NELJÄS LUKU

SOSIALISMIN TOINEN TÄRKEIN YLEISTYS

Olemme tarkastelleet nykyiseen asiaintilaan kohdistuvaa sosialistista kritiikkiä kaikkein tärkeimmässä julkisessa kysymyksessä, nimittäin nousevan polven menestystä ja kasvattamista koskevassa. Olemme maininneet tästä kritiikistä johtuvan sosiaalista uudestaanrakentamista tehostavan yleisen periaatteen. Nyt meidän on ryhdyttävä käsittelemään keinoja ja välineitä, taloudellista kysymystä. Meidän tulee kysyä, onko näkyviin loihdittu uusi maailma, jossa koko väestö on hyvin ruokittu, hyvin puettu, hyvin kasvatettu, sittenkin vain mieluisa unelma. Onko totta, että ihmiskunta tuottaa nykyjäänkin kaikki, mitä se voi tuottaa, ja järjestää kaikki asiat niin hyvin kuin ne suinkin ovat järjestettävissä, ettei tosiaankaan ole ravintoa ja hoitoa kaikille riittämään ja että se on syynä jokaisen elämän auttamattomaan pelonalaisuuteen (pienen vähemmistön muodostavia poikkeuksellisen turvallisessa asemassa olevia henkilöitä lukuunottamatta) ja lukemattomien köyhempien ehdottomaan onnettomuuteen?

Sosialisti vastaa tuohon kysymykseen kieltävästi. Hän väittää, että taloudellinen järjestelmämme on yhtä sekasortoinen ja tuhlaavainen kuin lastenhuoltamisjärjestelmämme — vain toinen puoli samaa suunnitelmattomuutta — että sen toiminnassa ilmenee tarpeettoman suurta hankausta ja että se voitaisiin muodostaa paljoa yksinkertaisemmaksi ja melkein rajattomasti tuottavammaksi kuin nyt.

Luopukaamme hiukan jokapäiväisistä ajatustottumuksistamme näissä asioissa, lakatkaamme pitämästä totunnaisia asioita taattuina ja yrittäkäämme ajatella, kuinka taloudelliset järjestelymme vaikuttaisivat puolueettomaan älyyn, joka tutustuisi niihin ensimmäistä kertaa. Valitkaamme jokin erikoisen tärkeä taloudellinen seikka, esimerkiksi väestön asunto-olot, ja kokekaamme arvostella sitä parhaamme mukaan siirtäen oman henkilömme asian ulkopuolelle.

Voidaksemme niin menetellä yritämme hiukan irroittaa itseämme näihin asioihin kohdistuvista persoonallisista harrastuksistamme. Kuvitelkaamme henkilö, joka ei tiedä mitään historiastamme eikä perintätavoistamme, henkilö, joka tulee maahan jostakin toisesta olopiiristä, jostakin sivistyneemmästä maailmasta, kenties jostakin toisesta kiertotähdestä. Ilmenisivätkö asunto-olomme hänelle kaikkein viisaimmin ja käytännöllisimmin järjestettyinä, näyttäisivätkö ne tosiaankin inhimillisen ponnistuksen äärimmäiseltä saavutettavissa olevalta tulokselta vai sekasortoiselta, järjestämättömältä, tuhlaavalta ja kehnolta asialta? Sosialisti väittää sellaisen puolueettoman tutkimuksen ehdottomasti johtavan jälkimmäiseen tulokseen.

Mitä havaitsisi vieraamme esimerkiksi Englannin laisessa maassa? Hän näkisi muutamia tuhansia ihmisiä, jotka asuvat ilmeisen mukavasti ja ylellisestikin, avaroissa, ilmavissa ja usein erinomaisen kauniissa, kaikilla mukavuuksilla — työtäsäästäviä lukuunottamatta — varustetuissa kodeissa monien tuhansien palvelijoiden auttelemina. Hän näkisi vielä muutamia satojatuhansia sangen hyvin rakennettuja, mutta enimmälti huonosti suunniteltuja ja epämiellyttävilltä näyttäviä taloja, välttävän terveellisiä ja mukavia, kylpyhuoneilla ja kunnollisesti järjestetyillä keittiöillä varustettuja, ympärillä tavallisesti hiukan vapaata ilmaa ja puutarhaa. Monien miljooniemme hän sitävastoin huomaisi asuvan yhteenahtautuneina asunnoissa, jotka ovat ilmeisesti liian pienet kunnollista elämää varten ja usein kamalan likaiset ja epäterveelliset, vailla kunnollista keittopaikkaa ja -kalustoa, pesuhuonetta ja kaikkia siedettävän sivistyneen elämän perusvaatimuksiin kuuluvia tarpeita — jopa vailla yleisen soveliaisuuden edellyttämää erillisyyttäkin. Kaupungeissa hän näkisi enimmissä rakennuksissa asuvan väkeä, jonka tarpeita varten talot ilmeisesti eivät ole suunnitellut, täyteensullotuissa, ränstyneissä ja siivottomissa asunnoissa, maaseudulla hän hämmästyksekseen huomaisi vieläkin ankarampaa ahdinkoa, toisinaan toistakymmentä ihmistä kehnossa, rappeutuneessa, ulkoapäin katsoen sievässä, mutta sisältä kaameassa kaksihuoneisessa hökkelissä, jonka välittömässä yhteydessä on sikolätti ja jonka kaivon vesi joutuu auttamattomasti saastutetuksi. Ajateltakoon, miten häneen vaikuttaisivat ne näköalat, joita junassa matkustavalle avautuu jonkin suuren kaupunkimme laitaosissa. Ja koska hän otaksumamme mukaan on selväjärkinen ja kykenee johtelemaan seurauksen syystä, hän näkee kaiken tämän sekasorron johtavan suureen kuolevaisuuteen, tauteihin, kurjuuteen ja älylliseen ja siveelliseen rappeutumiseen.

Vieraamme epäilemättä ihmettelisi, kuinka järjelliset olennot voivat sietää tällaista asiaintilaa, eikä luultavasti aluksi ensinkään käsittäisi, minkätähden miljoonat ihmiset tyytyvät pitämään kaikkea tätä epäjärjestystä ihmiskunnan pysyväisenä osana. Hän otaksuisi näkevänsä jotakin tilapäistä, jostakin tuntemattomasta syystä, esimerkiksi suuresta muutosta johtuvaa. Hän otaksuisi, että me kaikki pyrimme korjaamaan asiaa niin pian kuin suinkin. Hän näkisi toisaalla käyttämätöntä työvoimaa ja käyttämättömiä rakennusaineita, toisaalla suuria soveliaita maa-alueita ja polttavaa parempien asuntojen puutetta, ja hänestä näyttäisi kaikkein luonnollisimmalta asialta, että yhteiskunnan johtava äly asettaisi toimettomat ihmiset rakentamaan asumuksia käyttämättömistä aineista vapaalle maaperälle, jotta koko väestö saisi kunnolliset kodit. On olemassa kaikki, mitä väestön hyväin asunto-olojen saavuttaminen edellyttää: rakennusainekset, maa-alueet, vapaat työvoimat. Minkätähden ei mitään tehdä?

Me tietenkin vastaisimme, ettei hän tajua vaikeuksiamme: maa ei ole meidän, me emme voi tehdä siinä mitä mielimme, se ei kuulu yhteisölle, vaan eräillle yksityisille omistajille, jotka joko eivät salli meidän siihen rakentaa, sitä ostaa eikä tehdä mitään sitä koskevaa tahi vaativat niin korkean hinnan, ettemme kykene sitä maksamaan; rakennusaineet eivät nekään kuulu meille, vaan eräille toisille omistajille, ja kolmanneksi ei yhteisöllä ole niin paljon rahoja tai luottoa, että voisi toimittaa palkan, elatuksen ja varusteet niille työmiehille, jotka näkevät nälkää ja rappeutuvat kaduillamme — sillä rahankin omistavat yksityiset.

Tuosta vieraamme kovin hämmästyisi. "Minkätähden teillä on omistajia?" kysyisi hän.

Me luultavasti huomaisimme vastaamisen vaikeaksi.

"Minkätähden annatte maan olla omistajien käsissä?" jatkaisi hän. "Ettehän salli yksityisten omistaa ilmaa. Ja nuo tiilikivet ja hirret, joihin ette saa koskea, savi ja kulta, jota tarvitsette, kaikki ovat peräisin maasta — vielä vähän aikaa sitten ne eivät kuuluneet kenellekään!"

Te sanotte hänelle jotakin epämääräistä yksityisomaisuudesta.

"Mutta minkätähden on niin laita?"

"Jonkun täytyy ne omistaa."

"Hyvä, omistakoon ne valtio ja käyttäköön niitä yleiseksi hyväksi. Se omistaa tiet, se omistaa rannikot ja aluevedet — ja ilmaa ei omista kukaan!"

Jos alatte selittää asioita historiallisesti, joudutte aivan pian vaikeuksiin. Havaitsette, että niinkin äskeisenä aikana kuin läänityslaitoksen vallitessa — ja sehän vallitsi niin sanoaksemme vielä eilen — valtiota edustava kuningas piti maata valta-alueenansa ja että nykyisten omistajien esi-isät olivat vain hallintoviranomaisia, jotka suorittivat kaikenlaisia julkisia palveluksia ja saivat siitä kaikenlaisia etuoikeuksia. He ovat lopettaneet palveluksensa ja pitäneet maan ja etuoikeudet, siinä kaikki.

"Minä alan ymmärtää", sanoisi vieraamme tuon selvittyä, "teidän maailmaanne lumoo eräs liioiteltu aate, se nurinkurinen ajatus, että kaiken maailmassa tulee kuulua yksityiselle omistajalle. Selvää on, ettette voi päästä eteenpäin ollessanne tuon lumouksen alaisina! Niin kauan kuin tuo yksityisomistus vallitsee kaikkialla, olette auttamattomissa. Te jaoittelette maanne ja aineksenne kaikenlaisiin ja kaikenkokoisiin osiin jättäen ne noiden monilukuisten vastuuttomien pikkuhallitsijoiden haltuun, annatte kaikkien tarvitsemiemme varojen hajautua toisen pienen omistajaryhmän keskuuteen ja voitte ilmeisesti saada heidät työskentelemään yleisten tarkoitusten hyväksi ainoastaan mutkikkaalla, vaivalloisella ja suuria kulunkeja aiheuttavalla tavalla. Mitäpä syytä heillä olisikaan niin menetellä? He ovat varsin tyytyväiset oloonsa sellaisenaan. Mutta jos yhteisö kokonaisuudessaan olisi sitä mieltä, että tuo maata ja luonnollisia asioita koskeva yksityisomistuksen aate on pelkkää lorua — ja se on pelkkää lorua — niin ajatelkaahan, mitä kaikkea voisitte saada aikaan nyt, kun käytettävinänne ovat kaikki tieteen teille suomat uudet voimat ja tiedot. Te voisitte muuttaa kaikki kaupunkinne puutarhakaupungeiksi, lopettaa asuntokurjuuden, poistaa savuisen ilman — — —"

"Hiljempaa!" täytyisi minun keskeyttää. "Jos puhutte asioista, jotka ovat selvästi mahdollisia nykyisessä maailmassa, niin nimittävät teitä haaveksijaksi ja utopistiksi!"

Eräs seikka olisi joka tapauksessa siten selvinnyt, että yksityisomistajien pieni joukko vaatimuksineen on estämässä kaikkea tehokasta yhteistoimintaa sekä asunto-olojen että kaiken muun samanlaisen yleishyödyllisen toiminnan alalla. Tässä suoritettava todellinen työ edellyttää erään aatteen, tuon omistusaatteen muuttamista, sen muovaamista sellaiseksi, ettei se enää ehkäise elämän järjenmukaista kehittymistä, ja juuri sitä kokee sosialisti saada aikaan.

Se johtopäätös, että väestömme suuren enemmistön inhimilliset asunto-olot tekee mahdottomaksi joka askelella esiintyvä yksityisen omistajan kielto, on sovellettavissa melkein mihin tahansa yleishyödylliseen toimintaan. Joitakin aikoja sitten kirjoitin Fabian Societylle pienen jalkineita koskevan tutkielman[4] ja lainaan enemmittä puolusteluitta tähän siitä kappaleen. Tässä tutkielmassa huomautin ensinnäkin, kuinka kehnot, epäterveelliset ja epämukavat ihmisten jalkineet ovat — kuten voi havaita missä hyvänsä köyhässä kaupunginosassa, ja kysyin, mistä johtuu, että asiat ovat niin epätyydyttävällä kannalla, vaikka maailmassa on yltäkyllin nahkaa ja yltäkyllin työntekijöitä.

Vierastamme ei hämmästyttäisi ainoastaan sosiaalista toimintaamme ehkäisevä järjestelmä, joka jättää kaikki yksityisyritysten varaan; häntä hämmästyttäisi myös suunnaton tuhlaus. Hän näkisi kaikkialla asioita kaksittain ja kolmittain; jokaisen pikkukaupungin valtakadun varrella hän huomaisi kolme tai neljä teurastajaa — jotka useimmat myyvät Uuden Seelannin lampaanlihaa ja Argentiinan naudanlihaa englantilaisena — viisi tai kuusi sekatavarakauppiasta, kolme neljä maitomyymälää, pari suurta kangaskauppaa, kolme neljä pientä muotikauppaa ja kalamyymälää, kaikki erittäin köyhiä ja verrattain kehnoja, useimmat velkaantuneita, kaikki apulaiset epävarmassa asemassa ja liian alhaista palkkaa nauttivina. Ja hän huomaisi, että kaikesta tästä runsaasta kilpailusta huolimatta jokainen, joka suinkin voi, kaikki todella varakkaat henkilöt, ostavat enimmän osan ravintoaineitaan ja vaatetavaroitaan suurista Lontoon liikkeistä.

Mutta minkätähden ryhtylsinkään kirjoittamaan uusia todisteita, kun on olemassa Elihun klassillinen tutkielma,[5] johon voin vedota.

"Huomatkaa, kuinka yksityisliikkeet toimittavat maidon kadun varrella sijaitseviin taloihin. Puoli kahdeksan aikaan aamulla tulevat kolisten maitorattaat, tuovat maitoa erääseen taloon ja poistuvat. Puoli tuntia myöhemmin tulevat toiset rattaat, tuovat maitoa, ensin kadun tällä laidalla olevaan taloon, sitten toisella laidalla sijaitsevaan, kunnes seitsemän taloa on saanut, mitä tarvitsee, ja poistuvat sitten. Seuraavien kolmen tai neljän tunnin aikana ilmaantuvat vielä neljät eri rattaat vaihtelevin väliajoin, tuoden maitoa toiseen ja toiseen taloon, kunnes vihdoin, keskipäivän lähestyessä, tehtävä on suoritettu ja kadun varrella sijaitsevat talot varustettu maidolla.

"Näiden eri maidonjakajien käyttelemä aika on suunnilleen tunti ja neljäkymmentä minuuttia, tarkoitukseen tarvitaan kuusi miestä ja kuusi hevosta, ja rattaat kolisevat toinen toisensa jälkeen koko piirissä suurimman osan päivää samaan säännöttömään ja merkilliseen tapaan."

Kuviteltu vieras ei luultavasti voisi ollenkaan käsittää, minkätähden emme heti luovu tuosta haitallisesta ja vahingollisesta yksityisomistuksen periaatteestä, kumoa maanomistajiemme omistusvaltaa ja niin edespäin niin sievästi kuin mahdollista ja ryhdy toteuttamaan kollektiivista asunto-olojen järjestystä. Ja sitten hänestä olisi kaiketi sanottava: "Poistuu ihmeissään."

Tuo olisi kumminkin vain varsinaisen väittelyn alku. Moisiin asioihin paremmin perehtynyt sosialismin vastustaja voi esittää varsin lukuisia ja päteviä huomautuksia nykyisen järjestelmän puolustukseksi.

Hän voi väittää, että nykyinen asiainjärjestys, vaikka se toisinaan onkin yhtä tuhlaileva kuin luonto kutua ja siitepölyä levittessään, sointuu monessa suhteessa merkillisesti ihmisluonnon heikkouksiin. Omaisuuden aate on kuolevaisen mielen omaehtoinen tuote; lapset kehittelevät sitä lastenkamarissa ja puolustavat kiihkeästi käsitteiden "minun" ja "sinun" välillä vallitsevaa eroa, jonka laajempi soveltaminen maahan, maanalaisiin tuotteisiin ja villeinä tavattaviin vapaisiin olioihin erittelyn osoittamasta joltisestakin järjettömyydestään huolimatta on joka tapauksessa ollut omituisen sovelias ihmiskunnalle.

Tämä kaikki olisi ihailtavan järkevää. Voi tuskin olla epäilystäkään siitä, että yksityisomistus on menneinä aikoina tuonut inhimilliseen edistykseen aineksia, joita siihen eivät olisi voineet tuoda mitkään muut keinot. Se on sallinut yksilöiden erikoisissa olosuhteissa koetella uusia menetelmiä ja uusia välineitä, joita yhteisön äly sellaisenaan ei olisi keksinyt. Kaikista puutoksistaan huolimatta on nykyinen individualistinen järjestelmämme sekä alkukantaisten heimojen kommunismiin että myöskin keskiaikaisen läänityshallituksen persoonalliseen ja suuressa määrin oppimattomaan silmälläpitoon verraten varsin tehokas työmenetelmä. Sosialistin ei mielestäni tarvitse olla ristiriidassa historiallisten tosiasioiden eikä inhimillisen luonnon kanssa. Hän vain väittää, että yksityisomaisuus on pelkkä vaihe, joskin epäilemättä välttämätön vaihe, inhimillisessä kehkeytymisprosessissa. Maailma on tarvinnut yksityisomistusta (kuten sanoo Lester F. Ward[6]) aivan samoinkuin se aikoinaan tarvitsi orjuutta harjoittaakseen miehiä ja naisia maanviljelykseen ja teollisiin tottumuksiin ja samoinkuin se tarvitsi itsevaltaisia kuninkaita, jotka liittivät keskenään sotakannalla olevat heimot kansoiksi ja kansat valtakunniksi, rakensivat valtateitä, lopettivat yksityisen sodan ja perustivat lain aatteen sekä omaa heimoa kauemmaksi ulottuvan lojaalisuuden. Mutta toisaalta hän väittää, että samoinkuin Länsi-Eurooppa on jättänyt taakseen orjuuden ja itsevaltiuden (joka on kansallista orjuutta) siirtyen perustuslaillisuuteen, samoin olemme nyt jättämässä taaksemme sen kauden, jolloin maa, ainekset ja ravinto olivat yksityisomaisuutta. Syynä tähän menettelyymme ei ole, että sen hylkäämme, vaan se, että olemme käyttäneet sen loppuun, olemme oppineet sen opetettavat ja voimme nyt siirtyä korkeampaan ja hienompaan järjestelmään.

Tässä kohden sosialismin vastustajalla olisi vähemmän menestyksen mahdollisuutta. Hänen todistettavanaan ei olisi ainoastaan, että yksityisomistus on ollut menneinä aikoina käytännöllinen ja oikeutettu — minkä monet sosialistit myöntävät yhtä mielellään — vaan että se on inhimillisten menetelmien kruunu ja täydellisyys, minkä sosialisti ehdottomasti kieltää. Yleisesti vallitseva yksityisomistus, yksilöllisen itsehallinnon äärimmilleen kehitteleminen ja valtion toiminnan rajoittaminen vain poliisitoimeen johtui välttämättömänä seurauksena edistystä vierovan, dogmaattiseen kirkkoon liittyvän arvovaltaisen läänitysjärjesteimän luhistumisesta. Se kehittyi huippuunsa kahdeksannellatoista vuosisadalla, jolloin eräät vankilat ja pakkotyölaitoksetkin olivat yksityisten yrittäjien hallussa, jolloin ihmiset laskivat liikkeeseen omaa rahaa, rahamerkkejä, ja sotilasrykmenttien pestaaminenkin jätettiin yksityisille urakoitsijoille. Sosialisti väittää, että se oli pelkkä vaihe vanhan sosiaalisen rakennuksen purkamistyössä, vanhan aatekehän raukeamista, jonka täytyi tapahtua ennen uutta rakentavaa ponnistusta. Maanomistuksessa, kaikenlaisessa omaisuudessa, kaikenlaisissa liiketoimissa ja yleisessä toiminnassa samoinkuin eristetyssä perheessäkin alkaa entinen erillisyys ja riippumattomuus väistyä uuden synteesin tieltä. Vaikka yksityisomistuksen aate onkin yhä vielä sivistyksemme johtavana aatteena, se ei kumminkaan vallitse läheskään yhtä ehdottomasti kuin ennen. Se heikontuu ja horjuu sosiaalisen välttämättömyyden auttamattomien vaatimusten edessä — ilmeisesti meidän nähtemme.

Sosialisti voisi vedota paljoa useampiinkin yksityisomistusta rajoittaviin lakeihin kuin osoittaessaan perheenpään entisen ylivallan rajoittamista. Ensinnäkin hän voisi viitata niihin lakeihin ja asetuksiin, jotka estävät maanomistajaa tekemästä omaisuudelleen, mitä hyväksi näkee, rakennussäännöstelyihin, palstoitusta koskeviin säädöksiin ja muuhun sellaiseen. Lisäksi tulee suuri määrä tehdas- ja teollisuuslainsäädäntöä, tarkastavaa, ohjaavaa, estävää; koneiden suojalaitteiden pakollinen käyttö, joka terveyden, oikeuden ja yleisen välttämättömyyden vuoksi rajoittaa omistajan vapaata sopimuksentekoa työväen kanssa. Hänen liikeyrityksensä toimivat nykyjään sellaisten rajoitusten alaisina, joista hänen isoisällään ei ollut aavistustakaan — vaarattomatkin voittoa lisäävät väärennykset ovat kielletyt!

Seuraava ja vieläkin merkittävämpi seikka on se, että ilmeisesti tahdotaan säilyttää yleisomistuksen hallussa paljon sellaista, mikä aikaisemmin olisi ehdottomasti joutunut yksityisomaisuudeksi. Niin olivat kuningatar Viktorian hallituskauden keskivaiheilla vesi- ja kaasulaitokset, rauta- ja raitiotiet välttämättä yksityisliikkeitä, uuden yksityisomaisuuden lähteitä; nyt sitävastoin sellainen asiaintila on pikemmin poikkeus kuin sääntö. Kaasu- ja vesilaitokset ja rautatiet ovat olleet voittoa tavoittelevien yksityisomistajien hoidossa, sähkövalo ja -voima, uudet raitio- ja rautatiet sitävastoin kuuluvat yhä lukuisammin yhteisöille, jotka pitävät niitä yllä yhteiseksi hyväksi. Jokainen, joka tämän kirjoittajan tavoin matkustaa säännöllisesti Lontooseen South-Eastern Companyn ("Kaakkoisyhtiön") harvojen ja epätäsmällisten junien likaisissa ja täyteenahdetuissa vaunuissa, ja siirtyy niistä Lontoon kunnallishallinnon alaisiin puhtaisiin, nopeisiin, taajaan liikkuviin, sanalla sanoen "sivistyneisiin" sähkövaunuihin, ei voi olla myöntämättä arvoa ja merkitystä tälle yksityisomistajan syrjäytymiselle yhteishyvän tieltä.

Sosialisti tehostaa, että kaikki nämä seikat ovat vain aloittelua. Ne viittaavat uuteen sosiaalisen kehityksen vaiheeseen, jossa yhteisäly ja yleisen palveluksen tunto vaatii otettavaksi yhteisön haltuun apukeinoja, voimia, yrityksiä, yhä luottavammin, kunnes lopulta yksityisomistus ja yksityiset liikeyritykset korvataan kollektiivisella omistuksella ja toiminnalla elämän yleisen liikkeen koko alueella.

Varsin moniin julkisiin toimintoihin nähden voidaan todistaa, että yksityisomistus nykyisissäkin oloissa tuhlaa suunnattoman paljon esiintyen silti tehottomana. Se pyrkii välttämättä saamaan voittoa, yrittää välttämättä tehdä niin vähän kuin suinkin ja saada niin paljon kuin suinkin. Koko Kentin kreivikunnan vaurautta haittaa kahden huonostihoidetun ja yritteliäisyyttä puuttuvan rautatieyhtiön yhtymä, jolla ei ole pääomia uutta kehitystä varten ja joka kiristää ulos epävarman osingon vähentämällä menojaan.

Olen tullut näkemään tämän järjestelmän varsin läheltä enkä voi kuvitella Turkin tai Persian länsipuolella yhtäkään valtion liikettä, joka pikaisestikin silmätessä tarjoaisi sellaisen luhistumisen ja tehottomuuden näyn. Kaakkoisyhtiön Seabrookissa omistama alue on suurimman ajateltavissa olevan kykenemättömyyden murheellinen kuva; sen epäonnistumisen näkee jo peninkulman päähän, se on pelkkää varojen tuhlausta: eräässä kulmassa sijaitsevaa alkiotilassa olevaa kurjaa hökkeliryhmää suojaa meren aalloilta merkillinen, jo osittain rappeutunut pato.

Tänään (marraskuun 4 p:nä 1907) KaakkoisyhtiÖn osakkeiden hinta on 65, Lontoon, Chathamin ja Doverin osakkeiden 10 — kaunopuheinen todistus siitä, kuinka arkamieliset ovat omistajat, jotka nyt vastahakoisesti pitävät kiinni tästä pettymyksiä tuottavasta monopolista. Tästä tavallisen osakkeenomistajan köyhtymisestä huolimatta puheenaoleva rautatieyhtiö kuitenkin on ilmeisesti maksanut aikaisemmin liian paljon voittoa tehokkuuden kustannuksella; liikkuva kalusto on vanha ja rappeutunut — suurelta osalta nykyaikaisen mittakaavan nojalla arvosteltuna kerrassaan inhoittava — junia on vähän, ja paikallisasemilla tapahtuva toisille raiteille siirtäminen aiheuttaa riittämättömien sivuraiteiden ja riittämättömän henkilökunnan vuoksi alinomaista liikenteen epäsäännöllisyyttä, jota vielä lisäävät aikatauluissakin näkyviin tulevat johtovirheet. Junat eivät ole hyvin suunnitellut, yhteys haararatojen kanssa on usein äärimmäisen huonosti hoidettu. Palvelus on yksityiskohtiaan myöten kehnoa. On pikemmin poikkeus kuin sääntö,, että lipunmyyjä voi aamulla vaihtaa viidenpunnan setelin, ja pieneksi merkiksi siitä, missä hengessä koko koneistoa hoidetaan, kelpaa hiljattain tekemäni huomio, että saman yhtiön raitiovaunujen konduktöörit Hythessä aloittavat päivätyönsä ilman vähintäkään vaihtorahaa. Äskettäin putosi Charing Crossin aseman katto alas — pelkän rappeutumisen vuoksi… Kokonainen rikas kreivikunta on nyt toivottomassa lamaustilassa tämän yksityisliikkeen kuristuksen alaisena, kaupungit eivät kasva, ja liike-elämä virtailee hitaana. Mikään maailman väestö ei sietäisi sellaista menettelyä minkään vastuullisen julkisen liikkeen taholta. Koko johtokunta saisi lähteä jo ensi vaaleissa. Ajateltakoon, miten olisi käynyt, jos Charing Crossin asema olisi ollut Lontoon kaupungin omaisuutta kolme vuotta sitten. Mutta yksityisomistuksen vallitessa ei nähtävästi käy asioita paremmin järjestäminen. Osakkeenomistajat ovat hajallaan ja voimattomat, ja heidän yhteisenä pyrintönään on estää osakkeiden hintaa alenemasta, koituipa siitä yleiselle menestykselle millaista vahinkoa tahansa.

Mainittu rautatieyhtiö on vain eräs silmiinpistävä esimerkki yksityisomistuksen yleisestä kelvottomuudesta yleiseen palvelukseen. Melkein kaikki Britannian rautatieyhtiöt ovat nyt, suuremmassa tai vähemmässä määrässä, samanlaisen rappeutumisen alaisina. Vuodet, joina on kiskottu korkeita voittoja, jaettu suuria osinkoja, ovat jättäneet ne tulemaan toimeen vanhojen asemarakennusten, vanhan liikkuvan kaluston, vanhan henkilökunnan, huonojen tottumusten ja vähentyvän lainaamiskyvyn varassa. Ainoastaan muutamat näistä liikkeistä ovat jotenkin yrittäneet seurata kehitystä ja käyttää uusia keksintöjä. Nyt, melkein joka taholla ilmenevän edistyksen aikana on silmiinpistävää, millaisessa lamaannustilassa Britannian yksityisradat ovat. Matkustajalla on nyt vähemmän mukavuutta kuin 1880, sillä tungos on nykyjään suurempi ja junain nopeutta, tasaista liikkumista ja turvallisuutta ei ole lisätty moniin vuosiin. On matkustettava likaisessa vaunuosastossa, joka on pimeän tultua niin huonosti valaistu, että lukeminen on mahdotonta, ja yltä päältä vetoinen. Talvisaikaan on ainoana lämmönlähteenä liian usein vain kulunut jalanlämmittäjä, jonka käyttämisestä matkustajat tuimasti taistelevat. Huomiokykyinen henkilö ei voi olla ihmeekseen havaitsematta — varsinkaan, jos palaa Sveitsin ja Saksan valtion radoilla tekemältään matkalta — kuinka kehnostipuetuilta näyttävät useat asemamiehet ratojemme varrella — he edustavat vuoden 1848 tienoilla kunnolliseksi katsottua vaatetustapaa — kuinka surkeilta monet asemarakennukset ja kuinka kaikkialla vallitsee siivottomuus, jonka radan sähköistäminen voisi poistaa. Ei ole hyvä pudottaa kääröä meikäläisen junan tyynylle, sillä siitä nousee sanomaton pöly; käärö on laskettava siihen hellävaroen. Ajateltakoon vielä täyteensullottuja esikaupunkien junia, jotka kiertävät kaikkia taajoja väestökeskuksia, ajateltakoon tehotonta tavarain ja pakettien kuljetusta, joka haittaa paikallisen kauppiaan liikettä kaikkialla. Yksityisliikkeiden omistamat ratamme ovat niinmuodoin sekä takapajulla olevan mukavuuden että kehnon tehokkuutensa vuoksi yksityisomistuksen auttamattomaksi häpeäksi.

Nykyinen järjestys estää niitä kaikkia kerkeästi soveltamasta tieteen niille tarjoamia parempia laiteita, sähkövoiman käyttöä, sähkövaloa ja muuta sellaista, ja minusta tuntuu erittäin uskottavalta, että maailman viimeiset höyryveturit ja öljylamput tullaan löytämään Ison-Britannian eteläradoilta. Kuinka voisivatkaan liikkeet lainata rahoja osakkeiden ollessa mainitsemassani hinnassa, ja kuinka he voisivataan tehdä mitään, elleivät saa uutta pääomaa?

Rautateitämme vallitseva voitonhimon periaate suuntaa asiat aivan toiselle taholle: yritetään saada monopolikseen pienempikin liikenne vastustamalla pienten ratojen kehitystä ja pitämällä mukavuuden, kunnon ja puhtauden tasoa alhaisena. Niistä suurista ja välttämättömistä sosiaalisista parannuksista, joita voitaisiin saada aikaan lisätyn ja huokeamman, tieteellisesti suunnitellun liikenteen, puutarha- ja peltotuotteiden keräämisen ja kuljettamisen nojalla, yksityisomistajan filosofia nähtävästi ei mitään välitä. Sellaiset toimenpiteet luultavasti eivät maksaisi vaivaa, ja siihen asia päättyy; se seikka, että niistä olisi yhteisölle valtava hyöty, ei hetkeksikään johdu hänen ajatustensa kehään.

On aivan varmaa, että seuraavan vuosikymmenen kuluessa ja kuluttua Britannian rautatieliikenteen rappeutuminen ja takapajulle jääminen, joka on nykyisissä oloissa välttämätön (nopeudessa ja mukavuudessa ovat mannermaan rautatiet jo aikoja sitten jättäneet ne taakseen), säästäväisyyssyistä alinomaa kehnontuvat kiskot ja rappeutuvat asemat ja sillat sekä niiden luultavasti aiheuttamat lukuisammat onnettomuudet ja vihdoin tästä liikenne-elämän estymisestä koituva Britannian taloudellisen kehityksen tyrehtyminen tulevat olemaan sosialistiselle aatteenlevittämiselle suunnattoman tärkeät yksityisomistusta koskevana havainto-opetuksena. Italiassa olot jo ovat kehittyneet välttämättömän huippukohtansa ohi, ja valtio kokee nyt parhaansa mukaan saada järjestyksetöntä, huonosti varustettua ja hoidotonta rautatieverkkoa, yksityisliikkeiden jättämää perintöä, siedettävään työkuntoon.

Erään toisen suuren yleisen toiminnan alalla ilmeisesti aletaan yhä selvemmin tajuta voitonhimoisen yksityisomistuksen valta-asemasta johtuvia vaaroja ja haittoja, nimittäin yleisen ravinnonhankinnan alalla. Yleisön mielikuvitus sai siinä suhteessa melkoista virikettä Upton Sinclairin huomiotaherättävästä teoksesta The Jungle ("Räme"), joka olisi jokaisen sosialismin alkeisiin perehtyvän luettava. Sinclair keräsi melkoisen määrän Chicagon teurastuslaitoksia koskevia tosiasioita ja liitti ne kertomukseensa siten saaden lukijat käsittämään, mitä he olisivat jo sitä ennen voineet arvata, jos olisivat hiukan kuvittelukykyänsä ponnistaneet: että karjan teurastus ja lihan valmistus myytäväksi, kun se tapahtuu yksinomaan voittoa silmälläpitäen, toisin sanoen niin nopeasti ja vähin kulungein kuin suinkin mahdollista, tapahtuu kauhealla tavalla, että se on julma menetelmä eläimiä ja ihmisiä kohtaan ja vaarallinen yleiselle terveydelle. Yhdysvalloissa on jo kauan tajuttu yksityisten omientuntojen riittämättömyys näissä asioissa, ja liikkeen suuren voiton lipuessa lihanpakkaajien taskuihin yhteisö on pitänyt yllä riittämätöntä, huonosti palkattua, ja kuten väitetään, toisinaan lahjottavaa tarkastusmiehistöä, jonka asiana on valvoa yleistä menestystä.

Tässäkin maassa teurastus on yksityisliikkeiden asiana, ja tarkastus ehkäisee vain jossakin määrin siinä tapahtuvia väärinkäytöksiä. Ellei meillä olekaan Chicagoa, on kuitenkin varsin luultavasti kaikki siellä käytännössä olevat halpamaiset säästäväisyystoimenpiteet, sama lika ja huolimattomuus, kaikkialla maan eri osissa, hiukan tässä yksityisen omistamassa teurastuslaitoksessa, hiukan toisessa. Mikä näet kannustaisikaan teurastajaa kuluttamaan rahoja ja aikaa tekemällä teurastushuoneensa paremmaksi, terveellisemmäksi ja inhimillisemmäksi kuin hänen ammattitoveriensa laitokset yleensä? Sellainen menettely tekisi hänestä vain köyhän ja maksukyvyttömän. Eiväthän muuten monetkaan hänen asiakkaistaan käy katsomassa, kuinka teurastus tapahtuu, ja Etelä-Englannissa sanotaan: "Mitä silmä ei näe, sitä sydän ei sure."

Monet todistajat väittävät yksimielisesti, että hedelmähillojen valmistajat, suolaamis- ja säilykeliikkeet toimivat yhtä likaisissa olosuhteissa. On ihme, ellei ole niin laita, sillä yksityisomistaja ajattelee välttämättä vain kulunkiensa, huoneiston ja palkkojen vaatimien menoerien supistamista ja tahtoo ostaa hedelmät niin läheltä mätänemistä ja sokerin niin läheltä likaa kuin mahdollista. Maidonhankintamme kurja tila on selvä; käy yhä ilmeisemmäksi, että yksityisomistuksen vallitessa tätä toimialaa voi maidon siirtyessä lehmästä kuluttajalle joka kohdassa päästä siihen vaikuttamaan vahingollisia ja epärehellisiä voitonhimoisia tekijöitä. Maito lypsetään usein likaisista lehmistä likaisiin astioihin — minkätähden luopuisikaan liikemies voitostaan maksamalla tunnontarkasta puhtaudesta, kun on melkein mahdotonta näkemättä sanoa, onko maito puhdasta vai likaista? — ja joka käsittelyssä, jokaisessa hyötymistilaisuudessa tapahtuu suuremmassa tai vähemmässä määrässä vahingollista miedonnusta, väärennystä ja tartuntavaaran lisäämistä. Yksityisen maidonhankintaliikkeen auttamaton kelvottomuus vaikuttaa lasten kuolevaisuuteen — me maksamme kansallista veroa yksityisille maitoliikkeille, veroa, jonka muodostavat monet tuhannet joka vuosi kuolevat pienet lapset. Me yritämme rajoittaa tämän veron määrää tarkastuksen avulla. Mutta minkätähden maksaakaan valtio rahaa tarkastuksesta, minkätähden palkataan hyvin harjoitettuja ja päteviä henkilöitä pelkkään urkkimis- ja vainoamistyöhön, jotta kykenemättömät yksityishenkilöt saisivat yhä voittonsa lastenmurhan hiukan rajoittuessa? Olisi paljoa yksinkertaisempaa ryhtyä työhön välittömästi, käyttää ja harjoittaa näitä yksityishenkilöitä ja pitää itse huolta maitotaloudesta ja maidon jakamisesta.

Yhtä tärkeät syyt puhuvat leipomoiden ja leivän hankinnan yhteisön huostaan ottamisen puolesta. Yleisö joutuu suuriin ja kerrassaan korvaamattomiin kulunkeihin, kun on tarkastettava painoja ja ehkäistävä karkeimpia väärennystapauksia, matoisuutta ja likaisuutta, ja leipomo on kaikesta huolimatta yhä vieläkin useimmiten maan alla sijaitseva rottien, hiirien ja torakoiden tyyssija, ja tavallinen leipurinleipä on niin mautonta ja ravinnotonta, että suuri joukko vauraampaa väkeä pitää leivän valmistamista kotona sekä terveydelle että kukkarolle edullisena. Väestön ruumiillinen ränstyminen voidaan katsoa suurelta osalta leipämme yleisestä kehnoudesta johtuvaksi. Selvää on, ettei väestömme milloinkaan saa hyvää ja terveellistä ruokaa yksityisten omistamista leipomoista, ellei palkkaa jokaista kuusimiehistä leipuriryhmää varten asiaanperehtynyttä tarkastajaa — ja toista tarkastajaa hänen valvojakseen. Näyttää niin ollen sekä järkevämmältä että huokeammalta hävittää tältäkin toimialalta yksityisomistus ja suorittaa työ yhteisölle kuuluvana puhtaasti, rehellisesti ja moitteettomasti kunnollisissa huoneistoissa käyttäen riittävää palkkaa nauttivia työvoimia.

Se, mitä on sanottu ravinnon hankinnasta, pitää sitäkin paremmin paikkansa kun ovat kysymyksessä polttoaineet. Kuluttajan ja kivihiilenkaivajan välillä on sarja yksityisiä henkilöitä, jotka kaikki yrittävät kiskoa voittoa niin paljon kuin suinkin mahdollista kivihiilen siirtyessä kohti keinottelutarkoituksissa rakennetun köyhänmiehen-asumuksen halpahintaista ja epäedullista tulisijaa. Sitäpaitsi sattuu nykyjään Isossa-Britanniassa samoinkuin Amerikassakin joka talvi kivihiilimarkkinoilla kaupallista vehkeilyä, joka johtaa suuremmassa tai vähemmässä määrässä tuntuvaan hiilipulaan. Kivihiilen hinta koroitetaan ennenkuulumattomaksi, ja pienen kuluttajan, jolla ei ole säilytyspaikkaa, vaan jonka täytyy ostaa polttoainetta joka viikko, ellei päivittäinkin, on pakko supistaa ravintoeräänsä ja säästöjänsä tyydyttääkseen yksityisen omistajan lisääntyneitä vaatimuksia — ellei tahdo kärsiä vilua. Jokainen sellainen hiilipula korjaa kuolemansadon vanhuksia ja lapsia ja pyyhkii pois monia tuhansia säästötilejä ja kerättyjä kolikoita. Ajateltakoon, kuinka tylsän typerää on sallia voitonhimon siten pitää saaliinaan kansakunnan säästäväisyyttä! Eikö olekin varmaa, että tulevaisuuden sivistynyt yhteiskunta ottaa huostaansa kaikki sille kuuluvat polttoainevarastot, on selvillä väestön vaihtelevista tarpeista ja jakaa ja myy kivihiilen, kaasun ja öljyn — ei suinkaan pitäen silmällä suurinta mahdollista voittoa, vaan suurinta yleistä menestystä?[7]

Eräs suuri liiketoiminnan haara, jossa yksityisomistus ja yksityinen toimintavapaus on samoin ristiriidassa yleisen menestyksen kanssa, on väkijuomaliike. Siinä meillä on aine, joka on olennaisesti lääkeaine ja jonka käyttö muuttuu helposti paheeksi, aine, joka on parhaimmillaankin vahingollinen, kokoonpanoltaan moniosainen ja erikoisen helppo väärentää ja tehdä kiehtovammaksi lisäämällä siihen myrkyllisiä aineksia, sanalla sanoen altis millaiselle salaiselle käsittelylle tahansa. Ei liene mitään muuta ainetta, joka esiintyisi puhtaana ja moitteettomana niin harvoin kuin olut tai whisky; whiskyä aletaan sekoittaa ja väärentää heti, kun se on kuljetettu pois tehtaasta. Ja me sallimme tämän lääkeaineen, väkijuomien, olla alusta loppuun asti yksityisen voiton lähteenä. Menemmepä niinkin pitkälle, että asetamme rahapalkintoja väkijuomain käytön levittämistä varten. Onko ihmekään, että väkijuomat tehdään väärentämällä paljoa vahingollisemmiksi kuin ne muuten olisivat ja että niitä suorastaan tyrkytetään yleisölle kaikin mahdollisin keinoin?

"Hän houkuttelee heitä juomaan", sanoo pappismies kylänsä ravintoloitsijasta. Mutta mitä muuta tarkoitusta hän ajatteleekaan kapakoitsijalla olevan? Pitäisikö hänen saarnata ehdotonta raittiutta? Koko liike on luonnostaan ja välttämättä houkutusta — ei pahaan juoppouteen, mutta tavanomaiseen runsaaseen juomiseen. Menestyksellisemmät aatteenajajat, suuret oluenpanijat ja viinanpolttajat rikastuvat väestön juodessa heidän oluttansa ja viinaansa ja voittavat itselleen kunniaa ja päärinarvoja sen mukaan, miten menestyvät.

Sosialistista on erittäin mielenkiintoista tarkastella, kuinka raittiusliike on kauan taistellut alkuperäisiä vapaan liikkeenharjoittamisen aatteita vastaan, ja havaita, kuinka auttamattomasti kaikkein vastahakoisimpienkin henkilöiden on ollut pakko tunnustaa tämän liikkeen yksityinen harjoittaminen voiton hankkimista varten äärimmäiseksi pahaksi. Olen iloinen voidessani tässä mainita "Erään veronmaksajan" kirjoittaman pienen tutkielman National Efficiency and the Drink Traffic ("Kansan kelpoisuus ja väkijuomaliike"). Siihen on kirjoittanut esipuheen mr Haldane, ja siinä osoitetaan läpikotainen sosialismi tällä alalla ehdottoman välttämättömäksi niin tyydyttävällä tavalla, ettei yksikään sosialisti voisi enempää toivoa. Sen sivuilla tapaa esimerkiksi Chesterin piispan, joka puhuu puhtainta sosialismia ja tunnustaa mitä selvimmin yksityisen valvonnan jatkumisen tällä alalla mahdottomaksi käyttäen lauseita, joita tarvitsisi vain hiukan sanamuodoltaan muuttaa, jotta ne soveltuisivat yhtä hyvin maidon, lihan ja leivän hankintaan, asunto-oloihin ja kirjakauppaliikkeeseen…[8]

Maanomistus ja asunto-olot, rautatiet, ravintoaineet, väkijuomat ja kivihiili, kaikki nämä yhteisölle tärkeät asiat kehoittavat asettamaan kollektiivistä valvontaa nykyisten yksityisomistukseen perustuvien menetelmien sijaan. On olemassa suuri ja yhä suureneva joukko henkilöitä, jotka "Erään veronmaksajan" ja mr Haldanen tavoin ovat saaneet erittäin voimakkaita kosketuksia sosialistisista aatteista, vaikka eivät nimitä itseään sosialisteiksi, henkilöitä, jotka ovat ehdottomasti sitä mieltä — toiset maanomistukseen, toiset väkijuomaliikkeeseen tai maidonhankintaan nähden — että yksityisomistuksen ja voitonhimoisen toiminnan täytyy loppua.

Sosialisti väittää, että vaikka jokaisen ongelman yksityiskohtia onkin tutkittava erikseen, kaikkien näiden tapausten ja koko nykyisen taloudellisen tilanteen alla on eräs yleinen tosiasia, että koko sosiaaliseen järjestelmäämme vaikuttaa eräs harhaanjohtava aate, joka on muutettava, koska se säilyessään saa aikaan tuhlausta, hyödyttömyyttä, ahdistuksenalaista elämää, kärsimystä ja kuolemaa. Tämä harhaanjohtava aate on siinä, että jokainen henkilö on erikseen ja pyrkii välttämättä saavuttamaan päämääriä, jotka ovat yleisen menestyksen kanssa ristiriiassa. Henkilö, joka palvelee yhteisöä vaatimatta palkkaa, joutuu tuhon omaksi, se, joka vaatii palkkaa tekemättä mitään palvelusta, menestyy ja pysyy voimassaan; onnistumisen salaisuutena ei ole hyvä oiminta, vaan omistus ja hankinta; epäonnistuminen ei johdu siitä, että ihminen menettelee moitittavasti, vaan siitä, että hän menettää eikä omista. Kuinka voisimmekaan näissä oloissa odottaa näkevämme mitään muuta kuin epätäsmällistä, epätyydyttävää palvelusta kaikkialla?

Nykyaikainen sosialismia vastustava moralisti ja sosiaalinen satiirikko vetoaa omistajain velvollisuudentuntoon, selittää latteaan sävyyn, että omaisuuteen liittyy sekä velvollisuuksia että oikeuksia ja niin edespäin. Sosialisti katsoo kuitenkin hiukan syvemmälle ja selittää asian toisin. Hän ottaa sekä oikeudet että velvollisuudet tarkemman tutkimuksen alaisiksi. Hän väittää, että kaiken tämän sosiaalisen epäjärjestyksen pohjana on yksi ainoa seikka, väärä omaisuutta koskeva käsitys, järjetön liioittelu, keräytynyt, perinnäinen liioittelu, omaisuuden aate. Hän sanoo, että yksityisomaisuuden aate, joka on oikea ja järjellinen, kun ovat kysymyksessä henkilöön läheisesti liittyvät oliot, vaatteet, kojeet, kirjat, koti tai huoneisto, puutarha, josta hän pitää, tai hevonen, jolla ratsastaa, on joutunut järjettömän liioittelun esineeksi ja muuttunut maailman pakkomielteeksi, että eräille henkilöille myöntämämme vapaus pitää omanaan maata, jonka kamaralla meidän täytyy elää, kivihiiltä, jota käytämme polttoaineenamme, tarvitsemiamme ravintoaineita ja metalleja, rautateitä ja laivoja, joiden varassa liike-elämämme toimii, ja määrätä kaikista näistä palveluksista niin korkea hinta kuin hyväksi näkevät, johtaa ihmisten suuren enemmistön köyhdyttämiseen ja todelliseen orjuuttamiseen.

Niin hän päätyy toiseen tärkeimpään yleistykseensä, jonka voinen esittää seuraavasti:

Olioiden yksityisomistuksen ja omistajien oikeuksien aatetta on suunnattomasti ja turmiollisesti liioiteltu nykyaikaisessa maailmassa. Yksityisomistus on laajennettu maata, aineksia, menneiden sukupolvien keräämiä arvoja ja varoja, ylen lukuisia oikeastaan koko ihmissuvun perintöön kuuluvia olioita käsittäväksi. Siitä on seurauksena melkoinen tyrehtyminen ja ihmistarmon tuhlaus sekä ihmissuvun suuren enemmistön kärsimä suuri vapausmahdollisuuksien menetys; edistys hidastuu, on olemassa valtava määrä vältettävää onnettomuutta, julmuutta ja vääryyttä.

Sosialisti kannattaa sitä ajatusta, että yhteiskunnan kokonaisuudessaan tulee olla maan, raaka-aineiden, menneisyydessä kerättyjen arvojen ja varojen kiistämätön omistaja ja vallitsija ja että yksityisomaisuuden tulee olla laadultaan ajallinen, yhteisölle palautuva ja yleisen menestyksen sääntelemä.

Nyt alkaa sosialistiseen keskusteluun tottumaton lukija havaita edellisessä luvussa esitettyyn kysymykseen annettavan vastauksen ääriviivoja, hän huomaa, mistä lähteistä siellä mainitsemamme inhimillisen elämän avartuminen on johdettava, ja käsittää, millaisia taloudellisia menetelmiä tässä tehtävässä on käytettävä. Yhteisomistus on yhteisvastuun välttämätön seurausvaatimus. Ei saa olla enää olemassa yksityisiä maanomistajia, ei yksityisiä pankkiireja eikä rahanlainaajia, ei yksityisiä vakuutuskeinottelijoita, ei yksityisiä rautateiden eikä laivojen omistajia, ei yksityisiä kaivosten omistajia, ei öljykuninkaita, hopeakuninkaita, kivihiilen ja vehnän ostelijoita eikä muita sellaisia. Koko tämä omaisuusalue on palautettava valtiolle, valtion tulee se omistaa ja sitä hoitaa, ja ne suuret tulot, jotka nyt käytetään yksityisiin tarkoituksiin, käytetään silloin jatkuvasti uuden ja paremman sukupolven ruokkimiseen, ylläpitämiseen ja kasvattamiseen, tutkimuksen ja tieteen edistämiseen, uusien asumusten rakentamiseen, uusien keinojen kehittelemiseen, istuttamiseen, suunnittelemiseen, maailman kaunistamiseen ja uudestimuovaamiseen.

Tämä on toinen niistä kahdesta yleistyksestä, joiden varassa nykyaikaisen sosialismin rakennus lepää. Samoinkuin ensimmäinen, ja samoinkuin kaiken terveen uskonnollisen opetuksen käytännöllinen puoli, se on erään yleisen käyttäytymissäännön erikoissovellutus, ja sääntö on tässä tapauksessa se, että yksilöllisen vaikuttimen tulee alistua suvun onnen ja menestyksen säänneltäväksi.