VI.
Rumat soutajat.
Kun saarelaiset näkivät, että kapteeni oli hyljännyt minut, armahtivat he minua.
Veneeni ajautui hitaasti saareen päin, ja hysterinen helpotuksentunne valtasi minut huomatessani isonveneen kääntyvän ja tulevan kohti. Se oli raskaassa lastissa, ja sen tultua lähemmäksi näin Montgomeryn harmaapäisen toverin istuvan sen perässä laatikoiden ja koirien joukossa. Hän tirkisteli ääneti minuun. Mustanaama mulkoili myöskin omituisilla silmillään istuessaan veneen kokassa puman vieressä. Sitä paitsi oli veneessä vielä kolme merkillisen eläimellisen näköistä miestä. Montgomery, joka hoiti peräsintä, ohjasi veneen lähelleni, tarttui köyteen ja sitoi sen oman veneensä perään hinatakseen minun venettäni, sillä isossaveneessä ei ollut tilaa minulle. Hän ojensi minulle myöskin äyskärin, jolla aloin innokkaasti tyhjentää venettäni. Sen jälkeen saatoin lähemmin tarkastaa seuralaisiani.
Harmaahapsi katseli yhä huolestuneen näköisenä minua. Kun katseemme yhtyivät, loi hän silmänsä alas ja tähysteli koiria, jotka istuivat hänen jalkainsa juuressa. Hän oli voimakasrakenteinen mies jonka otsa oli sangen kaunis, mutta piirteet raskaat. Hänen silmäluomensa olivat hieman pussikkaat, kuten iäkkäitten ihmisten usein ovat, ja rypyt hänen tarmokkaan suunsa ympärillä ilmaisivat voimakasta päättäväisyyttä. Hän jutteli Montgomeryn kanssa, mutta niin hiljaa, etten kuullut, mitä he sanoivat. Hänestä silmäni siirtyivät noihin kolmeen muuhun mieheen — kummallisiin olentoihin! Minä näin vain heidän kasvonsa, jotka vaikuttivat minuun tavattoman vastenmielisesti. Katsoin tiukasti heihin, mutta ilkeä ensi vaikutus ei vain hävinnyt, vaikkakaan en oikein käsittänyt, mistä se johtui. Miehet olivat ruskeita ja heidän jäsenensä olivat kummallisesti kiedotut likaiseen valkeaan kankaaseen, joka peitti vieläpä heidän kätensäkin. En koskaan ollut nähnyt miehiä tuolla tavoin käärittyinä — kuin itämaitten naiset. Heillä oli turbaanitkin, joitten alta heidän peikonkasvonsa pistivät esiin, kasvot ulkonevine alaleukoineen ja loistavine silmineen. Heidän mustat hiuksensa muistuttivat jouhia ja istuessaan näyttivät he pitemmältä kuin mitkään ennen näkemäni ihmiset. Harmaahapsi, jonka olin nähnyt runsaasti kolmen kyynärän mittaiseksi, oli istuessaan päätään lyhyempi heitä. Jälkeenpäin huomasin, että he eivät olleet minua pitempiä, mutta heidän vartalonsa oli luonnottoman pitkä ja heidän reitensä lyhyet ja omituisen vääntyneet. Sanalla sanoen, ilettävän rumaa seuraa, ja heidän päittensä yläpuolelta tirkisteli veneen kokasta tuo mustanaamainen olento vihreillä silmillään.
Katsoessani heihin vastasivat he katseeseeni, mutta heti he toinen toisensa jälkeen siirsivät arasti katseensa minusta. Ymmärsin, että vaivasin heitä, ja käänsin sen vuoksi huomioni saareen.
Se oli matala ja tiheän kasvullisuuden peitossa. Varsinkin muuatta palmulajia, jota en tuntenut, kasvoi rehevänä kaikkialla. Eräästä kohden kohosi ohut valkoinen savupatsas korkealle ilmaan, jossa se levisi kuin viuhka.
Tulimme nyt leveään lahteen, jota matalat niemekkeet ympäröivät. Ranta oli himmeänharmaata hietikkoa kohoten äkkijyrkästi kuusi-seitsenkymmentä jalkaa korkeaksi harjuksi, jota siellä täällä peitti puut ja pensaat. Rinteen puolivälissä oli nelikulmainen kiviaitaus, jonka myöhemmin huomasin tehdyksi koralleista ja laavanpalasista. Kaksi olkikattoa pisti näkyviin aitauksen keskeltä.
Rannalla vedenrajassa seisoi muuan mies meitä odottamassa. Ollessamme vielä etäämpänä olin ollut näkevinäni joittenkin kummallisten olentojen hääriskelevän rinteen pensaikossa, mutta nyt niitä ei enää näkynyt. Rannalla seisoja oli keskipituinen mies mustine neekerinkasvoineen. Hänen suunsa oli suuri, mutta melkein ilman huulia, hänen käsivartensa olivat tavattoman pitkät ja hoikat ja hänen jalkateränsä pitkät ja litteät. Lisäksi oli hän vielä länkäsääri. Hänen piirteensä olivat raskaat, ja hän tirkisteli meihin jäykästi. Hän oli puettu samoin kuin Montgomery ja hänen valkotukkainen toverinsa sarssiseen takkiin ja housuihin.
Tullessamme lähemmäksi alkoi mies juosta edestakaisin rannalla mitä omituisimmin liikkein.
Montgomeryn käskystä hypähtivät nuo neljä isonveneen miestä pystyyn, merkillisen kömpelöin liikkein, ja laskivat purjeet käärien ne kokoon. Montgomery ohjasi pienehköön satamalampeen joka oli kaivettu hiekkaan, se oli kyllin suuri vastaanottaakseen veneen vuoksen aikana.
Kuulin keulan rasahtavan hiekkaan, irrotin veneen kiinnitysköyden ja työnsin sen maihin. Nuo neljä miestä astua laahustivat rannalle mitä merkillisimmin liikkein, ja alkoivat rannalla seisovan miehen avulla purkaa veneen lastia. Varsinkin valkopukuisten miesten liikkeet olivat kummallisia; heidän jalkansa eivät olleet jäykät, mutta kuitenkin he astuivat jollakin ihmeen tavalla, aivan kuin jalat olisivat olleet sijoiltaan.
Koirat murisivat edelleenkin ja tempoivat kahleitaan pyrkien noitten omituisten miesten kimppuun.
Kolme suurikokoista miestä jutteli keskenään kummallisin kurkkuäänin, ja mies, joka oli odottanut rannalla, alkoi myöskin innokkaasti puhella jollakin vieraalla kielellä.
Olin joskus ennen kuullut samanlaisen äänen, mutta en voinut muistaa missä.
Valkohapsi seisoi kuuden ulvovan koiran keskellä ja huusi niin kovalla äänellä käskynsä, että se kuului yli metelin. Montgomery astui myöskin maihin, ja kaikki alkoivat purkaa lastia; minä olin liian voimaton voidakseni auttaa. Valkohapsi sanoi minulle:
"Näyttää siltä kuin vielä olisitte ilman aamiaista."
Hänen pienet silmänsä säihkyivät kirkkaan mustina valkoisten kulmakarvojen alta.
"Suokaa anteeksi, että olette saanut odottaa", jatkoi hän. "Te olette nyt vieraamme, ja meidän on tehtävä olonne mukavaksi — vaikkakin saavutte kutsumattomana vieraana, kuten tiedätte."
Hän katsahti minuun terävästi ja lisäsi:
"Montgomery sanoo, että te olette sivistynyt mies, herra Prendick — vieläpä hiukan tiedemieskin. Saanko kysyä millä alalla?"
Kerroin hänelle, että olin muutaman vuoden opiskellut Royal College of Science'ssä, biologiaa Huxleyn johdolla. Tällöin kohotti hän vähän kulmiansa ja virkahti hiukan kohteliaammin:
"Se muuttaa asian, herra Prendick. Mekin satumme olemaan biologeja.
Tämä on tavallaan biologinen laitos."
Hän katsahti valkoisiin kääriytyneitä olentoja, jotka nostivat puman häkkeineen maihin ja lisäsi:
"Ainakin minä ja herra Montgomery saatamme lukeutua oppineihin. En tiedä, kuinka pian pääsette täältä lähtemään. Saaremme on kaukana tavallisilta kulkureiteiltä, saattaapa kulua kokonainen vuosikin meidän näkemättämme purjeen riepuakaan."
Hän jätti minut äkkiä ja asteli ylemmäs rannalle. Luulen, että hän meni aituukseen. Miehet lastasivat Montgomeryn ohjeitten mukaisesti laatikot matalaan vaunuun. Laama ja kaniinihäkit olivat vielä veneessä, koirat repivät yhä kahleitaan.
Montgomery tuli luokseni, ojensi kätensä ja sanoi:
"Omasta puolestani olen mielissäni. Tuo kapteeni oli täydellinen sika.
Olisipa hän tehnyt olonne kuumanlaiseksi."
"Te pelastitte minut toisen kerran."
"Riippuu asianhaaroista. Tulettepa havaitsemaan tämän saaren helvetin koluksi, siitä olen varma. Teidän sijassanne pitäisin silmäni avoinna. Hän —"
Hän epäröi hetkisen ja jatkoi nähtävästi muuttaen sanansa, jotka hän oli lausumaisillaan:
"Viitsittekö auttaa minua kantamaan nuo kaniinit rannalle?"
Hän käsitteli häkkejä merkillisesti. Kahlasin hänen kanssaan veneelle ja autoin häntä häkkien kannossa. Niin pian kuin saimme häkin rannalle, aukaisi hän sen oven, käänsi sen pystyyn ja laski kaniinit hiekalle. Sen jälkeen taputti hän käsiään, ja kaniinit hajaantuivat harjulle.
"Kasvakaat ja lisääntykäät, ystäväiseni!" sanoi hän. "Täyttäkää maa, tähän asti olemmekin olleet lihanpuutteessa saarellamme."
Valkohapsi tuli samassa takaisin ja antoi minulle korppuja ja pullon paloviinaa. "Hiukan purtavaa, Prendick", sanoi hän paljon tuttavallisemmalla äänellä kuin ennen.
Kävin heti korppujen kimppuun valkohapsen auttaessa Montgomeryä kaniinien vapauttamisessa. Kolme isoa häkkiä veivät he kuitenkin samoin kuin pumahäkinkin aituukseen.
Paloviinan jätin juomatta, sillä olin aina ollut raitis.