LOPPUHUOMAUTUS.
Näin päättyy kertomus Näkymättömän Miehen omituisesta ja ilkeästä kokeesta. Jos haluatte kuulla hänestä enemmän, tarvitsee teidän mennä Port Stowen läheiseen pikku ravintolaan ja puhutella sen isäntää. Ilmoituskilpenä siellä on tyhjä lauta, jossa on vain hatun ja saappaitten kuva, ja sen nimi on sama kuin tälläkin kertomuksella. Isäntä on lyhyt ja lihava pikku mies, jolla on lieriön muotoisena ulkoneva nenä, kankea tukka ja kasvot epätasaisesti punertavat. Juokaa runsaasti, ja silloin hän kertoo teille runsaasti kaikesta siitä, mitä hänelle tapahtui sen ajan jälkeen, ja kuinka lakimiehet koettivat "anastaa" häneltä aarretta, joka häneltä tavattiin.
"Kun he sen keksivät, eivät he voineet näyttää toteen, kenen rahoja ne olivat. Hitto minut vieköön", sanoo hän, "jolleivät he koettaneet saada minua kiinni aarteen luvattomasta tallettamisesta! Näytänkö minä aarteen tallettajalta? Ja sitten eräs herra antoi minulle muuanna iltana punnan, jotta kertoisin tuon tarinan Soitannollisen Seuran iltamassa — ihan omin sanoin vain."
Jos haluatte äkkiä keskeyttää hänen muistelmatulvansa, voitte sen tehdä milloin hyvänsä kysymällä, eikö kertomuksessa mainittu kolmea käsikirjoitusteosta. Hän myöntää niin olleen ja alkaa selittää vannoen ja vakuuttaen, että jokainen luulee niiden olevan hänen hallussaan. Mutta, siunatkoon! Ei hänellä niitä ole! "Näkymätön Mies otti ne mukaansa piilottaakseen, kun minä pujahdin pois ja lähdin pyyhältämään Port Stoween päin. Herra Kemp vain on pannut ihmisten päähän sen luulon, että ne jäivät minulle."
Hän vaipuu mietteisiin, katselee teitä salavihkaa, puuhailee hermostuneesti laseja järjestelemässä ja lähtee pian pois tarjoiluhuoneesta.
Hän on vanhapoika — hänellä on aina ollut vanhanpojan taipumuksia, eikä koko talossa ole yhtään naista. Ulkonaisesti hän kyllä käyttää nappeja — sitä vaatii yleinen tapa — mutta yksityisemmissä tärkeissä kohdissa, esimerkiksi housujensa kannattamisessa, hän vieläkin turvautuu nuoraan. Hän hoitaa talouttaan ilman yritteliäisyyttä, mutta erinomaisen säädyllisesti. Hänen liikkeensä ovat hitaat, ja hän on suuri ajattelija. Kyläläiset pitävät häntä viisaana ja kunnioitettavan säästäväisenä miehenä, ja Etelä-Englannin eri tiet hän tuntee paremmin kuin Cobbett.
Sunnuntaiaamuisin, joka sunnuntaiaamu ympäri vuoden, kun hän on sulkeutunut ulkomaailmalta, ja joka ilta kymmenen jälkeen hän menee ravintolan vierashuoneeseen, vieden mukanaan lasillisen katajanmarjaviinaa, johon on sekoitettu vähän vettä, ja pantuaan sen pöydälle lukitsee oven ja tutkii ikkunankaihtimet, kurkistaapa vielä pöydän allekin. Kun hän sitten on varma yksinäisyydestään, avaa hän astiakaapin ja erään siellä olevan laatikon sekä tämän laatikon sisällä olevan lippaan, josta hän vetää esille kolme ruskeisiin nahkakansiin sidottua kirjaa ja laskee ne juhlallisesti keskelle pöytää. Kannet ovat kauhtuneet ja vivahtavat merenvihreälle, sillä kerran ne lojuivat ojassa, ja muutamia sivuja on likainen vesi huuhtonut tyhjiksi. Isäntä istuutuu nojatuoliin ja täyttää hitaasti pitkän savipiipun, silmäillen samalla kirjoja. Sitten hän ottaa yhden niistä käsiinsä ja alkaa sitä tutkia, käännellen lehtiä taakse- ja eteenpäin.
Hänen kulmakarvansa ovat rypyssä, ja huulet liikkuvat vaivaloisesti. "Ohhoh, pieni kakkonen korkealla ilmassa, risti ja tuollainen jonninjoutava koukero. Voi hitto! Millainen älyniekka hän olikaan!"
Pian hän hellittää kirjan, nojautuu taaksepäin ja katselee silmiään räpytellen savun läpi huonetta pitkin sellaista, mitä toisten silmät eivät näe. "Täynnä salaisuuksia", sanoo hän. "Ihmeellisiä salaisuuksia! Kun kerran pääsen niihin käsiksi — voi hitto! Minä en tekisi, mitä hän teki! Minäpä vain — no niin!"
Hän imee piippuaan. Sitten hän vaipuu haaveilemaan elämänsä kuolematonta, ihmeellistä unelmaa. Ja vaikka Kemp on lakkaamatta udellut, ei ainoakaan ihmisolento, kapakoitsijaa lukuunottamatta, tiedä, että nuo kirjat ovat siellä, sulkien sisäänsä näkymättömyyden nerokkaan salaisuuden ja tusinan verran muita salaisuuksia. Eikä kukaan muu saa niitä tietoonsa ennen hänen kuolemaansa.