XV.
Eläinkansa pääsee verenmakuun.
Syötyäni aamiaisen lähti Montgomery näyttämään minulle saaren kuumia lähteitä. Merilä kummallakin oli revolveri ja ruoska aseinamme.
Astuessamme erään viidakon läpi matkalla sinne kuulimme kaniinin äännähtelevän. Pysähdyimme kuuntelemaan, mutta kaikki oli hiljaista. Jatkoimme siis matkaamme ja unohdimme koko tapauksen. Montgomery kiinsi huomioni eräisiin pieniin punaisiin eläimiin, joiden takajalat olivat omituisen pitkät. Hän sanoi että eläimet olivat eläinkansan jälkeläisiä. Hän oli ensin luullut saavansa niistä liharuokaa, mutta nämä aikeet oli tehnyt tyhjiksi näitten kaniinimainen tapa syödä suuhunsa jälkeläisensä. Muuan näistä eläimistä syöksähti pelästyneenä nähdessään meidät kaatuneen puun muodostamaan kuoppaan josta onnistuimme saamaan sen kiinni. Se sylki ja sähisi kuin kissa, raapi ja potki takajaloillaan ja koetti purra minua, mutta sen hampaat olivat niin heikot, että sen pureminen tuntui vain lievältä nipistykseltä. Sitten tapasimme satyyrin ja apinaihmisen. Satyyri oli tohtorin klassillisten muistelmien tulos. Sen naama oli munanmuotoinen, kuin yksinkertaisempi juutalaistyyppi, ääni oli määkivä ja raajojen alaosa aivan saatanallinen. Se pureskeli hedelmää astellessaan ohitsemme. Kumpikin tervehti Montgomeryä.
"Terve toinen, jolla on ruoska!" sanoivat he.
"Nyt on kolmaskin, jolla on ruoska, muistakaa se!" sanoi Montgomery.
"Eikö häntä ole tehty?" kysyi apinaihminen. "Hän sanoi, että hän oli tehty."
Satyyri-ihminen katsoi uteliaana minuun sanoen:
"Kolmannen, jolla on ruoska — hänen, joka menee veteen ja itkee, kasvot ovat laihat ja valkeat."
"Hänellä on pitkä kapea ruoska", sanoi Montgomery.
"Eilen vuosi hän verta ja itki", sanoi satyyri. "Te ette koskaan vuoda verta ettekä itke. Mestari ei koskaan vuoda verta eikä itke."
"Sinä tulet itse vuotamaan verta ja itkemään, elukka, ellet pidä varaasi," sanoi Montgomery.
"Hänellä on viisi sormea, hän on viisi ihminen, niin kuin minäkin", sanoi apinaihminen.
"Tulkaa, Prendick", sanoi Montgomery. Toiset jäivät töllistelemään jälkeemme jutellen keskenään.
"Hän ei puhu mitään", sanoi satyyri. "Ihmisillä on ääni."
"Eilen kysyi hän minulta jotakin syötävää", sanoi apinaihminen. "Hän ei tuntenut sitä asiaa!"
Sitten sanoivat he jotain, jota minä en kuullut. Satyyri nauroi.
Paluumatkalla löysimme kuolleen kaniinin. Pikku eläinparan ruumis oli palasiksi raadeltu, kylkiluut paljaina ja selkäranka osittain nakerreltu.
"Hyvä jumala!" huudahti Montgomery kumartuen. "Mitähän tämä merkinnee!"
"Joku lihansyöjistänne on palautunut entisiin tapoihinsa," sanoin minä.
"Selkäranka on poikki purtu."
Montgomery seisoi kalpeana, alahuuli lerpalla ja sanoi hitaasti:
"Minä en pidä tästä."
"Ensimäisenä päivänä täällä ollessani näin jotain samantapaista", sanoin minä.
"Näittekö? — Mitä sitten?"
"Kaniinin, jonka pää oli poikki purtu."
"Samana päivänä, jona tulitte?"
"Niin. Viidakossa aituuksen ulommaisen pään lähellä, mennessäni ulos illalla. Pää oli kokonaan irti reväisty."
Hän vihelsi hiljaa.
"Tiedän myöskin, mikä eläimistänne sen teki, taikka oikeammin, minä epäilen erästä. Ennen kuin löysin kaniinin, näin erään kummituksenne juovan virrasta."
"Pistikö se kuononsa veteen?"
"Pisti."
"Älä latki vettä, se on laki! — Monet noista elukoista välittävät viis laista, kun Moreau ei ole läsnä."
"Se oli sama peto, joka ajoi minua takaa."
"Luonnollisesti," sanoi Montgomery, "tämä on juuri lihansyöjien tapaista. Tapettuaan uhrinsa juovat ne aina; verenmaku, nähkääs."
"Miltä tuo peto näytti?" kysyi hän edelleen. "Tuntisitteko sen?"
Hän katsoi tarkasti viidakkoon ottaen esiin revolverinsa tarkastaen sitä.
"Luulen tuntevani sen", sanoin minä. "Heitin sen kivellä pyörryksiin.
Sen päässä täytyy olla kunnollinen kuhmu."
"Mutta meidän on myöskin todistettava, että se tappoi kaniinin", sanoi Montgomery. "Minua kaduttaa, että ollenkaan toin tänne kaniineja."
Astuin edelleen hänen seuratessaan minua.
"Katsokaa", sanoi hän kuiskaten, "heihin on isketty se kiinteä mielle, että he eivät saa syödä mitään, mikä tuodaan maihin tänne. Jos joku heistä sattumalta on päässyt verenmakuun…"
Jatkoimme matkaamme ääneti.
"Kummastelenpa, mitä on saattanut tapahtua? — Tein tuhmuuden tuonnoin. Tuo palvelijani… Näytin hänelle, kuinka kaniini nyljetään ja keitetään… Muistan nyt nähneeni hänen nuoleskelevan käsiään … en tullut ajatelleeksi sitä ennemmin. Tämä on lopetettava. Minun täytyy kertoa tästä Moreaulle."
Moreausta tuntui asia vieläkin vakavammalta kuin Montgomerystä.
"Meidän on annettava niille peljättävä esimerkki", sanoi hän. "Minä puolestani olen aivan vakuutettu siitä, että rikkoja on leopardi-ihminen, mutta kuinka voimme todistaa sen? Valitan, ettette voinut hillitä himoanne liharuokaan, Montgomery, jotta olisimme päässeet näistä ikävyyksistä. Tästä voi vielä koitua sangen vakava juttu!"
"Minä olin aasi!" sanoi Montgomery. "Mutta tehty ei tule tekemättömäksi. Sanoittehan tekin, että voisin tuoda kanit tänne."
"Meidän on heti tutkittava asiaa", sanoi Moreau. "Toivon, että M'ling tulee toimeen yksinään."
"Minä en ole oikein varma M'lingistä", sanoi Montgomery. "Ja minunhan sentään pitäisi tuntea hänet."
Illalla menimme kaikin kolmin ja M'ling rotkon majoille. Me kolme olimme asestetut. M'lingillä oli pikku kirveensä, jolla hän tavallisesti pilkkoi puita, sekä nuoraa. Moreaulla oli suuri metsästystorvi harteillaan.
"Nyt saatte nähdä eläinkansan suuren kokouksen", sanoi Montgomery.
"Hauska näky."
Moreau ei koko aikana virkkanut sanaakaan, mutta hänen kasvonsa ilmaisivat jyrkkää päättäväisyyttä.
Astuimme yli rotkon, jossa höyryävä joki virtasi ja kuljimme putkiviidakon läpi kiemurtelevaa polkua, kunnes saavuimme aukealle, jota peitti tulikiventapainen aine. Meri kimmelsi yli pienen pensaitten peittämän harjanteen. Tulimme aivan kuin pikku amfiteatteriin ja pysähdyimme sinne. Moreau puhalsi torveensa, jonka voimakas ääni katkaisi troopillisen iltapäivän hiljaisuuden. Hänen keuhkonsa mahtoivat olla sangen voimakkaat. Toitottavat äänet aikaansaivat korvia huumaavan kaiun. Lopuksi lopetti Moreau puhaltelunsa. "Ah", sanoi hän ja antoi käyrän torvensa laskeutua.
Heti kuului keltaisesta putkistosta kahinaa, ja ääniä alkoi kuulua vesiperäisen maan tiheästä vehreydestä, jossa olin edellisenä päivänä juossut. Lopuksi näkyi, kolmella, neljällä kohtaa, tulikiventapaisen tasangon reunalla, eläinkansan karkeita vartaloita, heidän kiirehtäessään meidän luoksemme. Minä en voinut olla värisemättä kauhusta nähdessäni ensin erään ja sitten toisen noista olennoista hiipivän esille viidakosta ja hyppiä nilkuttavan pitkin tulikivimaata, joka vielä oli kuuma pinnaltaan. Mutta Moreau ja Montgomery olivat aivan tyynet, ja minä pysyttelin heidän lähellään. Ensimäinen tulija oli satyyri, omituisen epätodellisen näköisenä. Hän potki hiekkaa ilmaan kavioillaan. Hänen jälkeensä tuli muuan kummitus, joka oli puoliksi hevonen, puoliksi sarvikuono. Sen jälkeen saapui sikanainen ja susivaimot, sitten muuan susikarhunaaras punaisine silmineen, terävine päineen. Seurasi sitten joukko muita — kaikki kiivaasti kiirehtien. He alkoivat madella Moreauta kohti ja hymistä lain litaniaansa: "Hänen on käsi, joka haavottaa. Hänen on käsi, joka parantaa." j.n.e.
Tultuaan kolmenkymmenen metrin päähän pysähtyivät he, laskeutuivat polviensa ja kyynärpäittensä varaan ja alkoivat viskellä keltaista tomua päittensä päälle — koettakaapa kuvitella mielessänne tuota näytelmää! Me kolme sinipukuista miestä ja epämuodostunut seuralaisemme seisomassa keltaisella hiekkatasangolla sinisen taivaan alla, jolta aurinko kuumasti paahtoi, näitten matelevien, viittoilevien kummitusten ympäröimänä, joista toiset olivat melkein ihmisiä, ellei oteta lukuun heidän ilmeitään ja liikkeitään. Toiset olivat raajarikkoisten näköisiä ja toiset niin kamalan näköisiä, että niitä voi verrata ainoastaan painajaisunien kauhunäkyihin.
"Kuusikymmentäkaksi, kuusikymmentäkolme", laski Moreau. "Neljä puuttuu!"
"En näe leopardi-ihmistä!" sanoin minä.
Moreau puhalsi taas valtavaan torveensa, ja sen äänen kuullessaan kiemurteli eläinkansa maan tomussa. Nyt astui leopardi-ihminenkin esiin putkistosta. Näin, että sillä oli kuhmu otsassa. Viimeinen tulija oli pikku apinaihminen. Ensiksisaapuneet, jotka nyt olivat väsyneitä ulvonnastaan, loivat kiukkuisia katseita häneen.
"Hiljaa!" sanoi Moreau lujalla, kaikuvalla äänellään, minkä jälkeen eläinkansa istuutui takaosalleen ja lopetti äänekkään palvontansa.
"Missä on lain julistaja?" kysyi Moreau.
Harmaa kummitus kumartui maahan.
"Sano sanat!" käski Moreau, minkä jälkeen tuo kummallinen seurue taas alotti litaniansa. Kun he olivat ehtineet sanoihin "älä syö lihaa äläkä kalaa", nosti Moreau kalpean laihan kätensä ja huusi: "Seis!"
Syntyi äänetön hiljaisuus, ja minä luulen, että kaikki tiesivät ja pelkäsivät, mitä tulossa oli. Tarkastellessani heidän nöyrää asentoansa ja tuskallisia, luihuja katseitaan, ihmettelin suuresti, että koskaan olin luullut, että he olisivat koskaan voineet olla ihmisiä.
"Lakia on rikottu!" sanoi Moreau.
"Ei kukaan välty!" sanoi harmaa kummitus. "Ei kukaan välty!" toisti polvistunut eläinkansa.
"Kuka on rikkoja?" kysyi Moreau silmäillen ympärilleen ja läimäytellen ruoskallaan. Minusta hyenasika näytti pelokkaalta samoin kuin leopardi-ihminenkin. "Kuka on rikkoja?" toisti Moreau jyrisevin äänin, ruoskaansa yhä paukutellen. Hyenasika ja leopardi-ihminen näyttivät tuntevan syyllisyytensä. Moreau loi tutkivan katseen häntä ympäröivään kyyristyvään joukkoon, joka muisteli niitä sanomattomia kärsimyksiä joita hän oli heille aiheuttanut. "Kuka on syyllinen?" jyrisi Moreau.
"Paha on se, joka rikkoo lain", lauloi lain julistaja.
Moreau katsoi leopardi-ihmistä silmiin ja näytti lukevan tämän sisimmät ajatukset.
"Se, joka rikkoo lain, joutuu takaisin tuskien huoneeseen!" sanoi
Moreau.
"Se joutuu takaisin tuskien huoneeseen!" toisti koko joukko.
"Kuuletko sinä?" sanoi Moreau kääntyen pahantekijään, mutta hypähti yhtäkkiä taaksepäin, sillä leopardi-ihminen syöksyi kiusaajaansa päin kiiluvin silmin ja paljastaen kissanhampaansa. Olen vakuutettu siitä, että vain ääretön pelko saattoi leopardi-ihmisen tähän epätoivoiseen tekoon. Koko eläinjoukko nousi. Minä vedin esiin revolverini. Näin Moreaun väistyvän leopardin iskun tieltä. Ympärillämme alkoi sanoin kuvaamaton ulvonta ja meteli. Kaikki olivat liikkeessä, ja minä luulin yleisen kapinan puhjenneen.
Leopardi-ihmisen kiihtyneet kasvot vilahtivat salamannopeasti ohitseni, näin M'lingin ajavan sitä takaa. Hyenasian silmät paloivat kiihtymyksestä ja se näytti aikovan hyökätä kimppuuni. Satyyri vilkuili myöskin minuun sian hartetten ylitse, kuulin Morean revolverien pamahtavan ja näin keltaiset välkähdykset vilinässä. Koko joukko näytti juoksevan samaan suuntaan kuin tulenlieskatkin, ja tahdottomasti seurasin minä joukkoa.
Seuraavassa silmäräpäyksessä ajoin minä kirkuvan joukon kera takaa leopardi-ihmistä.
M'ling juoksi joukon etunenässä. Hänen jälkeensä kiiti susinainen ja sikakansa, pitkin harppauksin ja roikkuvin kielin. Näiden jälkeen juoksi valkopukuinen härkämies. Sen jälkeen tuli Moreau koko eläinkansan joukossa. Hän oli pudottanut leveälierisen hattunsa, ja hänen suorat valkeat hiuksensa hulmusivat tuulessa.
Leopardi-ihminen raivasi itselleen tien läpi pitkien putkikasvien, jotka iskivät M'lingiä kasvoihin hänen kiiruhtaessaan takaa-ajetun jälkeen. Me muut löysimme polun, joka vei äkkijyrkänteen reunalle. Kuljimme pitkin sen reunaa puolisen kilometriä ja saavuimme sen jälkeen tiheään metsään joka tuntuvasti haittasi kulkuamme.
"Hän on juossut nelin jaloin tämän läpi", sanoi Moreau, joka nyt oli aivan edessäni.
"Ei kukaan välty!" sanoi susikarhu, ajosta kiihtyneenä.
Saavuimme taas aukealle ja näimme saaliimme juoksevan nelin jaloin, katsellen taakseen, muristen ja hampaitaan näytellen. Nyt ulvoivat susi-ihmiset riemusta. Olennolla oli vielä vaatteet päällään, ja matkan päästä näyttivät sen kasvot inhimillisiltä, mutta sen liikkeet olivat kissamaiset ja harteitten asento muistutti takaa-ajettua eläintä. Se hävisi viidakkoon M'lingin ollessa aukean puolivälissä. Olimme hajaantuneet ketjuun. Leopardi-ihminen oli harjulta nähnyt vaaran ja piiloutunut viidakkoon. Mutta Montgomery huomasi tämän ja kääntyi sitä vastaan. Minä horjuin eteenpäin lopen väsyneenä, sillä en uskaltanut jäädä noitten hirviöitten pariin. Vihdoin vauhti hiljeni sillä olimme ajaneet eläinparan eräälle niemekkeelle. Moreau johti meitä, ruoska kädessään, ja nyt lähestyimme hitaasti, huudellen toinen toisillemme, kiristäen ketjua uhrimme ympärille, joka väijyi hiljaa ja näkymätönnä viidakossa, missä olin sen nähnyt keskiyön pakomatkallani.
"Varovasti!" huusi Moreau, kun ketjun ulommat päät olivat ehtineet viidakkoon ja ympäröineet olennon.
"Pitäkää varanne, jos se tekisi hyppäyksen!" huusi Montgomery viidakon takaa.
Minä olin viidakon edessä olevalla rinteellä. Montgomery ja Moreau johtivat ajoa pitkin rantaa alhaalla. Etenimme hitaasti pensaitten ja köynnöskasvien joukkoon. Ahdistettu pysyi hiljaa.
"Takaisin tuskien huoneeseen, tuskien huoneeseen!" kiljui apinaihminen, kaksikymmentä metriä etäämpänä oikealla.
Kuullessani tämän, annoin tuolle takaa-ajetulle olento paralle anteeksi kärsimyksen, minkä se oli minulle tuona yönä aiheuttanut.
Kuulin oksan murtuvan ja oksien väistyvän syrjään hevossarvikuonon raskaista askelista, oikealla puolellani, ja yhtäkkiä näin suojelevan vehreyden läpi takaa-ajamamme olennon. Se lyyhistyi kokoon mahdollisimman pieneksi ja katseli minuun kiiluvine vihreine silmineen.
Saattaa tuntua omituisen ristiriitaiselta — en voi selittää sitä — mutta kun nyt näin tuon olennon täysin eläimen asennossa ja vihertävine silmineen, niin huomasin yhtäkkiä inhimillisen piirteen sen kauhun vääristämissä kasvoissa. Silmänräpäyksen kuluttua näkisivät muut takaa-ajajat sen, se vangittaisiin ja vietäisiin takaisin kauheaan kärsimysten huoneeseen aituukseen. Ojensin revolverini, tähtäsin silmien väliin ja ammuin.
Samassa näki hyenasika sen, heittäytyi hirmuisesti ulvoen sen päälle ja upotti hampaansa sen kurkkuun. Koko eläinkansa kiiruhti paikalle.
"Älkää tappako sitä, Prendick!" huusi Moreau. "Älkää tappako sitä!"
Näin hänen kiitävän esiin korkeitten sanajalkojen alta. Seuraavana hetkenä karkotti hän ruoskanvarrella hyenasian, minkä jälkeen hän ja Montgomery pitivät eläinkansan loitolla vielä värisevästä ruumiista.
"Piru teidät periköön Prendick!" sanoi Moreau "Tarvitsin häntä vielä."
"Suokaa anteeksi", vastasin minä. "Se kävi hetken kiihtymyksessä."
Minua harmitti koko touhu ja nousin yksinäni rinnettä saaren korkeammalle seudulle. Sain nyt olla rauhassa, sillä eläinkansa osotti aivan inhimillistä uteliaisuutta seuraten ruumista, joka Moreaun käskystä vieriin meren rannalle. Minä puolestani olin aivan vakuutettu siitä, että hyenasika oli myöskin ottanut osaa kaniininajoon ja ajattelin että minulla — ellen ottaisi lukuun muotojen kömpelyyttä — oli edessäni kuvaelma ihmiselämää pienoiskoossa. Koko näytelmä vaistoa, järkeä ja kohtaloa, sen yksinkertaisimmissa muodoissa. Leopardi-ihminen oli osakseen saanut sortumisen. Siinä koko erotus.
Olento raukat! — Aloin huomata Moreaun julmuuden kurjimmat puolet. En koskaan ennen ollut tullut ajatelleeksi tuskaa ja levottomuutta, jota noiden olento parkojen oli täytynyt tuntea päästyään Moreaun käsistä. Ne olivat aikaisemmin olleet eläimiä, jotka olivat hyvin sovelletut olemassaoloonsa ja niin onnellisia kuin elävät olennot voivat olla. Nyt olivat ne ihmisyyden kahleissa, alinomaisen pelon vallassa ja lakien, joita he eivät koskaan voineet ymmärtää, kiusaamia. Heidän irvikuva-inhimillinen olemassaolonsa alkoi kärsimyksellä, se oli ainoata sisällistä taistelua, yhtä ainoata Moreaun kauhua — ja minkä vuoksi? — Kevytmielisyys tuossa leikissä elävillä olennoilla se suututti minua.
Jos Moreaulla olisi ollut joku järkevä päämäärä olisin antanut hänelle edes jonkinlaista tunnustusta — en ole sittenkään niin kovin hentomielinen kun on kysymys tuskasta! — Vaikkapa hänen perusteensa olisi ollut vihakin, olisin sittenkin antanut hänelle anteeksi. Mutta hän oli niin edesvastuuton, niin äärettömän välinpitämätön. Hänen uteliaisuutensa, hänen mielettömät, tarkotusperättömät tutkimuksensa ajoivat hänet tähän julmuuteen, ja sen jälkeen lähetettiin nuo olennot elämään vuosi pari taistelussa, erehdyksissä ja kärsimyksissä, lopuksi kärsiäkseen tuskallisen kuoleman. Ne olivat keskenään onnettomia, heidän entinen eläimellinen vihansa ajoi heidät kiusaamaan toinen toistaan, ainoastaan "laki" esti heitä tekemästä loppua olemassaolostaan lyhyessä ja kiivaassa taistelussa.