VIII.
Puman kiljunta.
Montgomeryn sisääntulo keskeytti mietiskelyni. Hänen merkillinen palvelijansa seurasi häntä kantaen tarjotinta, jolla oli leipää, vihanneksia ja muuta syötävää sekä viskipullo, vesiruukku ja kolme lasia ja veitsiä. Katsoin tutkivasti tuohon kummalliseen olentoon ja huomasin, että hän tarkkasi minua omituisella, levottomalla katseellaan. Montgomery sanoi tulleensa syömään kanssani. Moreau ei kiireellisiltä töiltään nyt joutanut.
"Moreau!" sanoin minä. "Nimi on minulle tuttu."
"Piru vieköön, taitaapa olla!" vastasi hän. "Mikä hölmö olinkaan mainitessani sen! Joka tapauksessa, saattanette siitä arvailla salaisuuksiamme. Maistuuko viski?"
"Ei kiitos, olen absolutisti."
"Toivonpa, että voisin sanoa samoin — mutta nyt se on jo liian myöhäistä! Tuo pirun juoma se saattoi minut tänne — viski ja muuan sumuyö. Kuvittelin, että minua onnesti silloin kuin Moreau kehotti minua lähtemään hänen mukaansa. Merkillistä…"
"Montgomery", sanoin yhtäkkiä, kun palvelija oli sulkenut oven jälkeensä, "minkä vuoksi on palvelijallanne teräväpäiset korvat?"
"Mitä hittoa!" huudahti hän suu täynnä ruokaa — "teräväpäiset korvat?"
"Niin juuri", sanoin niin tyynesti kuin suinkin, "ja vielä kaunis ruskea karvapeite niillä?"
Hän kaatoi tyynesti viskiä lasiinsa ja sanoi:
"Minä kun luulin, että hänen tukkansa peitti nuo korvat."
"Mutta minä näin ne hänen kumartuessaan kaatamaan minulle kahvia; ja hänen silmänsä loistavat pimeässä."
Montgomery oli nyt tointunut ensi hämmästyksestään ja vastasi tyynesti:
"Minustakin hänen korvissaan on ollut jotakin erikoista, kun hän niitä aina on peitellyt. Miltä ne näyttävät?"
Huomasin, että hän teeskenteli tietämättömyyttä, mutta enhän voinut hänelle suoraan sanoa, että hän oli teeskentelijä.
"Ne olivat teräväpäiset", sanoin, "sangen pienet ja selvästi karvaiset.
Koko mies on muuten merkillisimpiä olentoja, mitä koskaan olen nähnyt."
Yhtäkkiä kuului aituuksesta jonkun kidutetun eläimen vihlova ja käheä ulvonta. Tämän voimakkuus ja syvyys ilmaisi, että se tuli puman kurkusta. Huomasin, että Montgomery säpsähti.
"Niin", sanoi Montgomery.
"Mistä te saitte tuon olennon?"
"San — San Franciscosta… Myönnän, hän on omituinen olento. Puoli-idiootti, nähkääs. En muista, mistä hän tuli, mutta olen tottunut häneen, katsokaas, olemme kumpikin tottuneet häneen."
"Hän on luonnoton", sanoin minä. "Hänessä on jotain erikoista… Älkää pitäkö minua turhia kuvittelevana, mutta minut valtaa aina epämiellyttävä tunne hänet nähdessäni … lihakseni jännittyvät vaistomaisesti hänen lähestyessään… Hänessä on jotakin pirullista."
"Mitä joutavia!" sanoi Montgomery, joka minun puhuessani oli lakannut syömästä. "Minä en sitä huomaa… Kuunarin miehistö … tunsi kai samaa… Näittehän kapteenin…?"
Puma kiljui taas, tällä kertaa vielä surkeammin. Montgomery kiroili hiljaa itsekseen. Aioin ahdistaa häntä kysymyksilläni rannalla näkemistäni miehistä, mutta puma kiljahti useaan kertaan lyhyesti ja raivokkaasti.
"Mitä rotua nuo rannalla olevat miehet ovat?" kysyin.
"Erinomaista väkeä, eivätkö olekin?" vastasi hän hajamielisesti ja rypisti silmäkulmiaan, kun puma kiljui vielä kauheammin. Minä olin vaiti. Lopuksi kuului entistä kiukkuisempi kiljunta. Montgomery tuijotti minuun tylsillä harmailla silmillään ja kaatoi lasiinsa enemmän viskiä. Hän koetti siirtää keskustelun alkoholiin, väittäen sillä aineella pelastaneensa henkeni. Minä vastasin hajamielisenä jotakin.
Päivällinen oli lopussa, ja tuo epämuodostunut palvelija vei pois tarjottimen. Montgomery poistui myöskin. Häntä oli selvästi koko ajan ärsyttänyt vivisektion alaisen puman kiljunta.
Minustakin tuntui kiljunta tavattoman ärsyttävältä. Lopuksi en sitä enää kestänyt. Puristin käteni nyrkkiin, purin huuliani ja aloin astella edestakaisin huoneessani.
Lopuksi täytyi minun pistää sormet korviini. Kiljunta oli niin vihlovaa, etten voinut kauempaa pysyä huoneessa. Menin ulos myöhäisen iltapäivän uinailevaan helteeseen, astuin ohi lukitun portin ja käännyin aituuksen nurkan taa.
Kiljunta kuului vielä kamalammalta ulkona. Aivan kuin koko maailman tuska olisi purkautunut siihen.