II.
Mies, joka ei ollut matkalla minnekään.
Kajutta, jossa heräsin, oli pieni ja sangen epäsiisti. Muuan keltatukkainen ja -viiksinen nuorehko mies istui alahuuli lerpalla vuoteeni ääressä pidellen kiinni ranteestani. Hetkisen tirkistelimme ääneti toisiimme. Hänen vesiharmaat silmänsä olivat omituisen ilmeettömät.
Juuri silloin kuului kannelta melua aivan kuin rautaisen vuoteen siirtelystä ja sen jälkeen jonkun suuren elukan matalaa kiukkuista murinaa. Ja samassa mies taas puhkesi puhumaan.
Hän toisti kysymyksensä: "Kuinka voitte nyt?"
Ajatuksissani vastasin voivani hyvin. Minä en voinut muistaa, niissä olin. Hän luki kysymyksen ilmeestäni, sillä sanaakaan en saanut suustani irti.
"Teidät löydettiin veneestä nälästä puolikuolleena. Veneen nimi oli Lady Vain. Siinä oli verisiä jälkiä." Samassa satuin katsahtamaan käteeni, joka oli niin laiha, että se muistutti luita sisältävää likaista nahkapussia, ja koko veneseikkailu palasi mieleeni.
"Maistakaapa tätä", lausui mies antaen minulle jotakin punaista, jääkylmää nestettä.
Se maistui vereltä ja lisäsi voimiani.
"Saatte kiittää onneanne, kun jouduitte laivaan, jossa on lääkäri matkassa", lisäsi mies omituisen vetelehtivällä, hiukan sammaltavalla äänellään.
"Mikä tämä laiva on?" kysyin minä hiljaa ja käheästi, katkaisten pitkän äänettömyyteni.
"Vähäinen kauppalaiva matkalla Aricasta ja Callaosta. En koskaan ole kysynyt, mistä se alkuaan on kotoisin. Hullujen maasta, luulen. Olen itse matkustajana Aricasta. Tuo aasipöhkö, joka tämän purkin omistaa — hän on myöskin sen kapteeni, ja hänen nimensä on Davis — on hukannut sertifikaattinsa tai jotain sentapaista. Käsitätte, mikä mies hän on — hän nimittää haaksipahaistansa Ipecacuanhaksi — mikä pirullisen tyhmä nimi!"
Kannelta kuului taas melua, murinaa ja karjuntaa, johon liittyi vielä ihmisen äänikin. Sitten taas kuului toinen ääni, joka käski jonkun "jumalanhylkäämän höperön" lakata jostakin.
"Olitte aivan kuolemaisillanne", sanoi auttajani. "Tulimme ihan viime tingassa. Mutta olenpa nyt pannut teihin sopivaa ainetta. Katsokaapa käsivarsissanne olevia merkkejä. Ruiskeitten jälkiä. Olette ollut tainnuksissa lähes kolmekymmentä tuntia."
Ajatukseni palasivat vähitellen. Minua kiusasi useitten koirien haukunta.
"Jokohan kykenen nauttimaan muunlaista ravintoa?" kysyin.
"Kyllä, kiitos minun ponnistusteni", vastasi mies, "lampaanliha kiehuu parhaillaan."
"Luulenpa palasen lampaanlihaa maistuvan", sanoin jo varmemmin.
"Mutta", lausui mies hieman epäröiden, "aavistanette, että olen äärettömän utelias kuulemaan, kuinka jouduitte olemaan yksinänne veneessä." Hänen silmissään olin näkevinäni epäilevän ilmeen.
"Kirottu ulvonta!" huudahti hän yhtäkkiä.
Hän lähti samalla kajutasta, ja minä kuulin hänen kiivaasti sanovan
jotain jollekin toiselle, joka vastasi siansaksan tapaisella kielellä.
Keskustelu tuntui loppuvan lyönteihin, mutta luulin korvieni erehtyvän.
Sen jälkeen ärjyi hän koirille ja palasi kajuttaan.
"No niin", sanoi hän jo ovelta, "teidänhän piti juuri alottaa kertomuksenne."
Kerroin hänelle, että nimeni oli Edward Prendick ja että olin harrastanut luonnontieteitä, ajankulukseni ja yksitoikkoisen, riippumattoman elämäni ja oloni ratoksi. Tämä näytti kiintävän hänen mieltään.
"Olen minäkin hiukan työskennellyt samaan suuntaan", sanoi hän. "Tutkin biologiaa yliopistossa, revin irti jonkun kastemadon ovarion tai etanan radulan j.n.e. Herra varjelkoon! Siitä on jo kymmenen vuotta. Mutta jatkakaa, jatkakaa — kertokaa enemmän tuosta veneestä."
Täytin hänen pyyntönsä mikäli voimani sallivat, sillä olin yhä kauhean väsynyt ja heikko, ja lopetettuani alkoi hän heti uudelleen haastella luonnonhistoriasta ja omista biologisista tutkimuksistaan. Hän näytti olleen sangen kunnollinen lääketieteen harrastaja, mutta hän osasi myöskin kertoilla hauskoja juttuja varieteista ja muista huvittelupaikoista.
"Jätin tuon kaiken kymmenen vuotta sitten. Kuinka hauskalta silloin kaikki näyttikään! Mutta minä olin tyhmä aasi … raastoin voimani loppuun ennen kuin olin kahtakymmentäyhtä täyttänyt.
"Onpa nykyään kaikki toisin … Mutta minun on mentävä tarkastamaan, mitä tuo kokkihölmö oikein aikoo lampaanlihastamme valmistaa."
Yläpuoleltani kuului taas murinaa, niin äkkiä ja niin kiukkuista, että pelästyin. "Mitä tämä oikein on?" Huusin toveriani, mutta ovi oli kiinni. Hetken perästä hän palasi tuoden höyryävän ruuan. Tämän ruokahalua kiihottava tuoksu sai minut unohtamaan pedon ääntelyn.
Päivän vielä vuoroin nukuttuani, vuoroin syötyäni olin taas niin voimissani, että kykenin nousemaan ikkunaan katselemaan vihreitä aaltoja, jotka kulkivat kilpaa aluksemme kanssa. Montgomery — se oli keltatukkaisen auttajani nimi — tuli luokseni, ja pyysin häneltä vaatteita. Hän lainasi minulle pari vaatekappaletta, sillä omani oli heitetty mereen. Vaatteet olivat minulle aivan liian suuret, sillä hän oli kookas ja pitkä mies.
Hän kertoi ohimennen, että kapteeni makasi humalassa kajutassaan.
Pukeutuessani kyselin häneltä laivan päämäärää.
Hän sanoi, että kuunari oli matkalla Havaijiin, mutta että hän sitä ennen astuisi maihin.
"Minne?"
"Erääseen saareen … jossa asun. Mikäli tiedän, ei sillä vielä ole nimeä."
Alahuuli lerpalla katseli hän minua ja oli niin typerän näköinen, että heti huomasin hänen haluavan säästyä enemmiltä kyselyiltäni.