XV.
Huimaava silta.
Tätä tuskallista tilaa kesti parahiksi yhden silmänräpäyksen. Nopeasti kaiketikin lienevät ajatukset juosseet niin meillä kuin seleniitoillakin. Selvin tunnelma minussa oli se, ettei minulla ole mitään selkänojaa, ja että he hyökkäävät päällemme ja tappavat meidät. Me täällä — tuohan oli kauheata mielettömyyttä, ja siksipä minut valtasi synkkä, suunnaton äkeys. Mitenkähän minä olin hullaantunutkaan lähtemään tälle järjettömälle, epäinhimilliselle retkelle?
Cavor astui minun viereeni ja laski kätensä minun olalleni. Hänen kalpeat ja säikähtäneet kasvonsa näyttivät aavemaisilta tässä sinisessä valossa.
— Me emme voi tehdä mitään, — sanoi hän. — Se oli erehdystä. Ei ne meitä ymmärrä. Meidän täytyy mennä, mennä, minne vaan tahtovat.
Minä katsahdin häneen ja sitten seleniitoihin, joita yhä tuli avuksi tovereilleen.
— Jospa minulla olisi kädet vapaina…
— Turhaa kaikki, — ähki hän.
— Niinpä lienee.
— Lähdetään menemään.
Hän kääntyi kulkemaan meille määrättyä suuntaa.
Minä seurasin, koettaen näyttää niin alistuneelta kuin suinkin, tuon tuostakin kopeloiden kahleita ranteissani. Vereni kuohui. En enää huomannut mitään koko luolasta, vaikka melkoinen aika tuntui kuluneenkin, ennenkuin oli päästy sen toiseen päähän, tahi, jos jotain huomasinkin, unohdin sen samassa. Ajatukseni askaroivat luullakseni koko ajan kahleissani ja seleniitoissa ja varsinkin noissa kypäräpäisissä keihäsniekoissa. Ensi alussa he astuivat rinnan meidän kanssa, varsin kunnioitettavan matkan päässä kumminkin, mutta pian heihin liittyi kolme muuta, ja silloin he tulivat lähemmäs, kunnes olivat käsivarren päässä meistä. Minä hätkähtelin kuin hevonen ruoskan läimäyksistä, heidän lähestyessään. Lyhyt, pyylevä seleniita kulki ensin meidän vieressämme, mutta asettui ennen pitkää taas etunenään.
Kuinka syvälle on painunutkaan mieleeni tuo kuva: juuri edessäni Cavorin kumartuneen pään takaraivo, lyyhistyneet hartiat ja oppaan tuijottelevat kasvot, jotka myötäänsä kääntyivät taakse, ja keihäsmiehet kahden puolen, vilkuilevaiset, suurisuiset — sanalla sanoen sininen monokroma. Muistan — paitsi mieskohtaisia seikkoja, — senkin, että ennen pitkää ilmaantui jonkunlainen kouru, joka kulki poikki luolan lattian, haarautuen sitten pitkin sitä kallioseinää, jonka vieritse me astuimme. Kourussa virtasi laitoja myöten samaa sinistä valoainetta, jonka olimme nähneet lähtevän suuresta koneesta. Minä kuljin aivan sen lähitse ja voin todistaa, ettei siitä säteillyt ensinkään lämpöä. Se loisti kirkkaasti, olematta kumminkaan lämpimämpää tai kylmempää kuin ilma luolassa yleensä.
Kalkis, kolkis, kalkis, kolkis… tuossa toinenkin jättiläismäinen kone, ja aivan sen pauhaavain vipujen alitse nyt astuttiin, kunnes vihdoin saavuttiin erääsen avaraan tunneliin, jossa paljain jalkaimme astuntakin selvään kuului, ja jossa oli aivan pimeä, lukuun-ottamatta solisevaa sinistä valojuovaa oikealla puolen. Meidän ja seleniitain varjot loivat jättiläismäisiä irvikuvia tunnelin röyhyisille seinille ja kattoon. Tuon tuostakin välkähteli tunnelin seinissä kiteitä, loistaen kuin jalokivet, ja tuon tuostakin tunneli laajeni tippukivi-luolaksi tai lähetteli puoleen ja toiseen haaroja, jotka katosivat pimeyteen.
Matka tunnelissa näkyi kauan aikaa suuntautuvan alaspäin. Hiljalleen solisi virtaava valo, ja säännötöntä tassutusta piti meidän astuntamme kaikuineen. Minun mieleni oli kiintynyt yksinomaa kahleisini. Jospa saisi yhdenkin kierteen auki ensin… ja sitten vääntäisi ne irti…
Jos vähitellen koettaisi saada tuota aikaan, niin jokohan ne huomaisivat käteni kirpoavan löyhemmästä kierteestä? Ja jos huomaavat, mitähän ne tekevät?
— Bedford, — virkkoi Cavor, — nyt sitä kuljetaan, alaspäin, yhtämittaa alaspäin.
Hänen huomautuksensa herätti minut synkistä mietteistäni.
— Jos heillä olisi aikomus tappaa meidät, — jatkoi hän, hidastuttaen kulkuansa, päästäkseen minun rinnalleni, — niin en ymmärrä, miksikä ne ei olisi sitä jo tehneet.
— Se on totta se, — myönsin minä.
— Ei ne meitä ymmärrä, — puhui Cavor. — Ne pitävät meitä vain kummallisina elukoina, kukaties jonkunmoisena kesyttömänä lajina kuunvasikoita. Vasta silloin kuin huomaavat meissä parempia puolia, vasta silloin he rupeavat käsittämään meitä järjellisiksi olennoiksi…
— Silloin kuin piirrätte heille niitä geometrillisia problemoja, vai?
— Esimerkiksi silloin.
Astua taaputeltiin taas jonkun matkaa.
— Nämä, — virkkoi Cavor — ovat kaiketikin alemman luokan seleniitoja.
— Senkin pöllöjä, — sanoin minä pisteliäästi, katsellen heidän harmittavia naamojaan.
— Jos kestämme sen, mitä nämä meille tekevät…
— Kestää täytynee.
— Kukaties täällä on vähemminkin typerää kansaa. Nämä seudut ovat vain heidän maailmansa äärimmäisiä laitoja. Matka pitää tästä yhä alemmas ja alemmas, tulee luolia ja käytäviä ja tunneleita, kunnes saavutaan meren rannalle, satoja maileja syvällä kuun uumenissa.
Hänen puheensa pani minut ajattelemaan, että meidän yläpuolellamme on nytkin jo mailin verran kallioita ja tunnelia. Tuntui kuin raskas paino olisi sälytetty hartioilleni.
— Kaukana auringon valosta ja ilmasta, — virkoin minä.
— Kaivoksessa, joka on puolikin mailia syvällä, alkaa ilma olla raskasta.
— Eipä täällä sentään niinkään. Täällä on arvatenkin ilmanveto. Ilmaa tulee kaiketikin kuun pimeältä puolelta auringon valaisemalle puolelle; sinne virtaa kaikki hiilihappo ja ravitsee ne kasvit siellä. Tässä tunnelissa, esimerkiksi, kulkee ilmavirta ylöspäin. Ja millainen lieneekään maailma siellä alhaalla, kun täälläkin jo on tällainen kaivos ja koneita?…
— Ja keihäitä, — pistin minä väliin. — Älkää unohtako keihäitä.
Hän astui jonkun matkaa minun edelläni.
— Yksin keihäätkin… — virkkoi hän.
— Mitä niin?
— Minä olin liian kiivas. Mutta… parasta oli sittenkin, että läksimme eteenpäin. Heillä on toisellainen iho, ja toisellaiset heillä lienee hermotkin. He eivät käsitä, miksikä me pyristelemme vastaan… Tokkopa, esimerkiksi, Marsin asukas, maan päälle tultuaan, oikein ymmärtäisi, mitä meillä kylkeen sysääminen merkitsee.
— Parasta olisi, että nää täällä tarkoin miettisivät, ennenkuin minua kylkeen sysäävät.
— Ja sitten tuo geometriakin… Heidän menettelynsä tarkoittaa lopulti ymmärtämistä sekin, vaikka ryhtyvätkin ensi alussa elämisen aikeisin eikä ajattelemisen. Ravitseminen. Pakko. Kipu. He tavoittelevat niitä kaikkein alkuperäisimpiä käsitteitä.
— Selvää se, jos mikään, — virkoin minä.
Hän rupesi puhumaan siitä äärettömästä ja ihmeellisestä maailmasta muka, johon nyt ollaan menossa. Hänen äänensä painosta päättäen, hän ei vieläkään ollut epätoivoissaan siitä, että meidän täytyy joutua yhä syvemmäs näihin epä-inhimillisiin uumeniin. Hänen mielensä pyöri vain koneissa ja keksinnöissä, lainkaan kiintymättä niihin tuhansiin hämäriin asioihin, jotka minua painoivat. Ei hänen tarkoituksensa ensinkään ollut saada kaikesta tästä mitään hyötyä, hän tahtoi vain päästä näkemään.
— Tämähän, — lausui hän taas, — tämähän on suuremmoinen tilaisuus. Kaksi maailmaa nyt kohtaa toisensa. Mitä kaikkea saammekaan vielä nähdä! Aatelkaa, mitä kaikkea tuolla allamme on!
— Ellei tässä valaistus parane, niin ei siellä kovinkaan paljoa nähdä, — huomautin minä.
— Tämä on ulommaista kuorta vain. Mutta tuolla alhaalla… Jos
edistyminen käy yhä samassa mitassa, niin siell' on vaikka mitä.
Huomaatteko, kuinka erillaisilta nuo näyttävät, toisiinsa verraten.
Kyllä me vielä saamme korvauksen äskeisestä sattumasta.
— Tuolla tavoin, — vastasin minä, — tuolla tavoinhan joku harvinainen metsän-eläin saattaisi lohdutella itseänsä, eläintieteelliseen puutarhaan vietäessä… Ei ole ensinkään sanottu, että meille kaikki nuo hyvät näytetään.
— Huomattuansa meidän olevan järjellisiä olentoja, — sanoi Cavor, — he tahtovat saada tietää, mitenkä maan päällä ollaan ja eletään. Ja vaikkei heissä olisikaan mitään ylevämielisyyttä, niin he tahtovat opettaa meitä, oppiaksensa itsekin… Ja mitä kaikkea he tiennevätkään! Kaikki täällä on jotain niin aavistamatonta!
Ja näin hän yhä edelleen haasteli siitä, kuinka muka täällä on luultavasti olemassa sellaista, mitä hän maan päällä ei osannut ikinä toivoakaan näkevänsä. Ja tätä kaikkea mies haasteli, avoin keihään haava nahassaan! Paljon olen jo unohtanut siitä, mitä hän puheli, minun huomioni kun oli kiintynyt siihen seikkaan, että tunneli oli ruvennut laajenemistaan laajenemaan. Ilman vedosta päättäen, oltiin nyt lähenemässä jotain suuren suurta aukiota. Sen suuruutta ei kumminkaan osannut täydelleen arvata, koskapa se ei ollut valaistu. Tähän-astinen pieni valojuova heikkeni heikkenemistään ja katosi vihdoin kokonaan tuolla kaukana edessäpäin. Nyt oli kallioseinätkin toiselta puolen kadonneet. Ei näkynyt muuta kuin polku edessä ja kiivaasti soliseva puro sinistä fosforesensiä. Cavor ja oppaana toimiva seleniita kulkivat minun edelläni; heidän päänsä ja jalkainsa puron puoliset piirteet näkyivät selvinä ja kirkkaan sinisinä, mutta toinen puoli, jota ei enää heiastus seinistä valaissut, suli täydellisesti pimeyteen.
Ennen pitkää huomasin lähestyttävän jotakin putousta, koska pieni valojuova katosi näkyvistä.
Seuraavassa silmänräpäyksessä olimme nähtävästi joutuneet putouksen partaalle. Loistava puro teki epäröivän polven ja syöksi sitten laidan yli. Se putosi niin syvälle, ettei sen solinaa enää pohjalta lainkaan kuulunut. Äärettömän kaukana tuolla putouksen syvyydessä kuulsi sinervä, usmainen hohto. Mutta äyräällä vallitsi synkkä pimeys. Ei näkynyt muuta kuin joku lankun tapainen, joka kallion reunalta ulottui eteenpäin, himmeni ja katosi näkyvistä. Putouksesta huohti lämmintä ilmaa ylös.
Tuokion verran me Cavorin kanssa seisoimme niin lähellä äyrästä kuin suinkin uskalsimme, kunnes opas tarttui minua käsivarteen.
Sitten hän jätti minut, meni lankkua kohti, astui sen päälle ja katsahti taaksensa. Huomattuansa meidän yhä vain tuijottavan häneen, hän kääntyi ja rupesi astumaan lankkua myöten yhtä varmasti kuin olisi kävellyt lujalla maalla. Hetken aikaa erotti vielä hänen olentonsa, sittemmin se tummeni sinerväksi haamuksi ja häipyi vihdoin silmistä.
Pieni pysäys.
— Totta tosiaan…! — virkkoi Cavor.
Toinen seleniita astui muutamia askeleita pitkin lankkua, kääntyi ympärinsä ja katseli meitä huolettomasti. Muut seleniitat olivat valmiina seuraamaan meitä. Oppaan haahmo tuli jälleen näkyviin. Hän oli tullut katsomaan, miksikä me muka emme olleet lähteneet liikkeelle.
— Mitähän tuolla takana lienee? — kysyin minä.
— Enpä voi nähdä, — vastasi Cavor.
— Emme me tästä yli pääse millään ehdoin, — sanoin minä.
— Minen voisi astua siinä kolmeakaan askelta, — arveli Cavor, — vaikka olisivat kädetkin vapaina.
Neuvottomina siinä katselimme toisiamme.
— Ne ei mahda tietää, mitä se on, kun päätä huimaa, — virkkoi Cavor.
— Meidän on ratki mahdoton astua tuota lankkua myöten.
— Minä luulen, ett'eivät ne näe samalla tapaa kuin me. Olen tarkastellut heitä. Tokkohan ne käsittävät, että tuo on pilkko pimeätä meille. Mitenkähän sen saisi heille selväksi?
— Tavalla tai toisella se pitää saada.
Näitä puhuessamme meissä kaiketikin oli jonkun verran toivoa, että seleniitat ymmärtävät meitä. Minä olin aivan varma siitä, että nyt on selitys tarpeen, nyt, jos koskaan. Mutta katsahdettuani heidän naamoihinsa, minä ymmärsin, että mahdottomia ovat mitkään selitykset. Tässäpä juuri se yhtäläisyys ei muodostanutkaan siltaa erillaisuuksien välille, niinkuin Cavor taanoin oli sanonut. No niin, minen lähde astumaan lankkua myöten, en vaikka. Minä nykäsin ranteeni irti jo hankautuneesta paulasta ja rupesin vääntämään rannetta päinvastaiseen suuntaan. Tätä tehdessäni minä seisoin lähinnä porraslankkua, mutta silloin tuli kaksi seleniitaa luokseni ja alkoivat hiljalleen työntää minua sitä kohti.
Minä puistelin kiivaasti päätäni.
— Ei menemä, — sanoin minä. — Ei tulema tolkku. Ettekö te nyt ymmärrä?
Kolmaskin seleniita rupesi auttamaan kumppalejansa. Minut pakotettiin astumaan eteenpäin.
— Nyt on minulla keino! — huusi Cavor.
Kyllä minä ne hänen keinonsa tunsin.
— Kuulkaas nyt! — kiljaisin minä seleniitoille. — Varokaa!
Kyllähän teidän kelpaa…
Minä pyörähdin ympäri ja rupesin kiroilemaan, sillä yksi noista aseellisista seleniitoista oli pistänyt minua keihäällään. Minä riuhtasin käteni irti noista tuntosarven tapaisista kourista, jotka minua pitelivät, ja käännyin keihäsniekan puoleen.
— Peiakas! — huusin minä. — Johan minä varotin sinua. Mitä tontun ainetta sinä luulet minun olevankaan, kun tuolla lailla pistelet? Jos kerrankaan vielä yrität…
Vastauksen asemesta hän tokaisi minua uudestaan.
Minä kuulin Cavorin hälytys- ja hätähuudon. Yhä silloinkin hän nähtävästi vielä luuli pääsevänsä pakinoille noitten luontokappalten kanssa.
— Kuulkaa, Bedford! — huusi hän. — Nyt minä tiedän, mitä tehdä!
Mutta tuo toinen pistos näkyi päästäneen valloilleen jonkun verran minun tympeynyttä tarmoani. Samassa katkesi yksi nivel kahleistani, ja samassa katkesi myös se harkintakin, joka tähän asti oli saanut meidät pysymään alallamme näitten täkäläisten luomain käsissä. Tässä silmänräpäyksessä ainakin viha ja vimmastus minussa kuohahti, ja minä iskin tuota keihäsniekkaa suoraan vasten kasvoja, kahleet nyrkin ympärillä…
Ja nyt tapahtui taas yksi noista inhottavista yllätyksistä, joita kuun maailma on täynnään.
Panssaroitu kourani näkyi menevän koko hänen ruumiinsa läpi. Hän särkyi… särkyi kuin mikä likörillä täytetty pehmoinen namu ikään! Hän hajosi yhdeksi läjäksi, tärskähti ja pirskahti siihen paikkaan. Näytti kuin olisin potkaissut lahoa sientä. Hänen hatara ruumiinsa se heilahti pitkän matkan päähän ja pudota mäsähti maahan. Minä hämmästyin. En olisi ikinä luullut elävää olentoa noin hataraksi. Ensi hetkessä tuntui kuin koko tapaus olisi ollut unta.
Pianpa huomasin, että tässä on täysi tosi edessä ja varsin vakavaa laatua. Niin Cavor kuin seleniitatkin näkyivät olleen aivan toimettomina siitä silmänräpäyksestä, kuin minä olin kääntynyt, siihen asti kuin seleniita makasi maassa. Kaikki olivat peräytyneet odottavaan asemaan. Tätä pysäystä kesti vielä sekunnin verran seleniitan kaaduttuakin. Jokainen tarvitsi nähtävästikin aikaa, perehtyäksensä tähän uuteen asiain tilaan. Minä puolestani, mikäli muistan, seisoin, käsi puoleksi ojennettuna, perehtymässä asiain tilaan minäkin.
— Entäs nyt? — pauhasi aivoissani — entäs nyt?
Ja sitten syntyi yleinen liikehtiminen!
Minä huomasin, että meidän täytyy päästä irti kahleistamme, mutta sitä ennen on seleniitat lyötävä pakosalle. Ja niin astuin uhmaavasti kolmea keihäsmiestä kohti. Samassa yksi heistä heitti keihäänsä minua kohti. Se singahti pääni ylitse ja putosi takanani arvatenkin syvyyteen.
Silloin minä ryntäsin kaikin voimini häntä vastaan. Hän kääntyi pakoon, mutta minä paiskasin hänet nurin, astuin hänen päällensä, luiskahdin ja kaaduin maahan. Hän näkyi kiemurtelevan minun allani.
Minä jäin istuvilleni. Kaikilla haaroin näkyi seleniitain sinertäviä selkiä: he pakenivat pimeyttä kohti. Pantuani kaikki voimani liikkeelle, minä katkasin kahleistani yhden nivelen ja sen tehtyäni väänsin irti kahleet nilkoistani. Nousin sitten pystyyn, kahleet kädessä. Toinenkin keihäs vingahti ohitseni, ja silloin hyökkäsin pimeyttä kohti sinnepäin, mistä se oli tullut. Käännyin sitten takaisin Cavoria kohti, joka seisoi kourun valossa lähellä kuilua, suonenvetoisesti askaroiden kahleittensa kimpussa ja samalla puhua paasuten jonkin joutavia hänen tehokkaasta muka keinostaan.
— Tulkaa pois! — huusin minä.
— Entäs kädet! — vastasi hän.
Huomattuaan sitten, etten minä uskalla hypätä hänen luokseen, koskapa huonosti harkittu hyppäys saattaisi lennättää minut laidan yli, hän läksi astua huojumaan minua kohti, kädet sojossa.
Minä ryhdyin heti kirvoittamaan häntä kahleista.
— Missä ne on? — ähki hän.
— Tiessään. Mutta kyllä ne palajavat ja rupeavat heittelemään keihäillään meitä, kanaljat. Minnekä päin sitä nyt mennään?
— Kourun vieritse. Tunneliin. Vai?
— Niinpä niinkin, — vastasin minä.
Hänen kätensä olivat nyt vapaat. Minä laskeusin polvilleni ja rupesin irroittamaan kahleita hänen jaloistaan. Räiskis! kuului äkkiä — en tiedä, mistä se tuli — ja tuosta sinervästä valovuosta räiskähti säkeniä ympärillemme. Kaukaa oikealta alkoi kuulua piipitystä ja vihellyksiä.
Minä nykäsin kahleet hänen jaloistaan ja annoin ne hänelle käteen.
— Lyökää näillä! — sanoin minä ja, vastausta odottamatta läksin rientämään pitkin harppauksin samaa polkua myöten, jota oli tultukin. Minussa oli ilkeä tunto siitä, että nuo hirtehiset karkaavat takaapäin minun kimppuuni. Cavor kuului hyppiä tupsahtelevan perässä.
Me juoksimme pitkin askelin. Mutta — ymmärrättehän sen — tämä juoksu, oli aivan toisellaista kuin maan päällä. Täällä maan päällä juostaessa, jalka joka harppauksen perästä koskettaa tannerta, mutta kuussa, jossa painovoima on heikompi, juoksija leijaa jonkun aikaa ilmassa, ennenkuin taas laskeutuu maahan. Kiivasta oli vauhti kyllä, mutta sittenkin saattoi joka loikkauksen aikana lukea seitsemään, mitäpä kahdeksaankin. "Nyt!" ja silloin sitä mentiin! Ja jo siinä yksikin kysymys ennätti mielessä sävähtää. "Missähän ne seleniitat nyt lienevät? Ja mitähän aikonevat? Päästäänköhän tunneliin milloinkaan? Onkohan se Cavor perässä? Vai katkaisevatko häneltä tien?" Tupsis! Nyt ollaan maassa, ja sitten uusi harppaus taas.
Minä huomasin erään seleniitan juoksevan edelläni. Hänen jalkansa liikkuivat aivan samalla tapaa kuin maan päällä juoksevan ihmisen. Minä näin hänen katsahtavan taakseen ja kuulin hänen vinkaisevan, ponnahtaessaan tieltäni pois pimeyteen. Hän näytti äskeiseltä oppaalta, mutta ihan varma en siitä ole. Seuraavan harppauksen jälkeen alkoivat toisella puolen kallioseinät astua näkyviin. Kaksi hyppäystä vielä, niin jo olin tunnelissa, jossa täytyi hyppyjä hieman hillitä, jott'ei pää kolahtaisi tunnelin matalaan lakeen. Jatkoin matkaa vielä ensimmäiseen tienkäänteesen, pysähdyin ja katsahdin taakseni. Tupin, tapin… Jo tulee Cavorkin näkyviin, loiskahdellen joka hyppäykseltä siniseen valokouruun, yhä suureten ja tulla tuhuttaen minua kohti. Siinä nyt seisoimme, toisistamme pidellen. Hetkeksi ainakin olimme päässeet vihollisistamme ja olimme nyt yksin.
Hengästyneitä olimme kumpainenkin ja puhuimme läähättäen, katkonnaisissa lauseissa.
— Te olette tärvellyt koko asian! — ähki hän.
— Joutavia! — huudahdin minä. — Tappaneethan ne olisi meidät!
— Mitäs nyt tehdään?
— Piiloon!
— Mitenkäs se olisi mahdollista?
— Tääll' on tarpeeksi pimeä.
— Mutta minne?
— Ylös jostakin noista sivuluolista.
— Entäs sitten?
— Tuumitaan.
— No niin… matkaan!
Lähdettiin liikkeelle ja tultiin ennen pitkää pimeään luolaan, joka antoi syrjään päätunnelista. Cavor kulki edellä. Epäröityään hetkisen, hän valitsi erään komeron, joka näytti turvalliselta tyyssijalta. Hän pistäysi sinne, mutta tuli heti takaisin.
— Siell' on niin pimeä, — virkkoi hän.
— Teidän sääristänne ja jaloistanne lähtee kyllä valoa. Tehän olette ihan märkä tuosta loistavasta aineesta.
— Mutta…
Äkkiä alkoi päätunnelista kuulua äänten kumua, varsinkin omituista, ikäänkuin vaskivadin räminää. Se tuntui kamalalta; olihan se kuin rajua takaa-ajoa. Me puikahdimme luolan valottomalle puolelle. Cavorin sääret valaisivat meille tietä sinne.
— Onni sentään, — läähätin minä, — että riisuivat meiltä kengät; muutoin meidät kapse kyllä pettäisi.
Me riensimme eteenpäin, varoen kolahtelemasta luolan lakeen. Jonkun ajan perästä näytti siltä, että olimme päässeet pakoon. Humu hiljeni hiljenemistään ja hälveni vihdoin kokonaan.
Minä pysähdyin ja katsahdin taakseni. Cavor kuului hyppiä laputtavan perässä. Sitten hänkin pysähtyi.
— Bedford! — kuiskasi hän. — Tuolta edestäpäin pilkottaa jotain valoa.
Minä vilkasin sinne, mutta en nähnyt ensi alussa mitään. Sitten huomasin hänen päänsä ja hartiainsa erottautuvan jotain hämärää vasten. Näin niinikään, ett'ei tuo kuulle ollut sinistä, niinkuin kaikki muu valo täällä kuun sisässä, vaan vaalean harmaata, epämääräistä, päivänvalon tapaista hohdetta. Cavor huomasi tämän erotuksen yhtä pian, jopa pikemminkin kuin minä, ja luultavasti se hänetkin täytti yhtä hurjalla toivolla.
— Bedford — sopotti hän vapisevalla äänellä. — Tuo valo… se kenties…
Hän ei rohjennut lausua ilmi toivoansa. Olimme hetken aikaa ääneti. Äkkiä minä kuulin hänen jalkainsa laputuksesta, että hän astuu tuota hämärää kohti. Minä läksin sykkivin sydämin sinnepäin minäkin.