KAHDEKSASKOLMATTA LUKU
Vainooja vainottavana
Herra Heelas, tohtori Kempin lähin naapuri huvilanomistajain joukossa, nukkui huvimajassaan silloin kun Kempin talon piiritys alkoi. Hän kuului siihen jykevään enemmistöön, joka ei tahtonut uskoa "koko hassutukseen" Näkymättömästä Miehestä. Mutta hänen vaimonsa uskoi, kuten hän jälkeenpäin sai huomata. Hän tahtoi välttämättä kävellä puutarhassaan, ikäänkuin ei mitään erikoista olisi uhkaamassa, ja iltapäivällä hän meni nukkumaan, niinkuin ainakin oli hänen tapanaan tähän vuodenaikaan. Hän nukkui kaiken sen aikaa, jolloin ikkunoita särjettiin, ja heräsi sitten äkkiä, mielessään omituinen usko, että jokin oli hullusti. Hän katsahti Kempin taloon päin, hieroi silmiään ja katsoi taas. Sitten hän laski jalkansa lattialle ja kuunteli. Hän väitti olevansa noiduttu, mutta outo ilmiö pysyi yhä näkyvissä. Talo näytti siltä kuin se olisi hyljätty viikkokausiksi — hirveän metelin jälkeen. Kaikki ikkunat olivat rikki ja näkötornin työhuoneen ikkunaa lukuunottamatta sisäpuolisten luukkujen peitossa.
"Voisin vannoa, että kaikki oli kunnossa", mutisi hän ja vilkaisi kelloonsa, "kaksikymmentä minuuttia sitten".
Hän kuuli tahdikasta jysähtelyä ja lasin helinää matkan päästä. Ja sitten, hänen istuessaan suu auki, tuli vieläkin ihmeellisempää. Ruokasalin ikkunaluukut lensivät rajusti auki, ja hattupäinen palvelustyttö ilmestyi hurjasti tempomaan ikkunanpuoliskoa. Äkkiä tuli hänen rinnalleen mies auttamaan. Se oli tohtori Kemp! Pian aukenikin ikkuna, ja palvelijatar rimpuili sieltä ulos, syöksyen eteenpäin ja kadoten pensaikkoon. Herra Heelas nousi seisomaan, huudahtaen epäselvästi ja kiivaasti näistä ihmeellisistä asioista ymmällä. Hän näki Kempin seisovan ikkunalaudalla, hypähtävän maahan ja melkein heti taas ilmestyvän juoksemassa pitkin pensaikossa kulkevaa polkua hyvin kumarassa ikäänkuin huomiota välttääkseen. Hän katosi erään laburnum-pensaan taakse ja tuli jälleen näkyviin kapuamassa aukeata hiekkanummea rajoittavan aidan yli. Sekunnissa hän oli päässyt sen yli ja juoksi rinnettä alas Heelasia kohti hirveää vauhtia.
"Hitto vie!" huudahti Heelas, jonka mieleen äkkiä juolahti eräs ajatus.
"Nyt on liikkeellä se peto, Näkymätön Mies! Kaikki on sittenkin totta!"
Kun Heelas ajatteli tällä lailla, ryhtyi hän myös senmukaisiin toimiin. Hänen kokkinsa, joka tähysteli ullakkokerroksen ikkunasta, hämmästyi huomatessaan tohtori Kempin laukkaavan taloa kohti noin tusinan kilometrin nopeudella tunnissa. Nyt kuului ovien pauketta, kellojen soittoa ja Heelasin ääni mylvimässä kuin härkä. "Sulkekaa ovet, sulkekaa ikkunat, sulkekaa kaikki — Näkymätön Mies tulee!" Heti kajahteli talossa huutoja ja käskyjä ja kiireisten askelten kopinaa. Hän juoksi itse sulkemaan kuistille aukenevan lasioven. Silloin ilmestyivät Kempin pää ja hartiat ja polvi puutarhan aidan yläpuolelle. Pian sitten Kemp oli raivannut itselleen tien parsalavojen poikki ja juoksi tenniskentän yli taloa kohti.
"Ette voi päästä sisään", sanoi Heelas sulkien teljet. "Olen hyvin pahoillani, jos hän ajaa teitä takaa — mutta ette voi päästä sisään!"
Kempin kauhistuneet kasvot ilmestyivät ihan lasin taakse; hän koputti ja ravisti hurjasti ovea. Huomattuaan ponnistuksensa turhiksi hän juoksi kuistia pitkin, hyppäsi sen päästä maahan ja meni jyskyttämään sivuovelle. Sitten hän juoksi syrjäportista talon etupuolelle ja siitä mäkitielle. Heelas, jonka kauhistuneet kasvot näkyivät ikkunassa katselemassa, oli tuskin todennut Kempin kadonneen, kun näkymättömät jalat survoivat parsaruohoja sinne tänne. Silloin Heelas pakeni kiireesti yläkertaan eikä nähnyt takaa-ajon loppuvaiheita. Mutta kulkiessaan porraskäytävän ikkunan ohi hän kuuli vielä syrjäportin paukahtavan.
Päästyään mäkitielle Kemp lähti tietysti alaspäin ja joutui siis itse suorittamaan saman kilpajuoksun, jota oli vain neljä päivä sitten niin arvostelevasti katsellut näkötorninsa työhuoneen ikkunasta. Hän juoksi oikein hyvin, kun ottaa lukuun, että hän oli harjaantumaton, ja vaikka hänen kasvonsa olivatkin kalpeat ja kosteat, pysyi hänen järkensä koko ajan viileänä. Hän laukkasi pitkin harppauksin, ja missä tahansa tuli eteen kaistale karkeaa maata tai teräväsyrjäisiä kiviä tai kiiltävä lasisiru, kulki hän sen poikki ja antoi takaa-ajavien paljaiden näkymättömien jalkojen tulla minkä kautta halusivat.
Ensimmäisen kerran elämässään Kemp huomasi, että mäelle johtava tie oli kuvaamattoman autio ja tyhjä ja että alhaalla kukkulan juurella oleva kaupunki alkoi vasta kummallisen kaukana. Mikään ei ollut tuntunut hitaammalta ja vaivaloisemmalta etenemistavalta kuin juokseminen. Kaikki pikku huvilat, jotka nukkuivat iltapäiväauringossa, näyttivät lukituilta ja teljetyiltä. Epäilemättä ne oli lukittu ja teljetty hänen omien määräystensä mukaan, mutta olisihan niissä kuitenkin saanut olla tähystäjä tällaisten tapausten varalta! Kaupunki alkoi nyt kohota, meri oli vaipunut näkyvistä sen taakse, ja alhaalla liikkui ihmisiä. Eräs raitiovaunu saapui juuri kukkulan juurelle. Sen takana oli poliisiasema. Olivatko ne askelia, mitä hän kuuli takaansa? Loppupinnistys!
Alhaalla ihmiset tuijottivat häneen, pari kolme lähti juoksemaan, ja hänen hengityksensä alkoi korista kurkussa. Nyt oli raitiovaunu ihan lähellä, ja "Hauskoissa Kriketinpelaajissa" suljettiin meluten ovia. Raitiovaunun takana oli pölkkyjä ja hiekkakasa — siellä kaivettiin ojaa. Hänen mieleensä juolahti hetkeksi ajatus hypähtää raitiovaunuun ja läimäyttää ovet kiinni. Sitten hän päätti lähteä poliisiasemalle. Seuraavalla hetkellä hän sivuutti "Hauskojen Kriketinpelaajien" oven ja joutui kadun umpipäähän ihmisten keskelle. Raitiovaunun ajaja apulaisineen tuijotti hämmästyneenä moisesta hirveästä kiireestä, hevosten seisoessa irrallaan. Edempänä näkyi hiekkakasojen takaa työmiesten kummastelevia naamoja.
Kempin vauhti hiljeni vähän, ja sitten hän kuuli takaa-ajajansa nopeat askeleet ja ryntäsi taas eteenpäin. "Näkymätön Mies!" huusi hän työmiehille tehden epämääräisen viittauksen kädellään, sai uuden päähänpiston ja loikkasi kaivannon yli, joten hänen ja takaa-ajajan välille jäi meluava joukko. Luopuen sitten ajatuksestaan pyrkiä poliisiasemalle hän kääntyi pienelle syrjäkadulle, syöksyi erään vihanneskauppiaan rattaitten ohi, epäröi kymmenesosan sekuntia makeiskauppiaan myymälän ovella ja lähti sitten pyyhältämään lehtokujalle päin, jota pitkin pääsi takaisin kukkulalle vievälle pääkadulle. Pari kolme pientä lasta leikki siellä; ne kirkaisivat ja hajaantuivat eri suuntiin hänet nähdessään. Samassa aukeni ovia ja ikkunoita ja kiihtyneet äidit ilmaisivat mieltään. Taas hän rynnisti kukkulalle päin kolmen sadan metrin päässä raitiotielinjan loppupisteestä, ja kohta kuului hänen korviinsa hurjaa meteliä ja ihmisten juoksemista.
Hän vilkaisi pitkin katua kukkulaa kohti. Kymmenkunnan metrin päässä juoksi roteva työmies kiroten katkonaisesti ja huitoen silmittömästi lapiolla, ja ihan hänen takanaan tuli raitiovaunun kuljettaja kädet nyrkkiin puristettuina. Toiset seurasivat näitä kahta lyöden ja huutaen. Alaspäin kaupunkia kohti juoksi miehiä ja naisia, ja Kemp näki selvästi erään miehen tulevan ulos myymälän ovesta keppi kädessä. "Hajaantukaa! Hajaantukaa!" huusi joku. Äkkiä Kemp käsitti, että takaa-ajo oli joutunut uuteen vaiheeseen. Hän pysähtyi ja katseli ympärilleen läähättäen. "Hän on täällä lähellä!" huusi hän. "Pitää järjestyä…"
Hän sai kovan iskun korvansa alle ja keikahti pahasti, koettaen kääntyä näkymätöntä vastustajaansa kohti. Hänen onnistui pysytellä jaloillaan, ja hän huitaisi kädellään tyhjään ilmaan. Silloin hän taas sai iskun leukansa alle ja syöksyi suinpäin maahan. Samassa iski polvi hänen rintansa alle, ja pari kättä tarttui kiihkeästi hänen kurkkuunsa, mutta toisen ote oli heikompi kuin toisen. Hän tarttui ranteisiin, kuuli tuskanhuudon ahdistajansa suusta, ja silloin suhahti työmiehen lapio ilman läpi hänen yläpuolellaan ja iski johonkin, niin että kuului kumea jysähdys. Samassa hän tunsi jotakin märkää tipahtavan kasvoilleen. Äkkiä heltisi ote hänen kurkustaan, ja vimmatusti ponnistaen Kemp irroitti itsensä, tarttui rampautuneeseen olkapäähän ja kierähti päälle päin. Hän sai käsiinsä lähelle maata jääneet näkymättömät kyynärpäät. "Nyt sain hänet kiinni!" huusi Kemp. "Auttakaa, auttakaa — pitäkää kiinni! Hän on maassa. Tarttukaa hänen jalkoihinsa!"
Samassa hyökkäsi monta ihmistä yhtaikaa tappelupaikalle, ja vieras, joka olisi äkkiä ilmestynyt tielle, olisi voinut ajatella, että tässä suoritettiin tavattoman hurjaa jalkapallo-ottelua. Kempin huudon jälkeen ei kuulunut enää kiljumista — ainoastaan iskujen ja jalkojen töminää ja raskasta hengitystä.
Sitten tuntui valtava ponnistus, ja Näkymätön Mies kompuroi seisaalle. Kemp piti hänestä kiinni edestäpäin kuin ajokoira hirvestä, ja tusina käsiä oli takertunut näkymättömään ja kiskoi häntä. Raitiovaunun kuljettaja sai häntä kiinni niskasta ja laahasi häntä taaksepäin.
Taas vaipui rimpuileva miesjoukko maahan. Luultavasti siinä potkittiin raivoisasti. Sitten kuului huikea huuto: "Armoa, armoa!" joka pian vaimeni tukehtuvaksi vaikerrukseksi.
"Peräytykää, villityt!" huusi Kemp käheästi ja työnsi rotevia miehiä voimakkaasti taaksepäin. "Hän on loukkaantunut, kuuletteko! Väistykää!"
Lyhyen kahakan jälkeen tuli paikalle tilaa, ja sitten piirissä seisovat kiihtyneet miehet näkivät tohtorin polvillaan, kuten näytti, viidentoista tuuman korkeudella ilmassa ja pitelevän näkymättömiä käsivarsia maata vasten. Hänen takanaan puristi eräs poliisi näkymättömiä nilkkoja.
"Älkää päästäkö häntä karkuun!" huusi iso työmies pidellen kädessään verentahraamaa lapiota, "hän vain teeskentelee".
"Hän ei teeskentele", vastasi tohtori kohottaen varovasti polveaan, "ja sitäpaitsi minä pidän hänestä kiinni". Hänen kasvonsa olivat saaneet ruhjevammoja ja alkoivat jo käydä punaisiksi. Hän puhui samealla äänellä, kun toisesta huulesta vuoti veri. Sitten hän irroitti toisen kätensä ja nähtävästi tunnusteli vastustajansa kasvoja. "Suu on ihan märkä", virkkoi hän ja lisäsi hetken kuluttua: "Miesparka!"
Hän nousi äkkiä ja polvistui sitten maahan näkymättömän olennon viereen. Siinä tuupittiin ja tyrkittiin, ja sitten kuului jalkojen töminää, kun uusia ihmisiä tuli yhä lisäämään entistä tungosta. Miehiä tuli taloista. "Hauskojen Kriketinpelaajien" ovet olivat äkkiä selkoselällään. Hyvin vähän puhuttiin. Kemp tunnusteli jotakin, mikä toisista näytti tyhjältä ilmalta. "Hän ei hengitä", sanoi hän ja lisäsi sitten: "Sydän ei kuulu enää sykkivän. Hänen kylkensä — uh!"
Eräs vanha nainen, joka kurkisteli ison työmiehen kainalosta, kiljaisi kimeästi: "Katsokaapas tuota!" ja ojensi ryppyisen sormensa. Jokainen huomasi seuratessaan hänen sormensa suuntaa käden ääriviivat heikkoina ja läpikuultavina kuin lasia, niin että saattoi erottaa laskimot ja valtimot ja luut ja hermot — ramman ja velton käden. Se kävi tummemmaksi ja läpinäkymättömäksi jo silloin, kun he siihen tuijottivat.
"Ohoh!" huusi poliisi. "Tuossa näkyy hänen jalkansa!"
Ja niin jatkui omituinen näkyväksi lihaksi muuttumisen vaihe, alkaen käsistä ja jaloista ja hiipien hitaasti raajoja myöten ruumiin keskiosiin asti. Näytti siltä kuin olisi myrkky hitaasti levinnyt. Ensin ilmestyivät pienet valkeat suonet, jotka hahmottelivat jäsenen himmeän harmaat ulkopiirteet, sitten lasimaiset luut ja monimutkainen valtimoverkko, senjälkeen liha ja nahka, ensin heikkona ja sumuntapaisena, sitten nopeasti muuttuen tiiviiksi ja läpinäkymättömäksi. Pian he saattoivat nähdä hänen murskautuneen rintansa ja hartiansa ja hänen vääntyneiden ja survottujen kasvojensa hämärät ääriviivat.
Kun joukko lopulta väistyi, niin että Kemp saattoi seisoa suorana, näkivät he maassa makaavan alastomana ja säälittävänä noin kolmikymmenvuotiaan nuoren miehen ruhjotun ja murskatun ruumiin. Hänen hiuksensa ja kulmakarvansa olivat valkeat — ei vanhuuttaan, vaan sen vuoksi, että hän oli luonnottoman valkoverinen, ja hänen silmänsä olivat granaatinväriset. Kädet olivat nyrkissä ja silmät ihan auki. Hänen kasvoistaan ilmeni viha ja kauhu.
"Peittäkää hänen kasvonsa!" huusi eräs mies. "Peittäkää Herran tähden nuo kasvot!"
Joku toi lakanan "Hauskoista Kriketinpelaajista", ja siihen käärittynä hänet kannettiin mainittuun taloon. Ja siellä kurjalla vuoteella, kirjavassa, huonosti valaistussa makuuhuoneessa, tietämättömän ja kiihoittuneen ihmisjoukon ympäröimänä, murskattuna ja haavoittuneena, petettynä ja kenenkään säälimättä päätti tämä Griffin, joka ensimmäisenä kaikista ihmisistä oli tehnyt itsensä näkymättömäksi, lahjakkain luonnontutkija, mitä maailma milloinkaan on nähnyt, sanomattoman viheliäisenä omituisen ja hirveän uransa.