SEITSEMÄS LUKU.

Vaterlandin haaksirikko.

Ja sitten syttyi Manhattan-saaren liekkien yläpuolella taistelu, ensimäinen ilmataistelu. Amerikkalaiset olivat käsittäneet, kuinka kalliiksi heidän odotuksensa täytyi käydä, ja iskivät kaikin voimin, voidakseen mahdollisesti vielä pelastaa New Yorkin tuon hullun rautaprinssin käsistä, tulesta ja tuhosta.

He hyökkäsivät saksalaisten kimppuun iltahämyssä ankaran myrskyn siivillä, ukkosen ja sateen kera. He saapuivat Washingtonin ja Philadelphian leireistä täyttä vauhtia kahdessa osastossa, ja yllätys olisi ollut täydellinen, ellei Trentonin luona olisi liikuskellut etuvartija-ilmalaivaa.

Hävitykseen kyllästyneinä ja uupuneina ja ampumavarastonsa puoleksi tyhjennettyään saksalaiset asettuivat parhaillaan päin myrskyä vastaan, kun saapui sanoma tästä hyökkäyksestä. New York oli jäänyt kaakon puolelle, sen mustalla pinnalla loisti nyt hirveä punainen arpi. Kaikki ilmalaivat keikkuivat ja horjuivat, raepuuskat painoivat niitä alaspäin ja pakottivat ne ponnistellen pyrkimään jälleen ylöspäin. Ilma oli käynyt purevan kylmäksi. Prinssi oli antamaisiilaan käskyn laskeutua maahan päin ja päästää alas kupariset ukkosenjohtoketjut, kun hän sai viestin aeroplaanihyökkäyksestä. Hän järjesti laivastonsa riviin päin etelää, määräsi drachenfliegerit miehitettäviksi ja asetettaviksi lähtökuntoon ja antoi laivojen nousta koleaan kirkkauteen kosteuden ja pimeyden yläpuolelle.

Bert pääsi vain vähitellen selville siitä, mikä vaara nyt uhkasi. Hän seisoi silloin ruokailuhuoneessa, missä jaettiin ruoka-annoksia. Hän oli jälleen ottanut käytäntöön Butteridgen turkit ja hansikkaat ja lisäksi verhoutunut huopapeitteeseen. Hän kastoi leipäänsä keittoon ja puraisi siitä aimo palasia. Hajareisin seisoen hän nojasi seinää vastaan pysyäkseen tasapainossa ilmalaivan keikkuessa. Miehet näyttivät väsyneiltä ja alakuloisilta; muutamat juttelivat, mutta useimmat murjottivat pahalla päällä ja mietteissään, pari oli merikipeätä. Kaikissa näytti vallitsevan omituinen, murhaamisen aiheuttama tunne, että he olivat hyljeksittyjä heittiöitä, että heidän allaan oli maa ja raivostunut ihmissuku, joka oli mertakin vihamielisempi.

Sitten uutinen iski heidän joukkoonsa. Ovelle ilmestyi tukeva punakka mies, jolla oli vaaleat silmäripset ja arpi, ja hän huusi saksaksi jotain, mikä ilmeisesti saattoi jokaisen hätkähtämään. Muuttunut äänen sävy järkytti Bertiäkin, vaikkei hän ymmärtänyt sanaakaan. Ilmoitusta seurasi äänettömyys, ja sitten sateli kysymyksiä ja arveluita. Yksinpä kipeätkin miehet kiihtyivät puhumaan. Muutaman minuutin ajan ruokailuhuone oli kuin mikäkin mielisairaala, ja sitten, ikäänkuin uutisen vahvistukseksi, kellot alkoivat kilistä kutsuen miehet paikoilleen.

Bert huomasi joutuneensa aivan äkkiä ypöyksikseen.

"Mikäs nyt on tulossa?" hän sanoi, vaikka osittain arvasikin sen.

Hän viipyi vain sen verran, että sai kulautetuksi kurkkuunsa keittonsa jäännöksen, juoksi sitten huojuvaa käytävää pitkin ja kiipesi lujasti kiinni pitäen portaita myöten alas pikku parvekkeelle. Ilma vaikutti häneen kuin ruiskahdus kylmää vettä. Ilmalaiva harjoitteli paraillaan jonkinlaista uutta jiu-jitsu-temppua. Hän veti vaipan kiinteämmin ympärilleen pidellen toisella kädellään tukevasti kaiteesta. Hän huomasi kieppuvansa kosteassa hämärässä, jossa ei nähnyt muuta kuin ohitse virtaavaa usvaa. Yläpuolella ilmalaiva hohti kirkkaana ja miehet pyrkivät nopeasti määräpaikkoihinsa. Sitten tulet sammuivat äkkiä, ja Vaterland alkoi loikkien ja väännellen ja omituisesti kiemurrellen ponnistella ylöspäin.

Vaterlandin keikahtaessa hän näki vilahdukselta aivan heidän allaan muutamia isoja palavia rakennuksia, jotka näyttivät suurelta väräjävältä liekkikukalta, ja sitten hän erotti epäselvästi ajelehtivan sumun läpi toisen ilmalaivan, joka kieriskeli pyöriäisen tavoin ja ponnistelihe myöskin ylöspäin. Hetken kuluttua se peittyi jälleen pilviin ja tuli sitten uudelleen näkyviin mustana, valaan kaltaisena hirviönä. Ilma oli täynnä läiskinää ja vihellystä, omituisia viuhuvia ääniä ja hälinää; se kiihotti ja hämmensi häntä, tuon tuostakin hänen tarkkaavaisuutensa jännittyi.

"Viuh!"

Pimeydestä hänen yläpuolellaan putosi jotain ja hävisi vinosti sukeltaen alas sekamelskaan. Se oli saksalainen drachenflieger. Se kiiti niin nopeasti, että hän erotti vaan silmänräpäykseltä ohjaajan tumman muodon, joka istui kyyryssä rattiinsa takertuneena. Se saattoi olla tarkoitusperäinen liike, mutta se näytti tapaturmalta.

"Katsos pakanaa!" sanoi Bert.

"Pop-pop-pop", pani tykki jossain edessäpäin, ja yhtäkkiä Vaterland kallistui aivan hirvittävästi, ja Bert sekä vahtisotilas tarraantuivat kaiteeseen henkensä edestä. "Pom!" kuului ylhäältä ankara jymähdys, sitä seurasi toinen mahtava jyrinä, ja kaikkialla hänen ympärillään pilvet sävähtivät punaisiksi heijastaen näkymättömiä leimahduksia ja paljastaen suunnattomia onkaloita. Kaide kiepsahti pystyyn, ja hän riippui ilmassa pysytellen siinä kiinni.

Jonkun aikaa Bertin huomio oli kohdistunut kokonaan kiinnipitelemiseen. "Minä lähden hyttiin", hän virkkoi, kun ilmalaiva kohosi jälleen oikeaan asentoon ja hän sai parvekkeen permannon jalkainsa alle. Hän rupesi varovaisesti pyrkimään portaille päin. "U-huu!" hän huusi, kun koko parveke syöksyi pystyyn ja heittäysi sitten alaspäin kuin hurjistunut hevonen.

Pom! Pom! Pom! Ja sitten heti tämän pienen räiskinän jälkeen seurasi suunnaton, väräjävä valkea leiskahdus, joka verhosi hänet, nieli hänet kitaansa, ja kuului jyrähdys, ikäänkuin koko maailma olisi haljennut.

Juuri ennen tuota räjähdystä kaikkeus näytti hetkiseksi jähmettyneen tuijottamaan.

Tällöin hän näki amerikkalaisen aeroplaanin. Hän erotti sen leimahduksen valossa aivan liikkumattomana. Yksinpä sen potkurikin näytti olevan hiljaa ja miehet olivat jäykkiä kuin nuket. Sillä se oli niin lähellä, että hän saattoi havaita sen miehistön aivan selvästi. Sen keula oli painunut alaspäin ja koko kone oli lentämäisillään kuperikeikkaa. Se oli Colt-Coburn-Langley-mallinen, sivuilla kaksinkertaiset siivet ja potkuri etupuolella, ja miehet sijaitsivat veneenkaltaisessa erittäin pitkässä ja kevyessä rungossa. Tämän molemmilta sivuilta pisti esiin makasiinitykkejä. Kerrassaan omituista ja ihmeellistä oli se seikka, että tuona ilmestyksen hetkenä vasen yläsiipi paloi alaspäin, synnyttäen punertavan savuavan liekin. Eikä tämä ollut sittenkään ihmeellisintä. Kummallisinta oli se, että tämä aeroplaani ja muuan saksalainen ilmalaiva, joka sijaitsi noin puolentoista tuhatta jalkaa alempana, olivat ikäänkuin pujotetut salamanleimahdukselle, joka poikkesi radaltaan juuri kuin siepatakseen ne, ja että sen suunnattomien siipien kulmista ja kärjistä virtasi kaikkialla pieniä niin sanoaksemme tulipensaita.

Bert näki kaiken tämän kuin kuvan, jota hieman himmensi ohut tuulen repelemä sumuharso.

Leimahdusta seurasi viipymättä ukkosen räjähdys, niin että on vaikea sanoa, menikö Bert sinä hetkenä enemmän kuuroksi kuin sokeaksi.

Ja sitten oli kaikki pimeätä, kuului ankara kumahdus ja heikkoja ihmisääniä, jotka valitellen vaipuivat alaspäin syvyyteen.

Tämän jälkeen ilmalaiva alkoi keinua pitkään ja syvästi, ja Bert rupesi ponnistelemaan päästääkseen takaisin hyttiinsä. Hän oli läpimärkä, viluissaan, hirveän pelästynyt ja melkoisen kipeä. Hänestä tuntui siltä, kuin olisi kaikki voima paennut hänen käsistään ja polvistaan ja jalat käyneet peräti liukkaiksi, niin että metalli oli kuin iljanne. Tähän oli syynä se, että parveke oli peittynyt ohueen jääkuoreen.

Hän ei tietänyt milloinkaan, kuinka kauan kesti nousta portaita myöten ilmalaivaan, mutta uneksiessaan myöhemmin tästä retkestä se tuntui aina tuntien pituiselta. Yllä, alla, ympärillä oli ammottavia kuiluja, joissa tuuli ulvoi, pimeys aaltoili, lumihiutaleet ryöppysivät. Ja kaikesta tästä häntä suojeli vain vähäinen metalliristikko ja rautakaide, jotka tuntuivat olevan hurjan raivostuneet häntä kohtaan, intohimoisesti haluavan kiskoa hänet irralleen ja viskata myllertävään avaruuteen.

Kerran hän luuli huomanneensa, että korvan ohi vinkui luoti ja pilviä ja lumihiutaleita valaisi välähdys, mutta hän ei edes kääntänyt päätään katsoakseen, mitä uusia vainoojia niiden ohitse syöksyi tyhjyyteen. Hän halusi päästä käytävään! Hän halusi päästä käytävään! Hän halusi päästä käytävään! Kestäisikö käsi, jolla hän takertui kaiteeseen, vai hellittäisikö se? Kourallinen rakeita läiskähti päin hänen kasvojaan, niin että hän sai hetkisen haukkoa henkeään ja kävi melkein tunnottomaksi. Pidä lujasti kiinni, Bert! Hän alkoi ponnistella uudelleen.

Kun hän viimein huomasi ennättäneensä käytävään, hänet valtasi suunnaton helpotuksen ja lämpimyyden tunne. Käytävä käyttäytyi kuin noppalaatikko, se oli ilmeisesti halukas kalistelemaan häntä sinne ja tänne ja sitten viskaamaan hänet jälleen ulos. Hän pysyttelihe kiinni epätoivoisesti tarrautuen, kunnes käytävä sukelsi alaspäin. Sitten hän juoksi lyhyen matkan hyttiään kohti ja tarttui jälleen kiinni etupään kohotessa.

Pelastunut! Hän oli hytissään!

Hän läimähytti oven kiinni, ja sitten kului melkoinen aika, jolloin hän ei ollut mikään ihmisolento, vaan ilmasairaustapaus. Hän tahtoi päästä jonnekin, missä hän pysyisi kiinni pitelemättä. Hän avasi arkun ja laskeusi sen sisään irtonaisten esineiden sekaan; avutonna hän lojui siellä pään jysähtäessä vuoroin kumpaankin laitaan. Kansi läjähti kiinni, mutta hän ei välittänyt enää mistään. Ei hän välittänyt siitä, kutka taistelivat, mitä luoteja ammuttiin tai mitä milloinkin räjähti. Samantekevää, ammuttiinko tai murskautuiko hän palasiksi. Hän oli täynnä heikkoa tolkutonta raivoa ja epätoivoa. "Typerää!" hän virkkoi, kuvaten tuolla ainoalla sanalla ihmisten yrityksiä, seikkailuja, sotaa ja onnettomuuksia, joihin hän oli joutunut. "Typerää! Uh!" Hän ulonsi tämän laajan nimityksen koko maailmankaikkeuteen. Hän toivoi olevansa kuollut.

Hän ei nähnyt tähtiäkään, kun Vaterland hetken kuluttua selviytyi alisen sään myllerryksestä, ei myöskään taistelua, joka sukeusi sen ja kahden kiertelevän aeroplaanin välillä; ei tietänyt, että ne lävistivät luodeillaan sen peräkammiot, että se karkoitti ne luotaan räjähdyskuulillaan ja sitä tehden kääntyi pakosalle.

Hän ei ollut todistamassa näiden ihmeellisten yölintujen sankarillista hyökkäystä ja uhrautumista. Vaterland oli saanut ankaran iskun ja riippui hetkisen häviön partaalla; se vaipui nopeasti alaspäin vihollisen aeroplaani sotkeutuneena ruhjottuun potkuriin ja amerikkalaisten koettaessa kavuta siihen. Bertille se ei merkinnyt mitään. Hän tunsi vain ankaraa heilumista. Typerää! Kun amerikkalainen ilmalaiva lopulta putosi irti menetettyään suurimman osan miehistöään, teki Bert arkussaan havainnon, että Vaterland oli ottanut hirvittävän loikkauksen ylöspäin.

Mutta sitten alkoi äärettömästi helpottaa, helpottaa uskomattoman ihanasti. Keinuminen, heiluminen, kamppaileminen lakkasi, loppui äkisti ja täydellisesti. Vaterland ei ponnistellut enää myrskyn käsissä; murskautuneet ja räjähtäneet koneet eivät enää jyskineet, se oli joutunut rammaksi ja ajautui tuulen mukana yhtä pehmeästi kuin ilmapallo, suunnattomana, tuuleen levitettynä, repaleisena pilvenä, ilmalaivahylkynä.

Bertille tämä merkitsi vain sitä, että sarja vastenmielisiä aistimuksia oli nyt päättynyt. Hän ei ollut laisinkaan utelias tietämään, mitä ilmalaivalle oli tapahtunut ja miten taistelussa oli käynyt. Pitkän ajan hän makasi odotellen epäluuloisesti keikkumisen ja pahoinvoinnin uudistumista, ja siinä arkussa vartoillessaan hän vaipui lopulta uneen.

Bert heräsi rauhallisena, mutta ei voinut ensinkään muistaa, missä hän oli. Hänen päätänsä kivisti ja henkeä ahdisti. Hän oli uneksinut sikin sokin Ednasta ja "Aavikon dervissheistä", oli ollut ajavinaan polkupyörällä peräti vaarallisella tavalla yläilmoissa, keskellä räiskyviä raketteja ja leimuavia väritulia, ja herättänyt suurta suuttumusta eräässä henkilössä, joka muistutti sekä prinssiä että herra Butteridgeä. Sitten Edna ja hän alkoivat jostain syystä itkeä surkeasti toistensa tähden, ja hän heräsi silmät kosteina havaitakseen olevansa ummehtuneessa pimeydessä. Hän ei saisi koskaan enää nähdä Ednaa, ei koskaan enää.

Hän arveli joutuneensa jälleen polkupyörämyymälän perähuoneeseen Bun Hilliin ja oli varma siitä, että oli vain unessa nähnyt, kuinka muuan komea kaupunki, uskomattoman suuri ja loistava kaupunki, tuhottiin pommeilla.

"Grubb!" hän huusi, haluten kertoa toverilleen.

Vastausta ei kuulunut, ja äänen kumea kaiku sekä tukahduttava ilma herätti hänessä uuden miellesarjan. Hän kohotti kätensä ja jalkansa, ne kohtasivat voittamattoman esteen. Hän luuli olevansa ruumisarkussa. Hänet oli haudattu elävältä! Heti hänet valtasi hurja kauhu. "Auttakaa!" hän kirkui. "Auttakaa!" Hän jyskytti jaloillaan, potki ja ponnisteli. "Päästäkää ulos! Päästäkää ulos!"

Muutamia silmänräpäyksiä hän kamppaili sietämättömän kammon kynsissä, sitten tuon kuvitellun arkun laita ratkesi ja hän lennähti päivänvaloon. Hän pyöriskeli Kurtin kanssa ikäänkuin patjoitetulla permannolla, sadatuksien ja töytäyksien kilvan sadellessa.

Hän kohosi istumaan. Side oli irtautunut hänen päästään ja luisunut toiselle silmälle, ja hän pyyhkäisi koko laitteen pois. Kurtkin istui parin jalan päässä, punakkana kuten ainakin, vaippoihinsa verhoutuneena ja aluminiumista tehty sukeltajankypärä polvellaan. Hän tuijotti hyttitoveriinsa ankaran näköisenä ja hieroi haivenista, ajamatonta leukaansa. Molemmat olivat loivalla, punaisilla patjoilla peitetyllä permannolla, ja heidän yläpuolellaan oli kellarinluukun tapainen aukko, jonka Bert lopulta tunsi puoliavoimeksi hytinoveksi. Koko hytti oli näet kääntynyt kyljelleen.

"Mitä hittoa tämä on, Smallways?" Kurt kysyi. "Te hyppäätte ulos tuosta arkusta, kun minä jo luulin teidän pudonneen laivasta toisten kera. Missä te olette ollut?"

"Mitenkäs nyt on laita?" Bert kysyi.

"Tämä laita on ainakin melkein ylösalasin."

"Olikos äsken taistelu?"

"Oli kyllä."

"Kuka voitti?"

"En ole nähnyt sanomalehtiä. Me lähdimme, ennenkuin se päättyi. Jouduimme hylyksi, tuuliajolle, eikä kumppaneillamme ollut aikaa huolehtia meistä. Tuuli vei meidät — niin, taivas tietää, minne se meitä nyt kuljettaa. Mutta se vei meidät keskeltä taistelua kahdeksankymmentä peninkulmaa tunnissa. Hyvä jumala, minkälainen tuuli! Ja entä taistelu sitten! Täällä sitä nyt ollaan!"

"Missä?"

"Ilmassa, Smallways — ilmassa! Kun taasen joudumme alas maahan, niin emme totta tosiaan tiedä, mitä jaloillamme on virkaa."

"Mutta mitä meidän allamme on?"

"Kanada, sen verran kuin minä tiedän — ja kovin se näyttää karulta, autiolta, tylyltä maalta."

"Mutta miksi me emme ole suorassa?"

Kurt ei vastannut vähään aikaan.

"Viimeksi muistan nähneeni jonkinlaisen lentokoneen salaman valossa", jutteli Bert. "Kauheaa se oli! Tykit paukkuivat! Tuon tuostakin räjähti jotain. Pilviä ja rakeita. Laiva kieppui ja heilui. Minä tulin niin epätoivoiseksi ja rupesin niin pelkäämään — ja voimaan pahoin… Ettekö tiedä, kuinka taistelu päättyi?"

"En laisinkaan. Olin osastoineni kaasusäiliössä repeämiä paikkailemassa. Emme nähneet ulkopuolelta mitään muuta kuin salaman välähdyksiä. En saanut ollenkaan nähdä noita amerikkalaisia aeroplaaneja. Näin vain luotien repivän seiniä ja lähetin miehiä parsimaan. Sitten syttyi tulipalo — vain pienenpuoleinen. Laiva oli liian märkä, niin että tuli nääntyi, ennenkuin me räjähdimme. Ja sitten eräs heidän kirotuista koneistaan syöksyi ilmasta kimppuumme. Ettekö huomannut sitä?"

"Tunsin kaikki", sanoi Bert. "Mutta en huomannut, että mikään olisi mennyt murskaksi."

"Kyllä he olivat epätoivoisen rohkeita, jos he tekivät sen tarkoituksella. Lensivät kimppuumme kuin veitsi, viilsivät auki peräpuolen kaasusäiliöt kuin silkin, murskasivat koneet ja potkurin. Useimmat koneista putosivat, kun vihollinen hellitti meistä, muuten olisimmekin painuneet maahan — loput keikkuvat sinne ja tänne. Ja me käänsimme töppösemme taivasta kohti. Yksitoista miestä tipahti alas eri kohdista, ja Winterfeld-ukko putosi prinssin hytin ovesta karttahuoneeseen ja taittoi säärensä. Myöskin sähkökoneemme ammuttiin tai vietiin pois — kukaan ei tiedä, minne ne joutuivat. Sellainen on tilamme, Smallways. Me ajelehdimme kuten tavallinen ilmapallo luonnonvoimien armoilla, kuljemme melkein suoraan pohjoiseen — mahdollisesti pohjoisnavalle. Emme tiedä, minkälaisia aeroplaaneja amerikkalaisilla on, emme tiedä mitään koko asiasta. Luultavasti me olemme tehneet niistä lopun. Yksi törmäsi meihin, toiseen iski salama, kolmannen muutamat miehistä näkivät heittävän häränpyllyä, epäilemättä vain noin huvikseen. Mutta kyllä ne saivat tarpeekseen. Me olemme menettäneet myöskin useimmat drachenfliegerimme. Ne luistivat yön pimeyteen. Epävakaisia laitoksia, ei niihin ole luottamista. No niin. Emme tiedä, olemmeko voittaneet vaiko hävinneet. Emme tiedä, onko Englannin ja meidän välillä vielä rauha, vai ollaanko jo vihollisia. Senpä vuoksi emme uskalla laskeutua maahan. Emme tiedä, mitä on tekeillä tai mihin ryhdymme. Napoleonimme on yksinään, keulapuolessa, luullakseni hän järjestelee suunnitelmiaan uuteen kuntoon. Saamme nähdä, oliko New York meidän Moskovamme vai eikö. Meillä on ollut kovat päivät ja me olemme murhanneet määrättömästi ihmisiä! Tämä on sotaa! Ylevää sotaa! Se iljettää minua tänä aamuna. Minä istun mieluummin huoneissa suorassa kuin liukkailla seinillä. Olen sivistynyt mies. En voi olla ajattelematta Albrechtia ja Barbarossaa… Tunnen kaipaavani pesua ja ystävällisiä sanoja ja rauhallista kotia. Kun katselen teitä, niin tiedän olevani pesun tarpeessa. Gott!" — hän tukahdutti ankaran haukotuksen — "Miltä hiivatin tarhapöllöltä te näytättekään!"

"Saammeko me mitään suuhun pantavaa?" kysyi Bert.

"Taivas sen tietää!" Kurt vastasi.

Hän mietiskeli jonkun aikaa Bertin kohtaa. "Mikäli minä ymmärrän, Smallways", hän selitti, "haluaa prinssi luultavasti heittää teidät laivasta — kun te ensi kerran johdutte hänen mieleensä. Sen hän tekee varmasti, jos hän näkee teidät… Teidäthän otettiinkin mukaan vain — painolastiksi… Ja meidän on varsin pian kevennettävä laivaa melkoisesti. Ellen erehdy, herää prinssi piakkoin ja ryhtyy hommaamaan hirveän jäntevästi… Olen alkanut pitää teistä. Se johtuu siitä, että olen osaksi englantilainen. Te olette soma veikkonen. Minusta olisi ikävä nähdä teidän lentää suhahtavan alaspäin… Parasta, että koettaisitte olla hyödyksi. Taidanpa toimittaa teidät osastooni. Teidän on tehtävä työtä ja oltava hiivatin älykäs. Ja sitten teidän täytyy riippua hetkinen pää alaspäin. Mutta ei teillä ole juuri muutakaan keinoa. En usko, että me rupeamme kauemmin kuljettamaan matkustajia. Painolasti pois — ellemme halua piakkoin painua maahan ja joutua sotavangeiksi. Prinssi ei ainakaan suostu siihen. Hän tahtoo olla mukana loppuun asti."

He löysivät saranatuolin paikoiltaan oven takaa, kapusivat akkunan ääreen ja katselivat vuorotellen ulos. Alhaalla näkyi harvametsäistä seutua; rautateitä ja maanteitä ei ollut ensinkään ja asutuksen merkkejä vain siellä ja täällä. Sitten kajahti torvi, ja Kurt arveli sen kutsuvan ruualle. He astuivat ulos ovesta ja kapusivat vaivoin melkein kohtisuoraa käytävää myöten, tukien itseään epätoivoisesti sormin ja varpain sen lattian tuuletusrei'istä. Itsestään lämpiävät keittolaitteet olivat säilyneet vahingoittumattomina, joten upseereille voitiin tarjota kuumaa kaakaota ja miehistölle keittoa.

Bertistä tämä retki oli niin peräti omituinen, että se sai hänet unohtamaan kaiken pelon. Hän tunsi nyt paljon enemmän mielenkiintoa kuin pelkoa. Hän tuntui tyhjentäneen edellisenä yönä kauhun ja turvattomuuden maljan pohjaan saakka. Hän alkoi tottua ajatukseen, että ennen pitkää hän saisi varmaankin surmansa, että tämä kummallinen ilmamatka oli varsin luultavasti hänen kuolinretkensä. Ei yksikään ihmisolento voi olla alituisesti peloissaan, pelko siirtyy lopulta hänen mielessään taustalle, se pannaan tosiasiana hyllylle ja jätetään rauhaan. Hän istui kyyryssä lautasensa ääressä lippoen lientä suuhunsa leipäpalallaan ja tarkasteli tovereitaan. Kaikki olivat melkoisen keltaisia ja likaisia, posket neljän päivän vanhan parransängen peitossa, ja he ryhmittyivät väsyneinä ja sattumoisin, kuten haaksirikkoutuneet laivanhylylle. Puheltiin vain vähän. Asema saattoi heidät niin ymmälleen, ettei siihen voinut sanoa mitään. Kolme oli loukkaantunut laivan keikkuessa taistelun aikana, ja yhdellä oli luodin haava siteessä. Oli uskomatonta, että tämä pieni miesparvi oli murhannut ja pannut toimeen verilöylyjä ennen kuulumattomassa määrässä. Ei yksikään niistä, jotka nyt istuivat siinä luisulla seinämällä keittokulho kädessään, näyttänyt olevan todella vikapää mihinkään sellaiseen, itse asiassa kykenevän vahingoittamaan edes koiraakaan ehdoin tahdoin. Kaikki olivat niin ilmeisesti luodut elämään vaaleaveristen vaimojen kanssa rauhassa tukevalla mannulla, hoitamaan huolellisesti vainioitaan ja hilpeästi huvitteleimaan. Punakka, tukeva mies, joka oli tuonut ruokailuhuoneeseen ensimäisen viestin ilmataistelusta, oli syönyt annoksensa loppuun ja korjaili äidillisen huolellisesti erään käsivartensa nyrjähyttäneen nuorukaisen sidettä.

Bert murenteli viimeistä leipäpalaansa viimeiseen keittotilkkaansa, koettaen saada sitä riittämään niin kauan kuin suinkin. Silloin hän huomasi äkkiä jokaisen katselevan jalkaparia, joka heilui ylöspäin kääntyneessä avoimessa oviaukossa. Siihen ilmestyi Kurt. Hän oli jollain salaperäisellä tavalla saanut partansa ajetuksi ja vaalean tukkansa siloitetuksi. Hän näytti kerrassaan enkelimäiseltä. "Der Prinz", hän virkkoi.

Näkyviin tuli toinen pari jalkineita tehden laajoja ja suuremmoisia liikkeitä tapaillessaan pihtipieliä. Kurtin avulla ne saivat jalansijan, ja ajeltuna, harjattuna, vahattuna ja puhtaana, suurena ja pelottavana liukui prinssi alas joutuen istumaan hajareisin ovelle. Kaikki miehet, myöskin Bert, nousivat seisomaan ja tekivät kunniaa.

Prinssi tarkasteli heitä kuin ratsun selästä. Kapteenin pää ilmestyi hänen rinnalleen.

Sitten seurasi Bertille kauhun hetki. Prinssin silmien sininen lieska osui häneen, suuri sormi viittasi, kysymys seurasi. Kurt kiiruhti selittämään.

"Vai niin", sanoi prinssi, ja Bert joutui unhoon.

Sitten prinssi puhui miehille lyhyin, sankarimaisin lausein, tukien itseään toisella kädellä ja viittoillen toisella vaihtelevin liikkein. Hänen sanojaan Bert ei ymmärtänyt, mutta hän huomasi miesten käytöksen muuttuvan, heidän selkiensä suoristuvan. He alkoivat keskeyttää prinssin puhetta hyvähuudoilla. Sen loputtua heidän johtajansa viritti laulun, ja kaikki miehet yhtyivät häneen. "Ein fester Burg ist unser Gott" he lauloivat syvin, voimakkain äänin ja suunnattomalla siveellisellä innostuksella. Se oli räikeän sopimatonta vahingoittuneessa, vajoavassa ilmalaivassa, joka oli lennähtänyt avaruuteen suoritettuaan maailman historian julmimman pommituksen. Mutta siitä huolimatta se oli äärettömän valtaavaa. Bert oli syvästi liikutettu. Hän ei osannut laulaa sanaakaan Lutherin suuresta virrestä, mutta hän avasi suunsa ja päästeli kovia, syviä ja paikoitellen sointuvia ääniä…

Kaukana alhaalla tämän syvän laulun kuuli pieni joukko kristittyjä sekarotuisia intiaaneja, jotka olivat tukin hakkuussa. He söivät parhaillaan aamiaista, mutta syöksyivät iloisina ulos majoistaan luullen Vapahtajan olevan tulossa maan päälle. He tuijottivat tuulessa ajelehtivaan Vaterlandiin ja olivat sanomattoman ihmeissään. Se vastasi niin monessa suhteessa heidän käsitystään Vapahtajan tulosta ja erosi siitä toisissa suhteissa perin pohjin. He tähystelivät sen kulkua juhlallisen tunteen valtaamina ja hämmästyksestä sanattomina. Virsi päättyi. Sitten kuului pitkän ajan kuluttua taivaasta ääni. "Mikä tämän paikan nimi on, sanokaa."

He eivät vastanneet. Eivätkä he ymmärtäneetkään, vaikka kysymys toistettiin.

Ja viimein kummitus ajautui pohjoiseen metsäisen harjanteen ylitse ja katosi näkyvistä. Miesten kesken syntyi pitkällinen ja tulinen väittely…

Virsi päättyi. Prinssin jalat heilahtivat jälleen käytävään, ja jokainen valmistautui reippaasti sankarillisiin ponnistuksiin ja voitollisiin tekoihin. "Smallways!" huusi Kurt. "Tulkaa tänne!"

Sitten Bert alkoi Kurtin ohjaamana työskennellä ilmapurjehtijana.

Vaterlandin kapteenilla oli lähinnä perin yksinkertainen tehtävä: hänen oli koetettava pysyä ilmassa. Tuuli oli tosin melkoisesti lientynyt, mutta puhalsi vielä siksi voimakkaasti, että niin kömpelön laitteen oli perin vaarallista lähestyä maata, vaikka prinssi olisikin halunnut laskeutua asuttuun seutuun, missä helposti saattoi joutua vangiksi. Oli välttämätöntä pitää laivaa ilmassa, kunnes tuuli taukoisi, ja sitten painua, jos se kävi päinsä, johonkin syrjäiseen seutuun, missä voisi ryhtyä korjaustöihin. Kenties myöskin joku etsimään lähetetty toveri löytäisi heidät sieltä. Tämän vuoksi oli painoa kevennettävä, ja Kurt määrättiin kiipeemään kymmenkunnan miehen kera litistyneitten ilmasäiliöiden luo ja leikkaamaan ne pala palalta irti laivan vaipuessa. Niinpä Bertkin joutui terävä säilä aseenaan kapuilemaan pitkin verkkoa neljän tuhannen jalan korkeudessa, koettaen ymmärtää Kurtin käskyjä, kun tämä puhui englantia, ja aavistaa ne hänen käyttäessään saksaa.

Se oli päätä huimaavaa työtä, mutta ei kuitenkaan läheskään niin pyörryttävää, kuin liikaa ravittu lukija saattanee kuvitella lämpimässä huoneessa istuessaan. Bert havaitsi mahdolliseksi katsoa alaspäin ja tarkastella villiä pohjoista maisemaa, jossa ei näkynyt ainoatakaan asutuksen merkkiä, ainoastaan kallioita, vesiputouksia, vuolaita yksinäisiä jokia ja puita ja viidakkoja, jotka päivän kuluessa kävivät yhä pienemmiksi ja vaivaisemmiksi. Kukkuloilla oli siellä ja täällä lumiläikkiä. Ja kaiken tämän yläpuolella hän työskenteli, takertuen tukevasti verkkoon ja hakaten sitkeätä ja niljakasta öljyttyä silkkivaatetta. Hetken kuluttua he saivat ryhelmän vääntyneitä terästankoja ja rautalankoja putoamaan rungosta, ja sitä seurasi iso palanen silkkirakkoa. Se auttoi. Tämän esteen irtautuessa ilmalaiva kohosi viipymättä. Melkein näytti siltä, kuin he olisivat pudottaneet koko Kanadan. Irroitettu osa lehahti levälleen ilmassa, liehui alas ja iski maahan erään syvänteen reunalle, sotkeutuen rumaksi röykkiöksi. Bert riippui kuin jäätynyt apina köysistään eikä liikuttanut ainoatakaan lihasta viiteen minuuttiin.

Mutta tuo vaarallinen työ oli hänen mielestään myöskin virkistävää, ja ennen kaikkea se synnytti toveruutta. Hän ei ollut enää epäluotettava ja eristetty muukalainen, hänellä oli nyt sama tarkoitusperä kuin noilla toisilla, hän uurasti kaikessa ystävyydessä kilpaillen, suorittaakseen osansa ennen heitä. Ja Kurtia kohtaan hän osoitti syvää kunnioitusta ja kiintymystä, joka oli tähän saakka piillyt hänessä salassa. Työtä ohjatessaan Kurt osoittautui kerrassaan ihailtavaksi: hän oli kekseliäs, auttavainen, hienotunteinen, nopea. Hän näytti olevan läsnä kaikkialla. Ihan silloin unohti hänen punakkuutensa, hänen keveän hilpeytensä. Milloin joku vain joutui pulaan, heti hän oli antamassa järkeviä ja varmoja neuvoja. Hän oli miehilleen kuin vanhempi veli.

Kaikkiaan he irroittivat kolme melkoista röykkiötä, ja sitten Bert sai ilokseen kavuta takaisin hyttiin jättääkseen paikkansa uudelle työkunnalle. Hän sai toveriensa kera kuumaa kahvia, sillä työ oli ollut jäätävää, vaikka heillä olikin käsineet. He istuivat sitä juoden ja katsellen tyytyväisinä toisiaan. Muuan miehistä sanoi ystävällisesti Bertille jotain saksan kielellä, ja Bert nyökkäsi hymyillen. Kurtin avulla Bert, jonka nilkat olivat melkein paleltuneet, onnistui saamaan parin saappaita eräältä haavoittuneelta sotilaalta.

Iltapäivällä tuuli lientyi tuntuvasti, ja ilmassa alkoi harvakseen ajelehtia pieniä lumihiutaleita. Alhaallakin näkyi runsaammin lunta, ja ainoastaan laaksoissa kasvoi mäntyjä ja kuusia, muuten seutu oli metsätöntä. Kurt astui kolmen miehen kera eheinä säilyneisiin kaasuosastoihin ja valmistautui viiltämään seiniä auki laskeutumista varten. Jälelle jääneet pommit heitettiin pois, ja ne putosivat maahan kovasti jyrähtäen. Kello neljän aikaan Vaterland viillettiin auki ja vaipui maahan avaralle kiviselle lakeudelle, jota kaarsivat lumihuippuiset vuoret.

Se oli luonnollisesti vaikea ja ankara temppu, sillä Vaterlandia ei ollut varustettu ilmapalloksi. Yksi seinä viillettiin auki liian pian, toiset liian myöhään. Ilmalaiva mätkähti raskaasti maahan, kimmahti kömpelösti, iski riippuvan parvekkeen etuosaansa vastaan, vahingoittaen von Winterfeldia kuolettavasti, ja vaipui sitten, muutamia hetkiä raahattuaan, luhistuvaksi raunioksi. Kaksi miestä loukkaantui pahasti toinen taittoi jalkansa, toinen sai sisäisiä vammoja sinkoilevista tangoista ja rautalangoista, ja Bert jäi joksikin aikaa kiinni laidan alle. Kun hän viimein pääsi irti ja saattoi ryhtyä tarkastelemaan, niin tuo suuri musta kotka, joka kuusi päivää sitten oli lähtenyt niin komeasti lentoon Keski-Saksasta, levitti litistyneenä siipiään ilmalaivan hyttien yllä ja näytti perin kovaosaiselta — ikäänkuin joku olisi ottanut sen kiinni, vääntänyt niskat nurin ja heittänyt sen syrjään. Useat miehistä seisoivat äänettöminä, tarkastellen mietteissään hylkyä ja autiota erämaata. Toiset hommailivat tilapäisissä telteissä, jotka oli valmistettu tyhjistä kaasusäiliöistä. Prinssi oli lähtenyt jonkun matkan päähän ja tähysteli kaukoputkellaan etäisiä kukkuloita. Ne näyttivät vanhoilta merenluodoilta; siellä ja täällä oli pieniä havupuuryhmiä ja parissa kohdassa kuohui korkea vesiputous. Ympäristössä oli tiheässä sileiksi hankautuneita paasia, maa ei kyennyt elättämään muuta kuin vaivaista alppikasvistoa. Näkyvissä ei ollut ainoatakaan jokea, mutta ilma oli täynnä läheisen kosken kohinaa. Lakeuden yli puhalsi kolea, pureva tuuli. Tuon tuostakin ajelehti ohitse jokunen lumihiutale. Tukeva jäätynyt maa tuntui Bertin astuessa omituisen kuolleelta ja raskaalta eloisaan ilmalaivaan verrattuna.

Suuri ja mahtava prinssi Karl Albert oli siis joksikin aikaa joutunut erilleen siitä suunnattomasta taistelusta, jonka pää-aiheuttajia hän oli. Taistelun vaiheet ja sää olivat liittoutuneet viskaamaan hänet haaksirikkoisena Labradoriin, ja siellä hän sai raivostuneena viettää kuusi pitkää päivää sodan ja ihmeiden pyyhältäessä yli koko maailman. Kansakunta nousi kansakuntaa vastaan ja ilmalaivastot kamppailivat keskenään, kaupunkeja paloi ja ihmisiä kuoli laumoittain. Mutta Labradorissa olisi saattanut uneksia koko maailman elävän rauhassa, siellä häiritsi hiljaisuutta vain heikko kalkutus.

Siellä sijaitsi haaksirikkoutuneiden leiri. Etäältä nuo silkkivaatteella peitetyt hytit näyttivät suurehkolta mustalaisteltiltä, ja kaikki työkykyiset ahersivat uutterasti rakentaen rungon teräsosista mastoa, johon Vaterlandin sähköteknikot voisivat ripustaa sädesähkötykseen tarvittavat pitkät johdot. Se oli jälleen saattava prinssin muun maailman yhteyteen. Toisin ajoin näytti siltä, kuin ei mastoa saataisi milloinkaan kuntoon. Joukko kärsi alun pitäen puutetta. Ruokavaroja oli niukanpuoleisesti, joten annoksia supistettiin, ja paksuista pukineistaankin huolimatta he olivat perin huonosti varustetut kestämään tämän erämaan purevaa tuulta ja tylyä ankaruutta. Ensimäinen yö vietettiin pimeässä ja ilman tulia. Sähkökoneet olivat murskautuneet ja pudonneet kaukana etelässä, eikä kenelläkään ollut ainoatakaan tulitikkua; olihan niiden tuominen kielletty kuoleman uhalla. Kaikki räjähdysaineet oli heitetty pois, ja vasta aamupuolella linnunnaamainen upseeri, jonka hytin Bert oli matkan alkaessa saanut, tunnusti omistavansa parin kaksintaistelupistooleja patruunineen, joilla kävisi päinsä sytyttää tuli. Myöhemmin löydettiin myöskin konetykin laatikosta joukko koskemattomia ampumatarpeita.

Yö oli kurja ja tuntui melkein loppumattomalta. Tuskinpa kukaan nukkui. Miehistöstä oli seitsemän haavoittunut, von Winterfeld oli loukannut päänsä, ja hän värisi ja houraili, taistellen hoitajaansa vastaan ja huutaen omituisia asioita New Yorkin polttamisesta. Miehet kyyristyivät ruokailuhuoneessa yhteen kasaan, käyttäen suojakseen mikä mitäkin, joivat kaakaota itsestään lämpiävistä laitteista ja kuuntelivat hänen huutojaan. Aamulla prinssi puhui heille kohtalosta ja isäinsä Jumalasta ja ilosta ja maineesta, jonka hänen hallitsijasukunsa puolesta kuoleminen tuotti, sekä muista samallaisista seikoista, jotka olisivat muuten joutuneet unhoon tuossa kolkossa korvessa. Miehet hurrasivat innostuneina, ja kaukana ulvoi susi.

Sitten he ryhtyivät työhön ja raatoivat kokonaisen viikon saadakseen pystyyn teräsmaston, johon ripustettiin kuparilangoista punottu suuri halstari. Kaiken aikaa oli tehtävä työtä, ankaraa ja vaivalloista työtä, kovan puutteen kourissa. Vain komeat auringonnousut ja -laskut, kohisevat vesiputoukset ja erämaan jylhyys loivat suuremmoisuudellaan jotain vaihtelua heidän yksitoikkoiseen elämäänsä. He laativat kehän alituiseen palavia nuotioita, miehet kuljeskelivat joukoittain kuivia oksia hakemassa ja kohtasivat retkillään susia, ja haavoittuneet kannettiin vuoteissaan ilmalaivan hyteistä tulien ympärille. Siellä von Winterfeld vanhuskin houraili aikansa ja rauhoittui viimein ja kuoli, ja kolme muutakin haavoittunutta sairastui kunnollisen ravinnon puutteesta, toiset taasen paranivat. Nämä seikat tapahtuivat ikäänkuin syrjässä; Bertin tietoisuudessa oli aina ensi sijalla alituinen raataminen, piteleminen ja nostaminen ja raskaiden röykkiöiden hajoittaminen, ikävä viilaaminen ja lankojen vääntäminen, ja toisella sijalla prinssi, joka oli aina yllyttämässä ja uhkaamassa, milloin joku lamautui. Hän tuli heidän luokseen ja viittasi heidän päidensä ylitse etelään kohti tyhjää taivasta. "Tuolla odottaa meitä maailma!" hän sanoi saksaksi. "Viisikymmentä vuosisataa odottaa täyttymystään." Sanoja ei Bert ymmärtänyt, mutta hän tajusi liikkeen. Usein prinssi suuttui, kerran miehelle, joka työskenteli hitaasti, toisen kerran miehelle, joka varasti toverinsa annoksen. Ensinmainittua hän nuhteli ja määräsi hänet ikävämpään työhön, toista hän löi päin kasvoja ja piteli pahoin. Itse hän ei tehnyt työtä. Tulien lähettyvillä oli sileä paikka, jossa hän saattoi käsivarret ristissä astuskella edes ja takaisin, toisinaan tuntikausia, mutisten itsekseen kärsivällisyydestä ja kohtalostaan. Joskus hän puhkesi huutamaan ja käsillään viittoilemaan kuten kaunopuhuja. Työmiehet kiintyivät tuijottamaan häneen, kunnes huomasivat hänen sinisten silmäinsä leimuavan ja hänen kätensä aina osoittelevan eteläisiä kukkuloita. Sunnuntaina työ keskeytyi puoleksi tunniksi, prinssi saarnasi uskosta ja Jumalan ystävyydestä Davidia kohtaan ja sen jälkeen laulettiin "Jumala ompi linnamme".

Eräässä kurjassa majassa makasi von Winterfeld, ja kerran hän houraili kaiken aamua Saksan suuruudesta. "Blut und Eisen!" hän karjui, ja sitten, ikäänkuin pilkaten: "Welt-Politik — ha, ha!" Sitten hän rupesi matalalla, viekkaalla äänellä selittelemään kuvitelluille kuulijoille mutkallisia valtiollisia asioita. Toiset potilaat kuuntelivat häntä. Havaitessaan Bertin huomion kääntyvän sinne päin, Kurt huusi: "Smallways, tarttukaahan tuohon. Kas niin!"

Väsyttävän verkalleen valmistui iso masto ja kohotettiin jalka jalalta paikalleen. Sähköteknikot olivat saaneet laadituksi läheiseen puroon padon ja vesipyörän — sähköttäjäin pieni Millhausen-dynamo soveltui näet varsin hyvin vedellä käytettäväksi — ja kuudennen päivän illalla laite oli käyttökunnossa ja prinssi lennätti kutsun — tosin varsin heikon — ilmalaivastolleen tyhjän avaruuden halki. Vastausta ei saatu pitkään aikaan.

Tuon illan vaikutus säilyi kauan Bertin muistissa. Työskenteleväin sähköteknikkojen lähellä räiskyi ja leimusi punainen tuli, ja pitkin kohtisuoraa teräsmastoa ja kuparilankoja kohosi punaisia säteitä taivasta kohti. Prinssi istui paadella odotellen, pää käden varassa. Takana oli rautaristillä koristettu kivikumpu, joka peitti von Winterfeldin ruumiin, ja etäällä kiilui louhikossa suden silmät. Toisella puolen oli suuren ilmalaivan hylky, ja miehet istuskelivat toisen punertavan tulen ympärillä. Kaikki olivat aivan hiljaa, ikäänkuin odottaen kuulevansa uutisia. Kaukana, monen sadan peninkulman päässä kenties toisia mastoja heräsi toimintaan. Tai ehkäpä tämä eetterin värisyttäminen olikin hyödytöntä, ehkei maailma kiinnittänytkään siihen huomiota. Jutellessaan miehet puhuivat matalalla äänellä. Silloin tällöin kirkui etäällä lintu ja kerran kuului suden ulvontaa. Ja kaiken ympärillä levisi ääretön, kolkko erämaa.

Bert kuuli uutiset viimeiseksi ja enimmäkseen murteellisella englannin kielellä eräältä työkumppaniltaan. Vasta myöhään yöllä väsynyt sähköttäjä sai vastauksen kutsuihinsa, mutta silloin viestit saapuivat selvinä ja voimakkaina. Ja minkälaisia viestejä!

"Kuulkaapas", sanoi Bert aamiaista syötäessä suuren hälinän vallitessa; "kertokaa niistä hieman."

"Koko maailma on sodassa", selitti kieliniekka, heilutellen kuppiaan kuvaavalla tavalla. "Koko maailma on sodassa."

Bert tuijotti etelään päin aamuruskoon. Eipä siltä näyttänyt.

"Koko maailma on sodassa! Berliini on poltettu, Lontoo on poltettu, Hampuri ja Pariisi on poltettu. Japanilaiset ovat polttaneet San Franciscon. Meikäläiset ovat leiriytyneet Niagaralle. Sellaisia he ovat meille kertoneet. Kiinalla on määrättömästi lentokoneita ja ilmalaivoja. Koko maailma on sodassa!"

"Hyvänen aika!" sanoi Bert.

"Niin on", lisäsi kieliniekka juoden kaakaota.

"Ovatko ne polttaneet Lontoon? Niin kuin me New Yorkin?"

"Mehän pommitimme."

"Eivätkö ne kertoneet mitään eräästä paikasta, jonka nimi on Clapham, tai Bun Hillistä?"

"En ole kuullut siitä", sanoi kieliniekka.

Siihen Bert sai tyytyä toistaiseksi. Mutta miesten kiihko tarttui. Nähdessään hetken kuluttua Kurtin seisovan yksinään kädet selän takana ja katselevan varsin kiinteästi erästä etäistä vesiputousta, hän lähti Kurtin luo ja tervehti sotilaan tavoin. "Anteeksi, herra luutnantti."

Kurt käänsi päänsä. Hänen kasvonsa olivat harvinaisen vakavat sinä aamuna. "Arvelin tässä juuri, että olisi hauskaa nähdä tuo putous lähempää", hän sanoi. "Se muistuttaa — mitä haluatte?"

"En saa ollenkaan tolkkua siitä, mitä miehet juttelevat. Ettekö kertoisi minulle uutisia?"

"Hiiteen uutiset!" sanoi Kurt. "Uutisia kuulette yllin kyllin, ennenkuin päivä on lopussa. Nyt on maailman loppu käsissä. Graf Zeppelin tulee noutamaan meitä. Se on täällä aamulla, ja meidän pitäisi olla Niagaralla — tai murskana — neljänkymmenen kahdeksan tunnin kuluessa… Tahtoisin nähdä tuon putouksen. Voitte tulla mukaan. Oletteko saanut aterianne?"

"Kyllä, herra luutnantti."

"No hyvä. Tulkaa."

Ja syvissä mietteissä Kurt lähti astumaan kallioiden yli kaukaista putousta kohti. Aluksi Bert kulki hänen perässään palvelijan tavoin, mutta päästyään leirin ilmapiiristä Kurt hidastutti kulkuaan, niin että Bert ennätti hänen rinnalleen.

"Kahdessa päivässä me olemme jälleen mukana", hän sanoi. "Ja piru perii sen, joka siihen sotaan joutuu. Semmoisia ovat uutiset. Maailma on tullut hulluksi. Meidän laivastomme voitti amerikkalaiset sinä yönä, jolloin me jouduimme tuuliajolle, se on selvää. Me menetimme yksitoista — yksitoista ilmalaivaa varmasti, ja heiltä tuhottiin kaikki aeroplaanit. Taivas tietää, kuinka paljon me murhasimme ja surmasimme. Mutta se oli vain alkua. Me panimme lumipallon vierimään. Jokainen maa piilotteli lentokoneita. Ja nyt taistellaan ilmassa yli koko Europan — yli koko maailman. Japanilaiset ja kiinalaiset ovat tulleet mukaan. Se on suurin uutinen. He ovat tupsahtaneet meidän pikku kahakkoihimme… Keltainen vaara oli sittenkin vaara! Heillä on tuhansittain ilmalaivoja. He ovat levinneet yli koko maailman. Me pommitimme Lontoota ja Pariisia, ja ranskalaiset ja englantilaiset ovat tuhonneet Berliinin. Ja nyt Aasia on meidän kaikkien kimpussa ja vie meistä voiton… Se on mielettömyyttä. Kiina ylinnä. Eivätkä tiedä, mihin pysähtyä. Se on rajatonta. Tämä on viimeisen päivän sekamelskaa. Ne pommittavat pääkaupunkeja, tuhoavat telakat ja tehtaat, kaivokset ja laivastot."

"Tekivätkö ne paljon vauriota Lontoolle?" Bert kysyi.

"Taivas tietää…"

Hän ei sanonut enempää hetkeen.

"Tämä Labrador näyttää rauhalliselta paikalta", hän jatkoi viimein. "Melkeinpä tekisi mieleni jäädä tänne. Ei käy päinsä. Ei, minun täytyy olla mukana loppuun asti. Minun täytyy olla mukana loppuun asti. Niin täytyy teidänkin. Ja jokaisen… Mutta miksi?… Sanonpa sen teille — tämä maailma on mennyt palasiksi. Pelastusta ei ole missään. Täällä me olemme! Me olemme kuin palavaan taloon suljetut hiiret, kuin tulvan saartama karjalauma. Kohdakkoin meidät noudetaan, ja sitten takaisin taisteluun. Meidän on jälleen murhattava ja murskattava — kenties. Tällä kertaa on kysymyksessä kiinalais-japanilainen ilmalaivasto, ja me olemme heikommat. Nyt on meidän vuoromme. En tiedä, miten teidän käy, mutta oman osani tiedän varsin hyvin: saan surmani."

"Kyllä te suoriudutte", sanoi Bert oudon äänettömyyden jälkeen.

"En!" väitti Kurt. "Saan surmani. En tietänyt sitä ennen, mutta tänään aamun koitteessa sen tiesin — ikäänkuin joku olisi sen sanonut."

"Kuinka niin?"

"Tiedän ihan varmaan."

"Mutta kuinka te voisitte tietää sen?"

"Tiedän vaan."

"Ikäänkuin joku olisi sen sanonut?"

"Ihan varmasti."

"Tiedän sen", hän toisti, ja jonkun aikaa he astuivat äänettöminä vesiputousta kohti.

Ajatuksiinsa vaipuneena Kurt käveli edelleen ja puhkesi viimein jälleen puhumaan. "Olen aina ennen tuntenut itseni nuoreksi, Smallways, mutta tänään tunnen olevani vanha — vanha. Niin perin vanha! Lähempänä kuolemaa kuin vanhukset tuntevat olevansa. Ja elämää olen aina pitänyt leikkinä. Sitä se ei ole… Tällaista on luullakseni tapahtunut aina — sotia ja maanjäristyksiä, jotka tekevät elämän kurjaksi. Tuntuu siltä, kuin olisin vasta nyt herännyt tajuamaan sen. Olen nähnyt siitä unta joka yö sen jälkeen, kuin lähdimme New Yorkista… Ja sellaista on aina ollut se on elämän kulkua. Ihmiset riistetään niiden luota, joista he pitävät; kodit tuhotaan, olennot, jotka ovat täynnä elämää ja muistoja ja erikoisia pikku taipumuksia, kärvennetään ja murskataan ja revitään palasiksi, näännytetään nälkään ja tärvellään. Lontoo! Berliini! San Francisco! Ajatelkaahan, kuinka monta elämäntarinaa me lopetimme New Yorkissa!… Ja toiset jatkavat jälleen, ikäänkuin sellainen ei olisi mahdollistakaan. Niin kuin minäkin! Kuten eläimet! Juuri kuin eläimet!"

Pitkään aikaan hän ei sanonut mitään, ja sitten hän tokaisi: "Prinssi on mielipuoli!"

He saapuivat eräälle kohdalle, missä oli kiivettävä, ja sitten suokaistaleelle, joka reunusti pientä puroa. Siellä Bertin huomio kiintyi runsaina kasvaviin pieniin punaisiin kukkiin. "Kas!" hän sanoi kumartuen poimimaan. "Tällaisessa paikassa."

Kurt pysähtyi ja kääntyi puoleksi. Hänen kasvonsa värähtelivät.

"En ole koskaan nähnyt tällaisia kukkia", Bert huomautti. "Ne ovat niin hentoja."

"Poimikaa enemmän, jos haluatte", sanoi Kurt

Bert teki niin Kurtin seisoessa katsellen.

"Onpa somaa, että aina tekee mieli poimia kukkia", virkkoi Bert.

Kurtilla ei ollut siihen mitään lisättävää.

He kulkivat edelleen puhumatta mitään kotvaan.

Viimein he saapuivat rosoiselle kukkulalle, jolle vesiputous näkyi. Siellä Kurt pysähtyi ja istuutui paadelle. "Juuri tämän tahdoin nähdä", hän selitti. "Ei se ole varsin samallainen, mutta muistuttaa se hieman."

"Mitä sitten?"

"Erästä toista vesiputousta."

Äkkiä hän kysyi: "Onko teillä mielitiettyä, Smallways?"

"Sepä somaa", sanoi Bert. "Taitaa johtua noista kukista. — Ajattelin häntä tässä juur'ikään."

"Niin minäkin."

"Mitä! Ednaako?"

"En. Ajattelin omaa Ednaani. Luullakseni meillä on kaikilla Ednamme, jonka luo mielikuvituksemme voi liidellä. Tarkoitin muuatta tyttöä. Mutta se on jo ammoin ohitse. Kovaa on ajatella, ett'en saa nähdä häntä minuutinkaan aikaa — en voi kertoa hänelle, että häntä ajattelen."

"Kyllä kai te saatte vielä nähdä hänet", arveli Bert.

"En", virkkoi Kurt päättäväisesti. "Tiedän sen.

"Tapasin hänet", hän jatkoi, "tämän kaltaisessa paikassa — alpeilla — Engstlen-alpeilla. Siellä oli jotensakin tällainen vesiputous — leveä vesiputous, joka syöksyi Innertkircheniin päin. Senvuoksi lähdin tänne. Me pujahdimme tiehemme ja vietimme puolen päivää kahden sen äärellä. Ja me poimimme kukkia. Juuri samallaisia kukkia, kuin te löysitte äsken. Aivan samallaisia, mikäli tiedän. Ja kurjenpolvia."

"Kyllä tiedän", sanoi Bert; "minä ja Edna — me olemme tehneet samalla tapaa. Poimittiin kukkia. Ja muuta sellaista. Siitä tuntuu kuluneen vuosikausia.'

"Hän oli ihana ja rohkea ja ujo. Mein Gott!… Tuskin voin hillitä itseäni, niin kiihkeästi haluan nähdä hänet jälleen ja kuulla hänen äänensä, ennenkuin kuolen. Missä hän lienee?… Kuulkaapas, Smallways, kirjoitan jonkinlaisen kirjeen. — Ja täällä on hänen kuvansa." Hän kosketti povitaskuaan.

"Kyllä te saatte tavata hänet vielä", sanoi Bert.

"En! En saa koskaan enää tavata häntä… En ymmärrä, miksi ihmiset kohtaavat toisensa tullakseen vaan temmatuiksi erilleen. Mutta sen tiedän, että me kaksi emme kohtaa koskaan enää toisiamme. Tiedän sen yhtä varmasti, kuin että aurinko nousee ja tuo vesiputous hyrskyää paasien yli vielä minun kuolemanikin jälkeen… Oh! Kaikki on typerää ja äkkipikaista ja väkivaltaista ja julmaa, mieletöntä ja vihamielistä ja itsekästä — kaikki mitä ihmiset ovat tehneet — kaikki mitä he konsanaan tekevät. Gott! Smallways, mitä sekamelskaa ja sekasortoa elämä on aina ollut — täynnä taisteluja ja verilöylyjä ja tapaturmia, vihaa ja tylyjä tekoja, murhia, kärsimyksiä, omankädenoikeutta ja petosta. Nyt olen kyllästynyt siihen kaikkeen, ikäänkuin olisin vasta huomannut sen ensi kerran. Olen huomannut sen nyt. Kun ihminen on elämään väsynyt, niin luullakseni hänen on aika kuolla. Olen menettänyt rohkeuteni, ja kuolema on kintereilläni. Tiedän, että olen päässyt matkani päähän. Mutta ajatelkaas, kuinka paljon toiveita minulla vielä oli vain vähän aikaa sitten, kaikki oli hyvällä alulla… Se oli pelkkää petosta. Ei ollut mikään alulla… Me olemme vain muurahaisia muurahaiskeossa, maailmassa, missä kaikki on samantekevää, joka kulkee kulkuaan tyhjyyttä kohti. New York — ei New Yorkikaan tunnu minusta niin hirvittävältä. New York oli vain muurahaispesä, jonka muuan narri potkaisi hajalle!

"Ajatelkaahan, Smallways, kaikkialla soditaan! Ihmiset tuhoavat sivistyksensä, ennenkuin ovat sen luoneetkaan. Kaikkialla tehdään samoin, kuin englantilaiset tekivät Alexandriassa, japanilaiset Port Arthurissa ranskalaiset Casablancassa. Yksinpä Etelä-Amerikassakin kansat taistelevat keskenään! Ei yksikään paikka ole turvallinen — rauhaa ei tapaa missään. Ei ole ainoatakaan paikkaa, missä vaimo voi tyttärineen saada suojaa. Sota saapuu ilmojen halki, yön pimeydessä tippuu pommeja. Rauhalliset ihmiset menevät aamulla ulos ja näkevät ilmalaivastojen kulkevan ylitse — tihkuen kuolemaa — tihkuen kuolemaa!"