XVIII.
Montgomeryn "lomapäivä".
Tämän tehtyämme ja peseydyttyämme ja syötyämme menimme pikku huoneeseeni vakavasti harkitsemaan tilannetta. Keskiyö oli lähellä.
Montgomery oli melkein selvä, mutta melko lailla hämmennyksissä. Moreaun persoonallisuus oli häneen merkillisesti vaikuttanut. En luule, että hän koskaan oli ajatellut mahdollisuutta, että Moreau saattaisi kuolla. Tämä katastrofi ja niitten tapojen äkillinen muutos, joista kymmenen yksitoikkoisen vuoden aikana oli tullut hänen toinen luontonsa, aiheuttivat kumouksen hänen mielentilassaan.
Hän puhui epämääräisesti ja vastasi vältellen kysymyksiini ja lausui mielipiteensä vain ylimalkaisesti.
"Kuinka tämä maailma sentään on typerä!" huudahti hän. "Mikä sekamelska! — En ole koskaan elänyt — ihmettelenpä, koska oikein alan elää? Kuusitoista vuotta kului kouluikään, jolloin opettajat ärhentelivät ihmiselle, tehden mitä heitä halutti. Viisi vuotta kului Lontoossa, jolloin sai ahdata päähänsä lääketiedettä kaikin voimin — huonoa ruokaa, kurjat asunnot, kurjat vaatteet, kurjia paheita — kaikki vain erehdystä — minulla ei ollut käsitystä paremmasta — ja sitte tämä saari. Kymmenen vuotta täällä!… Mitä kaikki tämä hyödyttää, Prendick? Olemmeko saippuakuplia, jotka joku pikkupoika on pillistään puhaltanut?"
Tuollaiseen puheeseen en voinut vastata juuri mitään.
"Nyt on kysymys siitä, kuinka pääsemme pois tältä saarelta", sanoin minä.
"Mitä hyödyttää päästä pois täältä? Minä olen ulkopuolella kaikkia. Mihin minä voisin ryhtyä? Teillä ei ole hätäpäivää, Prendick. Ukko Moreau parka! Emme voi antaa hänen luittensa vaaleta täällä. Asioitten näin ollen… Ja muuten, mitä tulee eläinkansan kunnollisista jäsenistä?"
"Hyvä", sanoin minä, "sitä saamme ajatella huomenna. Ajattelin, että voisimme laittaa rovion ja polttaa hänen ruumiinsa — ja nuo muut… Mikä hätä eläinkansan sitte olisi?"
"En tiedä. Pelkään, että ne, jotka on tehty petoeläimistä, ennemmin tai myöhemmin käyttäytyvät huonosti. Emmehän voi panna toimeen verilöylyä heidän keskuudessaan, eikö niin? Otaksun että teidän ihmisyytenne suosittelisi sitä keinoa?… Mutta ne tulevat muuttumaan. Aivan varmasti ne tulevat muuttumaan."
Hän jutteli tuolla tavoin epämääräisesti, kunnes suutuin.
"Piru vieköön!" ärjäsi hän, purettuani kiukkuani. "Ettekö käsitä, että minun laitani on pahempi kuin teidän?"
Hän meni taas noutamaan viinaansa.
"Juokaa, te loogillisesti puhuva, valkeaksi silattu jumalankieltäjäpyhimys, juokaa!"
"Ei kiitos", sanoin minä, tuimasti katsoen hänen kasvoihinsa lampun keltaisessa valossa, hänen juodessaan itsensä riidanhaluiseen ärtyneeseen mielentilaan.
Tuo aika oli mahdottoman ikävä. Olimme aina epävarmassa pelossa eläinkansan ja M'lingin takia.
Montgomery sanoi, että M'ling oli ainoa, joka todella oli välittänyt hänestä. Yhtäkkiä juolahti hänen mieleensä ajatus.
"Pahus vieköön!" sanoi hän ja tarttui hoiperrellen viinapulloon.
Yhtäkkiä aavistin, mitä hänellä oli mielessä.
"Te olette antamatta tuolle eläimelle viinaa!"
"Eläimelle?" sanoi hän. "Eläin saatte itse olla. Hän ottaa ryyppynsä kuin kristitty ainakin. Pois tieltä, Prendick!"
"Herran tähden, Montgomery!"
"Pois tieltä!" karjui hän ja tarttui revolveriinsa.
"Hyvä!" sanoin minä ja väistyin, vaikkakin minua halutti käydä hänen kimppuunsa hänen tarttuessaan ovenripaan. Muistin kumminkin loukkaantuneen käteni ja lisäsin vain:
"Menkää eläinten tykö, te olette itsekin eläin."
Hän tempasi oven auki ja kääntyi puoliksi minuun, kuun ja lampun keltaisen valon valaisemana. Hänen silmänsä hehkuivat pörröisten kulmakarvojen alta.
"Te olette juhlallinen lurjus, Prendick, typerä aasi! Te olette aina peloissanne ja kuvittelette mitä hyvänsä. Te ajattelette aina hetkeä, mutta me olemme nyt lopun edessä. Minä aion leikata kurkkuni poikki huomenna, mutta tänä iltana tahdon viettää iloisen lomahetken."
Hän astui ulos kuutamoon.
"M'ling!" huusi hän, "M'ling, veliseni!"
Kolme epäselvää oliota astui esiin hopeankirkkaaseen kuutamoon lahden rannalle. Eräs niistä oli yksi valkoisiin puetuista olennoista, toiset olivat tummia.
He pysähtyivät katselemaan. Sitten näin M'lingin kumaraharteitten ääriviivat, hänen astuessaan esiin aituuksen nurkkauksesta.
"Juokaa!" sanoi Montgomery, "juokaa, senkin elukat! Juokaa ja tulkaa ihmisiksi. Paha minut periköön, enköhän vain olekin viisain, tätä ei Moreaukaan tullut ajatelleeksi. Tämä on viimeinen täydellisyys. Juokaa, sanon minä!"
Hän heilutti pulloaan ja astui länteen päin. M'ling käveli lähinnä häntä, toiset etäämpänä.
Menin ovelle. He näkyivät enää vain epäselvästi kuutamossa, kun
Montgomery pysähtyi.
Montgomery antoi M'lingille kulauksen pullostaan, sen jälkeen seisoivat he kaikki neljä yhtenä ryhmänä.
"Laulakaa!" huusi Montgomery, "laulakaa kaikki: piru vieköön vanhan
Prendickin… Juuri niin. Kerta vielä: piru vieköön vanhan Prendickin!"
Tumma ryhmä hajaantui. Kukin kirkui omalla tavallaan haukkumasanoja minulle tai osottaen muuten huonoa viinapäätään.
Lopuksi kuulin Montgomeryn huutavan: "Oikealle!" jonka jälkeen he hävisivät ja kaikki oli taas hiljaista.
Kuu alkoi laskea. Täysi kuu joka kirkkaana kulki halki tyhjän, sinisen avaruuden. Muurin varjo oli sysimustana, metrin levyisenä juovana jalkaini edessä. Idässä oli meri ääriviivaton, tumma ja salaperäinen pinta, ja meren ja varjon välillä kimalteli tuliperäinen hiekka kuin miljoonat timantit. Takanani loisti punertava valo.
Suljin oven ja menin aitaukseen, missä Moreau makasi viimeisten uhriensa vieressä, metsästyskoirien, laaman ja muutaman muun eläinparan. Hänen täyteläiset piirteensä olivat rauhalliset huolimatta hänen kauheasta kuolemastaan, ja hänen silmänsä tuijottivat kovalla ilmeellään avaruuden kuolleeseen, vaaleaan kuuhun.
Istuuduin kynnykselle ja aloin miettiä tulevaisuuden suunnitelmia.
Aamulla veisin ruokavaroja veneeseen, ja sytytettyäni edessäni olevan rovion lähtisin taas yksin aavalle merelle.
Käsitin, ettei Montgomeryä enää voitaisi pelastaa, että hän itse asiassa oli puoleksi sukua eläinkansalle ja mahdoton tulemaan ihmisten pariin.
En tiedä, kuinka kauan istuin mietteissäni. Ehkäpä tunnin. Mietteeni keskeytti Montgomery, joka palasi.
Kuulin moniäänistä ulvontaa ja kiivasta rää'yntää. Äänet tulivat lahdelta päin. Syntyi hetken hiljaisuus. Sitten kuului taittuvien oksien rätinää, huudot alkoivat uudelleen ja kuului voimakasten iskujen ääntä, mutta en välittänyt siitä.
Hirveä-äänistä laulua alkoi kuulua.
Aloin uudelleen miettiä pakosuunnitelmaani, nousin, otin lampun, menin varastohuoneeseen ja katselin muutamia astioita, joita sieltä löysin.
Sitten kiinnitti mieltäni muutamien keksilaatikoitten sisältö. Aukaisin yhden laatikon kannen, näin laatikossa punertavan olion ja suljin heti kannen.
Takanani oli piha, jota kuu valaisi, tummine varjoineen. Keskellä pihaa oli rovio, jolla Moreau ja hänen uhrinsa makasivat vierekkäin. Näytti siltä kuin ne olisivat takertuneet toisiinsa viimeisessä kostonkamppailussa. Hänen haavansa ammottivat mustina kuin yö ja niistä tihkuva veri teki tummia pilkkuja hiekkaan. Sitten näin, käsittämättä sitä, ilmiön: punertavan valon, joka hyppi vastakkaisella seinällä.
Luulin, että se oli lekottavan lampunliekin heijastusta ja menin takaisin varastohuoneeseen, jossa hapuilin niin hyvin kuin toiskätinen vain voi. Löysin mitä tarvitsin ja panin tavarat syrjään huomispäivän matkaa varten. Liikkeeni olivat hitaat, ja aika kului nopeasti. Lopulta aamu sarasti.
Laulu loppui. Sitä seurasi valitushuudot. Yhtäkkiä syntyi meteli.
Kuulin huudettavan: "Enemmän! Enemmän!" He tuntuivat riitelevän, ja äkkiä kuului raivoisia huutoja. Menin katsomaan mikä oli hätänä.
Tultuani pihalle kuulin revolverinlaukauksen terävän kuin veitsenviillon melun keskellä.
Syöksyin heti huoneeseeni ja pieneen uloskäytävään. Kuulin jonkun pakkilaatikon takanani luisuvan alas ja sen jälkeen särkyneen lasin kilinää. Mutta en pysähtynyt ottamaan siitä selvää, aukaisin oven ja katsoin ulos.
Lahden rannalla, venehuoneen vieressä, paloi ilotuli, singoten kipunoitaan harmaaseen aamunsarastukseen. Tulen ympärillä tanssi tummia olentoja. Kuulin Montgomeryn huutavan nimeäni.
Silloin juoksin tulta kohti revolveri kädessä. Näin Montgomeryn revolverin leimahtavan, läheltä maata. Hän makasi maassa.
Joku huusi "mestari!" Tumma joukko hajaantui. Tuli leimahteli, ja eläinkansa pakeni kauhistuneena tulostani. Kiihkoissani ammuin pakenevien jälkeen, heidän paetessaan pensaisiin. Sitten käännyin maassa makaaviin.
Montgomery makasi selällään karvaisen harmaan eläinihmisen alla. Eläin oli kuollut, mutta sen sormet olivat vielä kiertyneinä Montgomeryn kurkkuun. Pienen matkan päässä makasi M'ling vatsallaan. Hän oli aivan hiljaa, hänen kurkkunsa oli revitty ja hänen kädessään oli vielä rikottu pullo. Kaksi muuta oliota makasi lähellä. Toinen oli kuollut, mutta toinen ähkyi harvakseen ja nosteli päätään.
Nostin harmaan ruumiin Montgomeryn päältä. Sen kynnet vetivät mukanaan hänen takkinsa.
Montgomery oli tummanpunainen kasvoiltaan ja hengitti tuskin enää.
Valelin merivedellä hänen kasvojaan ja panin kokoonkäärityn takkini hänen päänsä alle.
M'ling oli kuollut. Haavottunut olento lähellä tulta — susi-ihminen harmaine kasvoineen — makasi yläruumis vielä kytevässä tulessa. Eläinparka oli niin pahasti haavottunut, että armeliaisuudesta ammuin sen hengiltä heti. Toinen kummituksista oli valkoisiin puettu härkäihminen. Se oli myöskin kuollut.
Toiset olivat hävinneet. Palasin Montgomeryn luo ja laskeusin polvilleni, kiroten taitamattomuuttani lääketaidossa.
Tuli oli palanut loppuun. Jäljellä oli vain hehkuvaa tuhkaa ja kekäleitä. Kummastelin mistä Montgomery oli saanut puut rovioonsa. Sitten huomasin, että oli tullut aamu, taivas vaaleni, kuu muuttui yhä vaaleammaksi ja taivas yhä sinisemmäksi. Itäinen taivaanranta alkoi punertaa.
Yhtäkkiä kuulin kolahduksen ja sähinää viereltäni ja kääntyessäni huudahdin kauhusta.
Mustaa savua tuprusi aituuksesta, sekaantuen veripunaisiin liekkeihin. Palmunlehvillä katettu katto syttyi tuleen — näin liekkien hyppelevän pitkin kuivia lehtiä. Tulikieli pistihe esiin ikkunastani.
Käsitin heti, mitä oli tapahtunut. Muistin kolahduksen, jonka olin kuullut. Syöksyessäni ulos auttamaan Montgomeryä olin sysännyt lampun kumoon.
Ymmärsin heti pelastusyritysten toivottomuuden. Mieleeni palasi pakoajatukseni ja astuin rannalle etsimään veneitä.
Ne olivat poissa!
Kaksi kirvestä oli rannalla. Montgomery oli polttanut veneet kostaakseen minulle ja estääkseen minua palaamasta ihmisten ilmoille.
Raivo valtasi minut. Minua melkein halutti musertaa hänen typerä kallonsa, hänen siinä maatessaan avuttomana edessäni.
Hän liikutti kättään, niin heikosti ja surkeasti, että raivoni hävisi heti. Hän ähkyi ja aukaisi silmänsä hetkeksi.
Polvistuin ja nostin hänen päätänsä. Hän tuijotti ääneti valoon. Katseemme kohtasivat toisensa. Hän sulki silmänsä ja mutisi ponnistellen:
"Valitan…" Hän näytti viimeisen kerran ponnistavan ajatuksiaan ja mutisi: "Loppu, tämän typerän olemassaolon loppu. Sellaista kurjuutta!…"
Hänen päänsä painui voimatonna toiselle puolelle. Ajattelin, että jokin juoma olisi voinut virkistää häntä, mutta ei ollut mitään juotavaa, ei myöskään astiaa, millä noutaa vettä. Hän tuli yhtäkkiä raskaammaksi. Tunsin sydämeni jäätyvän.
Katsoessani hänen kasvoihinsa ja tunnustellessani hänen rintaansa huomasin, että hän oli kuollut, ja juuri kun hän kuoli, nousi aurinko taivaanrannalta, muuttaen tumman meren hohtoisaksi valomereksi. Hänen kasvoilleen levisi kuin sädekehä.
Annoin hänen päänsä hiljaa painua aluselle, jonka olin tehnyt, ja nousin.
Edessäni oli meren ääretön, välkkyvä ulappa — kauhea yksinäisyys, josta jo olin niin paljon kärsinyt! — Takanani oli saari, hiljaisena ja äänettömänä aamunnousussa; eläinkansa oli vaiti ja näkymättömissä. Aituus paloi rätisten, kaikkine varastoineen ja ampumavaroineen. Yhtäkkiä kuului räjähdys, liekit leimahtivat korkealle. Raskas savu painui lahdelle ja vyöryi puitten latvojen yli rotkoon päin. Vierelläni oli viiden ruumiin hiiltyneet jäännökset.
Nyt tulivat eläinihmiset viidakosta, hartiat kumarassa ja epämuodostuneet kädet kömpelössä asennossa, luoden minuun ihmetteleviä, vihamielisiä katseita lähestyessään minua.