I.
"Lady Vain'in" pelastusveneessä.
En aio mitään lisätä siihen, mitä lehdet jo ovat kertoneet _Lady Vain_in haaksirikosta. Niin kuin kaikki tietävät, törmäsi se erääseen hylkyyn kymmenen päivän matkan päässä Callaosta. Kahdeksantoista päivää myöhemmin tapasi H. M. tykkivenhe Myrtle laivan isonveneen ja seitsemän haaksirikkoista, joiden kärsimykset ovat yhtä tunnetut kuin vielä kamalampi Medusan perikato. Matta minä voin kumminkin lisätä Lady Vainista julkaistuun kertomukseen toisen yhtä kauhistuttavan, vieläpä kamalammankin. On tähän asti luultu, että ne neljä miestä, jotka astuivat laivan pikkuveneeseen, kaikki hukkuivat, mutta näin ei ole laita. Minähän sen parhaiten tiedän, sillä olin itse yksi noista neljästä.
Mutta ensiksi on minun huomautettava, että miehiä ei ollutkaan neljä; meitä oli kolme. Constans, "jonka kapteeni näki hyppäävän pikkuveneeseen", (Daily News, 17.3.1887) ei meidän onneksemme päässyt siihen. Hänen jalkansa takertuivat köysiin murtuneen kokkapuomin alle, hän riippui hetkisen pää alaspäin, putosi ja loukkasi päänsä johonkin meressä uiskentelevaan pölkkyyn. Me sousimme häntä kohti, mutta emme häntä sen koommin nähneet.
Sanoin, että hän ei meidän onneksemme päässyt veneeseen, ja minun on vielä lisättävä hänen omaksikin onnekseen, sillä veneessä ei ollut muuta kuin pikku astiallinen vettä ja muutama laivakorppu hengenpitimiksi — niin äkkiarvaamaton oli hälytys ollut, niin aavistamatta onnettomuus tapahtui. Me luulimme, että isonveneen miehistö oli paremmin varustautunut (niin ei kuitenkaan näy olleen laita) ja koetimme päästä heidän luokseen. He eivät kumminkaan liene kuulleet huutojamme, ja seuraavana aamuna sumun hälvettyä — joka muuten tapahtui vasta keskipäivän jälkeen — emme nähneet hitustakaan heistä. Me emme tohtineet nousta seisten tähyämään, sillä vene keikkui pahasti. Mainingit vyöryivät pelottavan mahtavina ja saimme ponnistaa kaikkemme pitääksemme keulan päin aaltoja. Muut kaksi miestä, jotka siis olivat onnistuneet pääsemään niin pitkälle kuin minä tuosta surkeasta haaksirikosta, olivat muuan Helmar niminen matkustaja — kuten minäkin — ja eräs merimies, jonka nimeä en tiedä, lyhyt, tukeva mies, joka änkytti.
Me ajelehdimme nälissämme aavalla ulapalla, ja kun vesikin loppui, liittyi tuskiimme vielä sietämätön jano. Toisena päivänä oli niin tyyni, että meri oli kuin peilin pinta. Tavallisen lukijan on mahdotonta kuvitella kärsimyksiämme noina kahdeksana päivänä. Hänen muistissaan ei ole — onnekseen — tapahtumaa, johon hän voisi niitä verrata. Ensimäisen päivän kuluttua me lausuimme vain harvan sanan toisillemme. Me vain makasimme paikoillamme tirkistellen taivaanrantaan, taikka huomioimme, päivä päivältä suurenevin ja kuumeisemmiksi käyvin silmin toistemme kasvavaa kurjuutta ja heikkoutta. Aurinko paahtoi säälimättömästi, vesi loppui neljäntenä päivänä ja me mietimme jo kamaluuksia ja puhuimme niistä silmillämme, mutta vasta kuudentena päivänä muistaakseni Helmar ääneen lausui sen mikä oli meidän kaikkien mielessämme. Muistan, kuinka äänemme oli kuiva ja paksu, jotta meidän oli kumartuminen toistemme puoleen puhuessamme. Minä vastustin kaikin voimin sitä ja olisin mieluummin suostunut veneen kaatamiseen ja sen ympärillä uiskentelevien haitten saaliiksi joutumiseen, mutta kun Helmar sanoi, että jos hänen ehdotuksensa hyväksyttäisiin, niin me kaikki saisimme juoduksemme, meni merimies hänen puolelleen.
Minä en halunnut nostaa arpaa, ja yöllä kuiskutteli merimies kuiskuttelemistaan Helmarin kanssa, ja minä istuin keulassa veitsi kourassani — vaikka tuskinpa luulen, että tällöin olisin kyennyt sitä käyttämään. Ja aamulla minä suostuin Helmarin ehdotukseen, ja me heitimme puolenpennin rahalla arpaa, kuka meistä olisi uhrattava.
Arpa laukesi merimieheen, mutta hän oli voimakkain meistä eikä alistunut arvan määräämään kohtaloon, vaan kävi Helmarin kimppuun. He iskivät yhteen seisaaltaan. Ryömin heidän luokseen aikoen auttaa Helmaria tarttumalla merimiestä jalkoihin, mutta tämä horjahti veneen heilahduksesta ja kumpikin kaatui veneen reunaa vasten syöksyen mereen. He upposivat kuin kivet. Minä muistan nauraneeni ja ihmetelleeni, miksi nauroin. Nauru tuntui minusta tulevan jostakin kaukaa.
En tiedä, kauanko makasin poikittain tuhdolla ajatellen, että kunpa vain olisin kyllin voimakas, niin joisin merivettä pikemmin kuollakseni. Ja siinä maatessani näin purjeen kohoavan taivaan rannalta ja liikkuvan minuun päin. Olin jo niin tylsistynyt, että tämäkin näky tuntui minusta vain tavalliselta kuvalta. Mieleni täytyi tällöin olla harhateillä, mutta muistan kumminkin kaiken varsin selvästi. Muistan, kuinka pääni keikkui aaltojen mukana ja kuinka purje nousi ja laski taivaanrannan kera. Muistan myöskin, että luulin olevani kuollut ja että ajattelin, kuinka omituista oli, että he saapuivat niin vähän liian myöhään tavatakseen ruumiini.
Äärettömän kauan, siltä minusta tuntui, makasin tuhdolla katsellen heiluvaa kuunaria — sellainen oli tuo pieni alus. Päähäni ei juolahtanutkaan koettaa herättää sen miehistön huomiota, enkä sitten enää selvästi muistakaan mitään, ennen kuin havaitsin olevani pikku kajutassa peräpuolella. Hämärästi muistelen, että minut nosti laivaan mies, jolla oli suuri, pyöreä pisamainen ja punaisen tukan ympäröimä naama. Mieleeni on myöskin painunut epäselvä mielikuva tummista kasvoista, joista ihmeelliset silmät tirkistelivät minuun, mutta minä luulin sitä painajaisuneksi, kunnes näin nuo kasvot uudelleen. Jotakin kaadettiin suuhuni. Sen jälkeen en muista enää mitään.