XIV.
Keskustelu-kokeita.
Kun syöminen vihdoinkin oli päättynyt, he sitoivat meidän kätemme jälleen tiukasti yhteen, irroittivat sitten kahleet jaloista ja kiinnittivät ne höllemmälle, niin että pääsimme edes jonkun verran liikkumaan. Sitten he ottivat kahleet irti vyötäisiltämme. Tätä tehdäkseen heidän täytyi liikkua jos missä asennoissa, ja jo siinä monastikin heidän kummalliset päänsä sattuivat aivan lähelle minun kasvojani, tai nuo tuntosarven tapaiset kädet koskettivat päätäni tai niskaani. En muista heidän läheisyytensä kertaakaan tuntuneen kammottavalta tai ilkeältä. Auttamaton antropomorfismi meissä se kaiketikin sai meidät kuvittelemaan, että heillä on ihmisen pää tuon naamarin alla. Heidän ihonsa, joka tässä valaistuksessa näytti sinertävältä, niinkuin kaikki muutkin esineet, oli kova ja kiiltävä kuin kovakuoriaisen siipi, ei pehmeä, eikä kostea, eikä haivenissa, kuten selkäpiillisten eläinten on laita. Päälakea pitkin kulki niskalta otsan puolelle matala harjanne vaaleita törröttäviä karvoja; toinen, paljoa suurempi, kiersi kummallekin puolelle silmäin päälle. Se seleniita, joka minun kahleitani päästi, käytti suutaan käsiensä apuna.
— He näkyvät ilmeisestikin alkavan ymmärtää meitä, — virkkoi Cavor. — Muistakaa, että nyt ollaan kuussa; älkää tehkö mitään äkkinäistä liikettä.
— Aiotteko te yrittää, sitä geometriaa?
— Jos tilaisuutta sattuu. Mutta he tietystikin yrittävät ensin.
Me pysyimme passivisina, ja seleniitat, suoritettuaan tehtävänsä, astuivat kauemmas ja näkyivät katselevan meitä. Näkyivät, sanon, sillä koska heillä silmät oli sivuilla eikä edessä, niin oli heidän katsomisensa suuntaa yhtä vaikea arvata kuin, esimerkiksi, sanoa, minne päin kana tai kala milloinkin katselee. Heidän keskinäinen puhelunsa oli tuommoista uikutusta tai piipitystä, jota meidän olisi minun mielestäni ollut mahdoton tarkemmin määritellä tai jäljitellä. Ovi takapuolella aukeni selkoseljälleen. Katsahdettuani olkani yli, minä näin avaran tilan sen takana, jossa seisoi hyvin pieni ryhmä seleniitoja. Merkillisen sekavalta joukolta tuo näytti.
— Tahtoneeko nuo meitä matkimaan heidän piipitystään? — kysäsin minä Cavorilta.
— En luule.
— Minusta näyttää, niinkuin koettaisivat saada meille jotain selväksi.
— En minä heidän viittauksistaan sen viisaammaksi tule. Huomaatteko tuota, joka vääntelee päätään, niinkuin se, jolla on epämukava kaulus?
— Nyökäytetäänpäs päätä hänelle.
Me teimme niin, mutta huomattuamme, ettei se vaikuta yhtään mitään, koetimme saada tehdyksi jotain heidän liikettänsä. Se näkyi kiinnittävän heidän huomiotaan puoleensa. Ainakin he tekivät saman liikkeen itsekukin. Mutta kun ei siitä sen enempää lähtenyt, niin lakattiin vihdoin puolelta ja toiselta. Heidän kesken alkoi vilkas piipitys, jonka jälkeen yksi joukosta, lyhyempi ja paljoa paksumpi muita, suu peräti suuri, asettui kykkysilleen Cavorin viereen, pani kätensä ja jalkansa samallaiseen asentoon kuin ne olivat Cavorillakin ja kavahti sitten notkeasti pystyyn.
— Cavor! — huusin minä. — Ne tahtovat meitä nousemaan ylös.
Hän tuijotti minuun suu auki.
— Niin kai, — virkkoi hän.
Ja monen vierinän ja kierinän ja ähkinän perästä — kädet kun olivat kovasti toisissaan kiinni — meidän onnistui vihdoinkin päästä pystyyn. Seleniitat ne väistyivät syrjään meidän norsumaisten ponnistustemme tieltä ja näkyivät haastelevan keskenään entistä vilkkaammin. Heti kuin olimme nousseet seisomaan, äskeinen pyylevä seleniita tuli luoksemme, kosketti yläraajoillaan meidän kumpaisenkin kasvoja ja läksi astumaan avonaista ovea kohti. Tuo nyt oli sangen selvää puhetta, ja me läksimme hänen jälkeensä. Siellä seisoi neljä seleniitaa, paljoa kookkaammat muita, puettuina kukin samaan tapaan kuin kraaterissa äsken näkemämme, nimittäin päässä pyöreä, piikkipäinen kypärä ja yllään lieriömäinen verho. Kullakin oli kädessä piikillä ja kädensuojalla varustettu keihäs eli tutkain samasta tummannäköisestä metallista kuin vaditkin. Nämä neljä asettuivat sivuillemme, kaksi kummankin, ja niin lähdettiin huoneesta ulos siihen rotkoon, josta valo tuli.
Kokonaisvaikutelmaa tästä luolasta emme saaneet heti ensi alussa. Meidän huomiomme oli kiintynyt edessämme olevain seleniitain liikkeisin ja asentoihin. Sitä paitsi meidän täytyi pitää huolta omasta liikunnostamme, jott'emme jollain kovin pitkällä harppauksella säikäyttäisi ja hälyttäisi sekä heitä että itseämme. Etunenässä kulki tuo samainen pyylevä olento, joka oli ratkaissut pystyyn-nousemisen probleman. Siinä hän astui, tehden käsillään liikkeitä, meidän ymmärtääksemme jok'ainoalla kehoittaen meitä seuraamaan perässä. Hänen kannunnokan näköiset kasvonsa kääntelivät tavattoman vilkkaasti puoleen ja toiseen, ilmaisten selvästi kyselemistä. Nämä seikat ne, kuten jo sanoin, vetivät ensi alussa kokonaan meidän huomiomme puoleensa.
Vihdoin sentään koko se luolakin, jonka peräseinää kohti oltiin astumassa, astui oikeuksiinsa. Nyt kävi selväksi, että syynä ainakin suurimpaan osaan sitä kolinaa, joka oli korvissamme kajahdellut hamasta siitä saakka kuin olimme sienten vaikuttamasta huumaustilasta heränneet, oli ankaran suuri, parhaillaan käynnissä oleva kone. Sen heiluvat ja pyörivät osat näkyivät epäselvästi meidän ympärillämme astuvain seleniitain välitse ja päitten yli. Mutta muutakin läksi tästä koneesta kuin pelkkä humu, joka kaiken ilman täytti. Se oli myöskin ahjona sille omituiselle valolle, jota säteili kaikkialle. Olimme jo ennenkin pitäneet aivan luonnollisena asiana, että maan-alaisissa uumenissa täytyy olla keinotekoinen valo, mutta en nytkään, vaikka tosiasia oli ilmeisenä silmieni edessä, vielä täydellisesti käsittänyt sen tärkeyttä, ennenkuin kohdakkoin taas oltiin pimeässä. Tuon nyt näkemämme jättiläismäisen koneen tarkoitusta ja rakennetta en osaa selittää, sillä ei kumpikaan meistä saanut tietää, mitä se tekee ja mitenkä toimii. Myötäänsä lensi sen keskustasta ylös metallikankia, kulkien, mikäli minä ymmärrän, parabolan muotoisessa käyrässä ja, korkeimmilleen tultuansa, lykäten jonkunlaisen heiluvan haarukan sekä vihdoin pudoten pystysuoran lieriön sisään, jonka se samassa painoi alas. Niitten ääressä liikehti hennompia pikku olentoja, koko lailla toisenlaisia kuin nämä tässä ympärillämme. Joka kerta kuin nuo haarukat putosivat alas, kuului helinää ja sitten pauhua, jolloin lieriöitten päistä hulvahti ulos tuo hehkuva, kaikkialle ulottuva valo, lähtien vuotamaan pitkin laitoja, niinkuin maito kiehahtaa yli kattilasta, ja tippuen vihdoin alapuolella oleviin valosäiliöihin. Se oli kylmää, sinistä valoa, jonkinlaista fosforioivaa hehkua, mutta paljoa kirkkaampaa. Säiliöistä se sitten virtasi kouruja myöten eri haaroille luolaa.
Puh, puh, puh panivat nuo tämän käsittämättömän koneen heiluvat haarukat, ja valoaine se juosta kihisi ja pihisi. Ensi alussa kone näytti kohtalaisen suurelta ja lähellä olevalta, mutta huomattuani, kuinka peräti pieniltä seleniitat sen ääressä näyttävät, minä käsitin koko tuon luolan ja koneen äärettömän suuruuden. Kun sitten tästä jättiläismäisestä rakennuksesta käänsin silmäni seleniitoihin, niin jo vainenkin katselin heitä suuremmalla kunnioituksella. Minä pysähdyin. Cavor pysähtyi hänkin tuijottelemaan tuota suuremmoista konetta.
— Tämähän on hämmästyttävää! — virkoin minä. — Mikähän sillä virkana?
Cavorin sinisillä kasvoilla asui syvämietteinen kunnioitus.
— Eihän tämä vain liene unta! Nuo olennot tuossa… Ei ihmiset maan päällä pystyisi tekemään tällaista kuin he! Katsokaas noita haarukoita… vivuillakohan ne käyvät?
Pyylevä seleniita oli huomaamattansa joutunut muutamia askeleita meistä edelle. Hän palasi ja asettui meidän ja suuren koneen eteen. Minä koetin olla katsomatta häneen, arvaten hänen taas viittailevan meitä lähtemään liikkeelle. Hän astui sinne päin, minne meitäkin tahtoi, kääntyi takaisin ja näpsäytti meitä kasvoihin, herättääkseen meidän huomiotamme.
Cavor ja minä katsahdimme toisiimme.
— Emmeköhän saisi heitä käsittämään, että tämä kone herättää meissä mielenkiintoa?
— Jaha, — vastasi Cavor. — Koetetaanpas.
Hän kääntyi oppaan puoleen ja myhähti, viittasi sitten konetta ja myhähti taas, osoitti sormellaan päätänsä ja jälleen konetta kohti. Mutta sitten hän hullaantui luulemaan, että jos mongertaisi heille jotain rengonkieltä, niin he paremmin käsittäisivät hänen viittauksensa.
— Minä katsoma se, — puheli hän; — minä tykkä se hyvin paljo.
Juu-u!
Tämä sai aikaan sen, että seleniitat lakkasivat hetkiseksi pakottamasta meitä astumaan eteenpäin. He katselivat toisiansa, nuo omituiset päät alkoivat taas liikkua, ja piipitys kävi entistä vilkkaammaksi. Sitten astui joukosta esiin muuan laiha, pitkä olento, yllään jonkunlainen viitta tavallisen puvun päällä, kietoi norsunkärsän kaltaisen kätensä Cavorin vyötäisille ja työnsi häntä hellävaroin opasta kohti, joka jälleen läksi astumaan etunenässä.
Cavor pani vastaan.
— Samahan se, — arveli hän, — vaikka nytkin jo alkais puuttua pakinoille heidän kanssaan. Muutoin saattaisivat pitää meitä uudensorttisina eläiminä, uutena lajina kuunvasikoita kenties. Tuiki tärkeätä siis on, että jo alun pitäin näytämme heille olevamme järjellisiä olentoja, jotka yhtä ja toista ymmärtävät.
Hän rupesi kovasti puistelemaan päätänsä.
— Ei, ei! — intti hän. — Minä ei liikahtama vielä yks minutti…
Minä katselema…
— Mitähän jos näyttäisi heille jonkun geometrillisen kuvion, joka sopisi tähän tilaisuuteen? — ehdotin minä, huomatessani seleniitain rupeavan jälleen neuvottelemaan.
— Kenties parabolan… — yritti hän.
Mutta samassa hän parkasi ja hyppäsi kuusi jalkaa korkealle, jopa enemmänkin.
Muuan noista neljästä aseellisesta miehestä oli pistänyt häntä keihäällään.
Minä käännyin keihäsmieheen takanani ja tein nopean, uhkaavan kädenhuitauksen. Hän peräytyi. Tämä ja Cavorin äkkinäinen parkaus ja hyppäys hämmästytti nähtävästi kaikki seleniitat. He väistyivät kauemmas, kasvot meihin päin. Ja nyt tuli yksi niitä silmänräpäyksiä, jotka näkyvät kestävän iät kaiket. Siinä me seisoimme tuimina ja uhkaavina, edessämme seleniitat, hajaantuneina puoliympyrään.
— Hän pisti minua! — sanoi Cavor katkonnaisella äänellä.
— Minä näin sen, — vastasin minä. — Peiakas!— huusin sitten seleniitoille. — Tätä me emme siedä! Mitä kummia luulette meidän olevankaan?
Minä vilkaisin oikealle ja vasemmalle. Tuolta suunnattoman luolan sinervästä kaukaisuudesta näkyi koko joukko muita seleniitoja juoksevan meitä kohti, kookkaita ja notkeita olentoja, yksi toistaan paksumpipäisiä. Luola kävi laajemmaksi ja matalammaksi, pimeten joka puolelta. Katto näkyi pullistuvan sisäänpäin, ikäänkuin noitten jättiläismäisten kallioröykkiöitten painosta, jotka piirittivät meitä joka taholta. Ei pääsyä minnekään päin… ei ainoatakaan. Yläpuolella, alapuolella, kaikilla haaroin outoa, tuntematonta, ja sitten nuo epä-inhimilliset olennot keihäineen ja viittauksineen… ja kaiken tämän keskellä kaksi turvatonta ihmistä.