KUUDES LUKU.

New York taistelutantereena.

New York oli saksalaisten hyökkäyksen aikaan suurin, rikkain, monessa suhteessa loistavin ja muutamissa suhteissa turmeltunein kaupunki, mitä maailmassa milloinkaan on ollut. Siinä luonnontieteiden ja kauppa-aikakauden kaupunki oli kehittynyt korkeimpaan muotoonsa, siinä tämän ajan suuruus, valta, häikäilemätön anarkistinen yritteliäisyys ja yhteiskunnallinen hajaantuminen ilmenivät silmiinpistävämmin ja perinpohjaisemmin kuin muualla. Lontoolta se oli jo kauan sitten riistänyt uudenaikaisen Babylonin kunnian, se oli maailman raha-asiain, maailmankaupan ja maailman huvittelun keskusta, ja ihmiset vertasivat sitä muinaisajan profeettain apokalyptisiin kaupunkeihin. Se imi itseensä kokonaisen maanosan varallisuuden, kuten Rooma kerran oli niellyt Välimeren maiden ja Babylon idän rikkaudet. Sen kaduilla tapasi äärimmäistä komeutta ja kurjuutta, sivistystä ja sekasortoa. Toisessa osassa kohosi valojen ja liekkien ja kukkien reunustamia marmoripalatseja, näyttäen sen ihmeellisessä iltahämärässä sanomattoman kauniilta; toisessa synkkä ja uhkaava monikielinen väestö nääntyi äärettömässä ahdingossa, kuhisten luolissaan ja karjatarha-asumuksissaan, hallituksesta välittämättä ja hallituksen tietämättä. Sen paheissa, sen rikoksissa, sen lainsäädännössä, kaikkialla ilmeni julma ja hirvittävä tarmokkuus ja, kuten keskiajan Italian suurissa kaupungeissa, senkin pimeillä kaduilla raivosi yksityinen sota.

Manhattansaaren omituinen muoto — se kun oli molemmin puolin veden kaulaama ja tarjosi laajentumiselle tilaa vain kapealla pohjoiseen ulottuvalla kaistaleella — houkutteli ensin New Yorkin arkkitehdit suosimaan korkeita rakennuksia. Heillä oli yllin kyllin käytettävänään rahaa, aineksia ja työtä, vain tilasta oli puute. Alussa he senvuoksi rakensivat korkealle pakosta. Mutta siten keksittiin kokonainen uusi maailma rakennustaiteellista kauneutta, ihania ylöspäin kohoavia viivoja, ja kauan sen jälkeen, kuin keskustaan ahtautuminen oli tehty tarpeettomaksi rakentamalla vedenalaisia tunneleita, neljä suunnatonta siltaa Hudsonjoen itäisen haaran yli ja kymmenkunta yksiraiteista sähköraitiotietä itään ja länteen päin, jatkettiin yhä vaan ylöspäin pyrkimistä. New York ja sen loistelias rahaylimystö muistuttivat monessa suhteessa Venetsiaa, esimerkiksi taiteellisessa komeudessa, tavattoman pontevassa valtiollisessa toiminnassa, ylivaltiudessa merenkulun ja kaupan alalla. Mutta velttoon ja sekasortoiseen sisäiseen hallintoonsa nähden se oli oma itsensä; siinä oli laajoja alueita, joissa laille ei annettu mitään arvoa ja kansalais-sota raivosi keskellä katuja, siinä oli pahantekijäin turvapaikkoja, joihin poliisi ei milloinkaan tunkeutunut. Se oli etnologinen koste. Sen satamassa liehui kaikkien kansakuntain lippuja, ja suurimmillaan ollessaan sen kautta suuntautuva matkustajavirta nousi noin kahteen miljoonaan henkeen vuodessa. Europalle se oli Amerikka, Amerikalle maapallon portti. Mutta New Yorkin kuvaaminen olisi samaa kuin maailman sosiaalisen historian kirjoittaminen. Pyhimyksiä ja marttyyrejä, haaveilijoita ja roistoja, tuhansien rotujen ja uskontojen traditsionit oli tarpeen sen muodostumiseksi, vilisi ja tungeskeli sen kaduilla. Ja kaiken tämän erilaisista ihmisistä ja tarkoitusperistä muodostuneen sekasorron yllä liehui tuo omituinen tähtilippu, joka kuvasi samalla elämän jalointa ja vähimmän jalointa seikkaa, toiselta puolen vapautta ja toiselta puolen alhaista kateutta, jota itsekäs yksilö tuntee valtion yhteistä tarkoitusperää kohtaan.

New York oli monen miespolven ajan pitänyt sotaa pelkästään sellaisena ilmiönä, joka tapahtui jossain kaukana, vaikutti hintoihin ja toimitti sanomalehdille kiihottavia otsakkeita sekä kuvia. New Yorkin asukkaat tunsivat kenties vieläkin varmemmin kuin englantilaiset, että sota heidän omassa maassaan oli mahdottomuus. He tunsivat itsensä yhtä turvallisiksi kuin katsojat härkätaistelussa; he saattoivat ehkä menettää rahaa tuloksen johdosta, mutta siinä olikin kaikki. Ja tavallisten amerikkalaisten käsitykset sodasta olivat peräisin menneiden aikojen rajoitetuista, värikkäistä, seikkailurikkaista taisteluista. He näkivät sen kuten historiankin sateenkaaren väreissä väikkyvän usvan läpi, desinfisioituna; se oli tehty hyvänhajuiseksi ja kaikki oleelliset julmuudet hienotuntoisesti peitetty piiloon. He olivat taipuvaisia ajattelemaan, että siinä oli jotain jalostavaa, ja huokaillen pahoittelemaan, etteivät enää saaneet sitä itse kokea. He lukivat mielenkiinnolla, melkeinpä ahnaasti, uusista tykeistään, suunnattomista ja yhä suunnattomammista panssarilaivoistaan, uskomattomista ja yhä uskomattomammista räjähdysaineistaan, mutta milloinkaan ei heidän mieleensä juolahtanutkaan, mitä nämä hirvittävät hävitysvälineet saattoivat merkitä heidän omalle elämälleen. Mikäli sen ajan kirjallisuudesta voi päättää, ne eivät heidän mielestään merkinneet heidän omalle elämälleen yhtään mitään. He ajattelivat, että Amerikka oli suojassa kaikkien pommikasojensa keskellä. He hurrasivat lipulle tottumuksesta ja perinnäisen tavan vuoksi, he halveksivat muita kansoja, ja milloin hyvänsä sattui kansainvälisiä selkkauksia, he olivat kiihkeitä isänmaanystäviä, s.o. moittivat ankarasti jokaista oman maan politikoitsijaa, joka ei uhkaillut vastapuoluetta ja kohdellut sitä taipumattoman tylysti. He ärhentelivät Aasialle, ärhentelivät Saksalle ja vielä enemmän Englannille, niin että emämaan ja sen suuren tyttären välejä verrattiin sen ajan pilakuvissa tavallisesti tohvelisankarin ja pahanilkisen nuoren vaimonsuhteeseen. Muuten he hommailivat kaikki työssään ja huvituksissaan, ikäänkuin sota olisi kuollut sukupuuttoon muinaisajan hirviöiden kera…

Ja sitten sota tupsahti maailmaan, joka kaikessa rauhassa mietiskeli enimmäkseen varustautumista ja räjähdysaineiden kehittämistä. Hämmästyneinä huomattiin, että tykit laukesivatkin, että tulenarat ainesröykkiöt lopultakin leimusivat kautta kaiken maailman.

Sodan äkillinen tulo vaikutti New Yorkissa ensin sen, että tavallinen kiihkeys yltyi entistä suuremmaksi.

Sanomalehdet ja aikakauskirjat, jotka ravitsivat amerikkalaisten henkeä — sillä kirjat olivat tässä kärsimättömässä maanosassa muuttuneet yksinomaan kokoojain harrastusten aiheiksi — olivat heti tulvillaan sotakuvia ja otsakkeita, jotka kohosivat rakettien tavoin ja räjähtivät kuin pommit. New Yorkin kaduilla kamppailevaan normaaliseen tarmoon liittyi hituinen sotakuumetta. Varsinkin päivällisaikaan kerääntyi Madisonaukiolle Farragutin muistopatsaan ympärille suuria väkijoukkoja kuuntelemaan isänmaallisia puheita ja hurraamaan niille, ja todellinen kulkutaudin kaltainen kiihko käyttää nutun rintamuksessa pieniä lippuja ja sotamerkkejä valtasi ne suuret laumat nopeasti kulkevia nuoria ihmisiä, jotka aamuisin virtasivat New Yorkiin junilla ja raitiovaunuilla työtä tekemään, palatakseen jälleen kotiin viiden ja seitsemän välissä iltapuolella. Olipa kerrassaan vaarallista olla käyttämättä sotamerkkiä. Sen ajan suurissa huvitteluhuoneustoissa annettiin kaikille esityksille isänmaallinen leima, niissä puhkesi esille hurja innostus, väkevät miehet itkivät nähdessään baletin kohottavan kansallislipun liehumaan, ja erityiset valonheittäjät ja juhlatulitukset hämmästyttivät suojelusenkeleitä. Kirkoissa kansallinen innostus kajahti vakavammassa äänilajissa ja hitaammassa tahdissa, ja Hudsonjoella toimitetut ilma- ja merisota valmistukset kärsivät suurta haittaa lukuisista huviretkeilijöistä, jotka avuliaasti hurraten tungeskelivat laivoillaan niiden ympärillä. Ampuma-aseita meni suunnattomasti kaupaksi, ja moni ylen hermostunut kansalainen kevensi sydäntään panemalla kaduilla toimeen suuremmassa tai vähemmässä määrin sankarillisia, vaarallisia ja kansallisluontoisia ilotulituksia. Pienet lasten ilmapallot pitkine rihmoineen tuottivat aikamoista haittaa Central Parkissa käveleville. Ja suunnattoman kiihtymyksen vallitessa New Yorkin valtion lainsäätäjäkunta hyväksyi keskeytymättömässä istunnossa, poiketen jalomielisesti säännöistä ja ennakkotapauksista, molemmissa huoneissa kauan kiistellyn ehdotuksen yleisestä asevelvollisuudesta.

Amerikkalaisen luonteen moittijat ovat taipuvaisia arvelemaan, että aina saksalaisten varsinaiseen hyökkäykseen asti New Yorkin väestö otti sodan liian suuressa määrin siltä kannalta, kuin se olisi ollut valtiollinen mielenosoitus. Mitäpä haittaa, he väittävät, saksalaisille tai japanilaisille sotatoimille voitiin tuottaa sotamerkeillä, pienillä lipuilla, tulituksilla ja lauluilla? He unohtavat, että sellaisissa sodankäyntioloissa, jotka tiede vuosisadan kuluessa oli luonut, siviiliväestö ei voinut tuottaa minkäänlaista suurta vahinkoa viholliselle ja ettei sillä siis ollut mitään syytä menetellä toisin. Lukumäärä ei enää merkinnyt sodassa samaa kuin ennen, ne ajat olivat jo ikipäiviksi ohitse, jolloin nopealiikkeinen jalkaväki ratkaisi taistelut. Sota oli tullut seikaksi, jossa koneisto, erikoisharjoitus ja -taito olivat kaikki kaikessa; se oli muuttunut epädemokraattiseksi. Ja sanottakoon kansan yleisestä kiihtymyksestä mitä tahansa, ei käy kuitenkaan kieltäminen, että Yhdysvaltain hallitus toimi jäntevästi, sekä tiedettä että mielikuvitusta hyväkseen käyttämällä, kun maahan aivan odottamatta hyökkäsi aseellinen vihollisvoima. Diplomaattiseen asemaan nähden se tuli aivan yllätetyksi, ja sen laitokset ilmalaivaston rakentamiseksi olivat kerrassaan naurettavat saksalaisten suunnattomiin leireihin verrattuina. Siitä huolimatta se ryhtyi heti työhön osoittaakseen, ettei se henki ollut kuollut, joka oli luonut Monitorin ja etelävaltioiden vedenalaiset vuonna 1864. Lähellä West Pointia sijaitsevan ilmapurjehdusleirin päällikkönä oli Cabot Sinclair, ja hän uhrasi vain hetkisen tehontavoitteluun, joka tuona kansanvaltaisena aikana oli niin yleistä. "Me olemme valinneet hautakirjoituksemme", hän sanoi eräälle haastattelijalle, "ja se on: 'He tekivät voitavansa.' Suorikaa nyt tiehenne!"

Omituista on se, että kaikki tekivät voitavansa; ei tunneta ainoatakaan poikkeusta. Heidän ainoa puutteensa oli todellakin vain tyylin puute.

Historiallisessa suhteessa tämän sodan huomattavimpia piirteitä oli se seikka, että Washingtonin viranomaiset pitivät ilmalaiva-puuhansa aivan salassa; samalla se osoitti, ettei sodankäyntiin ensinkään tarvittu demokraattista kannatusta. He eivät välittäneet ilmaista yleisölle ainoatakaan toimenpidettään, eivätpä suvainneet puhua edes kongressillekaan. Jokainen tiedustelu tukahutettiin. Presidentti ja valtiosihteerit kävivät sotaa kerrassaan itsevaltaiseen tapaan. Sen verran he vain ryhtyivät julkisesti toimimaan, että koettivat estää ketään puuhaamasta jonkun erikoisen paikan puolustamiseksi. He tajusivat, että helposti kiihtyvä ja älykäs yleisö tuottaisi suuren vaaran ilmasodassa, jos se rupeisi vaatimaan paikallisia ilmalaivoja ja aeroplaaneja paikallisia etuja puoltamaan. Tämä saattoi heidän oloissaan aiheuttaa sen, että voimat hajaantuisivat. Sitä he varsinkin pelkäsivät, että heidät pakotettaisiin New Yorkin puolustamiseksi ryhtymään liian aikaisin toimimaan. Profeetan kaukonäköisyydellä he havaitsivat saksalaisten tavoittelevan juuri tätä erikoista etua. Sen vuoksi he koettivat kaikin voimin kohdistaa kansan huomiota puolustustykistöön ja kääntää sen ajatukset kokonaan ilmataistelusta. Todellisten valmistustensa naamiona he käyttivät varsin silmiinpistäviä puuhia. Washingtonissa oli aimo varasto laivatykkejä, ja ne jaettiin nopeasti ja sanomalehdistön suosiollisella avulla erittäin huomiotaherättävästi itärannikon kaupunkeihin. Ne sijoitettiin enimmäkseen kukkuloille uhattujen väestökeskustain ympärille. Mutta tämä tykistö ei ollut vielä läheskään kokonaan käyttökunnossa, kun saksalainen ilmalaivasta saapui New Yorkiin. Ja kun se tapahtui, maailmankaupungin kaduilla tungeskeleva yleisö ahmi sanomalehdistään ihmeellisiä ja ihmeellisesti kuvitettuja selontekoja asioista sellaisista kuin:

SALAMA-SALAISUUS.

Iäkäs tiedemies keksinyt sähkötykin, joka tuhoo ilmalaivan miehistön lennättämällä salaman ylöspäin. Washington tilaa viisi sataa. Sota-asiain sihteeri Lodge on haltioissaan. Arvelee niillä leikattavan saksalaisten siivet. Presidentti kehuu julkisesti tätä sattuvaa sutkausta.

Saksan ilmalaivasto ennätti New Yorkiin ennen, kuin sinne saapui tieto amerikkalaisen merilaivaston tuhosta. Se tuli perille myöhään iltapäivällä, ja ensinnä se huomattiin Ocean Grovesta ja Long Branchista, kun se ilmestyi nopsasti etelän puolelta ja suuntasi kulkunsa luoteeseen. Lippulaiva lensi melkein suoraan Sandy Hookin tulliaseman ylitse, kohoten tällöin nopeasti, ja muutaman minuutin kuluttua Staten saaren tykit saattoivat koko kaupungin tärisemään.

Useita näistä tykeistä hoidettiin erinomaisen hyvin. Eräs lennätti viiden engl. peninkulman päähän ja kuuden tuhannen jalan nousulla pommin, joka räjähti niin lähellä Vaterlandia, että muuan sirpale särki akkunaruudun prinssin hytistä. Tämä äkillinen räjähdys sai Bertin vetämään päänsä sisään yhtä sukkelasti kuin säikähtynyt kilpikonna. Koko ilmalaivasto kohosi heti jyrkästi noin kahdentoista tuhannen jalan korkeuteen ja kulki siten vaurioitta voimattomiksi käyneiden tykkien ylitse. Lentäessään ilmalaivat järjestyivät laakean V:n muotoon, jonka kärki oli suunnattu kaupunkia kohti. Sen yläpuolelle ennätettyään nuo hirviöt jäivät paikoilleen, riippuen suunnattomina ja ihmeellisinä iltavalaistuksessa, ylevän välinpitämättöminä siitä, että niiden alapuolella silloin tällöin leimahtaen räjähti raketteja ja pommeja.

Molemmin puolin syvennyttiin tarkasteluun. Naivi ihmisluonto vei hetkeksi voiton sotaisuudesta; alhaalla olevien miljoonain ja ylhäällä leijuvien tuhansien mielenkiinto oli yhtä silmiinpistävä. Ilta oli odottamattoman ihana — ainoastaan jokunen ohut tasainen pilvikaistale himmensi taivaankannen kirkkautta. Tuuli oli tauonnut, luonnossa vallitsi ääretön rauha ja hiljaisuus. Etäisten tykkien kumea jyske ja vaarattomat raketit, jotka räjähtivät pilvien tasalla, tuntuivat tarkoittavan tuhoa ja väkivaltaa, hirmutekoja ja kukistamista yhtä vähän kuin laivastokatselmuksessa ammuttu tervehdyslaukaus. Jokaisella edullisella paikalla kuhisi katsojia, niitä oli kasoittain pilvenpiirtäjäin katoilla, aukioilla, lauttapursissa, jokaisessa sopivassa kadunristeyksessä; rantalaiturit ja Battery puisto olivat mustanaan väkeä, ja jokaisella Central puiston ja rantaviertotien aukealla kohdalla oli oma erikoinen yleisönsä, vaihdellen aina lähimpien katujen asutuksen mukaan. Myöskin suurille silloille oli ahtautunut kansaa sulkien ne kokonaan liikenteeltä. Kaikkialla olivat kauppiaat jättäneet myymälänsä, miehet työnsä, vaimot ja lapset kotinsa lähtien tuota ihmettä katsomaan.

"Se vie voiton sanomalehdistä", he selittivät.

Ja ylhäällä moni ilmalaivastolainen tuijotteli yhtä ihmeissään. Ei yksikään kaupunki maailmassa ole konsanaan ollut asemaltaan niin oivallinen kuin New York merineen, jokineen ja kukkuloineen, ei yksikään ole ollut niin ihmeteltävän sovelias tuomaan esiin sitä suuremmoista vaikutusta, minkä korkeat rakennukset, mahtavat sillat, yksiraiteiset ilmaradat ja muut insinööritieteen suurtyöt saavat aikaan. Sen rinnalla olivat Lontoo, Pariisi ja Berliini muodottomia, matalia kasaumia. Sen satama ulottui, kuten Venetsiankin, aina sen sydämeen asti, ja se oli Venetsian tavoin silmiinpistävä, draamallinen ja ylväs. Ylhäältä katsottuna siinä vilisi ryömiviä junia ja raitiovaunuja, ja tuhansin paikoin tuikahti jo esiin väräjäviä valoja. New York oli sinä iltana kerrassaan edukseen, se näytti suuremmoiselta.

"Herra jumala, mikä suunnaton pesä!" sanoi Bert.

Se oli niin suuri ja kokonaisvaikutus oli niin rauhallisen valtaava, että tuntui peräti järjettömältä ryhtyä sotimaan sitä vastaan; se tuntui melkein samalta, kuin olisi ruvennut piirittämään Kansallismuseota tai hyökännyt sotatappara kädessä jonkun ravintolan ruokailuhuoneessa istuvien kunniallisten ihmisten kimppuun. Se oli kokonaisuudessaan niin laaja, niin yhtenäinen, niin arkaluontoisen suunnaton, että sen saattaminen sotatilaan oli samaa kuin sorkkaraudan työntäminen kellon koneistoon. Ja tuo kalaparven kaltainen joukko suuria ilmalaivoja, joka kevyenä leijaillen ja auringon valaisemana täytti taivaan, näytti yhtä vähän tarkoittavan väkivaltaista sotaa. Kurtista, Smallwaysista ja taivas tiesi kuinka monesta muusta ilmalaivastolaisesta nämä seikat tuntuivat peräti vierailta. Mutta prinssi Karl Albertin pää oli täynnä romanttisuutta: hän oli valloittaja, ja tuossa oli vihollisen kaupunki. Mitä suurempi kaupunki, sitä suurempi voitto. Epäilemättä hän tunsi sinä yönä suunnatonta voitonriemua ja iloitsi vallastaan enemmän kuin milloinkaan ennen.

Lopulta odotusaika päättyi. Keskustelu, jota oli pidetty langattoman sähkölennättimen avulla, ei ollut tuottanut tyydyttävää tulosta, ja laivasto sekä kaupunki muistivat olevansa vihollisia. "Katsokaa!" huusi väkijoukko. "Katsokaa!"

"Mitä ne aikovat tehdä?"

"Mitä?…" Hämärän halki laskeutui viisi ilmalaivaa, yksi laivastotelakalle, toinen raatihuoneen, kaksi Wall Streetin ja alisen Broadwayn suurten liikerakennusten, viides Brooklynin sillan kohdalle. Pehmeästi ja nopeasti ne painuivat toveriensa keskeltä etäisten tykkien vallitseman vaaranalaisen vyöhykkeen halki kaupungin turvalliseen läheisyyteen. Silloin kaikki raitiovaunut pysähtyivät draamallisen äkisti, ja kaduilta sekä taloista sammuivat jälleen kaikki valot. Sillä kaupungin hallitus oli herännyt, se neuvotteli puhelinteitse sotajoukon päällikön kanssa ja ryhtyi puolustuspuuhiin. Kaupungin hallitus pyysi ilmalaivoja, kieltäytyi antautumasta, kuten Washingtonista kehotettiin, ja raatihuone muodostui suunnattoman kiihkon, kuumeisen toimeliaisuuden keskustaksi. Poliisit alkoivat kaikkialla nopeasti hajoitella kansanjoukkoja. "Menkää kotiin", he sanoivat; ja käsky kulki suusta suuhun. "Tässä syntyy levottomuuksia." Kaupunkia värisytti kaamea aavistus, ja kiiruhtaessaan oudossa pimeydessä Raatihuoneen puistikon ja Unioniaukion poikki ihmiset töytäsivät hämärinä häämöttäviin sotamiehiin ja tykkeihin ja saivat kääntyä takaisin. Puolessa tunnissa New York oli siirtynyt ihanasta auringonlaskuvalaistuksesta ja töllistelevästä ihailusta sekasortoiseen ja uhkaavaan hämärään.

Ensimäinen ihmishengen hukka tapahtui Brooklynin sillalla, kun siellä olevan väkijoukon valtasi pakokauhu ilmalaivan lähestyessä.

Liikenteen pysähtyessä New York joutui oudon hiljaisuuden valtaan, ja kukkuloilta kajahtelevien hyödyttömäin puolustustykkein häiritsevät jymähdykset kävivät yhä kuuluvammiksi. Lopulta nekin vaikenivat. Oli jälleen ryhdytty sovintoneuvotteluihin. Ihmiset istuivat pimeässä ja kyselivät neuvoa puhelimilta, jotka pysyivät mykkinä. Sitten odotuksellisen hiljaisuuden keskeytti ankara melu ja hälinä: Brooklynin silta murtui, laivastotelakalta kuului kiväärin räiskettä, Wall Streetillä ja raatihuoneella räjähti pommeja. New York kokonaisuudessaan ei voinut tehdä mitään, ei voinut ymmärtää mitään. Se tirkisteli pimeässä ja kuunteli näitä kaukaisia ääniä, kunnes ne hetken kuluttua taukosivat yhtä äkkiä kuin olivat alkaneetkin. "Mitähän on tapahtunut?" Turhaan sitä kyseltiin.

Seurasi pitkä epävarmuuden aika, ja katsoessaan ulos yläkerrosten akkunoista ihmiset saattoivat nähdä saksalaisten ilmalaivojen mustat rungot, kun ne verkalleen ja äänettöminä liukuivat ohitse aivan läheltä. Sitten sähkövalot syttyivät hiljakseen, ja kaduilta alkoi kuulua yöllisten sanomalehtikaupittelijain hälinää.

Tuon laajan ja kirjavan väestön yksilöt ostivat ja lukivat, mitä oli tapahtunut. Oli taisteltu, ja New York oli nostanut valkoisen lipun…

Ne surkuteltavat tapahtumat, jotka seurasivat New Yorkin antautumista, näyttävät nyt myöhemmin katsottuina olleen vain välttämättömiä seurauksia siitä yhteentörmäyksestä, joka syntyi, kun luonnontieteiden vuosisadan tuottamat uudenaikaiset välineet sekä sosiaaliset olosuhteet ja kehittymättömän, romanttisen isänmaanrakkauden traditsionit joutuivat vastakkain. Ensinnä ihmiset ottivat uutisen vastaan, ikäänkuin sen arvosteleminen ei olisi ollut juuri heidän asiansa, melkein samoin kuin olisivat huomanneet junan, jossa matkustivat, hiljentävän vauhtiaan tai kuulleet kaupunkinsa pystyttäneen julkisen muistopatsaan.

"Olemme antautuneet. Hyvänen aika, oikeinko todella?" Jotensakin siihen tapaan otettiin ensimäinen tieto vastaan. Ja kaupungin valtasi sama uteliaisuuden henki kuin ensimäisten ilmalaivojen ilmestyessä. Ainoastaan verkalleen tähän tietoisuuteen sekoittui isänmaallisen suuttumuksen aiheuttamaa katkeruutta, vain harkitsemalla se sovitettiin omaan itseensä. "Me olemme antautuneet!" kuului myöhemmin. "Meissä on Amerikka voitettu". Silloin alkoi veri kuohua ja hermot ärtyä.

Sanomalehdet, jotka ilmestyivät kello yhden tienoissa aamulla, eivät sisältäneet mitään yksityiskohtia antautumissopimuksesta — eivätkä ne myöskään kertoneet siitä, minkälainen se lyhyt taistelu oli ollut, joka oli aiheuttanut antautumisen. Myöhemmät painokset korvasivat nämä puutteet. Niissä julkaistiin sopimus, jonka mukaan saksalaisille ilmalaivoille oli hankittava muonaa, annettava uusia räjähdysaineita niiden sijaan, jotka oli käytetty äskeiseen taisteluun ja Pohjois-Atlannin laivaston hävitykseen, maksettava suunnaton sotavero, neljäkymmentä miljoonaa dollaria, ja luovutettava Hudson joella majaileva laivasto. Sitten ilmestyi yhä pitempiä kertomuksia raatihuoneen ja laivastotelakan pommittamisesta, ja ihmiset alkoivat hämärästi aavistaa, mitä nuo lyhyet melskeen hetket olivat merkinneet. He saivat lukea, kuinka ihmisiä oli murskautunut palasiksi, kuinka sotilaat olivat epätoivoisina taistelleet keskellä sanoin kuvaamatonta tuhoa, kuinka miehet itkien vetivät liput alas. Ja noissa eriskummallisissa yöpainoksissa kertoivat ensimäiset Europasta saadut lyhyet sähkösanomat häviöstä, joka oli kohdannut Pohjois-Atlannin laivastoa, New Yorkin erikoisen ylpeyden ja huolenpidon aihetta. Vitkalleen, tunti tunnilta, heräsi joukko-tietoisuus, isänmaallinen hämmästys ja nöyryytys alkoi kohota nousuveden tavoin. Amerikkaa oli kohdannut onnettomuus; ja hämmästys vaihtui sanomattomaksi raivoksi, kun New York äkkiä havaitsi olevansa voittajan armoille jätetty voitettu kaupunki.

Kun tämä seikka selveni yleisölle, sen mielessä leimahti liekkien tavoin esiin suuttumuksen ja vastustuksen henki. "Ei!" huusi New York aamunkoitteessa herätessään. "Ei! Minua ei ole voitettu. Tämä on unta."

Ennen auringon nousua nopea amerikkalainen suuttumus levisi kautta koko kaupungin, valtasi jok'ikisen noista miljoonista helposti syttyvistä sieluista. Ennenkuin se pukeutui toimintaan, ilmalaivastolaiset saattoivat tuntea tuon kapinanhengen jättiläismäisen nousun, kuten luontokappalten sanotaan tuntevan maanjäristyksen tulon. Sanomalehdet sen ensinnä pukivat sanoiksi. "Me emme suostu", ne lausuivat yksinkertaisesti. "Meidät on petetty!" Sitä toistettiin kaikkialla, se kulki suusta suuhun, jokaisessa kadunristeyksessä seisoi aamun sarastuksessa kalpenevien lyhtyjen alla puhujia, jotka kenenkään estämättä yllyttivät amerikkalaista henkeä nousemaan ja julistivat häpeän jokaisen kuulijan mieskohtaiseksi tahraksi. Kuunnellessaan viiden sadan jalan korkeudesta Bertistä tuntui siltä, kuin kaupunki, josta ensin oli noussut vain sekavaa hälinää, nyt surisi kuin keollinen mehiläisiä — perin ärtyneitä mehiläisiä.

Kun raatihuone ja postitalo oli tuhottu, oli vanhan Park Row rakennuksen torniin nostettu valkoinen lippu, ja alisen New Yorkin kauhistuneiden talonomistajain vaatimuksesta oli pormestari O'Hagen lähtenyt sinne keskustelemaan von Winterfeldin kanssa antautumisesta. Sihteerin laskeuduttua alas köysiportaita myöten Vaterland jäi verkalleen kiertelemään raatihuoneen puiston ympärillä kohoavien suurien rakennusten kohdalla. Helmholtz, joka oli siellä suorittanut taistelun, nousi ylöspäin parin tuhannen jalan korkeuteen. Bert sai niin muodoin nähdä läheltä kaiken, mitä tuossa keskustassa tapahtui. Raatihuone, oikeustalo, postitalo ja joukko Broadwayn länsipuolella sijaitsevia rakennuksia oli pahasti vahingoittunut, ja kolme ensinmainittua oli nyt mustuneina raunioina. Kahdessa ensimäisessä ei ollut hukkunut sanottavasti ihmishenkiä, mutta, postitalossa oli ollut melkoinen määrä virkailijoita, niiden joukossa useita naisia, ja palokuntalaisten jälessä siihen tunkeutui nyt pieni parvi valkoisilla merkeillä varustettuja vapaaehtoisia, kantaakseen ulos uhreja, jotka usein olivat vielä hengissä ja enimmäkseen hirvittävästi kärventyneitä. Uutterat palokuntalaiset suuntailivat kaikkialla kirkkaita vesisuihkuja hiiltyviin raunioihin; heidän letkunsa kiemurtelivat pitkin aukiota, ja pitkät poliisiketjut pidättelivät loitolla yhä suurenevia mustia ihmislaumoja.

Tämän hävityksen näyttämön täydellisenä vastakohtana olivat läheiset Park Row'n varrella sijaitsevat suuret sanomalehtitoimistot. Ne olivat kaikki kirkkaasti valaistut ja täydessä toimessa. Niitä ei oltu hylätty edes varsinaisen pommituksenkaan aikana, ja nyt henkilökunta ja koneet ahersivat intohimoisen uutterasti laatien valtaavaa ja hirvittävää tarinaa yön tapahtumista, liittäen siihen huomautuksia ja useimmissa tapauksissa levittäen vastarinnan aatetta aivan ilmalaivojen nenän edessä. Bert ei voinut pitkään aikaan arvata, mitä nuo tunnottoman toimeliaat laitokset mahtoivat olla, sitten hän erotti painokoneiden jytinän ja päästi ihmetyksen huudon.

Näiden sanomalehtirakennusten takana ja osittain vanhan ilmaradan kaarien suojassa oli toinen poliisiketju ja jonkinlainen kenttäsairaala, siinä lääkärit käsittelivät kuolleita ja haavoitettuja, jotka olivat varhain illalla joutuneet Brooklynin sillalla syntyneen pakokauhun uhreiksi. Kaiken tämän Bert näki linnunsilmällä, niin kuin se olisi tapahtunut säännöttömässä syvänteessä, jonka seinäminä olivat korkeat kivimuurit. Pohjoiseenpäin katsoessaan hän näki jyrkän rotkon tapaisen Broadwayn, jolle paikoitellen kokoontui väkijoukkoja kiihtyneiden puhujain ympärille. Ja kohottaessaan katseensa hän näki New Yorkin savupiiput ja sähkölankakannattimet ja kattotasanteet, ja kaikkialla keräytyi niille nyt tähysteleviä, väitteleviä ihmisiä, paitsi missä liekit raivosivat ja vesisuihkut lensivät. Kaikkialla oli myöskin liputtomia salkoja; vain Park Row'n rakennusten yllä läpätti valkoinen vaate. Ja kellertävien valojen, ruton lailla leviävän liikkeen ja syvien varjojen ylle alkoi nyt koittaa kylmä, puolueeton aamurusko.

Bert Smallways näki kaiken tämän avoimen pyöröakkunan reunan kehystämänä. Tuon mustan pielen ulkopuolella oli kalpea, hämärä maailma. Kaiken yötä hän oli viipynyt sen ääressä, hätkähdellyt ja vavissut räjähdyksiä ja tähystellyt harhanäkyjen kaltaisia tapahtumia. Milloin hän oli ollut korkealla, milloin matalalla, toisinaan melkein korvan kuuleman ulkopuolella, toisinaan kiitäen läheltä ryskettä ja huutoja ja kirkunaa. Hän oli nähnyt ilmalaivojen lentävän matalalla ja nopeasti yli pimenneiden ja voihkivien katujen, huomannut suurten rakennusten, jotka äkisti lehahtivat kirkkaan punaisiksi keskellä syviä varjoja, lyyhistyvän pommien musertavan voiman alla, seurannut ensi kerran elämässään ahnaiden tulipalojen outoa, nopeata ryntäystä. Hän tunsi olevansa aivan erillään tuosta kaikesta. Vaterland ei heittänyt ainoatakaan pommia, se vain tarkasteli ja johti. Sitten he olivat lopulta laskeutuneet raatihuoneen ylle, ja hän rupesi kauhun valtaamana tajuamaan, että nuo valaistut mustat möhkäleet olivat suuria palavia liikehuoneustoja ja että edes ja takaisin kulkevat pienet hämärät haamut merkitsivät haavoittuneiden ja kuolleiden korjaamista. Valon käydessä selvemmäksi hän alkoi käsittää yhä paremmin, mitä nuo kurtistuneet mustat esineet merkitsivät…

Hän oli tähystellyt tunnin toisensa perästä aina siitä pitäen, kuin New York ensinnä oli kohonnut esiin maantunnun sinertävästä hämäryydestä. Päivän tullessa hän havaitsi olevansa sanomattoman väsynyt.

Hän kohotti uupuneet silmänsä taivaalla punertavaa hohdetta kohti, haukoitteli suunnattomasti ja ryömi itsekseen kuiskaillen hytin halki arkulleen. Tuskinpa käy sanominen hänen laskeutuneen sille, hän pikemmin lyyhistyi kokoon ja vaipui heti uneen.

Astuessaan useita tunteja myöhemmin sisään Kurt tapasi hänet yhä syvässä unessa. Siinä hän virui rennossa asennossa, täydellisenä perikuvana demokraattisesta hengestä, joka oli nähnyt kerrassaan käsittämättömiä arvoituksia. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja ilmeettömät, suu ammotti ja hän kuorsasi. Hän kuorsasi inhottavasti.

Kurt silmäili häntä hetken miedon vastenmielisyyden valtaamana.
Sitten hän potkaisi häntä nilkkaan.

"Herätkää", hän sanoi Smallwaysin tuijottaessa, "ja pankaa maata siivosti."

Bert kohosi istualleen ja hieroi silmiään.

"Vieläkö siellä tapellaan?" hän kysyi.

"Ei", vastasi Kurt ja istuutui lopen väsyneenä.

"Taivas!" hän huudahti hetken kuluttua hieroen kasvojaan käsillään. "Kyllä nyt kylmä kylpy tekisi hyvää! Kaiken yötä olen haeskellut ilmakammioissa luodinreikiä." Hän haukoitteli. "Minun täytyy nukkua. Parasta, että korjaatte luunne, Smallways. En voi sietää teitä tänä aamuna. Te olette niin hiton ruma ja hyödytön. Oletteko saanut annoksenne? Ette! No, käykää sitten noutamassa, älkääkä tulko takaisin. Pysytelkää parvekkeella…"

Hieman kahvin ja unen virkistämällä Bert ryhtyi uudelleen ottamaan avuttomalla tavallaan osaa ilmasotaan. Hän lähti luutnantin määräystä totellen pikku parvekkeelle ja pysytteli sen äärimmäisessä päässä, vahtisotilastakin ulompana, koettaen näyttää mahdollisimman vähäpätöiseltä ja vaarattomalta.

Lounaisesta alkoi tuulla melkoisen tiukasti. Se pakotti Vaterlandin kääntymään siihen suuntaan ja saattoi sen keinumaan jotensakin voimakkaasti, kun se lenteli edes ja takaisin Manhattan saaren päällitse. Luoteeseen kasautui pilviä. Potkurin toimiessa verkalleen jyske kuului paljon selvemmin kuin täyttä vauhtia kuljettaessa; ja hangatessaan kaasusäiliön alapuolta tuuli sai sen lievästi väreilemään ja synnytti heikon läpättävän äänen, joka muistutti veden lorinaa laivan rungon alla, mutta oli sitä heikompi. Vaterland viivyskeli Park Row rakennusten yllä, johon oli järjestetty tilapäinen raatihuone, ja tuon tuostakin se laskeutui alemmaksi ryhtyäkseen keskusteluihin pormestarin ja Washingtonin kanssa. Mutta prinssi ei voinut rauhattomuudeltaan pysyä kauan yhdessä paikassa. Milloin hän kierteli Hudson joen ja East-Riverin ylitse, milloin kohosi korkealle, ikäänkuin tähystelläkseen siintävään etäisyyteen. Kerran hän nousi niin nopeasti ja niin kauas, että hänet ja miehistön valtasi vuoristotauti pakottaen hänet jälleen alas. Ja Bertkin tunsi osaltaan huimausta ja pahoinvointia.

Heiluva näköala vaihteli korkeussuhteen mukaan. Toisinaan he olivat matalalla ja lähellä, ja hän saattoi erottaa akkunoita, ovia, katuja ja ilmoitustauluja, ihmisiä ja pienempiäkin yksityiskohtia ja tarkastella kaduille ja katoille keräytyneiden joukkojen arvoituksentapaista käytöstä. Kun he sitten alkoivat kohota, häipyivät yksityiskohdat, katujen laidat kutistuivat, näköala laajeni, ihmiset muuttuivat merkityksettömiksi. Korkeimmilla oltaessa näytti kaikki koverolta korkokartalta. Bert näki kimmeltävien vesien kaikkialla halkoilevan tummaa ja ahtaasti asuttua maata; Hudson joki näytti hopeiselta peitseltä, Lower Island salmi kilveltä. Yksinpä Bertinkin epäfilosofisesta mielestä kaupunki ja sen yllä leijaileva laivasto tuntuivat täydellisiltä vastakohdilta; toinen edusti seikkailunhaluisen amerikkalaisen traditsionia ja luonnetta, toinen saksalaista järjestystä ja kuria. Nuo suunnattomat komeat rakennukset näyttivät jättiläispuilta, jotka aarniometsässä kamppailivat elämänsä puolesta; niiden koristeellinen suuremmoisuus oli yhtä tarkoitukseton kuin kukkuloiden ja kuilujen vaihtelu luonnossa, niiden onnetonta tilaa pahensi yhä vielä lannistumattomien ja leviävien tulipalojen synnyttämä savu ja sekasorto. Pilvissä leijailivat saksalaiset ilmalaivat ikäänkuin erityisen, järjestyksellisemmän maailman oliot; kaikki olivat yhdenkaltaiset rakenteeltaan ja näöltään, liikkuivat tarkalleen samassa tarkoituksessa kuten lauma susia, olivat järjestetyt mitä täsmällisimpään ja tehoisimpaan yhteistoimintaan.

Bertille selvisi äkkiä, että tuskin kolmasosakaan laivastosta oli näkyvissä. Toiset olivat lähteneet asioille, joita hän ei voinut kuvitella, kauas avaran näköpiirin ulkopuolelle. Hän kummasteli sitä, mutta ei tavannut ketään, jolta olisi voinut kysyä. Päivän kuluessa kymmenkunta ilmestyi jälleen idästä, täytettyään varastonsa kuormalaivastosta; perässään ne vetivät drachenfliegereitä. Iltapäivällä ilma sakeni, lounaaseen ilmestyi ajelehtivia pilviä, ne kasautuivat ja näyttivät synnyttävän enemmän pilviä. Tuuli kääntyi sille suunnalle ja yltyi. Illan tullen se muuttui myrskyksi, jossa keinuvat ilmalaivat saivat aika lailla ponnistella.

Prinssi keskusteli kaiken päivää Washingtonin kanssa, ja sillävälin hänen vakoojansa etsiskelivät laajalti ympäri itäisiä valtioita jotain ilmapurjehdusleirin tapaista. Kahdenkymmenen ilmalaivan suuruinen osasto oli laskeutunut ilmasta Niagaran ylle ja piti vallassaan kaupunkia sekä sähkökeskusasemaa.

Sillävälin kapinaliike kasvoi jättiläiskaupungissa kukistamattomaksi. Huolimatta viidestä suuresta tulipalosta, jotka olivat jo vallanneet monta tynnyrinalaa ja yhä vaan levisivät, New York ei sittenkään myöntänyt joutuneensa tappiolle.

Alussa kapinanhenki ilmeni vain yksinäisinä huutoina, katupuheina ja sanomalehtien lausumina huomautuksina. Sitten se osoittihe paljon selvempänä, kun aamuauringon valossa kohosi lippu toisensa jälkeen kaupungin rakennustaiteellisille kukkuloille. On varsin mahdollista, että tämä rohkea liputtaminen johtui monessa tapauksessa amerikkalaisen hengen viattomasta muodollisuuksien tuntemattomuudesta, mutta ei käy myöskään kieltäminen sen olleen monin paikoin harkittu merkki siitä, että kansan "sisu" alkoi nousta.

Saksalaisten säädyllisyyden tuntoa tämä mielenosoitus loukkasi syvästi. Kreivi von Winterfeld ilmoitti asiasta heti pormestarille huomauttaen sen olevan sopimattoman, ja paloasemille annettiin sen johdosta määräys ruveta tarkastamaan, missä lippuja liehui. New Yorkin poliisi ryhtyi kiiruusti toimeen, ja pian oli täydessä vauhdissa tyhmä kamppailu, kun kiihtyneet kansalaiset koettivat itsepintaisesti pitää lippuja näkyvissä ja ärtyneet ja kiusaantuneet poliisit määräystä noudattaen laskivat niitä alas.

Viimein syntyi vakavia levottomuuksia Columbian yliopiston läheisyydessä. Tätä kaupunginosaa vartioivan ilmalaivan kapteeni oli laskeutunut kiskaisemaan suopungilla irti Morgan Hallin katolle kohotetun lipun. Tällöin ammuttiin kivääreillä ja revolvereilla erään suuren vuokratalon ylä-akkunoista, joka; sijaitsi yliopiston ja ranta-viertotien välissä.

Useimmat luodit lensivät harhaan, mutta pari kolme lävisti kaasusäiliöt ja yksi murskasi etuparvekkeella seisovan miehen käden ja käsivarren. Vahtisotilas vastasi viipymättä alaparvekkeelta ja kotkan kohdalla oleva konetykki alkoi räiskyä tukahuttaen nopeasti ammunnan. Ilmalaiva kohosi ja antoi merkkejä lippulaivalle sekä raatihuoneelle, paikalle lähetettiin heti poliiseja ja sotilaita, ja siihen päättyi tämä häiriö.

Mutta heti sen jälkeen ryhtyi joukko nuoria klubimiehiä epätoivoiseen tekoon. Isänmaallisten ja seikkailumaisten mielikuvitelmien innostamina he ajoivat muutamilla automobiileilla salavihkaa Beacon-kukkulalle ja ryhtyivät perin pontevasti laatimaan sinne sijoitetun tykin ympärille tilapäisiä varustuksia. Sen vartijoina oli yhä vielä harmistuneita tykkimiehiä, joita oli antauduttaessa käsketty lopettamaan ammunta, ja helppoa oli tartuttaa kapinanhenki näihin miehiin. He selittivät jääneensä taistelusta kerrassaan osattomiksi ja halusivat innokkaasti näyttää, mihin heidän tykkinsä kelpasi. Tulijain ohjaamina he laativat sen ympärille haudan ja vallituksen ja rakensivat rautalevyistä hauraita suojia.

He olivat jo tykkiä lataamassa, kun ilmalaiva Preussen huomasi puuhan, ja kranaatti, jonka he ennättivät ampua, ennenkuin viimeksi mainitun pommit murskasivat heidät puolustuslaitteineen sirpaleiksi, räjähti Bingenin keskimäisten kaasusäiliöiden kohdalla ja saattoi sen hylkynä painumaan maahan Staten saarelle. Se oli pahasti litistynyt ja putosi keskelle puita, joiden ylle sen tyhjät pussit levisivät vaatekattojen ja verhostimien tavoin. Mikään osa ei ollut kuitenkaan syttynyt tuleen, ja miehet ryhtyi nopeasti korjaamaan vaurioita. Tällöin he menettelivät melkein huolettomasti. Sillä välin kuin useimmat alkoivat paikkailla repeämiä, puoli tusinaa lähti lähimmälle tielle kaasujohtoa etsimään ja huomasi ennen pitkää joutuneensa vihamielisen väkijoukon vangiksi. Likellä oli huviloita, joiden asukkaissa tyly uteliaisuus nopeasti muuttui väkivaltaiseksi vihamielisyydeksi. Poliisivalvonta oli siihen aikaan käynyt Staten saaren monikielisen väestön keskuudessa sangen leväperäiseksi, ja melkein jokaisella perheellä oli kiväärinsä tai pistoolinsa ynnä ampumavaroja. Hetken kuluttua nämä otettiin esille, ja kun oli ammuttu harhaan pari kertaa, muuan korjaajista sattui saamaan luodin jalkaansa. Silloin saksalaiset keskeyttivät parsintansa, vetäytyivät puiden suojaan ja vastasivat ammuntaan.

Ampuma-aseiden paukkina saattoi Preussenin ja Kielin rientämään paikalle, ja muutamilla käsikranaateilla ne tuhosivat jokaisen huvilan niillä tienoin. Joukko rauhallisia miehiä, naisia ja lapsia sai surmansa, ja varsinaiset hyökkääjät karkoitettiin. Jonkun aikaa korjaustyöt jatkuivat rauhassa näiden kahden ilmalaivan pitäessä huolta suojeluksesta. Kun ne sitten palasivat asemilleen, alettiin haaksirikkoutuneen Bingenin ympärillä jälleen lievästi kahakoida; sitä kesti aika ajoin kaiken iltapäivää, ja lopulta tämä kahakka sulautui illan yleiseen taisteluun…

Kello kahdeksan tienoissa aseellinen väkijoukko hyökkäsi Bingenin kimppuun ja kaikki sen puolustajat saivat surmansa hurjan sekasortoisen taistelun jälkeen.

Saksalaisten vastoinkäymiset johtuivat kummassakin tapauksessa siitä, että oli mahdotonta laskea ilmalaivastosta maahan kyllin suurta tai oikeastaan minkäänlaista miesjoukkoa. Ilmalaivat eivät soveltuneet ensinkään kuljettamaan riittäviä maihinnousujoukkoja; niiden täysi miehistö riitti parahiksi hoitamaan niitä ja taistelemaan ilmasta. Ylhäältä päin ne saattoivat tuottaa suunnattomia vaurioita, ne voivat pakottaa minkä järjestyksellisen hallituksen hyvänsä antautumaan peräti lyhyessä ajassa, mutta eivät kyenneet riisumaan aseita alistuneilta alueilta, vielä vähemmän miehittämään niitä. Niiden täytyi tyytyä pitämään viranomaisia kurissa uhkaamalla pommittaa uudelleen. Se oli niiden ainoa keino. Epäilemättä se olisi riittänyt rauhan säilyttämiseksi, jos olisi oltu tekemisissä hyvin järjestetyn sekä vahingoittumattoman hallituksen ja yhdenlaatuisen, kuriin tottuneen väestön kanssa. Mutta niin ei ollut laita Amerikassa. Ensinnäkin oli New Yorkin hallitus heikko ja sen poliisivoimat riittämättömät, ja lisäksi oli raatihuoneen, postitalon ja toisten keskus-hermosolmujen tuhoaminen aiheuttanut suuria häiriöitä ja tehnyt eri osien yhteistoiminnan melkein mahdottomaksi. Raitio- ja rautatieliikenne oli lakannut; puhelinkoneisto oli joutunut epäkuntoon ja toimi vain ajoittain. Saksalaiset olivat iskeneet päähän, ja pää oli voitettu ja turtunut — ruumis ei totellut enää sen ohjausta. New York oli muuttunut päättömäksi hirviöksi, se ei voinut enää alistua kauttaaltaan. Se alkoi kaikkialla nousta kapinallisena, kaikkialla omiin valtoihinsa jätetyt viranomaiset alkoivat yhtyä aseestautuvaan, lippuja nostavaan ja kiihottuvaan väestöön.

Välirauha, joka oli jo osoittautunut varsin hauraaksi, särkyi kokonaan, kun Wetterhorn tuhottiin salakavalasti — sillä sellaiseksi tuota tekoa on sanottava. Se tapahtui myöhään iltapäivällä, viiden ja kuuden välissä, Unioni-aukion kohdalla, verrattain lähellä raatihuoneen varoittavia raunioita. Sää oli kääntynyt varsin huonoksi, ja ilmalaivain oli vaikea toimia, kun niiden oli pakko pysytellä päin tuulta. Etelä-lounaasta tuli vihuri toisensa jälkeen mukanaan rakeita ja ukkosta, ja välttääkseen niitä niin paljon kuin mahdollista ilmalaivasto laskeutui matalalle, jolloin sen tarkastuspiiri supistui ja se joutui alttiiksi kivääritulelle.

Unioni-aukiolle oli edellisenä iltana sijoitettu tykki. Sitä ei ollut milloinkaan laitettu kuntoon, vielä vähemmän sillä oli ammuttu, ja pimeässä, antautumisen jälkeen, se oli tarpeineen siirretty tieltä ison Dexter rakennuksen holvien suojaan. Sieltä sen löysi myöhään aamulla joukko isänmaallisia miehiä. He ryhtyivät heti hinaamaan sitä talon yläkerrokseen. Sitten he laativat akkunaluukkujen taakse salaisen patterin ja vaanivat siellä yhtä kiihtyneinä kuin lapset, kunnes viimein huomasivat kovaosaisen Wetterhornin verkalleen ponnistelevan eteenpäin äskettäin uudelleen rakennettujen Tiffany palatsin tornien yläpuolella. Nopeasti tuo yksitykkinen patteri paljastui. Varmaankin ilmalaivan vahtisotilas näki Dexter rakennuksen koko kymmenennen kerroksen murtuvan ja luhistuvan kadulle ja mustan suun ammottavan pimennossa. Sitten luoti lienee osunut häneen.

Tykillä ammuttiin kaksi kertaa, ennenkuin rakennus luhistui, ja kumpikin kranaatti raateli Wetterhornin keulasta perään asti. Ne ruhjoivat sen perin pohjin. Se litistyi kuin peltikannu, jota potkaistaan raskaalla jalkineella, etuosa lysähti aukiolle ja runko painui ryskien ja ritisten Tammany Hallin ja sen läheisten katujen poikki. Kaasu virtasi ulos sekoittuen ilmaan, ja revenneen sisäpallon ilma tunkeutui litistyviin kaasusäiliöihin. Sitten se räjähti suunnattomasti paukahtaen…

Vaterland ponnistelihe paraillaan raatihuoneen eteläpuolelle Brooklynin sillan raunioiden kohdalta, ja tykin pamahdukset sekä luhistuvan Dexter rakennuksen synnyttämä ryminä sai Kurtin ja Smallwaysin kiiruhtamaan hytin akkunan ääreen. He ennättivät parahiksi nähdäkseen tykin leimahtavan, ja sitten räjähdyksen synnyttämä ilma-aalto paiskasi heidät ensin akkunaa vasten ja heti sen jälkeen takaisin lattian poikki. Vaterland kimmahti kuin potkaistu pallo, ja kun he taasen katsahtivat ulos, oli Unioni-aukio pieni ja kaukainen ja murskana, ikäänkuin joku suunnattoman suuri jättiläinen olisi kierinyt sen ylitse. Itäpuolen rakennukset paloivat kymmenkunnassa kohdassa ilmalaivan leimuavien repaleiden ja vääristyneen luurangon alla, ja kaikki katot ja seinät olivat naurettavasti vinossa ja luhistuivat toinen toisensa jälkeen. "Herra jumala!" sanoi Bert. "Mitä on tapahtunut? Katsokaas noita ihmisiä!"

Mutta ennenkuin Kurt ennätti antaa selitystä, ilmalaivan kimeät kellot kutsuivat jokaisen määräpaikalleen ja hänen oli lähdettävä. Bert epäröi ja astui mietteissään käytävään katsahtaen tällöin taakseen akkunaan. Hän lensi heti kumoon, kun prinssi törmäsi häneen hyökätessään suin päin hytistään keskivarastoihin.

Bert näki vilahdukselta prinssin suuren vartalon, kun tämä raivosta kalpeana, suunnattoman suuttumuksen järisyttämänä, suurta nyrkkiään puistaen kiiti ohitse. "Blut und Eisen!" huusi prinssi ikäänkuin kiroten. "Oh! Blut und Eisen!"

Joku kaatui Bertin päälle — kaatumisesta päättäen se lienee ollut von Winterfeld — ja joku toinen pysähtyi ja potkaisi häntä halveksien ja kovasti. Sitten hän kohosi istualleen hieroen vammoittunutta poskeaan ja korjaillen sidettä, joka hänellä yhä vielä oli päässään. "Piru vieköön tuon prinssin!" sanoi Bert perin kauhistuneena. "Hänellä on huonommat tavat kuin koiralla!" Hän nousi seisaalleen, tuumaili hetken ja lähti sitten astumaan pikku parvekkeen portaille päin. Silloin hän kuuli hälinää, joka ennusti prinssin palaavan. Hän livahti hyttiinsä kuin kaniini onkaloonsa ja pelastui parahiksi tuon karjuvan raivonhengen kynsistä.

Hän sulki oven, odotti, kunnes käytävässä hiljeni, astui sitten akkunan ääreen ja katsoi ulos. Pilviharso teki näköalan hämäräksi ja ilmalaivan keikkuminen saattoi kuvan nousemaan ja laskemaan. Siellä ja täällä juoksi joku ihminen, mutta enimmäkseen seutu oli autio. Kadut näyttivät levenevän, ne kävivät selvemmiksi ja pienet pisteet, jotka olivat ihmisiä, suuremmiksi Vaterlandin painuessa jälleen alaspäin. Hetken kuluttua se keinui Broadwayn alapään kohdalla. Bert huomasi, etteivät pisteet juosseetkaan enää, vaan seisoivat paikallaan katsellen ylöspäin. Sitten ne alkoivat äkkiä juosta uudelleen.

Ilmalaivasta oli pudonnut jotain, mikä näytti pieneltä ja hauraalta. Se osui katukivitykseen erään suuren porttikäytävän kohdalla juuri Bertin alapuolella. Katukäytävää pitkin loikki muuan pieni mies muutaman kyynärän päässä ja pari kolme toista sekä eräs nainen hyökkäsi kadun poikki. He näyttivät varsin naurettavilta, päät kun olivat niin perin pienet, kyynärpäät ja jalat niin kovassa puuhassa. Oli kerrassaan hullunkurista nähdä heidän jalkojensa liikkuvan. Ylhäältä katsottuina ihmisolennot menettävät kaiken arvokkuutensa. Katukäytävällä loikkiva pieni mies hypähti omituisesti — epäilemättä kauhuissaan kun pommi putosi hänen viereensä.

Siltä kohdalta leiskahti joka suunnalle huikaisevia liekkejä, ja pieni mies muuttui silmänräpäykseksi tulisoihduksi ja hävisi — hävisi tykkänään. Kadulle juoksevat ihmiset tekivät eriskummallisia kömpelöitä loikkauksia, lysähtivät sitten maahan ja jäivät makaamaan liekkien nuoleskellessa heidän repeytyneitä vaatteitaan. Sitten alkoi porttiholvista tippua palasia ja rakennuksen alaosa luhistua rymisten, ikäänkuin kellariin olisi syydetty kivihiiliä. Bert erotti heikkoa kirkunaa, ja kadulle syöksyi lauma ihmisiä, joista muuan mies ontui ja viittoili hullunkurisesti. Hän pysähtyi ja kääntyi jälleen rakennusta kohti. Joukko putoavia tiilikiviä osui häneen, hän lennähti taaksepäin pitkälleen ja jäi makaamaan liikkumattomana. Kadulle tulvaili tomua ja mustaa savua, ja hetken perästä leimahti esiin punainen liekki…

Tällä tavoin alkoi New Yorkin verilöyly. Se oli ensimäinen luonnontieteiden aikakauden suurista kaupungeista, joka sai kärsiä ilmasodan suunnattomasta voimasta ja eriskummallisista vajavaisuuksista. Se tuhottiin, kuten edellisellä vuosisadalla lukemattomia barbaarisia kaupunkeja oli pommitettu, koska se oli samalla liian voimakas pitää vallassa ja liian kuriton ja ylpeä antautuakseen häviön karttamiseksi. Näin ollen tuo teko oli välttämätön. Prinssin oli mahdotonta luopua ja tunnustaa hävinneensä, ja kaupunkia ei käynyt lannistaminen muulla tavoin kuin tuhoamalla se suurimmaksi osaksi. Tämä onnettomuus johtui aivan loogillisesti siitä tilasta, joka oli luotu sovittamalla tieteet sodankäyntiin. Suurkaupunkien hävittämistä ei voinut karttaa. Vaikka prinssi olikin joutunut äärettömän pahaan pulaan, hän koetti kuitenkin olla kohtuullinen verilöylyssäkin. Sinä iltana hän ehdotti vain Broadwayn hävittetäväksi. Hän määräsi ilmalaivaston kulkemaan Vaterlandin ohjaamana tämän valtatien päällitse ja pudottamaan matkallaan pommeja. Ja niin meidän Bert poikamme joutui olemaan todistajana teurastuksessa, joka oli maailmanhistorian kylmäverisimpiä. Siinä miehet, jotka eivät olleet kiihtyneitä eivätkä alttiina muulle vaaralle kuin mahdollisesti moniaalle luodille, syytivät kuolemaa ja tuhoa alhaalla olevien kotien ja väkijoukkojen ylle.

Hän takertui akkunan pieleen ilmalaivan keikkuessa ja heiluessa ja tuijotti hämärille kaduille läpi hienon sateen, jota tuuli nyt ajoi edellään. Hän näki ihmisten juoksevan ulos taloista, näki rakennusten sortuvan ja tulen alkavan riehua. Matkallaan ilmalaivat murskasivat kaupungin, kuten lapsi hajoittaa kiviliuskoista ja pahvista rakentamansa kartanot. Alhaalla jäi jälkeen raunioita ja loimuavia tulipaloja, kuolleita milloin kasoittain, milloin hujan hajan, miehiä, naisia ja lapsia sikin sokin, ikäänkuin he eivät olisi olleet sen enempää kuin maureja tai zulu-neekereitä tai kiinalaisia. Alinen New York oli pian muuttunut punaisia liekkejä syytäväksi tulipesäksi, josta ei voinut paeta minnekään. Raitiotie-, rautatie- ja lauttaliikenne oli kokonaan pysähtynyt, eikä hämmentyneillä pakolaisilla ollut tuossa synkässä sekasorrossa tietä valaisemassa ainoakaan muu valo paitsi tulipalot. Hän aavisti ja näki vilahdukselta, miltä mahtoi tuntua olla siellä alhaalla aavisti ja näki. Ja äkkiä hänen mieleensä juolahti ikäänkuin uskomattomana keksintönä, ettei sellaisia onnettomuuksia saattanut tapahtua ainoastaan tässä omituisessa, jättiläismäisessä, vieraassa New Yorkissa, ne olivat mahdollisia myöskin Lontoossa — Bun Hillissä! — ettei tuo pieni saari keskellä hohtavia meriä enää ollutkaan saavuttamaton, ettei koko maailmassa enää ollut jälellä paikkaa, missä Smallwaysit voivat ylpeinä nostaa päätään ja äänestää sotaa ja rohkeata ulkopolitiikkaa ja kuitenkin itse säästyä moisilta hirmuilta.