IV.
Kuunarin kaidepuilla.
Auringonlaskun jälkeen samana iltana saimme maan näkyviimme. Montgomery sanoi nyt tulevansa perille. Olimme vielä liian kaukana voidaksemme erottaa rannan yksityiskohtia. Minusta näytti kaikki pitkältä sinisenharmaalta juovalta merenpinnan yllä. Melkein kohtisuora savupatsas kohosi päin pilviä.
Kapteeni makasi kajutassaan päätänsä selvittelemässä. Montgomery ja minä olimme kannella kunnes tähdet alkoivat tuikkia. Eläimet olivat hiljaa. Montgomery tarjosi sikarin.
Hän alkoi puhua Lontoosta puolihaikealla äänellä ja kysellä siellä tapahtuneita asioita. Hän jutteli kuin mies, joka on pitänyt elämästään siellä ja joka yhtäkkiä ja auttamattomasti on sieltä poistettu. Katselin tummaan mereen ja pimeydestä häämöttävään saareen.
Minusta tuntui siltä kuin olisi tuo mies tullut avaruudesta vain pelastamaan minut. Huomenna eroaisin hänestä iäksi. Jo tavallisissakin oloissa olisi tämä saattanut minut vakaviin mietteisiin. Mutta nyt kohdistui huomioni erikoisesti siihen omituiseen seikkaan, että sivistynyt mies asui tuolla yksinäisellä saarella ja että hän toi sinne niin merkillisen lastin. Tahtomattanikin toistin kapteenin kysymyksen: "Mitä hän noilla elukoilla teki?" ja minkä vuoksi hän ei ollut olevinaan missään tekemisissä koko lauman kanssa, kun alussa oli eläimistä huomauttanut? Kaikki tämä kietoi koko miehen ärsyttävään salaperäisyyteen.
Keskiyön aikaan lakkasimme keskustelemasta Lontoosta ja me seisoimme ääneti vieri vieressä nojaten laivanportaaseen, kumpikin omiin ajatuksiinsa vaipuneena haaveillen katsellen ulappaa.
Mieliala oli hempeä, ja minä aloin puhua kiitollisuudestani.
"Te olette pelastanut henkeni", sanoin hetken kuluttua.
"Sattuma, pelkkä sattuma vain saattoi minut avuksenne", vastasi hän.
"Kiitän kumminkin kernaammin teitä kuin sattumaa."
"Ei kestä kiittää. Te olitte hädässä, minä saatoin auttaa teitä ja annoin teille ruiskeita ja ravintoa aivan kuin olisin suorittanut jotakin tieteen koetta. Minä olin ikävissäni ja toivoin jotakin tehtävää. Jos tuona päivänä olisin ollut väsynyt tai ellen olisi pitänyt ulkonäöstänne, no niin — missähän mahtaisitte nyt olla?"
Kiitollisuudentunteeni jäähtyi hieman.
"Joka tapauksessa kuitenkin —" alotin.
"Se oli nyt kerta kaikkiaan vain sattuma", keskeytti hän. "niin kuin kaikki ihmiskohtalot. Vain aasit eivät tätä älyä. Minkä vuoksi olen minä täällä nyt — sivistyksen parista karkotettuna epattona — sen sijaan että olisin onnellinen ihminen, joka saisi nauttia Lontoon kaikista huvituksista? — Sangen yksinkertaisesti vain sen vuoksi että — yksitoista vuotta sitten — menetin älyni vain kymmeneksi minutiksi."
Hän lopetti.
"Niinkö?" sanoin minä.
"Siinä kaikki."
Vaikenimme. Yhtäkkiä hän naurahti.
"Tässä tähtien valossa on jotakin, joka aukaisee kielen siteet. Olen hölmö, mutta haluan kuitenkin kertoa teille jotakin nyt."
"Mitä hyvänsä minulle kerrottekin, voitte luottaa vaiteliaisuuteeni…
Jos sitä tarkotatte."
Hän oli alottamaisillaan kertomuksensa, mutta pudisti sitten epäröiden päätänsä.
"Olkaa kertomatta. Minusta se on samantekevää. Lienee parasta, että säilytätte salaisuutenne. Ei ole mitään voitettu, jos vastaan luottamustanne. Ellen … niin?"
Hän murahteli epäselvästi, eikä minua erikoisesti haluttanut — totta puhuakseni — kuulla, mikä oli karkottanut nuoren lääketieteen ylioppilaan Lontoosta. Kohautin harteitani ja käännyin. Lähellämme seisoi tuntematon olento, katsellen tähtiä. Olento oli Montgomeryn merkillinen palvelija. Liikahtaessani loi hän minuun nopean katseen yli olkansa, sen jälkeen tirkistellen taas tähtiin.
Tämä tuntunee teistä vähäpätöiseltä, mutta minuun se vaikutti kuin äkkinäinen isku. Lähellämme ei ollut muuta valoa kuin ohjausrattaan vieressä oleva lyhty. Olennon kasvot olivat vain hetken tämän valopiirissä, ja minä näin hänen silmissään omituisen viheriän hohteen.
Silmät eivät minusta näyttäneet ollenkaan ihmisen silmiltä. Tuo musta olento tulisilmineen johdatti mieleeni kaikki unohtuneet kauhut, jotka olivat lapsen mielen vallanneet noidista kuunnellessaan. Sitten tuo ilkeä vaikutus hävisi äkkiä kuten oli tullutkin, ja kuulin Montgomeryn sanovan minulle:
"Aion mennä sisään, jos jo olette saanut kylliksenne tästä."
Vastasin jotakin tilanteeseen sopimatonta. Menimme kannen alle, ja hän toivotti hyvää yötä kajuttani ovelta.
Yöllä kiusasivat ilkeät unet minua. Kuu nousi myöhään. Se loi kalpean hohteen aavemaisen vaaleaan kajuttani kattoparteen ja saattoi sen seinälaudotuksen pahaaennustavan väriseksi. Ja sitten heräsivät koirat alkaen haukkua ja ulvoa, joten saatoin nukkua vain hetken kerrallaan, unentapaisessa horroksessa, kunnes aamu sarasti.