III.
Kummalliset kasvot.
Jätimme kajutan. Muuan mies välikannella seisoi tiellämme. Hän seisoi rappusilla selkä meitä päin ja tirkisteli eteensä. Mikäli voin nähdä, oli hän epämuodostunut, lyhyt ja leveä, kömpelö mies, kumaraselkäinen, niska karvainen ja pää hartiain väliin painunut. Hänen pukunsa oli tummansinistä sarssia, ja hänen tukkansa oli tavattoman paksu, karkea ja musta. Kuulin näkymättömien koirien murisevan raivokkaasti, ja mies liikahti yhtäkkiä taaksepäin. Kun käteni ojentaessani kosketin häneen, kääntyi hän aivan eläimen vikkelyydellä.
Jokin epämääräinen pelko valtasi minut perinpohjin nähdessäni hänen mustat kasvonsa. Ne olivat merkillisen rujot. Suu ja nenä olivat ulkonevat, niin että ne muistuttivat kuonoa, ja suuresta puoliavoimesta suusta välkkyivät suurimmat hampaat, mitkä koskaan olin ihmisen suussa nähnyt. Silmien reunat veristivät, ja pähkinänvärisiä silmäteriä reunusti vain kapea valkoinen juova. Kasvojen ilme oli merkillisen kiihottunut.
"Piru teidät periköön!" huudahti Montgomery. "Miksi hiivatissa ette väisty?" Mustanaama astui ääneti syrjään.
Nousin rappusia vaistomaisesti katsoen mieheen. Montgomery jäi paikoilleen hetkiseksi. "Teillä ei ole täällä mitään tekemistä", sanoi hän hillitysti miehelle. "Paikkanne on etukannella."
Mustanaama kyyristyi ja sanoi hitaasti, omituisella ja käheällä äänellä:
"He … eivät siedä minua siellä."
"Eivätkö he siedä teitä!" sanoi Montgomery uhkaavasti. "Mutta minä käsken teidän menemään etukannelle."
Hän näytti aikovan sanoa enemmän, mutta katsahti yhtäkkiä minuun ja nousi jälleen rappusille. Minä olin pysähtynyt puolitiehen ja katselin taakseni yhä kummastellen tuon mustanaamaisen olennon tavatonta rumuutta. En ollut koskaan ennen nähnyt niin vastenmielisiä ja merkillisiä kasvoja, mutta samalla tuntui minusta kuitenkin, että olin kerran aikaisemminkin nähnyt samat piirteet ja liikkeet. Jälkeenpäin johtui mieleeni, että ehkä olin nähnyt miehen minua laivaan nostettaessa.
Montgomeryn liikahtaessa seuratakseen minua kiinnitin huomioni toisaanne. Käännyin katsomaan kuunarimme välikantta. Äänet, joita olin kuullut, olivat minua johonkin määrin valmistaneet siihen, mitä nyt sain nähdä. En koskaan ollut nähnyt niin likaista kantta. Koko kansi oli tykkänään porkkananpalasten, vihanneslehtien ja sanoin kuvaamattoman loan sekamelskaa. Päämastoon oli kahlein kiinnitetty suuria hirveitä hirvikoiria, jotka minut nähtyään alkoivat haukkuen hyppiä minua kohti. Toisen maston juurella oli muuan suuri puma ahdettu rautahäkkiin, joka oli sille aivan liian ahdas. Etäämpänä oli muutamia suuria laatikoita, joissa oli kaniineja, ja vielä kauempana keulassa värisi muuan yksinäinen laama häkissään. Koirilla oli nahkaiset kuonokopat. Ainoa ihmisolento oli laiha ja vaitelias merimies ruorirattaan ääressä.
Tuuli pingotti paikattuja ja likaisia purjeita, ja pieni alus näytti vetäneen joka purjeenpalasen mastoihinsa. Taivas oli kirkas ja aurinko oli puolimatkassa lännen puolella, pitkät, vaahtoiset aallot ajelivat meitä.
Astuimme ohi perämiehen laivan perään. Käännyin katsomaan pitkin koko kurjaa kantta.
"Onko tämä uiva eläintarha?" kysyin.
"Siitäpä näyttää", sanoi Montgomery.
"Mitä varten nuo elukat täällä ovat? Ovatko ne kauppatavaraa? Aikooko kapteeni myydä ne jonnekin Etelämeren saareen?"
"Niinpä luulisi, eikö niin?" sanoi Montgomery kääntyen.
Kuulimme taas haukuntaa ja raivoisia kirouksia välikannelta. Muodoton mustanaamainen mies nousi kiireesti kannelle. Heti hänen perästään tuli suuri, punatukkainen, valkolakkinen mies. Mustanaaman nähdessään raivostuivat koirat aivan vimmoihinsa ja tempoivat kahleitaan. Mustanaama pysähtyi epäröiden niiden eteen. Tällöin saavutti punatukkainen mies hänet ja iski häntä armottomasti hartiain väliin. Miesparka vierähti nurin kuin otsaan isketty härkä ja kieri lokaan raivojen koirien pariin. Olipa onni, että nämä olivat kuonokopassa. Punatukka mörähti kiukkuisesti seisoen horjahdellen ja kuten minusta näytti, vaarassa horjahtaa taaksepäin välikannelle tai eteenpäin uhrinsa kimppuun.
Niin pian kuin tuo toinen mies näyttäiksen, vavahti Montgomery kiivaasti. "Hiljaa siellä!" huudahti hän vakavalla äänellä.
Muutamia merimiehiä ilmaantui etukannelle.
Mustanaama kieriskeli koirien jaloissa omituisesti äännähdellen. Ei kukaan koettanutkaan auttaa häntä. Pedot yrittivät parhaansa mukaan purra häntä, töykkien kuonojaan häneen. Niiden harmaat ruumiit kieriskelivät tuon muodottoman olennon ympärillä ja päällä. Merimiehet huudahtelivat koirille, aivan kuin koko kohtaus olisi ollut vain heidän huvikseen toimeenpantu. Montgomery huusi suuttuneena jotakin ja meni lähemmäs. Minä seurasin häntä.
Mustanaama oli nyt päässyt pystyyn ja horjui keulaan päin. Hän hoiperteli laivanportaalle jääden siihen seisomaan kovasti huohottaen ja mulkoillen yli olkansa koiriin. Punatukka nauroi tyytyväisenä.
"Kuulkaapa, kapteeni", sanoi Montgomery hiukan korostaen sammaltavaa puhettaan ja tarttuen punatukkaa hartioihin, "tämä ei käy kuntoon."
Seisoin Montgomeryn takana. Kapteeni käännähti puoleksi ja loi häneen juopuneen tylsän juhlallisen silmäyksen.
"Mikä ei käy?" sanoi hän, hetkisen typerän näköisenä töllistettyään
Montgomeryyn, ja lisäsi: "Palaneet sahanpurut!"
Nopeasti liikahtaen vapautui hän Montgomeryn otteesta ja pisti kätensä takintaskuihinsa.
"Tuo mies on matkustaja", sanoi Montgomery. "Neuvon teitä antamaan hänen olla rauhassa."
"Menkää helvettiin!" kiljasi kapteeni. Hän kääntyi äkkiä ja hoiperteli syrjään. "Minä teen omalla laivallani mitä ikinä minua haluttaa", sanoi hän.
Minun mielestäni olisi Montgomery saattanut jättää hänet rauhaan, kun hän kerran näki, että tuo elukka mieheksi oli sikahumalassa. Mutta hän vain kalpeni vähäsen ja seurasi kapteenia portaalle.
"Kuulkaas kapteeni", sanoi hän. "Tuo mies on minun miehiäni älköönkä häntä pahasti kohdeltako. Häntä on kumminkin kiusattu koko matkan."
Hetkiseksi saattoivat viinanhöyryt kapteenin sanattomaksi. "Palaneet sahanpurut!" oli kaikki, mitä hän suvaitsi vastata.
Huomasin, että Montgomery oli niitä kärsivällisiä luonteita, jotka ovat hitaat vihaan, mutta jotka monipäiväisen ärsytyksen jälkeen lopulta vimmastuvat kiukkuun, joka ei tunne anteeksiantamusta. Huomasin myöskin, että heidän välinen riitansa oli jo aikaisemmin virinnyttä.
"Mies on päissään", sanoin minä ehkäpä hieman tunkeilevasti. "Suotta häneen sanoja tuhlaatte."
Montgomery mursi äkäisesti riippuvaa alahuultaan. "Hän on alati päissään. Mutta oikeuttaako humala hänet kohtelemaan hävyttömästi matkustajiaan?"
"Laiva on minun", alkoi kapteeni epävarmasti, viittoillen kädellään häkkeihin. "Ja se oli puhdas laiva. Mutta katsokaapa sitä nyt!" Alus oli tosiaankin kaikkea muuta kuin puhdas. "Kaunista joukkoa, hyvin siistiä ja puhdasta joukkoa", jatkoi hän.
"Itsehän suostuitte kuljettamaan elukat."
"Toivon, etten koskaan olisi nähnyt kirottua saartanne. Mitä pirua … te teette elukoilla mokomalla saarella? Ja tuo mies… Luulin häntä ihmiseksi. Mutta hän on hullu. Eikä hänellä ollut mitään tekemistä takakannella. Luuletteko te, että koko tämä perhanan laiva kuuluu teille?"
"Miehenne rupesivat heti laivaan tultuamme ärsyttämään tuota poloista paholaista."
"Paholainen hän juuri on — pirullinen paholainen. Väkeni ei voi sietää häntä. Minä en voi sietää häntä. Ei kukaan meistä voi sietää häntä. Ettekä tekään."
Montgomery kääntyi ja sanoi päätään nyökyttäen:
"Te jätätte joka tapauksessa hänet rauhaan.".
Mutta kapteenia halutti riidellä nyt. Hän korotti äänensä: "Jos hän vielä kerran tulee tänne, niin minä lasken hänen sisälmyksensä kannelle, sen teen. Lasken hänen kärventyneet sisuksensa kannelle! Mikä mies te olette sanomaan minulle mitä minun on tekeminen? Sanonpa teille, että minä olen tämän laivan kapteeni, kapteeni ja omistaja. Minä olen laki täällä — laki ja profeetat. Minä sitouduin kuljettamaan erään miehen ja hänen palvelijansa Aricaan ja takaisin sieltä sekä tuomaan sieltä joitakin elukoita. Mutta minä en koskaan ole sitoutunut kuljettamaan hullua pirua ja palaneita sahanpuruja ja —"
No niin, samantekevää miksi hän nimitti Montgomeryä, mutta minä näin tämän hypähtävän päin kapteenia.
"Hän on humalassa", sanoin minä. Kapteeni tuli yhä rivommaksi. "Suu kiinni!" huudahdin kääntyen äkisti häneen päin, sillä olin nähnyt vaaran uhkaavan Montgomeryn kalvenneista kasvoista. Täten sain minä rajuilman ylitseni.
Olin kumminkin hyvilläni saatuani estetyksi tappelun, kapteenin humalaisen raivon uhallakin. En luule koskaan minkään miehen suusta kuulleeni vyöryvän niin mahtavaa haukkumasanojen tulvaa, vaikka olenkin nähnyt ja kuullut jos jotakin. Vaikka olenkin sangen lempeä mies, oli minun kuitenkin hyvin vaikeata sulattaa eräitä nimityksiä. Mutta kehottaessani kapteenia vaikenemaan, olin luultavasti unohtanut, että olin tällöin vain tavallaan hylkytavaraa, tilapäistä painolastia, etten ollut kyennyt edes maksamaan matkastani. Tästä kyllä sainkin heti kuulla. Mutta joka tapauksessa olin ehkäissyt tappelun.