YHDEKSÄS LUKU.

Vuohisaarella

Viereiseen kallioon iskevä luoti muistutti häntä siitä, että hän oli näkösällä ja ainakin osaksi saksalaisten asussa. Se ajoi hänet takaisin puiden sekaan, ja jonkun aikaa hän ryömi ja kyyristeli ja etsi suojaa kuin kananpoikanen, joka lymyilee viidakossa kuviteltuja haukkoja. "Voitettu", hän kuiskasi. "Voitettu ja nujerrettu… Kiinalaiset! Keltaiset veijarit kintereillä!"

Lopulta hän pääsi suojaan pensasryhmään lähelle erästä teljettyä ja autiota virvoitusmyymälää, josta näki Amerikan puolelle. Siitä hän sai jonkinlaisen luolan ja valkaman, sillä pensaat kaartuivat hänen ylleen. Hän loi katseensa kosken yli, mutta ammunta oli kokonaan tauonnut ja kaikki näytti rauhalliselta. Aasialainen ilmalaiva oli siirtynyt entiseltä paikaltaan Ison sillan kohdalta ja lepäsi nyt liikkumattomana Niagaran kaupungin yläpuolella varjostaen koko sähköaseman ympäristöä, joka oli ollut maataistelun näyttämönä. Näytti siltä, kuin tuo hirviö olisi levollisena tuntenut olevansa varma ylivallastaan, ja sen perästä riippui ylevänä ja koristeellisena pitkä liehuva lippu, suuren liittokunnan punainen, musta ja keltainen merkki, päivännousu- ja lohikäärmeviiri. Sen itäpuolella ja paljon korkeammalla leijui toinen toveri, ja Bert, joka mieltään rohkaisten ryömi esiin ja kurotti kaulaansa, huomasi vielä kolmannenkin ilmalaivan kuvastuvan etelässä auringonlaskua vastaan.

"Lyöty ja nujerrettu!" hän sanoi. "Suuri jumala!"

Ensin näytti siltä, että taistelu oli jo päättynyt Niagaran kaupungissa, vaikka erään runnellun talon katolla vielä liehui Saksan lippu. Sähköasemalla kohotettiin valkoinen hursti, ja tämä liehui yhä seuraavienkin tapahtumain aikana. Mutta hetken kuluttua kajahti laukauksia, ja saksalaisia sotilaita saapui juosten. He katosivat talojen suojaan, ja sitten ilmestyi kaksi koneenkäyttäjää, yllään sininen paita ja housut, ja heitä ajoi kiivaasti takaa kolme japanilaista miekkamiestä. Etumainen pakolaisista oli kauniskasvuinen ja juoksi kevyesti ja hyvin; toinen oli tanakka pieni mies ja jotensakin lihava. Hän juoksi hullunkurisesti, loikkien ja hyppien, paksut käsivarret sivuille taivutettuina ja pää kenossa. Ahdistajilla oli yllään sotilaspuku ja päässä tumma metallista ja nahasta tehty kypärä. Pieni mies kompastui, ja Bert haukkoi ilmaa, tajuten, että sodassa oli vielä uusiakin kauhuja.

Etumainen miekkamies ennätti ottaa kolme askelta ja pääsi kyllin lähelle tavoitellakseen häntä säilällään, kun hän hyökkäsi jälleen eteenpäin.

He juoksivat kolmisenkymmentä jalkaa, ja sitten miekkamies huitaisi uudelleen, ja kun tuo paksu mies putosi suulleen, Bert saattoi kuulla veden yli heikon äänen, ikäänkuin jonkinlainen kääpiölehmä olisi ammunut. Miekkamies sivalsi kaksi kertaa, ja uhri koetti turhaan suojella itseään käsillään. "Voi, hirmuista!" huusi Bert melkein itkien ja tuijottaen pullistuvin silmin.

Miekkamies iski neljännen kerran ja jatkoi sitten matkaansa, kun hänen toverinsa ennättivät paikalle. Viimeinen pysähtyi ja kääntyi takaisin. Hän oli kenties huomannut jotain liikettä; joka tapauksessa hän viivähti ja sivalsi yhä uudelleen kaatunutta ruumista.

"Oo-oo!" ulisi Bert jokaisen iskun osuessa, kyyristyi syvemmälle pensaikkoon ja jäi liikkumattomaksi. Hetken kuluttua kuului kaupungista laukauksia, ja sitten vallitsi kaikkialla hiljaisuus, kaikkialla, myöskin sairaalassa.

Hän näki pienten olentojen, pistäen miekkansa huotraan, astuvan ulos taloista ja kulkevan pommin hävittämäin lentokoneiden jäännöksiä kohti. Toiset pyörittivät esiin vahingoittumattomia aeroplaaneja kuten polkupyöriä, hypähtivät satulaan ja kohosivat siipiään leiskuttaen ilmaan. Kaukana idässä ilmestyi näkösälle sarja ilmalaivoja, jotka pyrkivät keskitaivaalle päin. Niagaran kaupungin kohdalla leijuva laskeutui entistään lähemmäksi maata ja laski alas köysiportaat, joita myöten siihen kapusi miehiä.

Pitkän aikaa hän seurasi edelleen kaupungissa tapahtuvia seikkoja, kuten jänis tarkastelee metsästysseurueen toimia. Hän näki miehiä kulkevan talosta toiseen niitä sytytellen, kuten hän piakkoin huomasi, ja kuuli sähköasemalta sarjan kumeita jymähdyksiä. Samallaisia hommailtiin Kanadan puolen tehtaissa. Sillä välin ilmestyi yhä enemmän ilmalaivoja ja vieläkin enemmän lentokoneita, kunnes hänestä lopulta näytti siltä, että lähes kolmas osa aasialaista laivastoa oli kokoontunut paikalle. Hän pälyili niitä pensaikostaan, pysyen tukalassa asemassaankin liikkumattomana, näki niiden kokoontuvan ja järjestyvän, antavan merkkejä ja poimivan miehiä, kunnes ne viimein purjehtivat tiehensä hehkuvaa päivänlaskua kohti, pyrkien aasialaisten suureen yhtymykseen Clevelandin öljylähteiden luo. Ne hupenivat ja häipyivät näkymättömiin jättäen hänet yksikseen. Mikäli hän tiesi, hän oli nyt ainoa elävä ihminen keskellä seutua, jossa vallitsi melkein sanoin kuvaamaton tuho ja outo yksinäisyys. Suu ammollaan hän näki niiden katoavan.

"Hyvä jumala!" hän virkkoi viimein ikäänkuin hypnoottisesta unesta heräten.

Ja hänen sielunsa valtasi tunne, joka ei ollut ainoastaan omakohtaista orpoutta ja äärimmäistä hätää. Hänestä tuntui siltä, että tämän täytyi olla hänen rotunsa auringonlaskua.

Ensinnä hän ei tajunnut omaa hätäänsä aivan selvästi ja tarkalleen. Hänelle oli viime aikoina tapahtunut niin paljon, hänen omat yrityksensä olivat merkinneet niin vähän, että hän oli käynyt passiiviseksi ja herennyt rakentelemasta suunnitelmia. Viimeiseksi hän oli aikonut kiertää pitkin Englannin rannikkoa "Aavikon dervisshinä", valmistaen kanssaihmisilleen tilaisuuksia hienostettuihin huvituksiin. Sen aikeen oli kohtalo kumonnut. Kohtalo oli nähnyt sopivaksi määrätä hänelle toisellaisen osan, se oli lennättänyt hänet paikasta toiseen ja lopulta pudottanut hänet tälle pienelle kalliokiilalle kahden putouksen väliin. Hänen mieleensä ei juolahtanut heti, että nyt oli hänen vuorostaan toimittava. Hänellä oli omituinen tunne siitä, että kaiken täytyi päättyä unen tavoin, että hän joutuisi varmasti ennen pitkää takaisin entiseen maailmaansa Grubbin ja Ednan luo, että tämä kohina, tämä välkkyvä vesi vedettäisiin syrjään kuten verho taikalyhtynäytännön jälkeen ja vanhat tutut jokapäiväiset olot alkaisivat jälleen vallita. Olisipa varsin mieltäkiinnittävää kertoa ihmisille, kuinka hän oli joutunut näkemään Niagaran. Ja sitten hänen mieleensä palautuivat Kurtin sanat: "Ihmiset riistetään niiden luota, joista he pitävät; kodit tuhotaan, olennot, jotka ovat täynnä elämää ja muistoja ja erikoisia pikku taipumuksia, revitään palasiksi, näännytetään nälkään ja tuhotaan…"

Hän ihmetteli, puolittain epäillen, mahtoiko se olla totta. Oli niin vaikeata tajuta sitä. Oliko mahdollista, että jossain tuolla kaukana myöskin Tom ja Jessica olivat kurjassa tilassa, ettei tuo pieni vihannesmyymälä enää ollutkaan auki eikä Jessica enää hommaillutkaan siinä kuumentaen Tomin korvia terävillä syrjähuomautuksilla ja lähettäen täsmällisesti tavarat liiketuttavilleen.

Hän koetti ajatella, mikä viikon päivä nyt oli käsissä, mutta huomasi sekaantuneensa laskuissaan. Kenties sunnuntai. Jos niin oli laita, mahtoivatko he nyt mennä kirkkoon — vai lymyilivätkö ehkä pensastoissa. Miten lienee käynyt talon isännän, teurastajan, Butteridgen ja kaikkien niiden, jotka oleskelivat Dymchurchin rannalla? Hän tiesi, että Lontoolle oli tapahtunut jotain — sitä oli pommitettu. Mutta kuka oli pommittanut? Olivatkohan Tom ja Jessicakin saaneet paeta oudonnäköisiä ruskeita miehiä, joilla oli pitkät paljastetut miekat ja ilkeät silmät? Hän mietiskeli erilaisia kurjuuden mahdollisuuksia, mutta hetken kuluttua eräs seikka työnsi tieltään kaikki muut mielikuvat. Kuinkahan paljon heillä lienee syötävää? Tämä kysymys kiusasi häntä, valtasi hänen mielensä.

Jos olisi kovin nälissään, söisiköhän sitä silloin rottia?

Hän alkoi tajuta, ettei hänen surkea mielialansa johtunut niin suuressa määrässä levottomuudesta ja isänmaallisesta surusta kuin nälästä. Luonnollisesti hänen oli nälkä!

Hän aprikoi ja suuntasi kulkunsa kohti pientä virvokemyymälää, joka sijaitsi lähellä tuhotun sillan päätä. "Eiköhän siinä liene jotain —"

Kierrettyään sitä pari kertaa hän kävi luukkujen kimppuun aseinaan taskuveitsi ja puinen vaaja, jonka hän löysi lähistöltä. Lopulta hän sai yhden luukuista murtumaan, repäisi sen irti ja pisti päänsä sisään. "Onpahan ruokaa", hän huomautti. Hän pääsi käsiksi luukun kiinnikkeisiin, ja hetken kuluttua koko laitos oli avoinna hänen tutkittavakseen. Hän löysi useita pulloja sterilisoitua maitoa, melkoisen määrän kivennäisvettä, kaksi laatikkoa korppuja ja ruukullisen perin kovaa leipää, varsin kuivia paperosseja tukuittain, muutamia kuivanpuoleisia appelsiineja, pähkinöitä, joitakin rasioita lihaa ja hedelmiä, lautasia, veitsiä ja haarukoita riittävästi useille kymmenille hengille. Siellä oli myöskin sinkkilaatikko, mutta sen lukkoa hän ei saanut taipumaan.

"Ei tarvitse kuolla nälkään", Bert virkkoi, "ei ainakaan ensi tilassa." Hän istuutui myyjän paikalle, ahmi korppuja ja maitoa ja oli hetkisen varsin tyytyväinen. "Oikein virkistävää", hän mutisi syödä rouskuttaen ja vilkuillen rauhattomana ympärilleen, "kaikkien seikkailujen jälkeen."

"Voi turkanen, minkälainen päivä!" Hän vaipui ihmettelyn valtaan. "Herra jumala!" hän huudahti; "olipa se taistelua! Murskaksi lyötiin mies parat! Ja ilmalaivat ja lentäjät — ja kaikki tyynni. Kuinkahan Zeppelininin käynyt?… Ja Kurt poika sitten — kuinkahan hänen kävi? Hän oli kelpo poika."

Hänen mielessään häilähti huoli valtakunnan tulevaisuudesta. "India", hän virkkoi…

Mutta sen tukahdutti heti käytännöllisempi harrastus.

"Pitääpä hankkia jotain, millä tuon liharasian saa avatuksi."

Herkuteltuaan Bert sytytti paperossin ja istui jonkun aikaa mietiskellen. "Missä lienee Grubb nykyisin?" hän sanoi. "Olisipa hauska tietää. Tokkohan kukaan heistä ajattelee minua?"

Hän siirtyi takaisin omaan tilaansa. "Kyllä minun nyt on viivyttävä tällä saarella jonkun aikaa."

Hän koetti pysyä huolettomana ja levollisena, mutta hetken kuluttua yksinäisyyteen joutuneen yhteiskuntaolion epämääräinen rauhattomuus alkoi vaivata häntä. Hän ei voinut pidättyä katselemasta taakseen, ja ryhtyi siitä päästäkseen tutkimaan saarta.

Vain perin verkalleen hän alkoi tajuta, kuinka omituiseen asemaan hän oli joutunut, käsittää, että Vihersaaren ja mantereen välisen kaaren murtuminen oli kokonaan erottanut hänet muusta maailmasta. Tämä selvisi hänelle vasta sitten, kuin hän tuli takaisin sille paikalle, missä Hohenzollernin keula makasi kuin maalle ajautunut laiva, ja sieltä tarkasteli runneltua siltaa. Eikä se silloinkaan iskenyt hänen mieleensä järisyttävästi, tuntui vain monien muiden kaltaiselta eriskummalliselta asialta, jota ei voinut auttaa. Hän tuijotti Hohenzollernin murskautuneisiin hytteihin ja repaleisiin akkunaverhoihin, mutta ei ajatellutkaan siellä olevan mitään elävää olentoa, niin se oli ruhjoutunut ja sotkuiseksi vääntynyt ja aivan kumollaan. Sitten hän silmäili hetkisen iltataivasta. Se alkoi nyt vetäytyä pilviharson peittoon, eikä näkyvissä ollut ainoatakaan ilmalaivaa. Muuan pääskynen lensi ohitse siepaten jonkun näkymättömän uhrin. "Kuin unta", hän kuiskasi.

Koski kahlehti hänen ajatuksensa joksikin ajaksi. "Kohisee. Se kohisee ja pärskyy aina ja alituisesti. Alituisesti…"

Viimein hänen mielenkiintonsa muuttui omakohtaiseksi. "Mihinkä nyt pitäisi ryhtyä?"

Hän aprikoi. "Ei synny ainoatakaan tuumaa", hän virkkoi.

Pääasiallisesti hänessä vallitsi tietoisuus siitä, että kaksi viikkoa takaperin hän oleili Bun Hillissä ajattelemattakaan matkustamista ja nyt hän oli Niagaran putousten välissä keskellä maailman suurimman ilmataistelun tuottamaa tuhoa ja hävitystä, ja että hän oli äskettäin matkustanut Ranskan, Belgian, Saksan, Englannin, Irlannin ja monen muun maan poikki. Se oli mielenkiintoinen ajatus ja sopi hyvin keskustelun aiheeksi, mutta käytännöllisessä suhteessa siitä ei ollut mitään hyötyä. "Kuinka täältä oikein päästäneen pois?" hän ihmetteli. "Mahtaako olla mitään keinoa? Ellei ole… voi turkanen mua!"

Mietiskely johti seuraavaan lopputulokseen: "Taisinpa joutua satimeen, kun tulin tuon sillan yli…"

"No, joka tapauksessa pääsin noiden keltanaamain kynsistä. Muuten ne olisivat katkaisseet helposti minunkin kaulani. Mutta —"

Hän päätti palata Luna saaren kärkeen. Kauan hän seisoi siinä liikahtamatta tarkastellen Kanadan rantaa, sen hävitettyjä hotelleja ja taloja ja Viktoria puiston kaatuneita puita, jotka nyt hohtivat auringonlaskun punertamina. Ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa tuon mielettömän hävityksen näyttämöllä. Sitten hän siirtyi takaisin Amerikan puolelle saarta, kulki Hohenzollernin hylyn ohitse Vihersaarelle ja silmäili siltaan syntynyttä toivotonta aukkoa sekä alla kiehuvaa vettä. Buffalon puolella oli vielä paljo savua, ja Niagaran rautatie-aseman lähellä talot paloivat rivakasti. Kaikkialla oli nyt autiota ja hiljaista. Kaupungin ja tien välisellä poikkipolulla makasi pieni hyljätty olio, mytistynyt kasa vaatteita, joista pisti esiin jäseniä…

"Tarkastellaanpas hieman", sanoi Bert, ja kulkien saaren keskitse johtavaa polkua hän keksi ennen pitkää molemmat aasialaiset aeroplaanit, jotka olivat pudonneet murskaksi Hohenzollernin viimeisessä taistelussa.

Ensimäisen luona hän tapasi myöskin ruhjoutuneen ilmapurjehtijan.

Kone oli ilmeisesti pudonnut kohtisuoraan alaspäin ja makasi nyt pahasti kolhiutuneena taittuneiden oksien seassa. Sen vääntyneet ja katkenneet siivet ja murtuneet puitteet törröttivät äsken irtautuneiden puunosien keskellä, ja keulan kärki oli tunkeutunut maahan. Ilmapurjehtija riippui pää alaspäin oksien ja lehtien keskellä muutaman kyynärän päässä, ja Bert huomasi hänet vasta kääntyessään aeroplaanin luota. Illan hämärässä ja hiljaisuudessa — sillä aurinko oli jo mennyt mailleen ja tuuli kokonaan lientynyt — nuo ylösalasin kääntyneet keltaiset kasvot tekivät kaamean vaikutuksen, kun ne huomasi noin äkkiä ihan lähellään. Taittunut oksa oli tunkeutunut aivan miehen rinnan lävitse, ja siinä hän riippui seivästettynä, näyttäen veltolta ja luonnottomalta. Kädessään hän puristi vielä lyhyttä pientä kivääriä.

Bert seisoi jonkun aikaa aivan hiljaa tarkastellen ruumista.

Sitten hän rupesi kulkemaan poispäin, katsahtaen tuon tuostakin olkansa yli siihen.

Hetken kuluttua hänen täytyi pysähtyä eräälle aukeamalle.

"Herra varjelkoon!" hän kuiskasi. "Kuolleet eivät miellytä minua.
Melkeinpä soisin, että tuo vintiö olisi elossa."

Hän ei halunnut kulkea pitkin polkua, jonka poikki kiinalainen riippui. Hän tahtoi mieluummin päästä pois puiden parista; olisi paljon turvallisempaa oleskella aivan lähellä kosken loisketta ja kohua, se tuntui melkein kuin ihmisseuralta.

Toisen aeroplaanin hän tapasi ruohoisella aukeamalla virtaavan veden partaalla, eikä se näyttänyt vahingoittuneen juuri ensinkään. Se makasi kyljellään toinen siipi ilmassa. Lähellä ei ollut mitään purjehtijaa, ei elävää eikä kuollutta. Siinä se makasi hyljättynä veden loiskiessa sen pitkän pyrstön ympärillä.

Bert pysyttelihe kauan hieman etäällä siitä ja tirkisteli tummeneviin varjoihin puiden sekaan, odottaen näkevänsä toisen kiinalaisen, elävän tai kuolleen. Sitten hän lähestyi konetta perin varovaisesti ja seisoi katsellen sen suurta ohjauspyörää ja tyhjää satulaa. Hän ei rohjennut koskea siihen.

"Kunpa ei tuo toinenkaan mies olisi täällä", hän sanoi. "Kunpa hän ei olisi täällä!"

Muutaman kyynärän päässä hän näki jotain uiskentelevan akanvirrassa, joka pyöri erään kallionkielekkeen suojassa. Tuntui siltä, kuin se olisi kiertäessään vetänyt häntä vastustamattomasti luokseen… Mitähän se mahtoi olla?

"Istu ja pala!" virkkoi Bert. "Siinä on taas joku niistä." Se kahlehti hänet. Hän sanoi itselleen, että se oli tuo toinen ilmapurjehtija, joka oli maahan pyrkiessään ammuttu kuoliaaksi ja pudonnut satulasta. Hän koetti lähteä pois, ja sitten hänen mieleensä juolahti, että saattoihan hän hakea oksan tai jotain muuta ja työntää sillä tuon kiertävän esineen ulos virtaan. Siten hänelle jäisi huolekseen ainoastaan yksi ruumis. Ehkä hän voisi kestää tuon yhden. Hän epäröi ja pakottautui sitten mieli kuohuksissa tekemään niin. Hän astui pensastoon ja leikkasi itselleen vavan, palasi kalliolle ja kapusi akanvirran ja kosken väliseen kärkeen. Auringonlasku oli jo häipynyt ja lepakot lähteneet liikkeelle, ja hän oli läpimärkänä hiestä.

Hän töykki tuota uiskentelevaa sinipukuista ruumista vavallaan, mutta se pääsi hänen käsistään. Kun se saapui toistamiseen, hän koetti uudelleen ja onnistui. Virtaan ajautuessaan se pyörähti selälleen, valo säteili keltaisella tukalla — se oli Kurt!

Kurt se oli, hän ui pois valkoisena, kuolleena ja sangen tyynenä. Siitä ei ollut epäilystäkään, vielä oli sen verta valoa, että sen näki selvästi. Virta tarttui häneen, ja hän näytti ojentautuvan sen helmaan, kuten vuoteelle laskeutuen. Kalpea hän oli nyt, kaikki väri oli hänestä kadonnut.

Bertin valtasi äärettömän kurjuuden tunne, kun ruumis häipyi näkyvistä putousta kohti. "Kurt!" hän huusi. "Kurt! En tarkoittanut sitä! Kurt! Älkää jättäkö minua tänne! Älkää jättäkö!"

Yksinäisyyden ja orpouden tunne valtasi hänet kokonaan. Hän murtui. Hän seisoi kalliolla iltavalaistuksessa, itkien ja valitellen kiihkeästi kuin lapsi. Aivan tuntui siltä, kuin olisi katkennut joku rengas, joka oli kiinnittänyt hänet kaikkiin näihin seikkoihin. Hän pelkäsi kuten yksikseen jäänyt lapsi, pelkäsi surkeasti.

Hämärä tummeni hänen ympärillään. Metsä oli nyt täynnä eriskummallisia varjoja. Kaikki muuttui niin oudoksi ja omituiseksi, ikäänkuin sen olisi nähnyt unessa. "Hyvä jumala! Min'en kestä tätä", hän sanoi, ryömi kalliolta takaisin nurmikolle ja kyyristyi maahan. Ja viimein hurja suru Kurtin, oivan, ystävällisen Kurtin kuoleman johdosta tuli hänen avukseen ja hänen uikutuksensa muuttui itkuksi. Hän makasi oikosenaan nurmella ja heristi voimattoman raivon valtaamana nyrkkiään.

"Helvetin sota", hän huusi, "tämä kirottu mieletön sota!"

"Voi Kurt! Luutnantti Kurt!"

"Min' olen mennyttä miestä", hän sanoi. "Olen saanut kyllikseni, ja enemmänkin. Maailma on pelkkää moskaa, eikä siinä ole mitään järkeä. Yö saapuu… Jos hän tulee minun perässäni —. Ei hän voi tulla minun perässäni — ei hän voi!…

"Jos hän tulee minun perässäni, niin hyppään veteen…"

Hetken kuluttua hän puheli jälleen matalalla äänellä.

"Eihän täällä oikeastaan ole mitään pelättävää. Se on pelkkää mielikuvitusta. Kurt parka — hän arveli, että kävisi niin. Ikäänkuin aavisti sen ennakolta. Hän ei tullutkaan antaneeksi minulle sitä kirjettä eikä kertonut, kuka hänen tyttönsä oli. Kyllä se on totta, mitä hän sanoi — ihmiset riistetään kaiken sen luota, mihin he kuuluvat — ja kaikkialla. Aivan niinkuin hän sanoi… Tänne minut on viskattu — tuhansien peninkulmain päähän Ednan ja Grubbin ja omaisteni luota — revitty irti kuin kasvi juurineen… Ja samallainen on jokainen sota ollut, minulla vaan ei ollut älyä ymmärtää sitä. Ihmisiä on kuollut kaikellaisiin kuoppiin ja nurkkiin, mutta eivät vaan ymmärtäneet sitä, heillä ei ollut älyä tuntea ja estää sitä. Arvelivat, että sota oli oivallinen asia. Hyvä jumala!…

"Rakas Edna. Hän oli suloinen ja kelpo tyttö. Kerrankin, kun olimme soutelemassa Kingstonin luona.

"Mutta saadaanpas nähdä — kyllä minä vielä tapaan hänet. Ellen tapaa, niin ei se ainakaan ole minun vikani…"

Äkkiä, juuri tämän sankarillisen päätöksen tehtyään, Bert kävi jäykäksi kauhusta. Ruohikossa hiipi jotain häntä kohti. Pimeässä ruohikossa hiipi jotain, hiipi ja pysähtyi ja hiipi jälleen. Yö oli täynnänsä kammoa. Hetkisen oli kaikki hiljaa. Bert lakkasi hengittämästä. Ei se voinut olla sitä. Ei, se oli liian pieni!

Se hyökkäsi äkisti hänen luokseen hiljalleen naukaisten ja häntä pystyssä. Se hieroi päätään häntä vastaan ja hyrräsi. Se oli pieni, laiha kissanpoika.

"Herra jumala, kisu, kuinka sinä säikytit minua", sanoi Bert hien helmeillessä hänen ohimoillaan.

Kaiken yötä hän istui puuta vasten nojaten, kissa sylissään. Hänen mielensä oli väsynyt, eikä hän puhunut ja ajatellut enää yhtenäisesti. Aamupuolella yötä hän nukahti.

Herätessään hän tunsi jäsenissään kankeutta, mutta mieli oli rohkeampi, ja kissanpoikanen nukkui luottavaisena ja lämpimänä hänen takkinsa sisäpuolella. Ja hän huomasi, että pelko oli haihtunut puiden keskeltä.

Hän silitteli kissaa, ja tuo pieni eläin heräsi ruveten ylen hellänä hyrräämään. "Sinä haluat kai maitoa", sanoi Bert. "Sitä sinä varmaan haluat. Ja maistuisipa minullekin aamiainen."

Hän haukoitteli, nousi seisomaan kissa olallaan ja tuijotti ympärilleen johtaen mieleensä edellisen päivän harmaita, suunnattomia tapahtumia.

"Pitänee ryhtyä johonkin", hän virkkoi.

Hän astui metsään ja seisoi hetken kuluttua jälleen tarkastelemassa kuollutta ilmapurjehtijaa. Kissanpoikaa hän puserti hellästi rintaansa vasten. Ruumis oli kamala, mutta ei läheskään niin kamala kuin edellisenä iltana hämärässä. Nyt jäsenet riippuivat veltompina ja kivääri oli pudonnut maahan ja peittynyt puolittain ruohikkoon.

"Meidän pitäisi kai haudata hänet, kisu", sanoi Bert, katsellen avuttomana kallioista maata. "Meidän on viivyttävä täällä hänen seurassaan."

Kesti jonkun aikaa, ennenkuin hän saattoi kääntyä tiehensä ja lähteä virvokemyymälään. "Ensin aamiaista joka tapauksessa", hän sanoi kissaa silitellen. Tämä hieroi hellästi hänen poskeaan karvaisella kuonollaan ja puraisi sitten häntä korvaan. "Taidat kaivata maitoa, vai mitä?" hän kysäisi ja kääntyi selin kuolleeseen, ikäänkuin tämä ei olisi merkinnyt mitään.

Hämmästyksekseen hän huomasi oven olevan auki, vaikka hän oli edellisenä iltana sulkenut sen hyvin huolellisesti, ja penkillä hän havaitsi likaisia lautasia, joita hän ei ollut ennen nähnyt. Läkkiarkun saranat oli kierretty auki ja sen voi avata. Sitä hän ei myöskään ollut havainnut edellisenä iltana.

"Olinpa aika hölmö!" Bert sanoi. "Minä vaan kolkuttelen ja vääntelen lukkoa, huomaamatta mitään." Sitä oli nähtävästi käytetty jääsäiliönä, mutta nyt se sisälsi vain muutamien keitettyjen kananpoikain jäännöksiä, jotain epämääräistä ainetta, joka olisi kerran saattanut olla voita, ja kerrassaan vastenmielistä hajua. Hän sulki kannen jälleen huolellisesti.

Hän kaatoi kissalle hiukan maitoa likaiselle lautaselle ja istui jonkun aikaa katsellen sen ahkeraa pikku kieltä. Sitten hän ryhtyi laatimaan luetteloa varastostaan. Siinä oli kuusi avaamatonta ja yksi avattu pullo maitoa, kuusikymmentä pulloa kivennäisvettä ja melkoinen määrä marjamehua, noin kaksi tuhatta paperossia ja satakunta sikaaria, yhdeksän appelsiinia, kaksi avaamatonta ja yksi avattu astia suolattua häränlihaa, kaksi astiallista korppuja ja yksitoista kovaa leipää, hatullinen pähkinöitä ja viisi isoa rasiata Kalifornian persikoita. Hän merkitsi ne paperipalaselle. "Ei siinä ole paljoa tukevaa ruokaa", hän huomautti. "Mutta — pariksi viikoksi sentään. Parissa viikossa voi tapahtua paljon."

Hän antoi kissalle hiukan lisää maitoa ja vähäisen lihaa ja lähti sitten, tuon pienen elukan juostessa häntä pystyssä ja mieli hilpeänä hänen perässään, katselemaan Hohenzollernin jäännöksiä. Ne olivat yöllä siirtyneet ja näyttivät yleensä ajautuneen ylemmäksi kuin ennen. Niistä hänen katseensa kulki särkyneeseen siltaan ja sitten virran poikki hiljaiseen, autioon kaupunkiin. Vastaisella rannalla liikkui vain joukko korppeja. Ne olivat tuon koneenkäyttäjän kimpussa, jonka hän oli nähnyt saavan surmansa edellisenä päivänä. Koiria hän ei nähnyt, mutta kuuli yhden ulvovan.

"Meidän täytyy päästä jollain tavoin pois täältä, kisu", hän sanoi. "Maito ei riitä ainiaan — ei ainakaan, jos sinä lipot sitä samalla vauhdilla kaiken aikaa."

Hän silmäili virtaa, jossa vesi imeytyi kuin sulkua avattaessa.

"Vettä on yllin kyllin", hän virkkoi. "Juomasta ei tule puutetta."

Hän päätti tutkia saaren tarkalleen. Hetken kuluttua hän saapui teljetylle portille, jonka kilvessä oli nimi "Riddle Stairs", ja kiivettyään sen ylitse löysi vanhat puiset portaat, jotka johtivat jyrkästi kallion rinteen alle. Kissan hän jätti jälkeensä, laskeutui niitä myöten ja keksi alhaalla polun, joka johti paasien lomitse pitkin keskiputouksen kumajavaa ryöppyä. Hänessä syttyi toivon kipinä; kenties siinä oli jonkinlainen pelastustie!

Mutta se johti hänet vain Tuulien luolaan, jossa hän oli tukehtumaisillaan ja kävi aivan kuuroksi, ja vietettyään siellä neljännestunnin osittain tyrmistyneenä, likistyneenä kovan kallion ja melkein yhtä kovan vesiputouksen väliin, hän arveli, ettei sitä tietä voinut sittenkään päästä Kanadaan, ja kääntyi takaisin. Portaita noustessaan hän kuuli jonkun astuvan yläpuolellaan hiekkapolkua pitkin, mutta arveli tätä ääntä omain askeltensa kaiuksi. Kun hän ennätti huippuun, oli paikka yhtä autio kuin ennenkin.

Kissanpoikasen hypellessä hänen rinnallaan ruohikkoa pitkin hän kulki sieltä Hevosenkenkäputoukselle ja pientä siltaa myöten ryhmälle paasia, jotka seisoivat rivissä ikäänkuin tehden kunniaa tuolle suunnattoman majesteettiselle viheriälle vesivyörylle. Hän seisoi jonkun aikaa äänetönnä.

"Eipä uskoisi", hän virkkoi viimein, "että on olemassa noin paljon
vettä… Tämä kohina ja loiske rupee lopulta kuluttamaan hermoja…
Kuulostaa siltä, kuin ihmiset puhuisivat… kuin ihmisiä kulkisi…
Kuulostaa melkein miltä hyvänsä."

Hän palasi jälleen saarelle. "Minun kai täytyy yhä kiertää tätä siunattua saarta", hän sanoi alakuloisena. "Yhä vaan kiertää ja kiertää."

Jonkun ajan kuluttua hän joutui uudelleen vähemmän vahingoittuneen aasialaisen aeroplaanin luo. Hän tuijotti siihen ja kissa sitä nuuski. "Rikki!" hän sanoi.

Hän kohotti katseensa hätkähtäen.

Puiden seasta astui häntä kohti verkalleen kaksi pitkää, eriskummallista olentoa. He olivat mustuneet, repaleiset ja sidotut. Perimmäinen ontui ja hänen päänsä ympäri oli kierretty valkoinen vaate, mutta etummainen käyttäytyi yhä vielä kuten prinssi ainakin, vaikka vasen käsi olikin sidekannattimen varassa ja toinen puoli kasvoja palanut heleän punaiseksi. Hän oli prinssi Karl Albert, "Saksan Aleksanteri", ja hänen takanaan kulki se linnunnaamainen upseeri, joka oli kerran saanut luovuttaa hyttinsä Bertille.

Näiden ilmestyessä Bertin Vuohisaari-seikkailussa alkoi uusi vaihe. Hän ei enää ollut ainoa ihmiskunnan edustaja avarassa, väkivaltaisessa ja käsittämättömässä kaikkeudessa, vaan muuttui vielä kerran sosiaaliseksi olioksi, joutui toisten ihmisten pariin. Hetkisen ajan nämä kaksi olivat kauhistavia, sitten he tuntuivat suloisilta ja tervetulleilta kuin veljet. Olivathan hekin samassa pälkähässä kuin hän, asumattomalle saarelle ajautuneet ja ymmällään. Häntä halutti kovin kuulla tarkalleen, mitä heille oli tapahtunut. Mitä se merkitsi, että toinen oli prinssi ja molemmat muukalaisia sotilaita, ettei kumpainenkaan kenties osannut riittävästi englantia? Hänen synnynnäinen katupoika-ujostelemattomuutensa tulvahti liian voimakkaana, jotta hän olisi ruvennut mokomia ajattelemaan, ja olivathan aasialaiset laivastot hävittäneet kaikki sellaiset joutavat eroavaisuudet. "Heipä hei!" hän huudahti. "Kuinka te olette tänne joutuneet?"

"Hän on tuo englantilainen, joka toi meille Butteridgen koneen", selitti linnunnaamainen upseeri saksaksi ja huudahti sitten Bertin lähestyessä kauhuissaan: "Tee kunniaa!" ja toistamiseen, kovemmin: "Kunniaa!"

"Kas kummaa!" sanoi Bert ja nielaisi toisen huomautuksen. Hän tuijotti ja teki kömpelösti kunniaa ja asettui heti salaisesti puolustuskannalle, niin että kävi mahdottomaksi ryhtyä hänen kanssaan yhteistyöhön.

Jonkun aikaa nämä molemmat perinpohjaiset uudenajan ylimykset seisoivat katsellen tuota vaikeata problemia, anglosaksilaista kansalaista, joka totellen jotain veressään piilevää salaperäistä lakia ei ottanut tottuakseen komennuksiin eikä tahtonut olla demokraattikaan. Bert ei suinkaan ollut kaunis katsella, mutta hän näytti jollain selittämättömällä tavalla vastustushaluiselta. Yllään hänellä oli halpa sarssipukunsa, jossa nyt näkyi monellaisia käytön merkkejä, ja sen väljyys teki hänet vanhemman näköiseksi kuin hän olikaan. Hänen röyhkeitä kasvojaan varjosti liian iso saksalainen lakki, nousut olivat käärityt säärien ympäri ja päät pistetty erään saksalaisen ilmapurjehtija vainajan kumisaappaisiin. Hän näytti palvelijalta, mutta ei ensinkään nöyrältä, ja vaistomaisesti he vihasivat häntä.

Prinssi viittasi lentokoneeseen ja sanoi jotain murteellisella englannin kielellä. Bert luuli hänen puhuvan saksaa ja ilmoitti, ettei hän ymmärtänyt sitä.

"Dummer Kerl!" kuului linnunnaamaisen upseerin siteiden keskeltä.

Prinssi viittasi jälleen terveellä kädellään. "Onko sinulla selvillä tämän drachenfliegerin rakenne?"

Bert rupesi tajuamaan, mistä oli kysymys. Hän tarkasteli aasialaista konetta. Hän sai takaisin Bun Hillin tavat. "Se on ulkolaista tekoa", hän huomautti.

Saksalaiset neuvottelivat. "Oletko — ammattimies?" prinssi kysyi.

"Onhan sitä vähän korjailtu", Bert vastasi aivan Grubbin tapaan.

Prinssi etsi sanavarastostaan. "Käykö sillä lentäminen?" hän virkkoi.

Bert aprikoi ja hieroi hitaasti leukaansa. "Pitääpä tarkastaa", hän vastasi… "Sitä on pidelty kovakouraisesti!"

Hän synnytti hampaillaan äänen, jonka hän myöskin oli oppinut Grubbilta, työnsi kädet housuntaskuihin ja astui takaisin koneen ääreen. Grubb oikeastaan pureskeli jotain, mutta Bert saattoi pureskella vain mielikuvituksessaan. "Kolmen päivän työ", hän sanoi märehtien. Ensi kertaa hänen mielessään heräsi ajatus, että tuo kone tarjosi mahdollisuuksia. Ilmeisesti maassa makaava siipi oli särkynyt. Kolme tukea, jotka pitivät sitä jäykkänä, oli katkennut kallioon osuessaan, ja varsin luultavasti oli konekin vioittunut. Myöskin saman puolen siipikoukku oli vinossa, mutta se ei kenties haitannut lentämistä. Näitä seikkoja lukuunottamatta ei ollut sanottavasti vaurioita. Bert hieroi jälleen leukaansa ja silmäili yläkosken leveätä, päivänpaisteessa kimaltelevaa väylää. "Ehkäpä tästä tulee kalua… Jättäkää se minun huolekseni."

Hän silmäili sitä jälleen innokkaasti, ja prinssi seuralaisineen tarkasteli häntä. Bun Hillissä hän ja Grubb olivat kehittyneet sangen taitaviksi korjailemaan lainapyöriään vaihtamalla vanhoja osia uusiin. Kone, joka oli niin perinpohjin ja ilmeisesti ränsistynyt, ettei sitä voitu tarjota vuokrallekaan, ei silti ollut menettänyt koko arvoaan. Saihan siitä vielä muttereita ja ruuveja, pyöriä, tankoja ja pyöränkehriä, ketjunkappaleita ja muuta sellaista, millä saattoi parannella käyttökelpoisten polkupyörien vammoja. Ja makasihan nyt puiden seassa toinen aasialainen aeroplaani.

Kissa hyväili Bertin saappaita hänen siitä välittämättä.

"Paikkaa tuo drachenflieger", sanoi prinssi.

"Jos minä sen paikkaan", huomautti Bert, "niin ei kukaan meistä uskalla lähteä sillä lentämään."

"Minä lähden", virkkoi prinssi.

"Ja taitatte luultavasti niskanne", sanoi Bert hetken kuluttua.

Prinssi ei ymmärtänyt häntä eikä kiinnittänyt huomiotaan hänen sanoihinsa. Hän viittasi hansikoidulla kädellään koneeseen ja lausui seuralaiselleen jotain saksaksi. Upseeri vastasi, ja prinssi teki laajan kädenliikkeen taivasta kohti. Sitten hän puhui — kaunopuheisesti, kuten näytti. Bert tarkasteli häntä ja arvasi hänen tarkoituksensa. "Paljo luultavampaa, että taitatte niskanne", hän sanoi. "Mutta olkoon menneeksi. Käydään työhön."

Hän rupesi kopeloimaan drachenfliegerin satulaa ja konetta työkaluja etsien. Lisäksi hän halusi saada jotain mustaa öljyistä ainetta käsiään ja kasvojaan varten. Sillä toiminimi Grubb ja Smallwaysin harjoittaman korjaustaidon ensimäisenä sääntönä oli mustata kädet ja kasvot perin pohjin. Hän myöskin riisui takkinsa sekä liivinsä ja työnsi lakin huolellisesti takaraivolle tehdäkseen raappimisen helpommaksi.

Prinssi ja hänen upseerinsa näyttivät olevan halukkaat vahtimaan häntä, mutta hänen onnistui selittää heille, että tämä haittaisi häntä ja että hänen oli pohdittava hieman, ennenkuin hän saattoi ryhtyä työhön. He miettivät asiaa, mutta hänen puodissa saamansa kokemus oli opettanut häntä kohtelemaan yleisöään käskevästi kuin asiantuntija. Ja lopulta he lähtivätkin tiehensä. Silloin hän meni suoraa päätä toisen aeroplaanin luo, otti ilmapurjehtijan kiväärin ja ampumatarpeet ja kätki ne läheiseen nokkospensastoon. "Kas niin", sanoi Bert ja ryhtyi sitten tarkoin tutkimaan puihin tarttuneiden siipien jäännöksiä. Tämän tehtyään hän palasi ensimäisen aeroplaanin luo vertaillakseen molempia toisiinsa. Bun Hillin menettelytapa oli varsin mahdollinen, ellei kone tuottanut voittamattomia esteitä.

Hetken kuluttua saksalaiset palasivat, ja tällöin hän ylenpalttisesti tahriutuneena käsitteli ja koetteli muttereita ja ruuveja kasvoillaan syvän viisauden ilme. Kun linnunnaamainen upseeri huomautti jotain, hän vain tokaisi: "Nong comprong. Turha vaiva."

Sitten hänen päähänsä pälkähti jotain. "Tuo kuollut tuolla metsässä olisi haudattava", hän sanoi, viitaten peukalollaan olkansa ylitse.

Näiden molempien miesten ilmestyessä koko Bertin maailma oli taasen muuttunut. Sen suunnattoman ja hirvittävän autiuden eteen, joka oli häntä niin suuresti järkyttänyt, laskeutui esirippu. Nyt heitä oli kolme henkeä, ja tämäkin pieni maailma täytti hänen aivonsa hartaalla harkinnalla, suunnitelmilla ja sukkelilla tuumilla. Mitähän he mahtoivat miettiä? Mitä he tuumivat hänestä? Hänen mielessään risteili satoja lankoja, kun hän uutterasti hommaili aasialaisen aeroplaanin ääressä. Uusia ajatuksia nousi kuin kuplia kivennäisveden pinnalle.

"Sepä kummaa!" hän huudahti äkkiä. Hän oli juuri tehnyt sen johtopäätöksen, että sallimus oli menetellyt väärin jättäessään nämä molemmat miehet eloon ja antaessaan Kurtin kuolla. Koko Hohenzollernin miehistö oli ammuttu, murskattu, palanut tai hukkunut, ja nämä kaksi, jotka olivat lymyilleet patjoitetussa keulahytissä, olivat pelastuneet.

"Prinssi taitaa ajatella, että sen sai aikaan hänen kirottu tähtensä", hän mutisi ja tunsi olevansa hillittömästi raivoissaan.

Hän nousi seisomaan kääntyen molempiin miehiin päin. He seisoivat rinnatusten häntä katsellen. "Ei teidän kannata tuijotella minuun", hän huomautti. "Te vain häiritsette minua." Ja nähdessään, etteivät he ymmärtäneet, hän astui heitä kohti ruuviavain kädessään. Näin tehden hänen mieleensä juolahti, että prinssi oli todellakin sangen iso ja mahtava ja ylevän näköinen henkilö. Mutta siitä huolimatta hän virkkoi, viitaten puiden keskitse: "Kuollut mies!"

Linnunnaamainen mies vastasi saksaksi.

"Kuollut mies!" Bert sanoi hänelle. "Tuolla."

Töin tuskin hän sai heidät taivutetuiksi tarkastamaan kuollutta kiinalaista ja opasti heidät viimein tämän luo. Sitten he osoittivat selvästi, että hänelle, joka oli upseeria alempi tavallinen ihminen, he soivat yksinomaisen ja jakamattoman oikeuden toimittaa ruumiin pois raahaamalla sen veden partaalle. Se synnytti tulista viittoilua, ja viimein linnunnaamainen upseeri alentui auttamaan. Yhdessä he laahasivat tuon velton ja turvonneen ruumiin puiden lomitse ja pari kertaa levättyään — sillä taakka oli raskas paiskasivat hänet läntiseen koskeen. Lopulta Bert palasi työhönsä kolottavin käsivarsin ja mieli synkän kapinallisena.

"Senkin öykkäri!" hän sanoi. "Ikäänkuin minä olisin hänen kirottuja saksalaisia orjiaan! Mokomakin pöyhkeä kerjäläinen!"

Saksalaiset poistuivat jälleen, ja hetken harkittuaan Bert otti irti useita muttereita, puki ylleen nutun ja liivit, pisti mutterit ja työaseet taskuunsa ja kätki toisen aeroplaanin työaseet erään puun haarukkaan. "Kas niin", hän virkkoi hypätessään puusta maahan. Prinssi seuralaisineen ilmestyi näyttämölle, kun hän palasi koneen luo veden ääreen. Prinssi tarkasteli jonkun aikaa hänen saavuttamiaan tuloksia, kulki sitten saaren yläpäähän ja seisoi käsivarret ristissä tuijottaen syvissä mietteissä virralle. Linnunnaamainen upseeri saapui Bertin luo märehtien oppimaansa englantilaista lausetta.

"Mene", hän sanoi tehden kädellään selittävän liikkeen, "ja syö."

Virvokemyymälälle saapuessaan Bert huomasi, että ruokavaroista oli jälellä vain annos suolattua lihaa ja kolme korppua — kaikki muu oli kadonnut. Hän katseli näitä silmät ja suu ammollaan. Kissanpoika ilmestyi myyjän istuimen alta liehakoivasti hyrräten. "Tietenkin!" hän sanoi. "No, hitto soikoon! Missä sinun maitosi on?"

Hän antoi raivonsa yltyä hetkisen, otti sitten lautasen toiseen, korput toiseen käteen ja lähti kiukkuisena ähkien etsimään prinssiä. Hän lähestyi kunniaa tekemättä.

"Kuulkaapas!" hän sanoi tuikeasti. "Mitä perhanaa tämä merkitsee?"

Syntyi väittely, joka ei johtanut mihinkään tuloksiin. Bert selitteli englannin kielellä Bun Hillin teoriaa ruuasta, ja linnunnaamainen upseeri esitti vastaukseksi saksan kielellä erinäisiä mielipiteitä kansakunnista ja kurista. Prinssi, joka oli arvioinut Bertin voimia, yltyi äkkiä röyhkeäksi. Hän tarttui Bertin olkapäihin ja ravisteli häntä niin, että taskut kalisivat, karjui hänelle jotain ja viskasi hänet syrjään. Hän iski miestä, ikäänkuin tämä olisi ollut saksalainen sotamies. Bert peräytyi kalpeana ja säikähtyneenä, mutta teki oman kunniantuntonsa mukaisen lujan päätöksen. Hänen kunniansa vaati tappelua. "Tuhat tulimmaista!" hän ähki, napittaen takkinsa.

"No", huusi prinssi, "joko menet!" Ja sitten, huomatessaan Bertin silmäin välähtävän sankarillisesti, hän paljasti miekkansa.

Linnunnaamainen upseeri ehätti väliin, sanoen jotain saksan kielellä ja viitaten taivaalle.

Kaukana lounaassa ilmestyi näkyviin japanilainen ilmalaiva, joka lähestyi heitä nopeasti. Siihen heidän taistelunsa päättyi. Prinssi käsitti ensimäisenä aseman vaarallisuuden ja lähti pakosalle. Kaikki kolme loikkivat jänisten lailla metsään ja juoksivat sinne ja tänne suojaa etsien, kunnes löysivät notkon, jossa kasvoi rehevää heinää. Sinne he kyyristyivät muutaman jalan päähän toisistaan. Kauan he istuivat paikoillaan kaulaansa myöten ruohikkoon peittyneinä ja vahtivat puiden lomitse ilmalaivaa. Bert oli pudottanut osan liha-annostaan, mutta huomasi säilyttäneensä korput ja söi ne rauhallisesti. Hirviö saapui melkein heidän yläpuolelleen, kääntyi sitten Niagaraa kohti ja laskeutui sähköaseman taakse. Sen ollessa lähellä he pysyivät ääneti, ja sitten he joutuivat hetken kuluttua väittelyyn, joka kenties olisi aiheuttanut äkillisen yhteentörmäyksen, jos he olisivat ymmärtäneet toisiaan.

Keskustelun aloitti Bert, ja hän jatkoi puhettaan välittämättä siitä, minkä verran toiset häntä käsittivät. Mutta varmaankin hänen myrkylliset ajatuksensa kävivät ilmi hänen äänestään.

"Jos haluatte saada tuon koneen kuntoon", hän virkkoi aluksi, "niin älkää sitten kajotko minuun!"

He eivät kiinnittäneet huomiota hänen sanoihinsa ja hän toisti ne.

Sitten hän selvitti tarkemmin ajatustaan, ja puhe rupesi vuotamaan virtanaan. "Luulette saaneenne tänne miehen, jota voi potkia ja lyödä kuin tavallista sotamiestä — mutta siinä te pahasti erehdytte. Min' olen saanut kyllikseni teistä ja kujeistanne. Olen mietiskellyt teitä tarkemmin, teitä ja sotaanne ja valtakuntaanne ja muuta moskaa. Moskaa se on. Te saksalaiset juuri saitte Europassa aikaan kaiken sekamelskan. Ja ihan suotta! Pelkkää typerää pöyhkeilyä! Ainoastaan sen vuoksi, että teillä on univormuja ja lippuja! Entäs minun asiani sitten — en halunnut ensinkään joutua tekemisiin kanssanne. En piitannut teistä rahtustakaan. Sitten te saatte minut kynsiinne — suoraan sanoen varastatte minut — ja nyt olen tuhansien peninkulmain päässä kodistani ja omaisistani, ja koko teidän typerä laivastonne on revitty repaleiksi. Ja vielä nytkin te haluatte pöyhkeillä. Siitä ei tule mitään minun tietääkseni!

"Ajatelkaapa, kuinka paljon pahaa te olette tehnyt. New Yorkin te hävititte — tapoitte ihmisiä laumoittain, tuhositte määrättömästi tavaraa. Ettekö te opi mitään?"

"Dummer Kerl!" sanoi linnunnaamainen upseeri äkkiä kiukkuisella äänellä, tuijottaen siteidensä alta. "Esel!"

"Se on saksalaisten tuhma aasi! Kyllä tiedän! Mutta kuka tässä on aasi — hänkö vai minä? Lapsena minä lueskelin roskaromaaneja ja kuvittelin pääseväni seikkailuihin ja suureksi sotapäälliköksi ja muuta sellaista pötyä. Mutta mitä hänellä on päässään? Kaikellaista roskaa Napoleonista, Aleksanterista, suvustaan ja itsestään ja jumalasta ja Taavetista ja ties' mistä. Kuka hyvänsä, joka ei ole tuollainen koreavaatteinen prinssi-hölmö, olisi voinut sanoa, että juuri näin kävisi. Me europpalaiset elettiin typerine lippuinemme ja sanomalehtinemme hurjassa epäjärjestyksessä ja riideltiin ja pysyttiin erillämme, mutta Kiina oli kiinteä kuin juusto ja sen monet miljoonat tarvitsivat vain hiukkasen tiedettä ja yritteliäisyyttä ollakseen yhtä hyvät kuin me kaikki yhteensä. Luulitte mukamas, etteivät ne pääsisi teihin käsiksi. Ja sitten ne saivat lentokoneita. Ja puh! — tässä sitä nyt ollaan. Kun kiinalaiset eivät ruvenneet laittamaan kiväärejä ja sotajoukkoja, niin me heitä tyrkimme, kunnes he tekivät sen. Heidän täytyi antaa meille tämä selkäsauna. Emme olisi saaneet rauhaa muuten. Ja, kuten jo sanoin, tässä sitä nyt ollaan!"

Linnunnaamainen upseeri käski karjuen häntä vaikenemaan ja rupesi sitten keskustelemaan prinssin kanssa.

"Olen Englannin kansalainen", virkkoi Bert. "Teidän ei ole pakko kuunnella, mutta ei minunkaan ole pakko vaieta." Ja hän selvitteli vielä jonkun aikaa imperialismia, militarismia ja kansainvälistä politiikkaa. Mutta heidän keskustelunsa saattoi hänet ymmälleen, ja hetkisen hän vain toisteli herjaussanoja, sellaisia kuin "pöyhkeilevät pölkkypäät", vanhoja haukkumanimiä ja uusia.

Sitten hän muisti äkkiä varsinaisen mieliharminsa. "No, samapa se, mutta kuulkaapas nyt — sitähän minun piti kysyä, että minne se ruoka on tuolta myymälästä joutunut? Tekisipä mieleni tietää se. Minne te olette sen vieneet?"

Hän jäi odottamaan vastausta. He puhelivat edelleen saksaa. Hän toisti kysymyksensä. He eivät kiinnittäneet häneen huomiotaan. Hän kysyi kolmannen kerran sietämättömän kiukkuisella äänellä.

Syntyi painostava hiljaisuus. Nuo kolme katselivat toisiaan muutaman sekunnin ajan. Prinssi silmäili Bertiä kiinteästi, ja tämä alkoi tutista hänen katseestaan. Verkalleen kohosi prinssi seisomaan ja linnunnaamainen upseeri hypähti hänen vierelleen. Bert pysyi kyyrysillään.

"Vaikene", sanoi prinssi.

Bert tajusi, ettei tämä hetki ollut kaunopuheisuudelle sopiva.

Molemmat saksalaiset katselivat häntä. Kuolema tuntui olevan uhkaavan lähellä.

Sitten prinssi kääntyi pois ja lähti seuralaisineen lentokoneen luo.

"Herra varjelkoon!" Bert kuiskasi ja lausui sitten matalalla äänellä yhden ainoan herjaussanan. Hän istui kyyrysillään lähes kolme minuuttia, hypähti sitten pystyyn ja meni sinne päin, mihin hän oli kätkenyt kiinalaisen ilmapurjehtijan kiväärin nokkosten peittoon.

Tämän jälkeen ei ollut puhettakaan siitä, että Bert oli prinssin käskyläinen tai että hän jatkaisi lentokoneen korjaamista. Molemmat saksalaiset ottivat sen haltuunsa ja ryhtyivät itse työhön. Bert lähti uusi ase mukanaan Terrapin kallion lähettyville ja istuutui sitä tutkimaan. Se oli lyhyt kivääri ja säiliö oli melkein täynnä isoja patruunia. Hän otti ne huolellisesti pois ja koetteli sitten liipaisinta ja muita osia, kunnes tunsi osaavansa käyttää sitä. Hän latasi sen uudelleen tarkasti. Sitten hän muisti olevansa nälissään ja lähti kivääri kainalossa etsimään ruokaa virvokemyymäiästä ja sen seutuvilta. Hänellä oli kyllin älyä käsittääkseen, ettei käynyt ase kädessä näyttäytyminen prinssille ja hänen seuralaiselleen. He jättäisivät hänet rauhaan, niin kauan kuin arvelivat häntä turvattomaksi, mutta taivas tiesi, mitä tuo napoleonimainen ihminen tekisi, jos hän sattuisi näkemään Bertin aseen. Hän karttoi heitä siitäkin syystä, että tiesi kiukun ja pelon kuohuvan sydämessään ja haluavansa ampua nuo kaksi miestä. Hän halusi ampua heidät, mutta ajatteli, että se olisi varsin kamalata. Mielessä kamppailivat hänen epäjohdonmukaisen sivistyksensä kaksi eri puolta.

Myymälän lähellä kissa ilmestyi jälleen näkyviin, ilmeisesti maitoa himoten. Tämä kartutti suuresti hänen omaa nälkäänsä. Hän alkoi etsiessään puhella ja seisoi hetken kuluttua paikallaan huutaen herjaussanoja. Hän puhui sodasta ja ylpeydestä ja imperialismista. "Jokainen muu prinssi olisi kuollut miestensä ja laivojensa keralla!" hän karjui.

Koneen ääressä puuhailevat saksalaiset kuulivat tuon tuostakin hänen äänensä veden kohinan ylitse. Heidän katseensa yhtyivät ja he hymyilivät hieman.

Ensin Bert aikoi istuutua virvokemyymälään heitä odottamaan, mutta sitten hänen mieleensä juolahti, että tällöin hän voisi saada molemmat liian lähelle itseään. Hän kulki Luna saaren kärkeen punnitsemaan asemaansa.

Se oli alussa näyttänyt verrattain yksinkertaiselta, mutta kun hän sitä mietiskeli, niin mahdollisuudet kasvoivat ja lisääntyivät. Molemmilla oli miekka — jommallakummalla ehkä revolverikin.

Ja jos hän ampuisi molemmat, hän ei kenties löytäisi milloinkaan ruokavarastoa!

Tähän asti hän oli kuljeskellut kivääri kainalossa ja omasta mielestään peräti turvallisena; mutta entäpä jos he näkisivät kiväärin ja päättäisivät hyökätä salaa hänen kimppuunsa? Vuohisaarella on melkein kaikkialla väijymäpaikkoja, puita, kallioita, viidakkoja ja kumpuja.

Eikö olisi parasta mennä nyt murhaamaan molemmat?

"Min' en voi", Bert sanoi hyläten sen ajatuksen. "Minun pitää terästää luontoani."

Mutta hän teki erehdyksen pyrkiessään suoraan heidän luotaan. Se selvisi hänelle äkkiä. Hänen oli pidettävä heitä silmällä, vakoiltava heitä. Silloin hän kykenisi paremmin arvaamaan, mitä he aikoivat hänelle tehdä. Ellei hän vakoilisi heitä, he rupeisivat pian vakoilemaan häntä. Tämä tuntui niin peräti järkevältä, että hän ryhtyi heti menettelemään sen mukaan. Hän harkitsi pukuaan ja heitti kauluksensa ja ilmapurjehtijan kielivän lakin kauas veteen. Takkinsa kauluksen hän käänsi ylös estääkseen likaista paitaansa välkkymästä. Taskuihin kätketyt työaseet ja mutterit kalisivat hyvin helposti, mutta hän järjesti ne paremmin ja kääri niiden ympärille muutamia kirjeitä ja nenäliinansa. Näin meneteltyään hän lähti varovaisesti ja äänettömästi astumaan, kuunnellen ja tähystellen joka askeleella. Vastustajiaan lähetessään hän kuuli kovaa ähkinää ja natinaa. Hän tapasi heidät aasialaisen lentokoneen kimpussa. Takit ja miekat olivat riisutut, ja he tekivät uutterasti työtä. Nähtävästi he koettivat kääntää sitä, mutta sen pitkä pyrstö teki sen hyvin hankalaksi puiden välissä. Hän paiskautui pitkälleen heidät huomatessaan, ryömi pieneen syvennykseen ja vahti sieltä heidän ponnistuksiaan. Ajan kuluksi hän kohotti tuon tuostakin kivääriään, tähdäten vuoroin kumpaankin.

Tämä vahtiminen oli hänestä varsin jännittävää, jopa niinkin mielenkiintoista, että hän oli ajoittain huutamaisillaan heille neuvoja. Hän käsitti, että saatuaan koneen käännetyksi he tarvitsivat heti hänen anastamiaan muttereita ja työaseita. Silloin he lähtisivät häntä etsimään. He päättelisivät aivan varmaan, että hän kuljetti niitä mukanaan tai oli kätkenyt ne jonnekin. Panisiko hän kiväärinsä piiloon ja vaihtaisi nämä työaseet ruokaan? Hän tunsi olevan mahdotonta luopua pyssystä nyt, kun hän kerran oli tottunut sen turvalliseen seuraan. Kissa saapui paikalle, piti kovaa menoa hänen ympärillään ja nuoli ja puri hänen korvaansa.

Aurinko kapusi keskitaivaalle, ja kerran sinä aamuna hän näki kaukana etelässä aasialaisen ilmalaivan, joka kulki nopeasti itään päin. Saksalaisilta se jäi huomaamatta.

Vihdoin lentokone oli käännetty ja törrötti pyörillään koukut yläkoskelle päin. Saksalaiset pyyhkivät kasvojaan, pukivat ylleen takit ja miekat, juttelivat ja käyttäytyivät kuin miehet, jotka saattoivat kehua suorittaneensa aamun kuluessa oivan työn. Sitten he lähtivät, prinssi edellä, astumaan rivakasti virvokemyymälää kohti. Bert seurasi, mutta havaitsi mahdottomaksi hiipiä kyllin nopeasti ja hiljaa ennättääkseen saada selville ruuan kätköpaikan. Hän tapasi heidät istumassa myymälän seinustalla lautaset polvillaan ja rasia suolattua lihaa sekä lautasellinen korppuja välissään. He näyttivät olevan varsin hilpeällä tuulella, ja kerran prinssi nauroikin. Kun Bert näki heidän syövän, häneltä sekaantuivat suunnitelmat. Hurja nälkä ajoi häntä. Hän ilmestyi äkkiä heidän eteensä noin kuudenkymmenen jalan päähän, kivääri kädessä. "Kädet ylös!" hän komensi kovalla, raivoisalla äänellä.

Prinssi vitkasteli, mutta sitten lensi koholle kaksi paria käsiä.
Kivääri oli kummallekin täydellinen yllätys.

"Pystyyn", sanoi Bert… "Kahveli pois!" He tottelivat jälleen.

"Entäs nyt?" Bert arveli itsekseen. "Luullakseni ulos näyttämöltä. —
Tuota tietä", hän sanoi. "Menkää!"

Prinssi totteli huomattavan vikkelästi. Ennättäessään aukeaman päähän hän lausui nopeasti jotain linnunnaamaiselle upseerille ja molemmat lähtivät, kokonaan arvokkuutensa unohtaen, juoksemaan!

Bertin mieleen iski järkyttävä ajatus.

"Hyvä jumala!" hän huusi suunnattomasti harmissaan. "Minun olisi pitänyt ottaa heiltä miekat. Hei, kuulkaapas!"

Mutta saksalaiset olivat jo ennättäneet näkyvistä ja lymyilivät epäilemättä puiden seassa. Bert rupesi sadattelemaan, meni sitten myymälän luo, tarkasteli pikaisesti, oliko pelättävissä sivuhyökkäystä, asetti kiväärin sopivaan paikkaan ja ryhtyi tyhjentämään prinssin lautasta, kuunnellen jännittyneenä ennen jokaista suupalasta. Hän oli lopettanut prinssin annoksen, antanut lautasen kissan nuoltavaksi ja tarttui juuri toiseen lautaseen, kun se särkyi hänen käteensä. Hän tuijotti ja rupesi verkalleen tajuamaan, että hän oli silmänräpäystä varemmin kuullut viidakosta paukahduksen. Sitten hän hypähti pystyyn, sieppasi kiväärin toiseen, liharasian toiseen käteen ja pakeni myymälän ympäri aukeaman toiselle puolelle. Tällöin viidakosta kuului toinen pamahdus, ja jotain viuhahti hänen korvansa ohitse.

Hän ei herennyt juoksemasta, ennenkuin oli päässyt lähelle Luna saarta omasta mielestään lujaan puolustusasemaan. Siellä hän kyyristyi huohottaen piiloon.

"Niillä oli sittenkin revolveri!" hän läähätti… "Lieneekö kaksikin?
Jos on — niin, hyvä jumala! silloin olen mennyttä miestä!

"Missä se kissa on? Taitaa pistellä poskeensa lihaa, senkin viikari."

Näin alkoi sota Vuohisaarella. Sitä kesti päivän ja yön, ja tämä vuorokausi oli pisin Bertin elämässä. Hänen täytyi maata pitkällään maassa, kuunnella ja vaania. Lisäksi hänen oli rakennettava suunnitelmia. Nyt oli selvää, että hänen oli surmattava nuo kaksi miestä, jos sopiva tilaisuus ilmestyisi, ja että hekin koettivat surmata hänet. Voittosaaliina oli ensiksi ruokavarasto ja toiseksi lentokone sekä epäilyttävä etuoikeus käyttää sitä. Jos joutuisi tappiolle, menettäisi varmaan henkensä; joka onnistuisi, pääsisi tiehensä jonnekin putouksen toiselle puolelle. Bert koetti jonkun aikaa kuvitella, minkälaista siellä olisi. Hänen mieleensä johtui monta mahdollisuutta; siellä voisi kohdata erämaita, kiukkuisia amerikkalaisia, japanilaisia, kiinalaisia — ehkäpä punaihoisiakin! Vieläkö sellaisia oli olemassa?

"Tuli mitä tuli, sitä ei voi auttaa", Bert sanoi. "Ei siitä pääse minnekään!"

Kuuluiko ääniä? Hän huomasi käyneensä tarkkaamattomaksi. Jonkun aikaa hän jännitti kaikkia aistimiaan. Putouksen kohina pani pään pyörälle, siihen sekoittui kaikellaisia ääniä, luuli kuulevansa askeleita, puhetta, huutoja ja itkua.

"Typerä koski", Bert virkkoi. "Siinä ei ole mitään järkeä; kohisee vain kohisemistaan."

Mutta se oli nyt samantekevää! Mitä mahtoivat saksalaiset hommailla?

Menisivätköhän ne takaisin lentokoneen luo? He eivät voisi tehdä mitään, koska hänellä oli mutterit, ruuvit, ruuviavain ja muut työaseet. Mutta entä jos he löysivät ne aseet, jotka hän oli piilottanut puuhun! Hän oli tietenkin kätkenyt ne hyvin, mutta he saattaisivat löytää ne. Eihän siitä voinut olla niin varma. Hän koetti muistella tarkalleen, kuinka hän oli ne kätkenyt. Hän koetti vakuuttaa itselleen, että ne olivat hyvässä, varmassa piilossa, mutta hänen muistinsa rupesi kujeilemaan. Oliko hän todellakin jättänyt ruuviavaimen varren näkösälle, kiiltämään oksahaarukasta?

Ssh! Mikä se oli? Liikahtiko joku tuolla pensastossa? Ei! Oliko siellä kissa? Ei! Se oli vain mielikuvitusta, ei se ollut kissakaan.

Saksalaiset rupeisivat varmasti kaipaamaan ja etsimään työaseita ja tarpeita, jotka hänellä oli taskussaan; se oli selvää. Sitten he päättelisivät, että hän oli ne ottanut, ja lähtisivät häntä hakemaan. Hänen tarvitsi sen vuoksi vain pysyä hiljaa suojapaikassaan, niin hän saisi heidät käsiinsä. Oliko tässä suunnitelmassa mitään heikkoa kohtaa? Ottaisivatko he lentokoneesta irti enemmän osia ja rupeisivat sitten häntä väijymään? Ei, sitä he eivät tekisi, koska heitä oli kaksi yhtä vastaan; heillä ei ollut mitään syytä pelätä, että hän lähtisi matkaansa lentokoneella tai edes lähestyisikään sitä, ja sen vuoksi he eivät ryhtyisi sitä vahingoittamaan. Se oli hänen mielestään selvää. Mutta entä jos he väijyisivät häntä ruuan lähettyvillä. No, sitä he eivät voineet tehdä, koska tiesivät hänellä olevan suolattua lihaa; rasiassa oli siksi paljon, että se riittäisi kohtuullisesti käytettynä useita päiviä. Luonnollisesti he saattoivat koettaa, eikö häntä käynyt uuvuttaminen —

Hän havahtui hätkähtäen Hän oli juuri keksinyt asemansa heikon kohdan. Saattoihan hän vaipua uneen!

Tuon ajatuksen tarvitsi vaikuttaa vain kymmenen minuuttia, kun hän jo tajusi, että pian hän nukahtaisi!

Hän hieroi silmiään ja käsitteli kivääriä. Hän ei ollut koskaan ennen huomannut Amerikan auringon ja ilman suunnattoman uuvuttavaa vaikutusta, Niagaran kohinan uneen vaivuttavaa, raskauttavaa voimaa. Tähän asti ne olivat yleensä tuntuneet virkistäviltä…

Ellei hän olisi syönyt niin paljon ja niin joutuisasti, ei olo tuntuisi niin raskaalta. Lienevätkö vegetarianit aina virkeitä?…

Hän havahtui jälleen hätkähtäen.

Uneen hän varmasti vaipuisi, ellei hän ryhtyisi johonkin, ja jos hän nukahtaisi, niin voisipa veikata kymmenen yhtä vastaan, että he tapaisivat hänet kuorsaamassa ja lopettaisivat hänet muitta mutkitta. Hän nukahtaa ehdottomasti, jos hän istuu liikkumattomana ja hiljaa. Parempi oli, hän vakuutti itselleen, ryhtyä itse vaaralliseen hyökkäykseen. Tämä uneliaisuus tekisi hänestä lopun, sen täytyi tuhota hänet ajan mittaan. Noilla toisilla ei ollut mitään hätää, toinen voi nukkua toisen vartioidessa. Ja niinhän he menettelisivät aina: toinen tekisi kaikkea, mitä he halusivat, toinen lymyilisi lähellä valmiina ampumaan. Siten he saattaisivat vaikkapa pyydystää hänet satimeen. Toinen voisi olla syöttinä.

Se pani hänet ajattelemaan syöttejä. Aika hölmö hän oli ollut heittäessään lakkinsa koskeen. Se olisi ollut erinomainen kepin päässä — varsinkin yöllä.

Hän huomasi haluavansa juotavaa, mutta tukahdutti tämän toivomuksen joksikin aikaa pistämällä suuhunsa kiven. Ja sitten palasi unen tarve uudelleen.

Hän käsitti, että nyt täytyi ryhtyä hyökkäämään.

Monen suuren kenraalin tavoin hänkin huomasi, että kuormasto, s.o. hänen liharasiansa, haittasi suuresti liikkeitä. Lopulta hän päätti pistää lihan irtonaisena taskuunsa ja jättää rasian jälelle. Tämä järjestely ei kenties ollut juuri ihanteellinen, mutta sotaretkellä on tehtävä uhrauksia. Hän ryömi kolmisenkymmentä jalkaa, ja sitten aseman tukaluus lamautti hänet joksikin aikaa.

Iltapäivä oli tyyni. Putouksen kohu vielä ikäänkuin korosti tuota suunnatonta hiljaisuutta. Hän koetti parhaansa mukaan saada surmatuksi kaksi häntä parempaa ihmistä. Ja hekin tavoittelivat hänen henkeään. Mitä he mahtoivat tehdä tämän hiljaisuuden takana?

Entä jos hän yllättäisi heidät äkkiä, laukaisisi ja ampuisi harhaan?

10.

Hän ryömi ja pysähtyi kuuntelemaan, ryömi uudelleen yöhön asti, ja epäilemättä Saksan Aleksanteri seuralaisineen teki samoin. Jos nämä sotaliikkeet olisi sinisillä ja punaisilla viivoilla merkitty isolle Vuohisaaren kartalle, niin varmaankin huomaisimme niiden monessa kohdin leikkaavan toisiaan. Kumpikaan puoli ei kuitenkaan nähnyt vastustajaansa koko tuona loppumattoman pitkänä päivänä, joka vaati yhtämittaista, väsyttävää valppautta. Bert ei tietänyt milloinkaan, kuinka lähellä tai kaukana hän oli. Yön tullen hän oleskeli Amerikan putouksen likellä; uni oli kaikonnut, mutta sen sijaan oli jano ruvennut vaivaamaan. Hänen mieleensä juolahti ajatus, että vastustajat saattoivat majailla Hohenzollernin jäännöksessä, joka oli ajautunut Vihersaaren rantaan. Hän kävi yritteliääksi, ei koettanutkaan enää lymyillä, vaan kulki pienen sillan ylitse. Hän ei tavannut siellä ketään. Ensi kertaa hän nyt saapui noiden suunnatonten ilmalaivan sirpaleiden luo, ja jonkun aikaa hän tutki niitä uteliaana hämärässä valossa. Keulahytti oli melkein ehyt, ovi oli kallistunut alaspäin ja yksi nurkka painunut veteen. Hän ryömi sisään, joi ja sai sitten mainion päähänpiston: sulki oven ja laskeutui sille lepäämään.

Mutta nyt hän ei voinut nukkua ensinkään.

Hän torkkui aamupuolelle asti ja huomasi herätessään auringon olevan korkealla. Nautittuaan aamiaiseksi suolattua lihaa ja vettä hän istui pitkän ajan iloiten turvallisesta asemastaan. Lopulta hän kävi yritteliääksi ja rohkeaksi. Hän päätti viipymättä ratkaista tämän asian tavalla tai toisella, sillä hän oli jo kyllästynyt alituiseen ryömimiseen. Hän lähti liikkeelle aamuauringon valossa, kivääri kädessä, ja tuskin yrittikään astua pehmeästi. Hän kulki virvokemyymälän ympäri tapaamatta ketään ja sitten metsän halki lentokonetta kohti. Siellä hän huomasi linnunnaamaisen upseerin istuvan käsivarret ristissä maassa, puuta vasten nojaten. Mies nukkui; pää oli vaipunut rinnalle ja side valahtanut toisen silmän päälle.

Bert pysähtyi äkkiä ja jäi kivääri valmiina seisomaan noin neljänkymmenen jalan päähän. Missä oli prinssi? Silloin hän näki olkapään pistävän esiin erään puun takaa. Bert astui varovaisesti viisi askelta vasemmalle ja sai täten tuon suuren miehen näkyviinsä. Hän seisoi nojaten puuta vasten, revolveri toisessa, miekka toisessa kädessä, ja haukoitteli haukoittelemistaan. Bertin mielestä ei käynyt ampuminen haukoittelevaa miestä. Hän lähestyi vastustajaansa kivääri koholla. Prinssi huomasi hänet, haukoitteleva suu sulkeutui kuin loukku, ja hän suoristui jäykäksi. Bert seisahtui äänetönnä. Molemmat katselivat hetkisen toisiaan.

Jos prinssi olisi ollut viisas mies, niin luullakseni hän olisi kyyristynyt puun taakse. Sen sijaan hän päästi kovan huudon ja kohotti revolverinsa ja miekkansa. Silloin Bert painoi automaatin tavoin liipaisinta.

Tällöin hän näki ensi kerran läheltä, miten happea sisältävä luoti vaikuttaa. Prinssin keskikohdalta leiskahti iso liekki, häikäisevä loimu, ja kuului kuin tykin jymähdys. Bertin kasvoihin osui jotain kuumaa ja märkää. Sitten hän näki sokaisevan savu- ja höyryryöpyn lävitse jäseniä ja murskautuneen ruumiin tupsahtavan maahan.

Bert oli niin hämmästynyt, että hän seisoi suu ammollaan, ja linnunnaamainen upseeri olisi voinut iskeä hänet maahan taistelutta. Mutta sen sijaan tämä lähti mutkitellen juoksemaan viidakon halki. Bert heräsi ja ryhtyi ajamaan takaa, vaikk'ei häntä lainkaan haluttanut surmata uudelleen. Hän palasi tuon muodottoman lihakasan luo, joka oli aivan äskettäin ollut kuuluisa prinssi Karl Albert. Hän tarkasteli kärventynyttä ja veriläikkien tahrimaa ruohikkoa, lähestyi varovaisesti ja otti käteensä kuuman revolverin, jonka patruunasäiliöt olivat räjähtäneet rikki. Silloin hän huomasi kissan iloisena ja ystävällisenä hiipivän häntä kohti. Hänestä tuntui kerrassaan sopimattomalta, että niin nuori olento sai nähdä niin kammottavan kohtauksen.

"Kuuleppas kisu", hän sanoi, "tämä paikka ei sovi sinulle."

Hän harppasi kolmella askeleella hävityksen näyttämön poikki, sieppasi kissan sievästi kiinni ja lähti kulkemaan virvokemyymälää kohti, kissan hyrrätessä äänekkäästi hänen olkapäällään.

"Sinäpä et näy välittävän koko asiasta", hän huomautti.

Hän hommaili jonkun aikaa myymälän ympärillä ja keksi viimein ruokavarat katolta. "Peräti merkillistä", hän sanoi kaataessaan maitoa astiaan, "ettei kolme miestä voi tällaiseen pesään jouduttuaan puuhata yhdessä. Mutta hän rupesi liiaksi mahtailemaan prinssiydellään!

"Kylläpä elämä sentään on kummallista!" hän tuumaili, istuen pöydällä syömässä. "Olen nähnyt hänen kuvansa, kuullut hänen nimensä pienestä pitäen. Prinssi Karl Albert! Ja jos joku olisi kertonut minulle, että kerran ampuisin hänet mäsäksi, niin en totta tosiaan olisi uskonut moista lorua.

"Sen Margaten miehen olisi pitänyt sanoa se minulle. Hän ilmoitti vaan, että rintani oli heikko.

"Tuo toinen veijari ei pystynyt paljon mihinkään. Mitähän hänelle olisi tehtävä?"

Hän tarkasteli metsää terävin silmin ja kopeloi polvilleen asettamaansa kivääriä. "Ei tämä tappaminen ole hauskaa työtä, kisu", hän virkkoi. "Kurt oli oikeassa, täytyy ensin tahriutua vereen. Tuntuu siltä, että se on tehtävä jo nuorena… Jos tuo prinssi olisi tullut luokseni ja sanonut: 'Terve mieheen!' niin kättä olisin paiskannut. Entä tuo toinen mies, joka lymyilee metsässä! Hänellä on jo haava päässään ja toinen jalkakin on vialla. Ja palohaavojakin hänellä on. Hyvänen aika! Vasta on kulunut kolme viikkoa siitä, kuin näin hänet ensi kerran, ja silloin hän oli ylväs ja hieno — kädet täynnä hiusharjoja ja muuta rojua, ja sadatteli minua. Oikea hieno herra! Nyt hän on puolittain metsäläinen. Mitä minun pitää tehdä hänelle? Mitä hemmettiä minun pitää tehdä hänelle? En voi jättää hänelle tuota lentokonetta, se on hiukkasen liian hyvä hänelle, ja ellen häntä tapa, niin hän kuolee nälkään tällä saarella…

"Hänellä on sitäpaitsi miekkakin."…

Paperossin sytytettyään hän jatkoi syvällistä mietiskelyään.

"Sota on typerää leikkiä, kisu. Se on typerää leikkiä! Me tavalliset ihmiset — me olimme narreja. Me luulimme noiden suurten herrain tietävän, mitä he tekivät — mutta eivätpä tietäneetkään. Katsohan nyt tuotakin miestä! Hänellä oli koko Saksa takanaan, ja mitäs hän on tehnyt? Tyhmyyksiä — hävittänyt ja murskannut, ja tuolla hän nyt on! Liekö jälellä muuta kuin saappaat! Hirvittävä verilätäkkö hän on! Prinssi Karl Albert! Ja kaikki ne miehet, joita hän johti, ja kaikki laivat, ilmalaivat ja lentokoneet, missä ne nyt ovat? Hujan hajan ympäri maailmaa. Ja yhä vaan tapellaan ja tapetaan ja poltetaan; hän on syössyt koko maailman loppumattomaan sotaan!

"Minun täytynee surmata tuo toinenkin mies. Minun täytynee. Mutta sellainen työ ei ole lainkaan mulle mieleen, kisu!"

Jonkun aikaa hän etsiskeli pitkin saarta haavoittunutta upseeria ja keksi hänet lopulta pensaikosta Riddlerappusten läheltä. Mutta nähdessään tuon kumaraisen ja sidotun olennon nilkuttavan pakoon hän kävi jälleen ylen pehmeäksi; hän ei voinut ampua eikä ryhtyä ajamaan takaa. "Min' en voi", hän sanoi, "se on mahdotonta. Minulla ei ole sisua siihen! Menköön tiehensä."

Hän lähti astumaan lentokonetta kohti…

Linnunnaamaista upseeria hän ei nähnyt sen koommin, eipä edes merkkiäkään hänen läsnäolostaan. Iltapuolella hän rupesi pelkäämään salaväijytyksiä ja etsiskeli tunnin ajan, mutta turhaan. Hän nukkui hyvässä puolustusasemassa Kanadan putoukseen pistävän kallioniemen äärimmäisessä kärjessä, ja yöllä hän heräsi mielettömän kauhun valtaamana ja laukaisi kiväärinsä. Se oli suotta, mutta hän ei saanut enää unta silmiinsä. Aamulla hän oli omituisen levoton tuon kadonneen miehen tähden ja haeskeli häntä kuin eksynyttä veljeä. "Jos osaisin saksaa", hän sanoi, "niin hoilaisin hänelle. Tähän on syynä vain kielentaitamattomuus. Eihän sitä osaa selittää."

Myöhemmin hän huomasi, että joku oli koettanut päästä siltaan syntyneen aukon yli. Köysi, johon oli sidottu paino, oli heitetty toiselle puolelle ja oli tarttunut rautaristikkoon. Toisen pään oli virta vienyt putoukseen päin.

Mutta linnunnaamainen upseeri kierteli jo suunnattomassa Whirpool nimisessä akanvirrassa parin englannin peninkulman päässä, seuranaan joukko aineksia, jotka ennen olivat muodostaneet luutnantti Kurtin, kiinalaisen ilmapurjehtijan, lehmän y.m.s. Tuo suuri yhtymyspaikka, jossa herkeämättä, hyödytönnä kiertää joukko romua ja musertuneita esineitä, ei ole milloinkaan ennen ollut niin täynnä eriskummallisia ja surkeita jäännöksiä. Ne kiersivät kiertämistään, ja jokainen päivä toi yhä uusia lisiä: onnettomia eläimiä, veneiden ja lentokoneiden sirpaleita, loppumattomat määrät asukkaita suurten järvien partailla sijaitsevista kaupungeista. Paljo saapui Clevelandista. Kaikki kokoontui tuohon paikkaan ja pyöri siellä pyörimistään, ja yläpuolelle kertyi päivä päivältä yhä runsaammin lintuja.