XVI.
Näkökohtia.
Mitä kauemmas päästiin, sitä kirkkaammaksi valo kävi. Vähän ajan perästä se oli melkein yhtä kirkasta kuin fosforesensi Cavorin säärissä. Sola, jota kuljimme, alkoi laajeta luolaksi, jonka perältä tämä valo tuli. Minä huomasin jotain, joka pani sydämeni hyppimään ja hytkähtelemään.
— Cavor! — sanoin minä. — Se tulee ylhäältäpäin. Ihan varmaan se tulee ylhäältäpäin.
Sanaakaan vastaamatta hän vain joudutti kulkuansa.
Se oli ilmeisesti harmahtavaa, hopeaista valoa.
Tuokion perästä oltiin sen alapuolella. Sitä herui alas kallioseinän halkeamasta. Minä katsahdin ylös… tip! Vesipisara putosi kasvoilleni. Minä säpsähdin ja astuin syrjemmäs. Tip! Toinen pisara putosi ihan kuuluvasti kivilattialle.
— Cavor! — virkoin minä. — Jos tässä jompikumpi nostaa toisensa, niin nostettu pääsee tuohon rakoon.
— Minä nostan, — sanoi hän, kohottaen minut samassa korkealle, niinkuin minkä vauvan.
Minä ojensin käteni ylös ja sain parahiksi sormenpäillä kiinni pienestä pykälästä, jossa saatoin riippua. Valkoinen valo näytti nyt paljoa kirkkaammalta. Vedin sitten itseni ylös kahden sormen varassa varsin helposti, vaikka maan päällä painankin toistakymmentä leiviskää, tartuin vielä ylempänä olevaan kallionkyhmyyn ja nostin jalkani äskeiselle pykälälle. Ojensin käteni ja kopeloin kallion päällystää sormillani: rako laajeni ylöspäin.
— Kyllä tänne pääsee — sanoin minä Cavorille. — Voitteko hypätä kiinni käteeni, jos kurotan sen teille?
Ponnistin nyt itseni kallioseinäin väliin, samalla nojaten polveni ja jalkani pykälää vasten, ja ojensin käteni alas. Minä en voinut nähdä Cavoria, mutta kuulin kolinan hänen liikkeistään, kun hän valmistelihe hyppäämään. Läiskis! Ja tuossa hän riippui kädessäni, keveänä kuin kissanpoika! Hinasin hänet sitten ylös, kunnes hänkin sai kiinni pykälästä eikä enää tarvinnut minun apuani.
— Helkkuna! — arvelin minä. — Täällä sitä kelpais vuorimieheksi ken hyvänsä!
Ja nyt läksin kiipeämään ylemmäs täydellä todenteolla. Kiivettyäni muutaman minutin, minä vilkasin ylös. Halkeama aukeni aukenemistaan, valo kävi yhä kirkkaammaksi. Mutta…
Ei se päivänvaloa sittenkään ollut!
Seuraavassa silmänräpäyksessä minä näin, mitä se on, ja olin epätoivossa vähällä lyödä pääni kallioon, sillä se, minkä näin, ei ollut muuta kuin säännötön, viettävä aukio, ja sen kaltevalla pohjalla kokonainen metsä pieniä suiponmuotoisia sieniä, joista jokainen uljaasti hehkui hopeaisessa valossa. Tuokion verran minä tuijottelin tuota lempeätä säteilyä, mutta sitten hyppäsin ylös keskelle noita kasveja. Nykäsin niitä maasta puolenkymmentä ja viskasin kalliota vasten; istahdin sitten ja nauroin katkerasti, kun Cavorin punakat kasvot tulivat näkyviin.
— Se on tuota fosforesensiä taaskin, — lausuin minä. Niin, mikäpäs hätä meidän tässä? Painakaa puuta ja olkaa kuin kotonanne.
Hän rupesi äittelemään meitä kohdanneesta pettymyksestä, minä viskelemään yhä enemmän sieniä alas rotkoon.
— Luulin päivänvaloksi, — virkkoi hän.
— Vai päivänvaloksi! — huudahdin minä. — Aamunkoitot, auringonlaskut, kirkkaat taivaat ja pilviset säät… tokko semmoista enää milloinkaan saamme nähdä?
Tätä puhuessani tuntui kuin eteeni aukenisi pieni kuva meidän omasta maailmastamme, vähäinen, valoisa, kirkas, niinkuin takalikko eräissä italialaisissa maisemissa.
Vaihteleiva taivas, ja vaihteleiva meri, ja kukkulat, ja vihannoivat puut, ja kaupungit, ja kylät auringon paisteessa. Aatelkaas kosteata kattoa mailleen menemään auringon valossa, Cavor! Aatelkaas akkunoita lännen puolella!
Hän ei puhunut mitään.
— Täällä — jatkoin minä — täällä sitä nyt saa penkoa, tässä kaameassa maailmassa, joka ei oikeastaan mikään maailma olekaan… mustetta huljuttava valtameri jossain hirvittävän syvällä synkissä uumenissa, ja ulkona helteinen pouta ja yön hiljaisuus. Ja sitten kaikki nuo luomat, jotka meitä parastaikaa takaa ajavat, petomaiset nokka-ihmiset, turilas-ihmiset, painajaisen sikiöt! Ja… he ovat sittenkin oikeassa! Mitäs varten me paiskiloimme heitä mäsäksi ja häiritsemme heidän rauhaansa? Mikäli me ymmärrämme, on koko planetta jo meidän jäljillämme. Kenties jo minutin perästä kuuluu heidän vikinänsä ja reuhunsa. Mitäs nyt tehdään? Minne tästä mennään? Täällä on meidän yhtä hauska vetelehtiä kuin Jamrashin käärmetten, jotka ovat päässeet irti jossain Surbitonin huvilassa.
— Se oli teidän syynne, — sanoi Cavor.
— Minunko? — huudahdin minä. — Hyväinen aika!
— Minulla oli keino.
— Minä annan palttua teidän keinoillenne.
— Jos olisimme kieltäyneet liikkumasta…
— Vaikka keihäilläkin sohittiin?
— Vaikka. Ne olis kantaneet meidät.
— Lankkuako myöten?
— Niin. Niiden olis täytynyt kantaa meidät toiselle puolelle.
— Kernaammin olisi kärpänen saanut kantaa minut huoneen lakea myöten.
— Hyvät ihmiset!
Minä rupesin jälleen lyömään sieniä maahan. Mutta tuota tehdessäni huomasin äkkiä jotain, josta itsekin hämmästyin.
— Cavor! — lausuin minä. — Nämä kahleethan ovat kultaa!
Hän istui syvissä mietteissä, käsi poskellaan. Verkalleen hän käänsi päätänsä ja katsoa tuijotti ensin minuun ja sitten, kun olin toistamiseen lausunut mielipiteeni, kahleisinsa, jotka hän oli kiertänyt oikean kätensä ympärille.
— Niin onkin, — virkkoi hän; — niin onkin.
Mielenkiinto, joka hetkeksi oli elähtänyt hänen kasvoillaan, katosi pian jälleen, ja mies vaipui taas entisiin mietteisinsä. Minä kummastelin jonkun aikaa sitä, miksikä minä nyt vasta olin huomannut, mitä ainetta kahleet ovat, mutta muistin sitten, että metallihan oli sinisessä valossa näyttänyt aivan toisellaiselta. Ja tämä keksintö synnytti minussa kokonaisen sarjallisen ajatuksia, jotka veivät minut hyvin kauas. Minä unohdin kokonaan kysyneeni vastikään, mitä muka meillä on täällä tekemistä. Kultaa…
Cavor katkasi äänettömyyden.
— Meillä on minun mielestäni kaksi mahdollisuutta edessämme, — lausui hän.
— Antaas kuulla.
— Ensimmäinen: me koetamme raivata itsellemme tien ulos — vaikkapa taistellenkin, jos tarvis vaatii, — ja käymme etsimään palloa, kunnes sen löydämme tahi yön pakkanen meidät tappaa. Toinen:…
Hän pysähtyi.
No niin? — kysyin minä, vaikka kyllä tiesin, mitä nyt tulee.
— Toinen on se, että vielä kerran koetamme saada heidät jollain tavoin ymmärtämään meitä.
— Minä puolestani kannatan ensimmäistä.
— Minua se epäilyttää.
— Minua ei.
— Katsokaas, — puheli Cavor. — Minun mielestäni me emme saa tuomita seleniitoja sen mukaan, mitä tähän asti olemme nähneet. Heidän keskusmaailmansa, heidän sivistynyt maailmansa on kaiketikin kaukana alhaalla, syvemmissä onkaloissa meren rannalla. Tämä päällimmäinen kuoriseutu on vain ulkopalstoja, laidunmaita. Niin minä ainakin luulen. Meidän näkemämme seleniitat ovat vain jotain sellaista kuin karjanpaimenet ja koneenlämmittäjät. Tuo keihäitten käyttäminen ne ovat karjan tutkaimia kaiketikin; — tuo vailinainen mielikuvitus, kun luulivat meidän pystyvän tekemään kaikkea sellaista, mitä hekin; tuo ilmeisesti raakamainen kohtelu… kaikki tuo näkyy viittaavan siihen. Mutta jos me kärsivällisesti kestäisimme…
— Astua kuuden tuuman lankkua myöten pohjattoman kuilun yli, sitä ei kestäisi meistä kumpikaan.
— Ei maar, mutta sitten…
— Siitä ei tule mitään.
Hän keksi nyt uusia mahdollisuuksia.
— No niin, — puhui hän, — otaksutaanpa, että me löydämme jonkun komeron, jossa voimme puolustautua noita renkejä ja päiväläisiä vastaan. Jos, esimerkiksi, kestäisimme sillä tapaa viikon päivät, silloin on varsin todennäköistä, että sanoma meistä on ennättänyt alas älykkäämpäin osastojen asustamiin, väkirikkaampiin seutuihin…
— Jos niitä on.
— Täytyy olla, sillä mistäs nämä jättiläismäiset koneet olisivat peräisin?
— Saattaa olla niinkin, mutta tämä teidän nyt esittämänne mahdollisuus on pahin kaikista.
— Meidän sopisi tehdä merkkejä kallioseiniin.
— Mistäpäs sen tietää, näkisivätkö heidän silmänsä noita merkkejä?
— Jos hakkais ne kallioon…
— Se käy kyllä laatuun.
Ajatukseni saivat uuden suunnan.
— Ettehän — virkoin minä — ettehän te toki luule, että seleniitat ovat aivan äärettömän monta kertaa viisaammat ihmisiä?
— Arvatenkin ne tietävät koko joukon enemmän kuin ihmiset, ainakin koko joukon toisellaisia asioita.
— Niin, mutta… — epäröin minä, — mutta myöntäkää, Cavor, että te olette jotensakin omituinen mies.
— Kuinka niin?
— Niinpä vain… te olette tuommoinen yksinäinen olento, ja sellainen olette aina ollutkin. Te ette ole ollut naimisissa.
— Enkä tahdo ollakaan. Mutta miksikäs…
— Ja eihän teistä ole tullut sen rikkaampaa miestä kuin olette toivonutkaan?
— En ole toivonutkaan.
— Tietoja vain olette tonkinut?
— No niin, onhan joku määrä tiedonhalua varsin luonnollista…
— Teidän mielestänne. Siinäpä se on. Te luulette, että jokaisen tekee mieli tietoja. Muistan kysyneeni teiltä kerran, miksikä te niin paljon vaivaa ja puuhaa noissa tutkimuksissanne näette. Silloin te vastasitte tahtovanne saada nimenne perään tuon F. R. S. ja toivovanne, että sen teidän aineenne nimeksi tulisi cavoriiti, ja sen semmoista. Tiesittehän te vallan hyvin, ettei se teidän päämääränne ollut, mutta minun kysymykseni tuli teille niin odottamatta, että te tahdoitte välttämättömästi ilmaista edes jonkun vaikuttimen. Itse asiassa te teitte tutkimuksia siitä syystä, että teidän täytyi niin tehdä. Siinä koko juttu.
— Kenties…
— Sellaista ei tapaa yhdessä edes miljonastakaan. Useimmat ihmiset halajavat… no niin, kaikenlaista, mutta harvapa se tietoja pelkän tiedon vuoksi halajaa. Minä en ainakaan, se on varma. Kyllähän nuo seleniitat näkyvät olevan puuhaavaa ja toimekasta väkeä, mutta mistä te tiedätte, että älykkäimmätkään heistä välittäisivät meistä tai meidän maailmastamme? En usko heidän edes tietävänkään, että meilläkin on oma maailma. Yön aikana he eivät milloinkaan tule ulos, sillä he paleltuisivat kuolijaiksi. Tuskin he ovat milloinkaan nähneet muuta taivaankappaletta kuin polttavan auringon. Mistä he siis tietäisivät, että muuta maailmaa onkaan? Ja mitä he sillä tiedolla tekisivät? Ja vaikkapa olisivat nähneetkin moniaan tähden tuikahtavan, vaikkapa itse maankin sirpin loistavan, niin mitä sitten? Mitäpä vainenkaan planetan sisäosissa elävät ihmiset vaivaisivat itseänsä moisilla huomioilla? Ei ihmisetkään sellaisista olisi välittäneet, ellei olisi vuoden-aikoja ja merikulkua, saatikka sitten kuun asukkaat!…
— No niin, — jatkoin minä, — aatelkaa, että täällä on joitakuita filosofeja, samallaisia kuin te. Ne ne juuri ovat sellaisia seleniitoja, jotka eivät milloinkaan saa tietää meidän olemassa-olostamme. Kuvailkaa mielessänne, että joku seleniita olisi tulla tuhahtanut maan päälle, teidän ollessanne Lympnessä. Tehän olisitte ollut koko maailmassa viimeinen, joka olisi kuullut siitä puhuttavan, sillä tehän ette milloinkaan lue sanomalehtiä! Asianhaarat ovat siis asettuneet teitä vastaan. Ja juuri näitä asianhaaroja saamme kiittää siitä, että nyt istumme tässä tyhjää toimittamassa sillä välin kuin aika rientää käsistä. Pinteessä ollaan kuin ollaankin, uskokaa pois. Tänne sitä tultiin ilman aseita, pallo on kadotettu, ruokaa ei ole, seleniitain näkyviin on astuttu ja saatu ne pitämään meitä kummallisina, väkevinä, vaarallisina eläiminä. Ja elleivät nämä seleniitat ole ihan ilmeisiä hulluja, niin tottahan lähtevät liikkeelle ja ajavat meitä takaa, kunnes saavuttavat, ja saavutettuaan he koettavat ottaa meidät kiinni ja elleivät saa, niin tappavat meidät, ja sen pituinen se. Jos saavat meidät kiinni, niin jonkun väärinkäsityksen kautta he meidät sittenkin hengiltä ottavat. Ja kun meistä on loppu tehty, silloin he käyvät tarkastelemaan, mitähän nuo muka lienevät olleetkaan, mutta sivu suusta meiltä se lysti menee.
— Jatkakaa vain.
— Ja toiselta puolen: tääll' on kultaa kaikkialla kuin valurautaa siellä kotona. Jos vain saatais sitä jonkun verran mukaan ja löydettäis pallo, ennenkuin ne sen löytävät ja mukaansa ottavat, niin…
— Niin mitä?
— Niin saatais asiat lujemmalle pohjalle. Tultais takaisin suuremmassa pallossa, pyssyt matkassa.
— Hyvä isä! — huudahti Cavor, niinkuin olisi kuullut hyvinkin hirmuisen asian.
Minä heitin halkeamaan jälleen yhden loistavan sienen.
— Katsokaas, Cavor, — lausuin minä, — minulla on joka tapauksessa puolet ääniä tässä yrityksessä, ja se kysyy käytännöllistä miestä. Minä olen käytännöllinen mies, te ette. Minä en aio enää hyökätä seleniitain kimppuun enkä turvautua geometrillisiinkään kuvioihin, jos suinkin muutoin toimeen tullaan… Siinä se. Tulkaa toiste tänne. Jättäkää nyt sikseen kaikki salaperäiset asiat tai ainakin suurin osa niitä. Ja mennään nyt.
Cavor miettimään.
— Minun olisi pitänyt tulla kuuhun yksinäni, — virkkoi hän.
— Nyt on kysymys — sanoin minä, — mitenkä päästä pallon luokse.
Hetken aikaa istuimme ääneti, polveansa silitellen kumpainenkin.
Vihdoin hän näkyi taipuvan minun ehdotukseeni.
— Kyllä täällä, — puheli hän — sentään yksi ja toinen asia selvenee. Ilmeistähän on, että auringon ollessa tällä puolen kuuta, ilmaa tulee tämän sieniplanetan pimeältä puolen tänne. Ilma ainakin tällä puolen laajenee ja uutta puhaltaa kuun uumenista kraatereihin… No niin, täällähän vetää.
— Vetää.
— Ja se tietää, ettei tämä osa ole mikään kuollut ääri. Tuonnepäin tämä halkeama arvatenkin jatkuu, yhä ylemmäs. Tuulenhenki käy ylöspäin; sinne siis meillä matka. Jos siellä kohdataan joku torvi tai muu kouru, niin ensinnäkin päästään pois näistä käytävistä, missä meitä ajetaan takaa, ja…
— Entäs, jos kouru on kovin ahdas?
— Sitten käännytään takaisin.
— St! — sanoin minä äkisti. — Mikäs se oli?
Me kuuntelemaan. Ensi alussa se oli epäselvää murinaa, ja sitten erotti vaskiastian räminää.
— Ne luulevat meitä kaiketi kuunvasikoiksi, — virkoin minä. — Sitä me muka säikähdetään.
— Ne tulevat tuota käytävää myöten — sanoi Cavor.
— Arvatenkin.
— Halkeamaan he eivät ymmärrä poiketa. Ohi menevät.
Minä kuuntelin hetken aikaa.
— Tällä kertaa — kuiskasin minä, — tällä kertaa niillä on aseita mukanaan luultavastikin.
Mutta äkkiä minä kavahdin pystyyn.
— Taivaat, Cavor! — huudahdin minä. — Nyt ne näkee ne sienet, joita minä olen heittänyt alas! Nyt ne…
Lause jäi minulta kesken. Minä pyörähdin ja hyppäsin sienten latvain yli onkalon ylimmäiseen päähän. Siellä näin halkeaman nousevan ylöspäin ja kapeana kouruna kohoavan synkkään pimeyteen. Olin juuri ryhtymässä kiipeämään, mutta käännyin takaisin.
— Mitäs nyt? — kysäisi Cavor.
— Astukaa te eteenpäin vain! — sanoin minä, menin hiukan takaisin päin ja nykäsin maasta kaksi hohtavaa sientä. Toisen pistin flanellipuseroni rintataskuun, niin että näkisin sen valossa kiivetä, ja toisen annoin Cavorille. Seleniitain melu kuului jo läheltä halkeaman suuta. Lienee heistä sentään kiipeäminen näyttänyt vaikealta, vai lienevätkö epäröineet nousta siihen, peljäten meidän kukaties tekevän vastarintaa. Oli miten oli, se lohduttava tieto meidät ainakin valtasi, että meissä, toisen planetan lapsissa, on enemmän lihasvoimia. Seuraavassa silmänräpäyksessä minä jo olin huikein voimin kiipemässä ylös, oppainani Cavorin siniseltä hohtavat kantapäät.