VII.
Lukittu ovi.
"Ja nyt, mitä teemme kutsumattomalle vieraallemme?" kysyi valkohapsi
Montgomeryltä.
"Hän on hiukan perehtynyt tieteeseen", vastasi tämä.
"Haluan mitä pikemmin taas käydä työhön käsiksi — tällä uudella aineksella", sanoi valkohapsi, nyökäten päätänsä rakennukseen päin. Hänen silmänsä kirkastuivat.
"Senpä kyllä uskon", vastasi Montgomery kaikkea muuta kuin ystävällisellä sävyllä.
"Emme voi lähettää häntä tuonne, eikä meillä liioin ole aikaa uuden majan rakentamiseen. Emme myöskään vielä voi sulkea häntä luottamukseemme."
"Olen käytettävissänne", sanoin minä. En aavistanutkaan, mitä hän tarkoitti sanalla "tuonne".
"Olen ajatellut samaa", vastasi Montgomery. "Minun huoneessanihan on ulko-ovi —"
"No niin", sanoi vanhempi mies nopeasti, katsahtaen Montgomeryyn, minkä jälkeen astuimme kaikin kolmin aituukseen päin.
"Ikäväkseni täytyy minun olla hieman salaperäinen, herra Prendick, mutta muistanettehan olevanne kutsumaton vieras. Pikku laitoksemme saarellamme kätkee salaisuuden tai toisen, se on tavallaan ritari Siniparran salin kaltainen. Ei toki mitään erityisen kamalaa — järkevälle ihmiselle. Mutta emmehän tunne teitä vielä…"
"Ehdottomasti", sanoin minä. "Olisinpa aika hölmö vaatiakseni luottamustanne tuntemattomalle."
Hän hymyili vetäen suupielensä alaspäin ja kumarsi vaieten.
Menimme aituuksen pääkäytävälle, jonka suuri raudotettu puuportti sulki. Veneen lasti oli sen ulkopuolella. Nurkkauksessa oli pieni ovi, jota en ollut ennen huomannut. Valkohapsi otti likaisen sinisen takkinsa taskusta avainkimpun, aukaisi oven ja astui sisään. Huomioni kiintyi hänen avaimiinsa ja huolellisuuteen, millä hän aukaisi oven.
Seurasin miehiä ja huomasin tulleeni pieneen, yksinkertaisesti mutta ei epämukavasti kalustettuun huoneeseen. Tässä oli sisäovi, joka oli raollaan ja josta näkyi kivetty pihamaa. Montgomery sulki heti tämän oven. Huoneen pimeimmässä nurkassa oli riippumatto, ja pieni, lasiton mutta sen sijaan rautaristikolla varustettu ikkuna antoi merelle.
Tämä tulisi olemaan minun huoneeni, selitti valkotukka, enkä minä saisi käyttää sisäovea, joka kaikkien erehdysten välttämiseksi suljettaisiin ulkopuolelta. Hän viittasi mukavaan tuoliin ikkunaluukun lähellä ja vanhoja kirjoja — varsinkin lääketieteellisiä teoksia ja Kreikan ja Rooman klassikkoja — täynnä olevaan hyllyyn. Hän poistui tämän jälkeen ulko-oven kautta, aivan kuin välttyäkseen avaamasta toista ovea.
"Me tavallisesti syömme tässä huoneessa", sanoi Montgomery ja poistui. Kuulin hänen sanovan "Moreau". Tuskin tätä tällöin huomasinkaan. Mutta kun sitten tarkastelin hyllyn kirjoja, palasi tuo sana mieleeni ja minä aloin miettiä, missä olin kuullut nimen "Moreau" aikaisemmin.
Istuuduin ikkunan ääreen, otin taskustani korput, joita minulle oli jäänyt ja söin ne erinomaisella ruokahalulla.
"Moreau?"
Ikkunasta saatoin nähdä erään noista kummallisista valkopukuisista miehistä vetävän pakkilaatikkoa rannalla. Kuulin avaimen pistettävän lukkoon takanani ja sitä kierrettävän. Kuulin myöskin rannalta tuotujen koirien elämöimisen. Ne eivät enää haukkuneet, vaan murisivat ja vikisivät omituisesti. Montgomery tyynnytteli niitä.
Isäntieni erikoinen salaperäisyys vaikutti minuun väkevästi. Aloin taas miettiä, mitenkä nimi Moreau tuntui niin tutulta. Sitten johtui mieleeni rannalla näkemäni omituinen rujo valkopukuinen mies. En koskaan ennen ollut nähnyt niin merkillistä käyntiä ja niin kummallisia liikkeitä kuin hänen, vetäessään tuota laatikkoa rannalla. Mieleeni muistui myöskin, ettei ainoakaan noista miehistä ollut puhunut minulle sanaakaan, vaikka he olivatkin luoneet minuun pikaisia ja ihmetteleviä silmäyksiä — kokonaan toisenlaisia kuin luonnollisen villi-ihmisen. Ihmettelin, mitä kieltä he puhuivat. Heidän äänensä oli kauhea. Mikä vika heissä oli? Ja sen jälkeen muistelin silmäyksiä, joita Montgomeryn omituinen palvelija oli minuun luonut.
Sama palvelija astui nyt huoneeseen, yllään valkea puku, kantaen tarjotinta, jolla oli kahvia ja keitettyjä vihanneksia. En voinut liikauttaa väristystä, kun hän kumartaen laski tarjottimen eteeni pöydälle.
Yhtäkkiä jähmetyin hämmästyksestä. Hänen kankean mustan tukkansa alta näin hänen toisen korvansa, aivan lähellä kasvojani. Korva oli terävä ja hienon ruskean karvan peittämä.
"Aamiaisenne, sair!" sanoi hän. Tuijotin häneen kykenemättä vastaamaan.
Hän kääntyi ja meni tiehensä, luoden minuun omituisen katseensa.
Yhtäkkiä muistui mieleeni muuan kirja: "Moreaun hirveydet", tai petomaisuudet, jotain sinnepäin. Kymmenen vuotta sitten olin nähnyt tuon nimen punaiselta painettuna erään kirjasen otsikkona. Vihkonen oli pannut minun vapisemaan kauhusta. Olin silloin vielä nuori poika, Moreau muistaakseni viisissäkymmenissä, kuuluisa ja taitava fysiologi, joka oli varsin tunnettu tieteellisissä piireissä erinomaisen mielikuvituksensa ja mistään piittaamattoman suorasukaisuutensa takia väittelyissä. Oliko tuo vanhus sama Moreau? Hän oli julkaissut eräitä hämmästyttäviä tutkimuksia veren transfusioista ja sairaalloisista kasvannaisista. Mutta yhtäkkiä oli hänen loistava uransa katkennut, hänen oli täytynyt jättää Englanti. Muuan sanomalehtimies oli assistenttina esiintyen päässyt hänen laboratorioonsa, tehdäkseen huomiotaherättäviä paljastuksia, ja erään inhottavan sattuman — mikäli se nyt oli mikään sattuma — kautta oli hänen kirjasensa tullut kuuluisaksi. Samana päivänä, jona se ilmestyi, pääsi muuan nyljetty ja leikelty koira karkaamaan Moreaun talosta.
Tämä tapahtui "kuolleena kautena", ja muuan taitava kustantaja, tilapäisen laboratorioassistentin sukulainen, vetosi kansan oikeudentuntoon. Ensimäistä kertaa ei tämä oikeudentunto ollut noussut tieteen menettelytapoja vastaan, ja Moreau oli sanalla sanoen haukuttu ulos maasta. Muutamat hänen kokeistaan olivatkin — sanomalehtimiehen esityksen mukaan — häpeällisen julmat.
Olin vakuutettu siitä, että olin sattunut saman tohtorin pariin. Ihmettelin, mitä hän aikoi tehdä pumalla ja muilla aituukseen tuoduilla eläimillä.
Tunsin omituista hajua, leikkaushuoneen antiseptisten aineitten hajua. Seinän läpi kuulin puman murinaa, ja muuan koirista haukahti, aivan kuin sitä olisi pistetty.
Mutta tutkijasta ei vivisektiossa ollut mitään niin kauheata, että hänen olisi tarvinnut salata sitä toiselta tutkijalta. Kummallisen ajatusyhtymän kautta tulin ajatelleeksi palvelijan teräväpäisiä korvia ja loistavia silmiä.
Mitä tämä tarkotti? Lukittu ovi autiolla saarella, pahamaineinen vivisektori ja nämä rujot ihmiset?…