XVI.
Katastrofi.
Oli tuskin kulunut kuutta viikkoa, kun saatoin tuntea ainoastaan vastenmielisyyttä ja inhoa Moreaun häpeällisiä kokeita kohtaan. Ainoa ajatukseni oli päästä pois noitten jumalan kuvan kauheitten pilakuvien parista — takaisin ihmisten miellyttävään ja hyväätekevään seuraan. Ihmiset, joitten parista nyt olin karkotettuna, alkoivat mielikuvituksessani saada ihanteellisia hyveitä ja avuja. Ystävyys, jota ensin olin tuntenut Montgomeryä kohtaan, ei lisääntynyt. Hänen monivuotinen eristyksensä muista ihmisistä, hänen salainen juoppouspaheensa, hänen ilmeinen ystävyytensä eläinkansan kanssa merkitsivät hänet pahan leimalla silmissäni.
Usein annoin hänen yksin mennä heidän luokseen ja vältin itse kaikkea kanssakäymistä heidän kanssaan. Usein seisoin meren rannalla tähystäen purjetta taivaanrannalta, mutta turhaan.
Silloin tapahtui eräänä päivänä kauhea onnettomuus, joka yhdellä iskulla muutti koko ympäristön.
Aamiaisen jälkeen menin aituuksen avonaiselle portille ja seisoin sen ääressä poltellen savuketta ja nauttien aamun raikkaudesta. Moreau tuli nurkan takaa tervehtien minua. Hän jatkoi matkaansa laboratorioonsa, aukaisi oven ja astui sisälle.
Paikan hirveys oli minua jo niin paljon karkaissut, että aivan mielenliikutuksetta voin kuunnella, kuinka uusi kärsimysten päivä taas alkoi onnettomalle pumalle. Se tervehti kiusaajaansa ulvonnalla, joka muistutti ärsytettyä sodan raivotarta.
Silloin tapahtui jotakin — en vieläkään tiedä, kuinka oikein kävi. Kuulin takaani kiivaan huudon, kaatuvan ruumiin äänen, ja kun käännyin, näin olennon, jonka kasvot eivät olleet ihmisen eikä eläimen, vaan suorastaan helvetilliset: ruskeat, siellä täällä punertavia neulottuja haavoja, joista tihkui punaisia pisaroita, silmien, luomettomien silmien raivoisasti pälyillessä.
Ojensin käteni suojellakseni itseäni iskulta, joka heitti minut maahan päistikkaa, katkennein kyynärvarsin, ja suuri hirviö syöksyi ohitseni, käärittynä valkoisiin, punertavilla pilkuilla tahraantuneisiin kääreisiin, jotka usealta kohtaa olivat irtaantuneet.
Vieritin itseni rantaan päin ja koetin nousta, mutta katkenneen kyynärvarteni aiheuttama tuska vaivutti minut uudelleen maahan.
Silloin saapui Moreau.
Hänen kalpeat kasvonsa teki vielä kauheamman näköiseksi veri, joka virtasi suuresta haavasta hänen otsastaan.
Hänellä oli revolveri kädessään. Hän loi tuskin silmäystäkään minuun, vaan syöksähti puman perään.
Nousin toiseen käteeni nojaten.
Kääreissä oleva olento juoksi pitkin harppauksin rannalla Moreaun takaa-ajamana. Olento kääntyi, huomasi hänet ja hypähti äkkiä viidakkoon. Näin, että välimatka suureni. Puman hypätessä viidakkoon koetti Moreau ehtiä ennen sitä. Hän ampui samana hetkenä, jona puma hävisi, mutta ei osunut. Sen jälkeen hävisi hänkin tuohon vihreään tiheikköön.
Lähdin heidän peräänsä, mutta kipu pakotti minut pysähtymään.
Montgomery ilmaantui ovelle, pukeutuneena ja revolveri kädessään.
"Hyvä Jumala, Prendick!" huudahti hän — hän ei huomannut, että minä olin haavottunut — "tuo peto on päässyt irti! Se repäsi irti kahleet seinästä! Oletteko nähnyt sitä?"
Nähdessään minun pitelevän käsivarttani, kysyi hän kauhistuneena:
"Kuinka on laitanne?"
"Seisoin portilla", vastasin minä.
Hän tuli luokseni ja tarttui käsivarteeni.
"Hihallanne on verta", sanoi hän käärien ylös paidanhihani. Sitten pani hän revolverin taskuunsa ja hapuili särkevää käsivarttani ja vei minut huoneeseen.
"Käsivartenne on katkennut", sanoi hän. "Kertokaa, kuinka se tapahtui."
Kerroin hänelle, mitä olin nähnyt. Sain sanotuksi vain katkonaisia lauseita, välillä kivusta huutaen. Sillä välin sitoi hän käsivarteni hyvin taitavasti ja kätevästi.
Hän asetti sen kannikkeeseen ja asettui parin askelen päähän tirkistellen minuun.
"Noin on hyvä!" sanoi hän. "Ja ryhtykäämme nyt tuohon toiseen asiaan."
Hän meni sulkemaan aituuksen portin viipyen hetkisen.
Ajattelin enimmin loukkaantunutta kättäni. Tuo tapaus koski minuun vain kuten niin monet muutkin kauheudet, jotka ympäröivät minut saarella. Istuuduin nojatuoliin ja kirosin perin pohjin koko saaren.
Käsivarteni ensimäinen raskas kipu oli jo alkanut muuttua tuliseksi tuskaksi kun Montgomery palasi.
Hän oli varsin kalpea ja hänen alahuulensa oli entistä enemmän lerpalla.
"En voi nähdä enkä kuulla hänestä mitään" sanoi hän. "Luulenpa hänen tarvitsevan apuani", lisäsi hän katsoen minuun ilmeettömillä silmillään. "Olipa tuo peto voimakas. Se hyvin yksinkertaisesti riuhtasi irti kiinnikkeen muurista."
Hän astui ensin ikkunan ääreen ja sitten ovelle. Lopuksi hän tuli takaisin luokseni ja sanoi:
"Lähden etsimään häntä. Tässä on toinen revolveri teille. Totta puhuakseni, olen toden perään levoton!"
Hän pani revolverin eteeni pöydälle ja meni.
Ilmassa oli levottomuutta.
En voinut kauan istua paikoillani. Otin revolverin ja menin ovelle.
Ulkona oli kuolonhiljaista. Ei tuulenhenkäystäkään tuntunut, meri oli kuin peili, taivas pilvetön ja ranta autio.
Kiihtyneeseen ja melkein kuumeiseen tilaani vaikutti hiljaisuus painostavasti.
Koetin viheltää, mutta ääni tukehtui. Kirosin taas, toisen kerran jo tänä aamuna. Lopuksi astuin aituuksen nurkkaukseen ja katselin viidakkoon, joka oli niellyt Moreaun ja Montgomeryn.
Koska palaisivat he, ja minkälaisessa tilassa?
Kaukaa näkyi muuan pieni harmaa eläinihminen. Hän meni vedenrajalle ja alkoi kävellä edestakaisin. Astuin takaisin portille ja sieltä taas nurkkaukseen, kävellen edestakaisin kuin vahtimies.
Kerran pysähdyin kuullessani Montgomeryn huutavan: "Moreau — hoi!"
Kättäni ei enää särkenyt niin kovaa, mutta se aiheutti kuumetta. Koko ruumistani kuumotti ja minua alkoi janottaa. Varjoni piteni. Pidin silmällä tuota ihmiseläintä, kunnes se katosi. "Palaisivatko Moreau ja Montgomery enää ollenkaan?" — Kolme merilintua alkoi tapella jostakin rantaan ajautuneesta suupalasta.
Silloin kuulin kaukaa revolverinlaukauksen, aituuksen toiselta puolelta.
Pitkän hiljaisuuden kuluttua kuulin toisen laukauksen. Sen jälkeen kuului lähempää kimakka huuto, jota seurasi taas kiusottava hiljaisuus.
Onneton mielikuvitukseni alkoi taas kiusata minua.
Yhtäkkiä kuului taas laukaus läheltäni.
Menin nurkan taakse ja kauhistuin, nähdessäni Montgomeryn tulevan naama punaisena, tukka pörrössä ja toinen housunpolvi rikki. Hänen ilmeensä oli tavattoman hämmentynyt. Hänen takanaan astui eläinihminen M'ling, jonka suupielissä oli uhkaavia ruskeita pilkkuja.
"Onko hän palannut?" kysyi Montgomery.
"Moreauko? Ei."
"Hyvä jumala", sanoi Montgomery ähkien, melkeinpä nyyhkien, niin hengästynyt hän oli. "Menkää sisälle!" lisäsi hän ja tarttui käteeni. "Ne ovat hulluja jokikinen. Ne juoksentelevat ympäri saarta pähkähulluina. En käsitä, mitä on tapahtunut. Kerron mitä tiedän kun taas voin hengittää. Antakaa minulle vähän paloviinaa!"
Hän astui edelläni huoneeseen ja istui tuolille. M'ling heittäytyi maahan oven ulkopuolelle kuin väsynyt koira ja hengitti huohottaen kuin koira. Annoin Montgomerylle viinaa ja vettä. Hän tuijotti tylsästi eteensä ilmaa haukkoen.
Parin minutin kuluttua kertoi hän, mitä oli tapahtunut.
Hän oli seurannut heidän jälkiään kappaleen matkaa. Tämä ei ollutkaan vaikeata, sillä mistä jäljet kulkivat, oli viidakko sotkettua, ja valkoiset kääreenpalaset ja veripilkut ruohossa ja pensaissa näyttivät lisäksi, mistä puma oli kulkenut. Mutta kivisellä maalla virran lähellä, mistä olin nähnyt eläinihmisen juovan, olivat jäljet hävinneet. Hän oli sitten kulkenut umpimähkään länteen päin ja huudellut Moreauta nimeltä.
M'ling oli liittynyt häneen kädessään pieni kirveensä. M'ling ei ollut nähnyt puman pakenevan, hän oli ollut puita pilkkomassa lähellä paikkaa, jossa Montgomery oli alkanut huutaa. He jatkoivat matkaansa huudellen. Kaksi eläinihmistä oli lähestynyt viidakossa ryömien ja tuijotti heihin ilmeillä, jotka saattoivat Montgomeryn levottomaksi, sen vuoksi että ne olivat niin omituiset.
Hän huusi heille, mutta he pakenivat syyllisyydestään tietoisina. Montgomery ei enää viitsinyt huutaa, ja jatkettuaan hetkisen matkaansa umpimähkään päätti hän mennä majojen luo.
Rotko oli tyhjä.
Silloin päätti hän palata, vielä levottomampana.
Tällöin tapasi hän nuo kaksi sikaihmistä, jotka olin nähnyt tanssivan samana iltana, jolloin olin tullut saarelle; heidän suupielensä olivat veressä ja he olivat sangen kiihtyneitä. He juoksivat läpi sanajalkojen ja pysähtyivät villi ilme katseissaan nähdessään hänet. Hän paukutti ruoskaansa, mutta silloin syöksyivät he heti hänen kimppuunsa.
Koskaan ennen ei eläinihminen vielä ollut tohtinut tätä tehdä. Hän ampui toista päähän M'lingin käydessä toisen kimppuun pyörien siihen takertuneena maassa. M'ling sai vastustajansa alleen tarttuen sitä kurkkuun, jonka jälkeen Montgomery ampui senkin, kun se sätkytteli M'lingin otteessa.
Hänen oli ollut vaikeata saada M'lingiä enää mukaansa.
Sen jälkeen olivat he kiiruhtaneet minun luokseni.
Matkalla oli M'ling yhtäkkiä syöksähtänyt viidakkoon ja ajanut sieltä pienehkön otseloti-ihmisen, jossa myöskin oli veritahroja ja joka ontui jalkahaavan takia. Tämä peto oli juossut pienen matkan, mutta sitten yhtäkkiä käynyt raivokkaasti M'lingin kimppuun, jonka jälkeen Montgomery oli ampunut senkin, pelkästä ilkeydestä, kuten minusta tuntui.
"Mitä tämä kaikki merkitsee?" kysyin minä.
Montgomery pudisti päätään ja kaatoi lisää viinaa suuhunsa.