta ja siitä, mikä on hyvää ja kaunista, niin iän on tuomittu joutumaan lahoon puuhun ja liikkumatta loistamaan siinä. Ja se on mitä kauhein rangaistus vilkkaalle virvatulimiehelle. Kaiken tämän minä tiesin ja kaiken tämän minä sanoin noille kahdelletoista pienelle virvatulimiehelle, jotka olivat helmassani.. Ja ne olivat kuin suunniltaan ilosta. Minä sanoin heille, että on varminta ja mukavinta luopua kunniasta ja olla tekemättä mitään. Sitä eivät nuoret liekit tahtoneet. Ne näkivät itsensä jo hehkuvan keltaisina, tuli syöksyen suoraan kaulasta. »Jääkää meidän luoksemme!» sanoivat muutamat vanhoista. »Pitäkää te vain peliänne ihmisten kanssa!» sanoivat toiset. »Ihmiset kuivattavat meidän suomme, ne dreneeraavat! Miten käy jälkeläistemme!»
— Me liekitsemme, auta armias! sanoivat vastasyntyneet virvatulimiehet, ja niin se oli päätetty.
Pidettiin heti minuuttitanssiaiset; lyhyempiä ne eivät voineet olla. Keijukaistytöt pyörivät kolme kertaa kaikkien muiden kanssa, jotta he eivät tekisi ylpeää Vaikutusta. Muuten he mieluimmin tanssivat toistensa kanssa. Sitten annettiin kummilahjoja: viskattiin voileipää, joksi sitä nimitetään. Lahjoja lenteli niinkuin pieniä kiviä yli suovesien. Jokainen keijukaisneito antoi siekaleen harsostaan. »Ota se», sanoivat he, »niin osaat heti korkeampaa tanssia, sen vaikeita hyppyjä ja käänteitä, jos niiksi tulee. Saat oikean ryhdin ja voit näyttäytyä suurellisimmissakin seuroissa.» Ruisrääkkä opetti jokaisen nuoren virvatulimiehen sanomaan: bravo, bravo, bravo! Ja sanomaan sen oikealla paikalla, ja se on suuri lahja, joka maksaa paljon. Pöllö ja haikara pudottivat heti jotakin, mutta siitä ei kannata puhua, sanoivat he, emmekä sentähden puhu siitä. Suolla oli parhaillaan käynnissä Waldemar kuninkaan villi metsästys, ja kun metsästäjäherrasväki sai tiedon kemuista, lähettivät he lahjaksi parin hienoja koiriaan, jotka ajavat nopeasti kuin tuuli ja jaksavat kantaa selässään hyvin virvatulimiehen, taikka vaikkapa kolmekin. Kaksi vanhaa painajaista, jotka elättivät henkeään ratsastuksella, oli mukana pidoissa. Nämä puolestaan opettivat heti taidon, miten päästään sisään avaimenlävestä. He tarjoutuivat viemään nuoret virvatulimiehet kaupunkiin, jonka he hyvin tunsivat. Tavallisesti he ratsastivat ilman halki omilla pitkillä niskalihaksillaan, jotka he olivat sitoneet solmuun, istuakseen kovalla. Nyt he kumpikin asettuivat hajasäärin villille metsästysretkelle otetun koiran selkään, ottivat syliinsä nuoret virvatulimiehet, joitten piti lähteä viettelemään ja villitsemään ihmisiä — huit! he olivat kaukana. Tuo kaikki tapahtui eilis-yönä. Nyt ovat virvalaiset kaupungissa, nyt he ovat ryhtyneet työhön, mutta miten ja missä, niin, sanokaapa se! Minulla on ilmanennustaja isossavarpaassani, se kertoo minulle aina jotakin.
— Onpa se koko satu, sanoi mies.
— Niin, tämä on vain sadun alku, sanoi vaimo. — Voitteko te nyt kertoa minulle, miten virvalaiset toimivat ja temmeltävät, missä hahmoissa ne esiintyvät saattaakseen ihmiset hulluille teille?
— Minä kyllä luulen, sanoi mies, — että virvatulimiehistä voitaisiin kirjoittaa kokonainen romaani, kokonaista kaksitoista osaa, yksi jokaisesta virvatulimiehestä, tai vielä mieluummin kokonainen kansankomedia.
— Sen te voisitte kirjoittaa, — tai mieluummin jättää kirjoittamatta.
— Niin, se on hauskempaa ja mukavampaa, sanoi mies — niin ei joudu sanomalehden kammitsaan, ja siinä on usein yhtä ahdas olo kuin virvalaisella lahossa puussa, missä hänen pitää loistaa uskaltamatta mukistakaan.
— Minulle se on yhdentekevää, sanoi vaimo, — mutta antakaa mieluummin toisten kirjoittaa, sekä niiden, jotka osaavat, että niiden, jotka eivät osaa. Minä annan tynnyristäni vanhan tapin; se avaa kaapin, jossa runouspullot ovat. Sieltä he voivat saada, mitä heiltä puuttuu. Mutta te, hyvä mies, olette nyt minun mielestäni tarpeeksi töhrinyt sormianne musteessa ja saavuttanut sen iän ja vakavuuden, jolloin ei joka vuosi juosta satuja pyydystämässä, kun on paljon tärkeämpää tehtävää. Kai te olette ymmärtänyt, mitä on tekeillä?
— Virvalaiset ovat kaupungissa! sanoi mies, — Minä olen kuullut sen, minä olen ymmärtänyt sen. Mutta mitä teidän mielestänne minun on tehtävä? Minähän saan suut silmät täyteen, jos menen sanomaan muille: katsokaahan, tuolla kulkee virvalainen rehellisen ihmisen takissa!
— Ne kulkevat myöskin hameissa! sanoi vaimo. — Virvalainen voi esiintyä kaikissa hahmoissa ja kaikkialla. Hän menee kirkkoon, ei kuitenkaan Jumalan vuoksi; hän on saattanut mennä pappiin. Hän puhuu vaalipäivänä, ei maan ja valtakunnan vuoksi, vaan itsensä hyväksi. Hän harjoittaa taidetta käyttäen sekä maalipyttyä että ihomaalirasiaa, mutta jos hän saa vallan kokonaan käsiinsä, niin on peli lopussa! Minä puhun ja puhun, minun täytyy saada irti se, mikä on tarttunut kurkkuuni, vaikkakin siitä on vahinkoa omalle perheelleni;. Rupeapa nyt tässä ihmisten pelastusmuoriksi! Se totisesti ei tapahdu omasta vapaasta tahdostani eikä mitalin vuoksi. Minä teen hulluinta mitä voi tehdä: sanon sen runoilijalle, ja niin saa koko kaupunki sen heti tietää.
— Kaupunki ei rupea sitä ajattelemaan! sanoi mies. — Se asia ei tule vaivaamaan ainoaakaan ihmistä. He luulevat kaikki minun kertovan satua, kun sanon heille mitä hartaimmin ja vakavimmin: »Virvalaiset ovat kaupungissa, sanoi rimpimuori. Olkaa varuillanne!»