KAHDEKSAS LUKU.

Maailmansota.

Vain verkalleen Bertille alkoi selvetä, mitä merkitsi että koko maailma oli joutunut sotaan, ja kauan kesti, ennenkuin hänen mielessään muodostui tuolla pohjolan erämaassa kuva tiheään asutuista maista, jotka joutuivat kauhun valtaan vastasyntyneiden ilmalaivastojen liihoitellessa niiden päällitse. Hän ei ollut tottunut ajattelemaan maailmaa kokonaisuudessaan, se oli ollut hänelle rajaton syrjäseutu, jossa sattui hänen välittömään näköpiiriinsä kuulumattomia asioita. Sota oli hänen mielestään jotain, mikä tapahtui sotanäyttämöksi nimitetyllä rajoitetulla alueella ja vaikutti sen ulkopuolella oleviin vain uutisten kautta. Mutta nyt oli koko ilmakehä sotanäyttämönä ja jokainen maa taistelutantereena. Niin lähekkäin olivat kansakunnat kilvan rientäneet eteenpäin tutkimusten ja keksintöjen tietä, niin salaiset ja kuitenkin samansuuntaiset olivat niiden suunnitelmat ja ennätykset olleet, että heti sen jälkeen, kuin ensimäinen laivasto oli lähtenyt liikkeelle Keski-Saksasta, alkoi aasialainen armada pyrkiä länteen päin korkealla yli Ganges-tasangon kummastelevien miljoonain. Mutta Itä-Aasian liittokunnan valmistukset olivat olleet paljon suuremmoisemmat kuin saksalaisten. "Tämä askel", sanoi Tan Tin-siang, "vie meidät Lännen edelle. Me palautamme maailmanrauhan, jonka nuo barbaarit ovat hävittäneet."

He olivat toimineet paljon salaisemmin, nopeammin ja kekseliäämmin kuin saksalaiset, ja missä näillä oli sata miestä työssä, siellä aasialaisia aherti kymmenen tuhatta. Chinsi-fuhun ja Tsingyenin, heidän ilmapurjehdusleireihinsä, saapui yksiraiteisia ratoja myöten, joita nyt risteili halki koko Kiinan, rajaton määrä taitavia ja kykeneviä työmiehiä, joiden kanssa tavallisen europpalaisen ei kannattanut kilpailla toimeliaisuudessa. Sanoma saksalaisten tuottamasta yllätyksestä vain kannusti heidän intoaan. New Yorkin pommituksen aikoihin saksalaisilla tuskin lienee ollut kaikkiaan kolmea sataa ilmalaivaa; itää, etelää ja länttä kohti lentävissä aasialaisissa laivastoissa oli aluksia varmaankin useita tuhansia. Senlisäksi aasialaisilla oli erinomainen lentokone, niaio-niminen, kevyt, mutta perin tehokas ase, saksalaisten drachenfliegeriä paljon etevämpi. Se oli viimeksimainitun tavoin yhdenmiehen-kone, mutta rakennettu varsin keveäksi teräksestä, ruo'osta ja kemiallisesta silkistä; kuljettajina oli eteen- ja taaksepäin käyvä kone ja sivuilla lepattavat siivet. Aeronautilla oli aseenaan kivääri, jolla ammuttiin hapella täytettyjä räjähtäviä luoteja, sekä aito japanilaiseen tapaan miekka. Ajajat olivat japanilaisia, ja varsin luonteenomaista on se, että alun pitäen määrättiin aeronautti miekkamieheksi. Lentokoneiden siivet olivat varustetut koukuilla, joilla ne voivat takertua vastustajan kaasusäiliöön lentäjän kavutessa alukseen. Näitä keveitä koneita kuljettivat laivastot mukanaan, ja osa lähetettiin maitse tai meritse miehineen sotarintamaan. Ne kykenivät lentämään kahdesta viiteen sataan engl. peninkulmaa, riippuen siitä, millainen tuuli oli.

Heti ensimäisen saksalaisen ilmalaivaston ilmestyttyä nämä aasialaiset laumat kohosivat siis taivaalle. Jokainen järjestetty hallitus ryhtyi viipymättä pontevasti ja kiihkoisasti rakentamaan ilmalaivoja ja lentokoneita jos jonkinlaisia. Diplomaattiseen menettelyyn ei ollut aikaa. Varoituksia ja ultimatumeja sähkötettiin edes ja takaisin, ja muutamassa tunnissa oli koko pillastunut maailma joutunut julkiseen ja mitä sekasotkuisimpaan sotaan. Sillä Suur-Britannia, Ranska ja Italia olivat julistaneet sodan Saksaa vastaan ja loukanneet Sveitsin puolueettomuutta; Bengalin hindulaiset olivat aasialaisten ilmalaivojen ilmaantuessa nousseet kapinaan ja Indian luoteismaakunnissa oli syntynyt sille vihamielinen muhamettilainen liike, joka levisi kulovalkean tavoin Gobista Kultarannikolle asti, ja Itä-Aasian liittokunta oli anastanut Birman öljylähteet ja hyökkäsi sekä Saksan että Amerikan kimppuun. Ennenkuin viikko oli kulunut loppuun, rakennettiin Damaskuksessa, Kairossa ja Johannesburgissa jo ilmalaivoja; Australia ja Uusi Seelanti varustautuivat kiihkeästi. Peloittavinta tässä puuhassa oli se, että näitä hirviöitä kävi valmistaminen niin perin nopeasti. Panssarilaivan rakentamiseen kului aikaa kahdesta neljään vuoteen. Ilmalaivan voi tekaista yhtä monessa viikossa, ja se oli torpeedovenettäkin yksinkertaisempi. Kun vain oli käsillä ilmasäiliö-ainekset, koneet, kaasutehdas ja piirustukset, niin se oli paljon helpompi valmistaa kuin tavallinen puinen vene sata vuotta varemmin. Ja nyt oli Cap Hornista Novaja Semljaan ja Kantonista ympäri maapallon takaisin Kantoniin asti tehtaita ja työpajoja.

Ja tuskin olivat saksalaiset ilmalaivat ennättäneet Atlannin lähettyville ja Ylä-Birmasta saapunut viesti ensimäisestä aasialaisesta laivastosta, kun luoton ja raha-asiain fantastinen verkko, joka oli jo toista sataa vuotta pitänyt maailmaa taloudellisesti koossa, pingoittui ja repeytyi. Jokaisessa pörssissä syntyi kuumeinen halu muuttaa kaikki osakkeet rahaksi, pankit lakkauttivat maksunsa, liike hupeni ja taukosi, tehtaat kävivät jonkun päivän jonkinlaisen jatkuvaisuuden lain vaikutuksesta, valmistellen vararikkoisten ostajain tilauksia, ja keskeyttivät sitten työnsä. Sitä New Yorkia, jonka Bert Smallways näki, uhkasi kaikesta loistosta ja vilkkaudesta huolimatta taloudellinen vararikko, jonka vertaista ei ennen ole esiintynyt. Elintarpeiden tuonti oli jo hieman vähentynyt. Ja ennenkuin maailmansota oli kestänyt kahta viikkoa — niihin aikoihin, jolloin Labradorissa saatiin masto valmiiksi ei Kiinan ulkopuolella ollut koko maailmassa ainoatakaan kaupunkia tai kauppalaa, sijaitsivatpa ne sitten miten kaukana hyvänsä varsinaisista hävityksen keskustoista, missä poliisin ja hallituksen ei täytynyt turvautua pakkotoimenpiteisiin poistaakseen elintarpeiden puutetta ja pitääkseen kurissa työttömäin nälkäisiä laumoja.

Sellainen oli ilmasota luonteeltaan, että se kerran alkuun päästyään johti melkein auttamattomasti yhteiskunnalliseen hajaannustilaan. Tämä kävi ilmi jo saksalaisten hyökätessä New Yorkin kimppuun, sillä tällöin huomattiin, että ilmalaiva voi tuottaa allaolevalle alueelle suunnatonta tuhoa, mutta on verrattain kykenemätön valtaamaan, vartioimaan tai miehittämään antautunutta asemaa. Luonnollisesti tämän seikan täytyi taloudelliseen sekasortoon joutuneen, raivostuneen ja nälkiintyneen kaupunkiväestön keskuudessa aiheuttaa väkivaltaisia ja tuhoisia selkkauksia, ja silloinkin, kuin ilmalaivasto liiteli toimetonna yläpuolella, vallitsi alhaalla kansalaissota ja hurja epäjärjestys. Sotahistoriassa ei ole koskaan ennen ollut mitään sen kaltaista, ellemme voisi verrata siihen sellaista tapausta, jolloin 19:nnen vuosisadan sotalaiva kävi jonkun suuren raakalaisasutuksen kimppuun, tai jotain noista laivastopommituksista, jotka rumentavat Suur-Britannian historiaa 18:nnen vuosisadan loppupuolella. Silloin oli todellakin sattunut julmuuksia ja tuhotöitä, jotka voivat herättää aavistuksen ilmasodan kauhuista. Senlisäksi oli maailma ennen 20:ttä vuosisataa kokenut vain kerran ja silloinkin verrattain lievästi — nimittäin Pariisin kommunistikapinassa v. 1871 — mihin nykyajan kaupunkilaisväestö voi ryhtyä ahdinkoon jouduttuaan.

Toinen omituisuus ilmasodassa oli se, että varemmat ilmalaivat olivat niin tehottomia toisiinsa nähden. Alaspäin ne saattoivat syytää räjähdysvälineitä mitä tuhoisimmalla tavalla, linnoitukset, kaupungit ja laivat olivat niiden armoilla, mutta toisilleen ne kykenivät tekemään varsin vähän haittaa, milloin niitä ei oltu varustettu antautumaan kuolinkamppailuun. Saksalaisilla ilmalaivoilla, jotka olivat yhtä isoja kuin suurimmat jättiläishöyryt, ei ollut muita aseita kuin yksi ainoa konetykki, jonka olisi helposti voinut sälyttää kahden muulin selkään. Kun sitten kävi selväksi, että ilmastakin oli sodittava, varustettiin ilmasotilaat sen lisäksi kivääreillä, joilla ammuttiin räjähtäviä happikuulia tai helposti syttyviä aineita; mutta yhdelläkään ilmalaivalla ei ollut milloinkaan niin paljon tykkejä kuin pienimmällä kanuunaveneellä. Kun nämä hirviöt siis kohtasivat toisensa, ne pyrkivät aina toistensa yläpuolelle tai kamppailivat kuin djonkit, heitellen kranaatteja ja taistellen käsirysyssä peräti keskiaikaiseen tapaan. Voitto saattoi näin ollen kallistua kummalle puolelle hyvänsä. Senpä vuoksi huomaammekin ilmalaivastojen amiraalien jo ensimäisten kokemusten jälkeen koettavan yhä enemmän välttää yhteistaisteluja ja mieluummin hakevan tilaisuutta tuhoisaan vastahyökkäykseen, joka osoittautui siveellisesti edullisemmaksi.

Ja jos ilmalaivat olivat liian tehottomat, niin varhaisimmat drachenfliegerit osoittautuivat joko liian epävakaisiksi, kuten saksalaisten, tai liian kevyiksi, kuten japanilaisten, voidakseen heti tuottaa ratkaisevia tuloksia. Tosin brasilialaiset laskivat myöhemmin liikkeelle lentokoneen, joka pystyi ottelemaan ilmalaivan kanssa, mutta he rakensivat ainoastaan kolme tai neljä, toimivat vain Etelä-Amerikassa ja ne hävisivät historiasta jäljettömiin niihin aikoihin, jolloin maailmanvararikko teki lopun kaikesta suurisuuntaisesta teknillisestä tuotannosta.

Kolmanneksi ilmasota oli omituista siinä suhteessa, että se tuotti suunnatonta tuhoa, mutta ei mitään ratkaisua. Aina ennen, sekä maa- että merisodassa, häviävä puoli tuli nopeasti kykenemättömäksi haittaamaan vastustajan alueita ja liikennevälineitä. Taisteltiin "rintamassa", ja tuon rintaman takana olivat voittajan varat ja varastot, kaupungit ja tehtaat ja pääkaupunki, koko hänen maansa turvassa. Jos sotaa käytiin merellä, niin hävitettiin vihollisen sotalaivasto ja sitten saarrettiin hänen satamansa, vallattiin hänen hiiliasemansa ja otettiin kiinni kaikki harhailevat risteilijät, jotka uhkasivat omia kauppasatamia. Mutta toista on saartaa ja vahtia rannikkoa kuin maan koko pintaa, ja risteilijäin ja ryöstölaivain rakentaminen vie paljon aikaa, niitä ei voi hajoittaa ja kätkeä ja kuljettaa huomaamatta paikasta toiseen. Ilmasodassa oli vahvemman puolen, vaikka se olisikin saanut hävitetyksi heikommalta koko sotalaivaston, joko vartioitava koko maata tai tuhottava jokainen mahdollinen kohta, jossa tämä saattoi valmistaa toisen ja kenties uuden ja tuhoisamman ilmataistelijan. Koko hänen taivaansa oli pimitettävä ilmalaivoilla. Niitä oli rakennettava tuhansittain, ja ilmasotilaita tarvittiin kymmenin tuhansin. Pienen tyhjän ilmalaivan voi kätkeä rautatien vajaan, kadulle, metsään; lentokone säilyy sitäkin paremmin salassa.

Eikä ilmassa ole teitä, ei kanavia eikä mitään kohtaa, jossa voi sanoa vastustajastaan: "Jos hän haluaa päästä pääkaupunkiini, hänen on tultava tätä tietä." Ilmassa voi joka suuntaan kulkea kaikkialle.

Niinpä kävi mahdottomaksi lopettaa sotaa tavallisin keinoin. A on varustautunut B:tä voimakkaammaksi, lyönyt hänet ja lähettänyt tuhannen ilmalaivaa hänen pääkaupunkinsa yläpuolella leijailemaan, uhaten pommittaa sitä, ellei B antaudu. B vastaa sädesähkötyksen avulla, että hän on ryhtymäisillään pommittamaan A:n tärkeintä teollisuuskaupunkia lähetettyään sinne kolme ryöstöilmalaivaa. A julistaa B:n kaapparit rosvolaivoiksi ja niin edespäin, pommittaa B:n pääkaupunkia ja rupeaa ajamaan takaa hänen ilmalaivojaan; B taasen ryhtyy intohimoisen kiihkeänä ja sankarillisen taipumattomana työskentelemään keskellä raunioitaan, valmistaa uusia ilmalaivoja ja räjähdysvälineitä. Sota muuttui pakostakin yleiseksi sissisodaksi, joka nieli pyörteeseensä siviilihenkilöt ja kodit ja koko yhteiskuntaelämän koneiston.

Nämä ilmataistelun seuraukset tuottivat maailmalle täydellisen yllätyksen, niitä kun ei oltu aavistettukaan. Jos se olisi tehty, niin maailma olisi vuonna 1900 järjestänyt yleisen rauhankokouksen. Mutta teknilliset keksinnöt olivat kehittyneet nopeammin kuin älyllinen ja yhteiskunnallinen järjestely, ja maailma tuli yllätetyksi typerine vanhoine lippuineen, järjettömine kansallisuus-traditsioneineen, halpoine sanomalehtineen ja vielä halvempine intohimoineen ja suurvalta-aatteineen, alhaisine kauppa-vaikuttimineen ja tavallisine epärehellisyyksineen ja halpamaisuuksineen, rotuvalheineen ja -riitoineen. Kerran alettuaan sota ei ottanut tauotakseen. Heikko luottoverkko, joka oli laajentunut aavistamattoman kauas ja pitänyt noita satoja miljooneja taloudellisesti toisistaan riippuvina, hajosi pakokauhun syntyessä. Kaikkialle saapui ilmalaivoja pudotellen pommeja, tuhoten kaiken yhdistymisen toivon, ja kaikkialla oli alhaalla taloudellisia onnettomuuksia, nälkäistä työtöntä kansaa, mellakoita ja yhteiskunnallista epäjärjestystä. Kaikki rakentava johtava äly katosi kansakunnista intohimoisen taistelun pyörteissä. Mikäli tältä aikakaudelta on jälellä sanomalehtiä, asiakirjoja ja historioita, kaikki kertovat saman yleisen tarinan: kaupunkien elintarvevarastot hupenivat ja kadut täyttyivät nälkäisistä työttömistä, syntyi hallintohäiriöitä, tilapäisiä hallituksia ja puolustustoimikuntia ja, mikäli on puhe Egyptistä ja Indiasta, kapinallisten komiteoja, jotka ottivat ohjat käsiinsä; väestö aseestettiin, laadittiin pattereita ja tykkikuoppia, rakennettiin kiihkeästi ilmalaivoja ja lentokoneita.

Me näemme vilahdukselta, ikäänkuin ajelehtivien pilvien lomitse, näiden seikkojen tapahtuvan kautta kaiken maailman. Siten hävisi kokonainen aikakausi, siten sortui sivistys, joka oli luottanut koneistoon, ja välineet, joilla se tuhottiin, olivat koneita. Mutta varempien suurten sivistysten, esim. roomalaisen häviäminen oli tapahtunut vuosisatain kuluessa, ne olivat rauenneet asteittain, kuten ihminen vanhenee ja kuolee. Tämä sitä vastoin murskautui äkkiä ja heti lopullisesti ikäänkuin ihminen, joka joutuu junan tai automobiilin alle.

Ilmasodan varhaisimmissa taisteluissa koetettiin epäilemättä todentaa merisodan vanha perusohje: ottaa selko vihollislaivaston asemasta ja tuhota se. Ensinnä taisteltiin Bernin ylängöllä, missä italialaisten ja ranskalaisten ilmalaivain kimppuun, kun ne pyrkivät Keski-Saksan ilmapurjehdusleiriä hävittämään, hyökkäsi sveitsiläinen kokeiluosasto, jonka avuksi päivän kuluessa saapui saksalaisia ilmalaivoja. Sitten seurasi englantilaisten Winterhouse-Dunne aeroplaanien ja kolmen onnettoman saksalaisen välinen taistelu.

Seuraava järjestyksessä oli Pohjois-Indian taistelu, jossa koko englantilais-indialainen ilmapurjehdus-osasto kamppaili kolme päivää musertavaa ylivoimaa vastaan, lyötiin hajalleen ja tuhottiin perin pohjin.

Ja samaan aikaan alkoi saksalaisten ja aasialaisten tärkeä kamppailu, jota tavallisesti nimitetään Niagaran taisteluksi aasialaisten hyökkäyksen päämäärän mukaan. Mutta se muuttui vähitellen hajanaisiksi kahakoiksi leviten yli toisen puolen manteretta. Ne saksalaiset ilmalaivat, jotka pelastuivat taistelusta, laskeutuivat maahan, antautuivat amerikkalaisille ja miehitettiin uudelleen. Lopulta seurasi sarja säälimättömiä ja sankarillisia yhteentörmäyksiä, sillä amerikkalaiset olivat hurjistuneina päättäneet tuhota vihollisensa ja Aasiasta saapui yhtämittaa uusia joukkoja, jotka leiriytyivät Tyvenen valtameren rannikolle ja saivat tuekseen suunnattoman laivaston. Sotaa käytiin Amerikassa jo alun pitäen leppymättömän katkerasti; armoa ei pyydetty, vastustajia ei vangittu. Hurjalla ja suuremmoisella tarmolla amerikkalaiset toimittivat liikkeelle laivan toisensa jälkeen taistelemaan Aasian laumoja vastaan ja — hukkumaan. Tämä sota syrjäytti kaikki muut seikat, koko kansakunta eli ja kuoli sen vuoksi. Jonkun ajan kuluttua, kuten myöhemmin kerron, valkoihoiset saivat Butteridgen koneesta aseen, jolla voitiin vastustaa aasialaisten miekkamiesten lentokoneita.

Aasialaisten hyökätessä Amerikkaan saksalais-amerikkalainen sota taukosi tykkänään. Se hävisi historiasta. Alussa se oli näyttänyt lupaavan yllin kyllin murhenäytelmiä — sehän alkoi unohtumattomalla verilöylyllä. New Yorkin keskustan hävittäminen sai koko Amerikan nousemaan yhtenä miehenä, kansa oli valmis kernaammin kuolemaan tuhat kertaa kuin taipumaan saksalaisten valtaan. Saksalaiset päättivät pakottaa Amerikan alistumaan ja, seuraten prinssin suunnitelmia, valtasivat Niagaran käyttääkseen hyväkseen sen suunnattomia sähkötehtaita, karkoittivat kaikki sen asukkaat ja muuttivat ympäristön aina Buffaloon asti erämaaksi. He olivat myöskin, heti kun Englanti ja Ranska olivat julistaneet sodan, hävittäneet Kanadan puolta lähes kymmenen engl. peninkulman päähän. Sitten ilmalaivat rupesivat noutamaan miehiä ja tarpeita itärannikolla sijaitsevasta laivastosta, liihoitellen edes ja takaisin kuten mehiläiset hunajaa kerätessään. Juuri tällöin ilmestyivät aasialaiset joukot näyttämölle, ja niiden hyökätessä saksalaisten pääasemaa vastaan Niagaran luona idän ja lännen ilmalaivastot kohtasivat ensi kerran toisensa ja maailma huomasi edessä olevan uuden, suuremman kysymyksen.

Muuan varemman ilmasodan huomattavimpia omituisuuksia johtui siitä, että ilmalaivoja oli valmistettu niin perin salaisesti. Kukin valta oli vain hämärästi aavistanut kilpailijainsa hankkeet, pakottipa salaperäisyys rajoittamaan omatkin kokeilut mahdollisimman vähäisiksi. Ei kukaan ilmalaivojen ja aeroplaanien suunnittelijoista ollut tarkoin tietänyt, mitä vastaan heidän keksintöjensä tuli taistella; moni ei ollut ottanut huomioonkaan mitään ilmataistelua, vaan oli suunnitellut ne yksinomaan pommien pudottelemista varten. Sellainen oli ollut saksalaisten aate. Ainoa ase, millä Keski-Saksan laivasto saattoi kamppailla toisia ilmalaivoja vastaan, oli keulaan asetettu konetykki. Vasta New Yorkin taistelun jälkeen miehistölle annettiin lyhyet kiväärit, joilla ammuttiin räjähtäviä luoteja. Teoreettisesti olisi drachenfliegerien pitänyt olla taisteluasema. Niiden selitettiin olevan ilmatorpeedoveneitä, ja aeronautin oli määrä lentää suhahtaa läheltä vastustajaansa ja heittää pomminsa ohitse kiitäessään. Mutta nämä laitteet olivat toivottoman epävakaiset, ei kolmannenkaan osan onnistunut taisteluissa päästä takaisin emälaivaan. Useimmat joko murskautuivat tai vaipuivat maahan.

Yhdistyneeseen kiinalais-japanilaiseen laivastoon kuului samoin kuin saksalaiseen ilmalaivoja ja ilmaa raskaampia taistelukoneita, mutta molemmat erosivat rakenteeltaan perin pohjin länsimaalaisista ja — varsin kuvaavaa siitä tarmosta, millä nämä suuret kansat omaksuivat ja paransivat europpalaisten tieteellisiä tutkimuksia — ne olivat melkein kauttaaltaan aasialaisten teknikkojen keksimiä. Huomattavin näistä oli Mohini K. Chatterjee, muuan valtiollinen maanpakolainen, joka oli ennen työskennellyt Lahoren brittiläis-intialaisessa ilmapurjehdusleirissä.

Saksalainen ilmalaiva oli kalanmuotoinen, tylppäpäinen. Myöskin aasialainen ilmalaiva oli kalanmuotoinen, mutta enemmän kampelan tai rauskun kuin turskan kaltainen. Sen laveassa, laakeassa pohjassa oli akkunoita ja aukkoja vain keskiviivan kohdalla. Hytit sijaitsivat halkaisijalla, ja niiden yläpuolella oli jonkinlainen siltakansi; kaasusäiliöt tekivät koko laitteen laakean mustalaisteltan näköiseksi. Saksalainen laiva oli pääasiallisesti ohjattava ilmapallo, ilmaa paljon keveämpi; aasialainen oli varsin vähän keveämpi kuin ilma ja liukui sen halki paljon nopeammin, joskaan ei likimainkaan yhtä vakavasti. Siinä oli tykki sekä keulassa että perässä, jälkimäinen edellistä paljon suurempi, ja lisäksi oli sekä ylä- että alapuolella pesäkköjä kiväärimiehiä varten. Tosin näitä varusteita on pidettävä puutteellisina pienimpäänkin tykkiveneeseen verrattaessa, mutta ne tekivät japanilaiset ilmalaivat saksalaisia hirviöitä voimakkaammiksi. Taistelussa ne pyrkivät saksalaisten taakse tai yläpuolelle; syöksyivätpä ne alapuolellekin, karttaen vain juuri varastojen alle joutumista, ja laukaisivat heti vastustajansa sivuutettuaan perätykkinsä lennättäen leimuavia happipommeja hänen kaasusäiliöihinsä.

Mutta aasialaisten voima ei perustunut heidän ilmalaivoihinsa, vaan, kuten jo huomautin, varsinaisiin lentokoneisiin. Ottamatta lukuun Butteridgen konetta ne olivat epäilemättä parhaita ilmaa raskaampia lentäjiä, mitä milloinkaan on keksitty. Ne olivat erään japanilaisen taiteilijan luomia ja erosivat perin pohjin saksalaisten leijamaisesta drachenfliegeristä. Niissä oli omituisesti kaartuvat, taipuisat sivusiivet, jotka muistuttivat eniten taivutettuja perhosen siipiä ja olivat tehdyt jostain selluloidin kaltaisesta aineesta ja heleänvärisestä silkistä; perässä oli pitkä kolibrinhäntä. Siipien etukulmissa törrötti lepakon kynsien kaltaiset koukut, joilla kone saattoi tarttua ilmalaivan kaasusäiliön seinämiin ja repiä niitä. Ratsastaja sijaitsi siipien välissä koneen yläpuolella, joka ei eronnut sanottavasti sen ajan kevyissä moottoripyörissä käytetyistä. Alla oli yksi ainoa suuri pyörä. Hän istui hajareisin satulassa, kuten Butteridgenkin koneessa, ja aseinaan hänellä oli räjähdyskuula-kivääri sekä iso kaksiteräinen kahden käden käytettävä miekka.

Me voimme tehdä selkoa näistä yksityiskohdista ja vertailla amerikkalaisten ja saksalaisten aeroplaaneja ja ilmalaivoja toisiinsa, mutta niistä, jotka ottivat osaa tuohon sotkuiseen jättiläistaisteluun Amerikan suurten järvien yläpuolella, ei yksikään tuntenut näitä seikkoja tarkoin.

Kumpikin puoli ryhtyi taisteluun jotain tuntematonta vastaan, uusissa olosuhteissa ja välineillä, jotka ilman vihollisen hyökkäystäkin olivat omiansa tuottamaan mitä hämmästyttävimpiä yllätyksiä. Toimintasuunnitelmat, yhteistoiminnan yritykset raukenivat heti taistelun alettua, kuten kävi melkein kaikissa panssarilaivataisteluissa edellisellä vuosisadalla. Jokaisen kapteenin täytyi silloin turvautua omiin suunnitelmiinsa; niinpä se, minkä toinen otaksui merkitsevän pakoa ja epätoivoa, saattoi muuttua voitoksi. Niagaran taistelusta voi sanoa, kuten Lissan taistelusta [Adrian merellä Lissan edustalla itävaltalaiset voittivat italialaiset v. 1866. — Suom. muist.], ettei se ollut taistelu, vaan ryhelmä kahakoita!

Bertin kaltaiselle katsojalle tämä tapaus näytti sarjalta sattumuksia, osittain järkyttäviä, osittain jonninjoutavia, mutta toisistaan riippumattomia. Hän ei huomannut koskaan minkäänlaista selvää yhteispyrkimystä, taisteltavan jostain määrätystä kohdasta. Hän näki järisyttäviä tapahtumia, ja lopulta hänen maailmansa joutui häviölle, luhistui raunioiksi ja pimeni.

Hän näki taistelun maasta, Prospect puistosta ja Vuohisaarelta, minne hän pakeni. [Prospect puisto Niagaran Yhdysvaltain puoleisella rannalla, Vuohisaari keskellä koskea putouksen niskassa. — Suom. muist.]

Mutta lienee tarpeellista selittää, miten hän joutui paikalle.

Prinssi oli jälleen ryhtynyt johtamaan laivastoaan sädesähkötyksen avulla kauan ennen, kuin Zeppelin oli löytänyt hänen leirinsä Labradorissa. Hänen määräyksiään noudattaen saksalainen ilmalaivasto, jonka äärimmäiset vakoojat olivat Kalliovuorten yläpuolella joutuneet tekemisiin japanilaisten kanssa, oli valinnut Niagaran keskusasemakseen ja odotti siellä hänen tuloaan. Hän oli yhtynyt joukkoonsa varhain aamulla 12 päivänä, ja Bert näki Niagaran putouksen ensi kerran ottaessaan auringonnousun aikaan osaa harjoituksiin keski-kaasusäiliön verkossa. Zeppelin lensi tällöin sangen korkealla, ja syvällä alhaalla hän näki veden syvänteessä kuohuvan valkoisena ja sitten lännen puolella Kanadan putouksen suurena puolikaarena hohtavan, kimmeltävän ja vaahtoavan auringon paisteessa, herkeämättä jyskien ja kohisten kumeasti. Ilmalaivasto muodosti suunnattoman puolikuun, jonka sarvet ojentuivat lounaaseen päin; siinä oli pitkä sarja kiiltäviä hirviöitä, joiden pyrstöt pyörivät verkalleen, ja jokaisen vatsasta riippui nyt Saksan lippu.

Niagaran kaupunki oli silloin vielä suurimmaksi osaksi pystyssä, mutta kadut olivat tyhjät ja elottomat. Sillat olivat säilytetyt eheinä, hotelleista ja ravintoloista riippui yhä lippuja ja houkuttelevia ilmoituskilpiä, sähkölaitokset olivat käynnissä. Mutta muuten putouksen ympäristö näytti kuin jättiläisluudalla lakaistulta. Kaikki, mikä olisi mahdollisesti voinut suojata saksalaisten asemaa vastaan suunniteltua hyökkäystä, oli tuhottu niin säälimättömästi, kuin koneilla ja räjähdysaineilla suinkin voi tehdä: talot räjähdytetty ilmaan ja poltettu, metsät muutettu tuhaksi, aidat ja laihot hävitetty. Raiteet oli revitty irti ja varsinkin teiltä raivattu pois kaikki mahdolliset suojakohdat. Ylhäältä katsottuna tämä raiskaaminen näytti eriskummalliselta. Nuoret metsät oli tuhottu oikein tukkukaupalla vetämällä rautalankoja niiden ylitse, ja taittuneet tai maasta kiskotut vesat makasivat laossa kuin niitetty ruis. Talot näyttivät siltä, kuin ne olisivat litistyneet jättiläis-sormen painosta. Monessa kohdin oli vielä tulipaloja, ja avarat alat oli muutettu hiiltyviksi, paikoitellen vielä hehkuviksi mustiksi läikiksi. Siellä ja täällä näkyi myöhästyneiden pakolaisten jäännöksiä, rattaita ja hevosten sekä ihmisten ruumiita; ja missä taloissa oli ollut vesijohto, siellä kiilsi vesilammikoita ja vesi suihkusi särkyneistä putkista. Säästyneillä niityillä kuljeskeli vielä hevosia ja nautakarjaa rauhallisesti syöden. Tämän eristetyn alueen ulkopuolella oli maaseutu koskematta, mutta melkein koko väestö oli paennut. Buffalossa raivosi tuli suunnattomalla alalla, eikä näkynyt merkkiäkään siitä, että asukkaat olisivat ryhtyneet taistelemaan liekkejä vastaan.

Niagaran kaupungista tehtiin parhaillaan nopeasti sotatarpeiden varastoasemaa. Laivastosta oli jo noudettu melkoinen määrä taitavia insinöörejä, ja nämä puuhailivat uutterasti sovelluttaakseen tehdaslaitosta ilmapurjehdusleirin käytettäväksi. Amerikan putouksen kulmaukseen, hammasradan yläpuolelle oli laadittu kaasuasema, ja samaa tarkoitusta varten raivattiin etelämpänä paljon suurempaa aluetta. Sähköasemien, hotellien ja muiden huomattavien rakennusten katoilla liehui Saksan lippu.

Zeppelin kierteli verkalleen kahdesti tämän näyttämön ylitse prinssin tarkastellessa sitä riippuvalta parvekkeelta. Sitten se kohosi puolikuun keskustaan, ja prinssi seurueineen siirtyi Hohenzollerniin, joka oli valittu toimimaan lippulaivana uhkaavassa taistelussa. Heidät nostettiin pienellä teräsköydellä keulaparvekkeelta, ja prinssin poistuessa Zeppelinin miehistö kerääntyi ulkoverkolle. Tämän jälkeen Zeppelin kääntyi takaisin, kierteli alaspäin ja laskeutui Prospect puistoon, jotta haavoittuneet voitaisiin kuljettaa pois ja varastot täytettäisiin räjähdysaineilla; se oli näet saapunut Labradoriin tyhjin varastoin, koska oli tietymätöntä, kuinka suuren painon se saisi kuljettaakseen. Myöskin hankittiin uutta vetyä erääseen keulasäiliöistä, joka oli ruvennut vuotamaan.

Bert oli määrätty kantajain osastoon ja auttoi kuljettamaan haavoitettuja yhden kerrallaan lähimpään suurista hotelleista, joka sijaitsi vastapäätä Kanadan rantaa. Hotellissa ei ollut muuta väkeä kuin kaksi koulittua amerikkalaista sairaanhoitajatarta, neekeripalvelija ja pari kolme saksalaista. Bert lähti Zeppelinin lääkärin kera kaupungin pääkadulle; he murtautuivat erääseen apteekkiin ja saivat sieltä erilaisia tarpeita. Palatessaan he näkivät erään upseerin laativan kahden sotamiehen avustamana ylimalkaista luetteloa eri myymäläin käyttökelpoisista varastoista. Heitä lukuun ottamatta pääkatu oli aivan autio, asukkaille oli annettu määräys poistua kolmen tunnin kuluessa ja jokainen näytti noudattaneen sitä. Eräässä kulmassa makasi seinustalla kuollut mies — ammuttuna. Tyhjän kadun yläpäässä näkyi pari kolme koiraa, mutta joen puolella katkaisi hiljaisuuden rivi raitiovaunuja. Ne olivat täynnä letkuja ja kulkivat Prospect puistoon, jota paraillaan laitettiin ilmalaivatelakaksi.

Bert kuljetti läheisestä myymälästä ottamallaan polkupyörällä lääkelaatikon hotelliin ja lähetettiin sitten kantamaan pommeja Zeppelinin varastokammioihin. Tästä perin arkaluontoisesta työstä hänet kutsui hetken kuluttua Zeppelinin kapteeni antaen hänelle kirjelipun vietäväksi upseerille, joka toimi englantilais-amerikkalaisen sähkölaitoksen johtajana, sillä kenttätelefoni ei ollut vielä kunnossa. Bert sai määräyksen saksan kielellä, mutta arvasi sen sisällön, teki kunniaa ja otti vastaan kirjeen koettaen peitellä taitamattomuuttaan. Hän lähti liikkeelle huolettoman näköisenä, ikäänkuin olisi tuntenut tien, kääntyi parissa kulmassa ja alkoi juuri epäillä, ettei suunta ollutkaan niin varsin selvä, kun Hohenzollernin tykin jymähdys ja taivaalta kajahtava hurraahuuto kiinnitti hänen huomionsa jälleen yläilmoihin.

Hän kohotti katseensa, mutta huomasi talojen molemmin puolin supistavan näköalan. Hän epäröi, ja sitten uteliaisuus voitti, houkutellen hänet takaisin joen partaalle. Siellä puut estivät laajalle näkemästä, ja hämmästyneenä hän havaitsi Zeppelinin, jonka varastoista hän tiesi neljäsosan olevan vielä täyttämättä, kohoavan Vuohisaaren päälle. Se ei ollut odottanut, kunnes oli saanut täyden määrän ampumatarpeita. Silloin hänen mieleensä juolahti ajatus, että hänet olikin jätetty jälelle. Hän sukeltausi puiden ja pensasten sekaan, kunnes oli varma siitä, ettei Zeppelinin kapteeni enää rupeisi häntä haeskelemaan. Sitten hän ei voinut hillitä uteliaisuuttaan päästä näkemään, mikä saksalaisella ilmalaivastolla mahtoi olla edessään, ja hän eteni ainakin puolitiehen Vuohisaaren siltaa myöten. Siltä kohdalta hän näki lähes puolen taivaankantta ja erotti ensi kerran aasialaiset ilmalaivat, jotka puunsivat matalalla taivaanrannassa kosken yläjuoksun kimaltelevien hyrskyjen yläpuolella.

Ne eivät tehneet läheskään niin valtaavaa vaikutusta kuin saksalaiset ilmalaivat. Hän ei voinut määrätä välimatkaa, ja ne lensivät suoraan häntä kohti, joten niiden runko ei näkynyt koko laajuudessaan.

Bert seisoi sillan keskikohdalla, paikassa, jonka useimmat Niagaralla käyneet muistavat nähneensä matkailijoita tulvillaan, ja hän oli ainoa ihmisolento koko näyttämöllä. Korkealla hänen yläpuolellaan liikuskelivat kilpailevat ilmalaivastot, hänen allaan imeytyi virta kuohuen Amerikan putousta kohti, ikäänkuin vesi kanavan sulussa. Hän oli eriskummallisessa asussa. Hänen sinisten sarssihousujensa ylle oli vedetty saksalaiset ilmapurjehtijan kumisaappaat ja päässään hänellä oli valkoinen lakki, joka oli hiukkasen liian iso. Hän työnsi sen takaraivolleen paljastaen ihmettelevän pikkuisen katupoikanaamansa, jossa vielä näkyi arpi ohimossa. "Kas hemmettiä!" hän kuiskasi.

Hän tuijotti. Hän viittoili. Pari kertaa hän huusi ja paukutti käsiään. Sitten hän joutui eräässä kohdassa kauhun valtaan ja lähti pakosalle Vuohisaarta kohti.

Toistensa näkyviin jouduttuaan ei kumpikaan laivasto koettanut kotvaan tehdä hyökkäystä. Saksalaisilla oli seitsemänseitsemättä isoa ilmalaivaa, ja ne pysyivät suuren puolikuun muotoisessa järjestyksessä lähes neljän tuhannen jalan korkeudessa. Molempien siipien äärimmäiset osastot kuljettivat mukanaan noin kolmeakymmentä valmiiksi miehitettyä drachenfliegeriä, mutta ne olivat liian pieniä ja etäällä, jotta Bert olisi voinut erottaa niitä.

Ensiksi hän näki aasialaisten laivastoista ainoastaan n.s. eteläisen. Siihen kuului neljäkymmentä ilma-alusta ja niiden lisäksi kaikkiaan lähes neljä sataa yhdenmiehen lentokonetta. Jonkun aikaa se lensi verkalleen itää kohti noin kahdentoista englannin peninkulman päässä saksalaisten rintamasta. Bert saattoi ensinnä erottaa ainoastaan nuo suuret alukset, sitten tulivat näkyviin lentokoneet, jotka parveilivat ilmalaivojen ympärillä kuin hyttyslauma auringon paisteessa.

Silloin Bert ei nähnyt lainkaan aasialaisten toista laivastoa, vaikka se luultavasti tuli parhaillaan saksalaisten näkyviin luoteen puolelta.

Sää oli erittäin tyyni, taivas melkein pilvetön, ja saksalainen laivasto oli kohonnut niin suunnattoman korkealle, etteivät alukset enää näyttäneet sanottavan suurilta. Puolikuun molemmat päät erottuivat selvästi. Etelään päin pyrkiessään ne kulkivat verkalleen Bertin ja auringon välitse, muuttuen tällöin mustiksi ääriviivoiksi. Drachenfliegerit näyttivät pieniltä mustilta pisteiltä tämän ilma-armadan molemmilla sivustoilla liitäessään.

Laivastot eivät tuntuneet lainkaan kiirehtivän taisteluun. Aasialaiset poistuivat kauas itään, lisäten vauhtiaan ja kohoten ylemmäksi, järjestyivät sitten pitkään riviin ja lähtivät lentämään takaisin pyrkien saksalaisten vasenta siipeä kohti. Näiden osastot pyörähtivät ympäri vinosti kohoavaa vihollista vastaan, ja pian pienet välähdykset ja heikosti rätisevä ääni ilmaisi niiden ruvenneen ampumaan. Kului hetkinen, ennenkuin sillalla olija huomasi sen tehneen mitään vaikutusta. Sitten joukko drachenfliegereitä pyrähti lentoon kuin kourallinen lumihiutaleita, ja niitä vastaan singahti sakea lauma punaisia pisteitä. Tämä leikki näytti Bertistä suunnattoman kaukaiselta ja lisäksi erikoisessa määrin epäinhimilliseltä. Vastahan oli kulunut neljättä tuntia siitä, kuin hän oli ollut eräässä noista samaisista ilmalaivoista, ja kuitenkaan ne eivät tuntuneet hänestä enää ihmisiä kuljettavilta kaasusäkeiltä, vaan kummallisilta aisteilla varustetuilta olioilta, jotka liikuskelivat ja toimivat oman tarkoitusperänsä mukaan. Aasialaiset ja saksalaiset lentokoneet sekaantuivat yhteen ryhelmään ja vaipuivat maata kohti, muuttuivat kuin kouralliseksi valkoisia ja punaisia ruusun terälehtiä, jotka oli heitetty ulos jostain etäisestä akkunasta, kasvoivat suuremmiksi, kunnes Bert saattoi nähdä kumoutuneiden pyörivän alas ilman halki, ja peittyivät mahtaviin savupilviin, joita kohosi Buffalon puolelta. Jonkun aikaa ne olivat kaikki näkymättömissä, sitten pari kolme valkoista ja joukko punaisia kohosi jälleen taivasta kohti kuin parvi perhosia, kierteli kamppaillen ja katosi uudelleen itään päin.

Ankara jyrähdys sai Bertin siirtämään katseensa takaisin keskitaivaalle. Siellä tuo suuri puolikuu oli pirstoutunut pitkäksi sotkuiseksi ilmalaivapilveksi. Yksi alus oli vaipunut puolitiehen maata kohti. Se leimusi sekä keulasta että perästä, ja vielä Bertin katsellessa se keikahti kumoon, putosi pyörien ja hävisi Buffalon savupilviin.

Bertin suu avautui ja sulkeutui, ja hän puristi tiukemmin sillan kaidepuuta. Muutamaan hetkeen — ne tuntuivat pitkiltä — ei kummassakaan laivastossa tapahtunut mitään muutosta, ne lensivät vinosti toisiaan kohti ja Bertin mielestä ne hyrisivät kuin hyttyset. Sitten rupesi äkkiä molemmin puolin riveistä tippumaan ilmalaivoja, joihin oli osunut hänelle näkymättömiä heittoaseita. Aasialainen linja pyörähti ympäri ja syöksyi joko keskelle saksalaisten murtunutta rintamaa tai sen ylitse (alhaalta sitä oli vaikea tarkoin päättää), ja nämä taasen näyttivät väistyvän tietä antaakseen. Nyt ruvettiin tekemään jonkinlaisia liikkeitä, mutta Bert ei voinut tajuta niiden tarkoitusta. Vasemmalla sivustalla taistelu muodostui sotkuiseksi ilmalaivatanssiksi. Muutaman minuutin ajan molemmat rivit olivat niin lähekkäin, että ne näyttivät joutuneen käsirysyyn. Sitten ne hajautuivat ja ilmassa syntyi ryhmä- ja kaksintaisteluja. Saksalaisia laivoja rupesi yhä enemmän vajoamaan alaspäin. Muuan katosi leimuten pohjoista kohti, kaksi putosi suin päin maahan; ryhmä taistelevia, kaksi aasialaista yhtä saksalaista vastaan, painui vaihtelevalla onnella kahakoiden alas keskitaivaalta, hetken kuluttua niihin yhtyi toinen ja kaikki ajautuivat yhdessä itäänpäin. Muuan aasialainen joko hyökkäsi vieläkin suuremman saksalaisen kimppuun tai törmäsi vahingossa sitä vastaan, ja pyörien syöksyivät molemmat yhdessä perikatoon. Pohjoinen osasto ehätti taisteluun niin äkkiä, ettei Bert huomannut muuta kuin laivojen luvun karttuneen. Kotvan aikaa taistelu oli yhtä ainoata sekasotkua, painuen yleensä lounaaseen, päin tuulta. Se muuttui yhä enemmän sarjaksi ryhmäkahakoita. Täällä suunnaton saksalainen ilmalaiva vajosi leimuten maata kohti ympärillään tusina laakeapohjaisia aasialaisia, jotka tukahuttivat sen jokaisen yrityksen päästä jälleen kohoamaan. Tuolla toisen miehistö koetti torjua lentokoneiden selästä ahdistelevia miekkamiehiä. Tuolla taasen eräs aasialainen liiti erilleen taistelusta palaen kummastakin päästään. Hänen huomionsa siirtyi tapahtumasta toiseen ympäri taivaan kirkasta lakeutta, mutta nämä seikat painuivat erikoisesti hänen mieleensä. Vain peräti verkalleen hän alkoi havaita jotain yhteenkuuluvaisuutta lähemmissä, silmiinpistävissä tapahtumissa.

Ilmalaivojen pääjoukko, joka nousten ja laskeutuen liikuskeli kaukana ylhäällä, ei kuitenkaan tuhonnut eikä tuhoutunut. Useimmat näkyivät kulkevan täyttä vauhtia ja kierrellen pyrkivän ylöspäin, vaihtaen tällöin tehottomia laukauksia. Sen jälkeen kuin ensimäinen yhteentörmäys oli päättynyt niin surkeasti sekä hyökkääjälle että uhrille, ei enää yritetty sanottavasti vahingoittamaan vastustajaa siihen puskemalla, ja ainakin Bertin oli mahdotonta nähdä, koetettiinko vallata vihollisten laivoja. Mutta alituiseen näyttiin kuitenkin pyrittävän eristämään vastustajia, sulkemaan niiltä tie omaisten luo ja sitten musertamaan ne ylivoimalla, ja siinä tarkoituksessa nuo parveilevat hirviöt risteilivät yhtä mittaa edes ja takaisin ja pujahtelivat toistensa ohi. Kun aasialaisia oli runsaammin ja ne voivat nopeammin pyörähtää ympäri, niin ne pääsivät myöskin alinomaa ahdistamaan saksalaisia. Joukko saksalaisia ilmalaivoja keräytyi kiinteäksi falangiksi, koettaen ilmeisesti pysyä Niagaran sähkötehtaiden yhteydessä, ja vastustajat valmistautuivat yhä tarmokkaammin murtamaan sen. Bertistä tämä muistutti kaloja, jotka lammikossa taistelevat leivänmurusista. Hän saattoi nähdä pieniä savutuprahduksia ja pommien välähdyksiä, mutta ei ainutkaan ääni kantanut alas hänen korviinsa…

Hänen ja auringon välitse livahti läpättävä varjo ja sitä seurasi vielä toinenkin. Korvaan osui koneiden surina. Silloin hän unohti viipymättä taivaanlaen.

Pari, kolme sataa jalkaa virran yläpuolella saapui etelästä pitkä rivi aasialaisia miekkamiehiä, kiitäen valkyyriain lailla nopeasti ilman halki niillä omituisilla ratsuilla, jotka Japanin taiteellinen inspiratsioni oli luonut Europan teknillisen taidon innoittamana. Siivet leiskuivat tempoen ja koneet surisivat; ne levisivät ja jäivät liikkumattomiksi, ja laite saapui liitäen halki ilman. Niin ne kohosivat ja vaipuivat ja kohosivat uudelleen. Ne kulkivat niin läheltä Bertin päällitse, että hän saattoi kuulla ratsastajain huutavan toisilleen. Ne pyyhälsivät kaupunkia kohti ja laskeutuivat toinen toisensa jälkeen maahan, muodostaen pitkän rivin aukealle paikalle erään hotellin edustalla. Mutta hän ei jäänyt tarkastelemaan niiden tuloa. Eräs keltainen naama oli kurottautunut sivulle päin, silmännyt häntä ja kohdannut hänen katseensa ohimennen…

Tällöin Bertin mieleen juolahti, että hän herätti keskellä siltaa aivan ylen suurta huomiota. Hän pötki pakoon Vuohisaarelle ja seurasi sieltä lopputaistelua, hiiviskellen puiden suojassa kenties liiankin itsetietoisena.

Kun Bert alkoi tuntea olevansa kyllin hyvässä turvassa ryhtyäkseen jälleen taistelua tarkkaamaan, hän huomasi aasialaisten ilmapurjehtijain ja saksalaisten teknikkojen joutuneen tuimaan kahakkaan Niagaran kaupungin omistamisesta. Ensimäistä kertaa koko sodan aikana hän näki jotain, mikä muistutti sellaista taistelua, johon hän oli nuoruudessaan tutustunut kuvalehtien kautta. Melkeinpä hänestä näytti siltä, kuin asiat joutuisivat jälleen oikealle tolalle. Hän näki miesten käyttävän kiväärejä, etsivän suojaa ja juoksevan ripeästi paikasta toiseen löyhässä hyökkäysjärjestyksessä. Ensimäinen aeronauttiparvi oli luultavasti odottanut tapaavansa kaupungin autiona. Se oli laskeutunut Prospect puiston likeiselle aukiolle ja lähestyi rakennuksia sähkötehtaille päin, kun äkillinen ammunta tuhosi sen harhaluulon. Miehet vetäytyivät takaisin hajaantuen erään pengermän suojaan lähelle virtaa, sillä koneidensa luoksi he eivät enää ennättäneet. Siinä he makasivat ammuskellen hotelleissa ja sähkötehtaita ympäröivissä taloissa piileskeleviä saksalaisia.

Sitten heidän avukseen saapui idästä toinen sarja punaisia lentokoneita. Ne tulivat esiin talojen yläpuolella leijailevasta autereesta ja kiersivät pitkän mutkan ikäänkuin asemaa tarkastellen. Saksalaisten ammunta yltyi ryskeeksi, ja muuan noista liitelevistä haamuista kellahti äkisti taaksepäin ja putosi talojen keskelle. Toiset laskeutuivat suurten lintujen tavoin sähkölaitoksen katolle. Ne tarttuivat siihen kiinni, ja jokaisesta hypähti esiin ketterä pieni olio ja juoksi kattorintamuksen luo.

Leikkiin ennätti toisiakin leiskuttavia lintulaitteita, mutta Bert ei ollut huomannut niiden tuloa. Hänen korvansa erottivat näpähteleviä laukauksia, jotka muistuttivat häntä sotaharjoituksista, sanomalehtien taistelukuvauksista, yleensä kaikesta sellaisesta, mikä hänen käsityksensä mukaan oli todellista sodankäyntiä. Hän näki melkoisen joukon saksalaisia juoksevan ympäröivistä taloista sähkölaitosta kohti. Kaksi kaatui. Toinen jäi makaamaan liikkumattomana, mutta toinen vääntelihe ja ponnisteli jonkun aikaa. Hotellissa, jota käytettiin sairaalana ja johon hän oli varemmin kantanut Zeppelinin haavoitettuja, kohotettiin äkkiä Punaisen ristin lippu. Kaupunki oli näyttänyt niin rauhalliselta, mutta siinä piileskeli ilmeisesti suuri määrä saksalaisia, ja nämä alkoivat nyt keräytyä pääsähkölaitokselle pitääkseen sen hallussaan. Bert ihmetteli, mitä ampumavälineitä heillä mahtoi olla. Taisteluun yhtyi yhä enemmän aasialaisia lentokoneita. Ne olivat tehneet lopun onnettomista saksalaisista drachenfliegereistä ja suuntasivat nyt kulkunsa kohti alulle pantua ilmapurjehdusleiriä, kaasulaitoksia ja korjauspajoja, jotka muodostivat saksalaisten pääaseman. Muutamat laskeutuivat maahan, niiden miehistö haki suojaa ja muuttui tarmokkaaksi jalkaväeksi. Toiset liihoittelivat taistelupaikan yllä, ja niistä ammuttiin tuon tuostakin turvattomiin kohtiin. Ammunta oli perin katkonaista; milloin vallitsi kaikkialla odottava tyyneys, milloin kajahti sarja nopeita laukauksia, jotka toisinaan yltyivät jylinäksi. Varovaisesti kierrellessään lentokoneet osuivat pari kertaa aivan Bertin kohdalle, ja hän piiloutui silloin henkeään pidätellen.

Tuon tuostakin rätinään sekoittui kumeata jyskettä, muistuttaen häntä korkeudessa kamppailevista ilmalaivoista, mutta hänen huomionsa pysyi kuitenkin kohdistuneena tuohon läheisempään taisteluun.

Yht'äkkiä putosi keskitaivaalta jotain, ikäänkuin tynnyri tai suunnaton potkupallo. Se räjähti hirvittävästi jyrähtäen. Se oli osunut keskelle aasialaisia aeroplaaneja, jotka oli jätetty kukkalavojen joukkoon lähelle joen rantaa. Ne lensivät sipaleiksi, ilmaan tupsahti turpeen kimpaleita, puita ja soraa. Pengermän suojassa makailevat aeronautit singahtivat hujan hajan kuin säkit, vaahtoavan veden ylitse lensi köydenpätkiä. Sairaalahotellin akkunat, joista hetkistä varemmin oli heijastunut sininen taivas ilmalaivoineen, muuttuivat kaikki suuriksi mustiksi tähdiksi. Pom! — toinen jymähdys. Bert katsoi ylöspäin ja hänestä tuntui siltä, kuin joukko hirvittävän suuria esineitä liihottelisi alas, vaipuen näyttämön ylle kuin sarja hulmuavia vaippoja. Ilmataistelu alkoi osaksi painua alaspäin ikäänkuin päästäkseen sähkölaitoskahakan yhteyteen. Ilmalaivat tekivät häneen peräti uuden vaikutuksen, kun ne nyt koko suunnattomuudessaan laskeutuivat hänen ylleen. Ne suurenivat nopeasti ja kävivät yhä valtaavammiksi, kunnes talot näyttivät niiden suojassa pieniltä, putous kapealta, silta heikolta ja taistelijat pikkuruisilta. Samalla niistä alkoi kuulua sikin sokin erilaisia ääniä, huutoja ja kovaa narinaa, ähkinää ja puhkinaa, jyskettä ja pauketta. Saksalaisten mustat keulakotkat näyttivät siltä, kuin olisivat todella tapelleet niin, että höyhenet tuprusivat.

Muutamat näistä ilmalaivoista saapuivat viiden sadan jalan päähän maasta. Bert saattoi nähdä, kuinka saksalaisten alaparvekkeilta miehet ampuivat kivääreillä, kuinka aasialaiset tarrautuivat kiinni köysiin; ja eräs mies, jolla oli yllään sukeltajan aluminiumiasu, putosi suin päin virtaan Vuohisaaren yläpuolelle. Nyt hän näki ensi kerran aasialaiset ilmalaivat läheltä. Ne muistuttivat eniten suunnattoman suuria lumikenkiä, ja niissä oli omituisia mustia ja valkoisia kuvioita, jotensakin samallaisia kuin koneella kaiverretussa kellon kuoressa. Riippuvia parvekkeita ei niissä ollut, mutta keskellä sijaitsevista pienistä aukoista pisti esiin päitä ja tykkien suita. Liidellen pitkissä kaarroksissa, milloin nousten, milloin vaipuen, nämä hirviöt kamppailivat keskenään. Näytti siltä, kuin pilvet olisivat taistelleet, kuin vanukkaat olisivat koettaneet tuhota toisiansa. Ne lentää hurisivat ja kaartelivat toisiaan ja peittivät Vuohisaaren ja Niagaran joksikin ajaksi savuun ja hämärään, jonka lävitse auringon valo tunkeutui keihäinä ja säteinä. Ne hajaantuivat ja yhtyivät ja hajaantuivat jälleen, kamppailivat ja kiitivät putouksen ympäri ja poistuivat parin peninkulman päähän Kanadan puolelle, palatakseen taasen kosken luo. Muuan saksalainen syttyi tuleen, jolloin koko lauma kaikkosi sen lieskan lähettyviltä ja kohosi hajallaan ilmaan, antaen sen rauhassa painua Kanadan puolelle, missä se vajotessaan räjähti. Sitten toiset taasen yhtyivät uusin voimin. Kerran Niagaran kaupungista kajahti ääni, joka kuului siltä, kuin muurahaiskeossa olisi kohotettu hurraa-huuto. Jälleen leimusi muuan saksalainen ilmivalkeassa, ja toinen, jota vastustajan keula oli pahasti ruhjonut, painui taistelupaikalta etelään päin.

Saksalaiset alkoivat yhä ilmeisemmin joutua häviölle tuossa epätasaisessa taistelussa. Yhä selvemmin saattoi huomata, että he olivat ahdingossa ja taistelivat enimmäkseen vain pakoon päästäkseen. Aasialaiset kiitivät sivuitse ja ylitse, runtelivat heiltä potkurit, sytyttivät laivat tuleen ja ammuskelivat alas miehet, jotka sukellustamineisiin pukeutuneina kamppailivat sammutuskojein ja silkkirihmoin liekkejä ja repeämiä vastaan sisäverkossa. He vastasivat ainoastaan tehottomin laukauksin. Taistelu siirtyi takaisin Niagaran kohdalle, ja sitten saksalaisten rivit murtuivat äkkiä, ikäänkuin ennakolta sovitusta merkistä, ja laivat hajaantuivat paeten peittelemättä ja sikin sokin kaikille suunnille. Tämän huomattuaan aasialaiset kohosivat ylöspäin lähtien lentämään niiden perässä. Vain pieni ryhelmä, jonka muodosti neljä saksalaista ja kenties tusina aasialaisia, jäi taistelemaan Hohenzollernin ja prinssin ympärillä, kun hän ponnisteli viimeiset voimansa pelastaakseen Niagaran.

Kerran vielä laivat pyyhältivät Kanadan putouksen ylitse itään päin, kunnes häämöttivät kaukaa pieninä, pyörsivät sitten ympäri ja riensivät suurin hypyin ja liidellen töllistelevää katsojaamme kohti.

Koko tuo kamppaileva sikermä lähestyi sangen nopeasti, suureten suurenemistaan ja kuvastuen mustana iltapäivän aurinkoa vastaan yläkosken huikaisevien kuohujen yläpuolella. Se kasvoi myrskypilven lailla, kunnes se vielä kerran pimitti taivaan. Laakeat aasialaiset ilmalaivat pysyttelivät saksalaisten yläpuolella ja takana lennättäen vastausta saamatta luotejaan näiden kaasusäiliöihin ja kylkiin; lentokoneet leijailivat ja syöksyivät alaspäin kuin parvi hyökkääviä mehiläisiä. Yhä lähemmäksi ne saapuivat täyttäen alisen taivaan. Kaksi saksalaista pyyhälsi alaspäin ja kohosi jälleen ilmaan, mutta Hohenzollern oli jo saanut enemmän kuin sieti. Se kohousi heikosti, kääntyi jyrkästi, ikäänkuin päästäkseen erilleen taistelusta, leimahti tuleen sekä keulasta että perästä, pyyhälsi alaspäin vettä kohti, loiskahti siihen vinosti ja kieri useaan kertaan ympäri. Sitten se lähti kulkemaan virran mukana pyörien ja puskien ja vääntelehtien kuten elävä olento, pysähtyi ja jatkoi jälleen matkaansa murskautuneen ja taipuneen potkurin yhä piestessä ilmaa. Esiin tunkeutuneet liekit tukahtuivat jälleen synnyttäen kokonaisia höyrypilviä. Siinä oli onnettomuus, joka teki jättiläisvaikutuksen. Se ulottui kosken poikki kuin saari, kuin sarja korkeita luotoja, jotka tulivat alaspäin vyöryen, savuten, luhistuen ja kutistuen, läheten Bertiä milloin nopeammin, milloin hitaammin. Muuan aasialainen ilmalaiva — Bert luuli alhaalta katsoessaan näkevänsä tuhantisen jalkaa katukivitystä — kiiti takaisin ja teki pari, kolme kierrosta tuon suuren hylyn yläpuolella, ja puolikymmentä punaista lentokonetta tanssi hetkisen kuin parvi isoja hyttysiä auringon paisteessa, ennenkuin ne liitelivät toveriensa perään. Taistelu oli jo siirtynyt saaren taakse, ja sieltä kaikui nyt yhä koveten laukauksia, ulvontaa ja huumaavaa hälinää. Saaren puut peittivät sen nyt Bertiltä, ja hän unohtikin sen nähdessään tuon suunnattoman voitetun ilmalaivan lähenemistään lähenevän. Hänen taakseen putosi jotain rytisten ja oksia katkoen, mutta hän ei välittänyt siitä.

Hetkisen näytti siltä, että Hohenzollernin täytyisi taittaa selkänsä sillä kohtaa, missä Vuohisaari jakoi kosken kahteen haaraan; sitten sen potkuri läiskytti ja pärskytti vettä ja työnsi tuon luhistuvan hylyn Amerikan rantaan päin. Amerikan putousta kohti kiitävä virta tarttui siihen ja seuraavassa tuokiossa koko tuo suunnaton hylky, josta nyt leimahti esiin liekkejä kolmessa kohdin, rysähti Niagaran kaupungista Vuohisaarelle johtavaan siltaan ja työnsi pitkän käden keskikaaren alle, ikäänkuin nostaakseen sen ilmaan. Sitten keskisäiliöt räjähtivät kovasti kumahtaen, silta murtui ja ilmalaivan pääosa hoippui kuin mikäkin eriskummainen raajarikko putouksen partaalle, epäröi hetkisen ja teki sitten hurjan loikkauksen, kadoten syvyyteen.

Sen irtautunut keulaosa jäi puristuksiin vasten sitä pientä saarta — Vihersaareksi sitä tavallisesti sanottiin — joka on porraskivenä mantereen ja Vuohisaaren välillä.

Bert seurasi tätä tapaturmaa virran haarautumasta sillan päähän asti. Sitten, välittämättä pysyä suojassa, vaikka Ison sillan yläpuolella leijaili aasialaisia ilmalaivoja kuten joukko suunnattomia kattoja, hän lähti loikkimaan pohjoista kohti ja saapui ensi kerran sille kallioiselle kielekkeelle Luna saarta, josta näkee suoraan alas Amerikan putoukseen. Siinä hän seisoi hengästyneenä keskellä tuota ikuista kohinaa, hengästyneenä ja tuijottaen.

Syvällä alhaalla ja kulkien nopeasti koskea myöten alas pyöri jotain, mikä muistutti tyhjää säkkiä. Hänelle se oli — mitä kaikkea se olikaan? — Saksan ilmalaivasto, Kurt, prinssi, Europpa; siihen sisältyi kaikki se, mikä oli hänelle pysyväistä ja tuttua, ne voimat, jotka olivat luoneet hänet, voimat, jotka olivat hänestä näyttäneet epäämättömän voitollisilta, ja se kulki koskea alas kuin tyhjä säkki ja jätti näkyväisen maailman Aasialle, pakanalliselle keltaiselle rodulle, kaikelle, mikä oli kauhistavaa ja outoa!

Kauas Kanadan ylitse siirtyi lopputaistelu häipyen pois hänen näköpiiristään…