I
KIRJANOPPINUT ANA TULEE TANIKSEEN.
Tämä kirja kertoo minusta, kirjanoppineesta Anasta, Merin pojasta ja siitä ajasta, jolloin minä elin maan päällä. Olen kirjoittanut nämä asiat nyt, kun hyvin vanhana elän Rameses III:nnen valtakunnassa, jolloin Egypti on vielä kerran yhtä mahtava kuin entisinä aikoina. Olen kirjoittanut tämän ennen kuin kuolema noutaa minut, jotta kertomukseni voidaan haudata minun mukanani, sillä niinkuin henkeni nousee ylösnousemushetkellä, samoin nämä kertomukseni nousevat ajallaan ja kertovat niille, jotka tulevat jälkeeni maan päälle, siitä, mitä minä sain kokea maailmassa. Olkoot kokemukseni sellaisia, ettei taivas voi niitä tuomita. Ainakin kirjoitan, ja mitä kirjoitan, se on totta.
Kerron hänen jumalallisesta Majesteetistaan, jota rakastin ja rakastan kuin omaa sieluani, Seti Meneptah II:sta, jonka syntymäpäivä oli sama kuin omanikin, haukasta, joka on lentänyt taivaaseen ennen minua. Kerron hänen kuningattarestaan, ylpeästä Usertista, hänestä, joka myöhemmin meni naimisiin jumalallisen Majesteetin Saptahin kanssa, ja jonka näin sitten laskettavan hautaansa Tebessä. Kerron Merapista, jota sanottiin Israelin kuuksi, ja hänen kansastaan hebrealaisista, jotka asuivat kauan Egyptissä ja lähtivät viimein sieltä maksettuaan ensin meille takaisin turmiollisesti ja monin kerroin kaiken sen hyvän ja pahan, mitä meiltä olivat saaneet. Kerron Egyptin jumalien ja Israelin Jumalan välisestä taistelusta ja paljosta muusta, mitä siinä tapahtui.
Samalla minä, kuninkaan seuralainen, suuri kirjanoppinut, faraon suosikki, faraon, joka on elänyt yhtä aikaa minun kanssani täällä auringon alla, kerron muistakin ihmisistä ja tapahtumista. — Lukekaa, tulevaisuuden lapset, tätä ja oppikaa salaisuuksia noista menneistä ajoista, jotka näyttävät olevan niin kaukana teistä, mutta jotka todellisuudessa ovat kuitenkin niin lähellä.
Prinssi Seti ja minä olimme syntyneet samana päivänä, ja siksi, kuten muutkin ylhäissäätyiset äidit, joiden lapset näkivät valon tuona päivänä, minunkin äitini sai lahjan faraolta, ja minä arvonimen "Raan kuninkaallinen kaksoinen". Mutta vaikka olimmekin syntyneet samaan aikaan, en nähnyt tuota jumalallista prinssi Setiä ennen kuin meidän kumpaisenkin kolmantenakymmenentenä syntymäpäivänä. Senjälkeen kaikki tämä tapahtui.
Niihin aikoihin hallitsi Egyptiä mahtava farao Rameses toinen, ja häntä seurasi poikansa Meneptah. Hän oli jo vanha silloin, kun mahtava Rameses otettiin Osiriksen luo laskettuaan sata Niilin nousua. Meneptah oleskeli enimmäkseen Taniksen kaupungissa, jota vastoin minä vanhempaini kanssa asuin valkoisilla muureilla ympäröidyssä Memphiksessä Niilin varrella. Välistä vieraili hän kyllä hovineen Memphiksessä sekä myöskin Tebessä, jossa tämä hallitsija nyt makaa kuninkaallisessa haudassaan, mutta nuori prinssi Seti, kruununperillinen, Egyptin toivo ei ollut milloinkaan mukana. Kerrotaan, että hänen äitinsä, As-nefert, ei pitänyt Memphiksestä, missä hänelle nuoruudessaan oli tapahtunut ikävyyksiä — hän oli joutunut siellä rakkausseikkailuihin, jotka olivat maksaneet rakastajalle elämän ja hänelle itselleen särjetyn sydämen — ja Seti pysyi äitinsä luona, joka ei päästänyt häntä näkyvistään.
Kerran hän kuitenkin, ollessaan viisitoistavuotias, tuli näyttäytyäkseen kansalle isänsä poikana, Auringon poikana, kaksinkertaisen kruunun tulevana kantajana. Ja silloin me hänen kaksoisensa Raassa — meitä oli siellä yhdeksäntoista korkeasäätyistä — olimme kutsutut tervehtimään häntä ja suutelemaan hänen kuninkaallisia jalkojaan. Valmistauduin lähtemään hienossa, uudessa viitassani, joka oli koristettu Setin ja omalla nimelläni. Mutta tuona aamuna lähetti joku paha jumala minulle sairauden. Kasvoni ja koko ruumiini olivat täynnä täpliä, jollainen tauti on hyvin tavallinen nuorilla. Ja niin kävi, etten nähnyt prinssiä, sillä ennen kuin jälleen olin terve, oli hän lähtenyt Memphiksestä.
Isäni Meri oli kirjanoppinut Ptahin suuressa temppelissä, ja minut oli opetettu hänen tehtäviinsä koulussa, jossa kopioin useita aikakirjoja ja jäljensin kohtia Pyhästä kirjasta koristellen niitä maalauksilla. Ja minä tulin niin taitavaksi tässä työssä, että, sen jälkeen kuin isäni tuli sokeaksi muutamia vuosia ennen kuolemaansa, minä ansaitsin sillä riittävästi elättääkseni hänet sekä siskoni, kunnes nämä menivät naimisiin. Äitiä ei minulla ollut, sillä hänet oli korjattu Osiriksen luo silloin, kun olin vielä aivan pieni. Niin kului aika vuodesta toiseen, mutta sydämestäni vihasin kohtaloani. Jo poikana ollessani heräsi minussa halu — ei kopioida, mitä toiset olivat kirjoittaneet, vaan kirjoittaa, mitä toiset kopioisivat. Minusta tuli uneksija. Kävelin öisin palmupuiden alla Niilin rannalla ja katselin kuun loistetta veden pinnalla, ja noissa säteissä olin näkevinäni paljon ihania asioita. Silmäini eteen ilmestyi kuvia, jotka olivat vallan erilaisia kuin ne, joita olin nähnyt täällä ihmisten maailmassa, vaikka niissäkin oli miehiä ja naisia, jopa jumaliakin.
Näistä kuvista muodostelin sitten ajatuksissani kertomuksia ja viimein, vaikka se ei tapahtunut aivan samoina vuosina, aloin kirjoitella noita kertomuksia vapaahetkinäni. Sisareni löysi minut sitä tekemästä ja kertoi isälleni, joka nuhteli minua sellaisesta hullutuksesta sanoen, ettei se milloinkaan tuottaisi minulle leipää ja olutta. Mutta kuitenkin jatkoin kirjoitustani salaa öisin kammiossani lampun valossa. Sitten sisareni menivät naimisiin, ja eräänä päivänä kuoli isäni äkkiä ollessaan lukemassa rukouksia temppelissä. Annoin balsamoida hänet korkeimman säädyn mukaisesti ja kantaa kunnialla hautaan, jonka hän oli valmiiksi hankkinut itselleen, vaikka minun, maksaakseni kaikki siitä johtuvat menot, täytyi kopioida "Kuoleman kirjoja" lähes kaksi vuotta niin uutterasti, ettei jäänyt yhtään aikaa kertomusten kirjoittelemiseen.
Kun viimein olin päässyt velasta, kohtasin tebeläisen neidon, jonka ihanat kasvot näyttivät aina hymyilevän, ja hän vei sydämen rinnastani ja otti sen omaansa. Viimein, palattuani sodasta niiniveläisiä barbareja vastaan, jonne minut, kuten muutkin nuoret miehet, oli komennettu, nain hänet. Mitä hänen nimeensä tulee, jääköön se sanomatta, en tahdo edes ajatellakaan sitä. Meillä oli yksi lapsi, joka kuoli kahden vuoden vanhana, ja silloin opin mitä suru voi merkitä ihmiselle. Aluksi oli vaimoni surullinen, mutta ajan mukana poistui hänen surunsa ja hän hymyili jälleen, kuten hänen tapansa oli tehdä. Hän sanoi ainoastaan, ettei hän tahtonut enään useampia lapsia jumalien otettaviksi. Koska hänellä oli vähän tehtävää, alkoi hän kulkea ympäri kaupunkia ja hankkia itselleen ystäviä, joita minä en tuntenut, sillä ollen suloinen nainen löysi hän paljon niitä. Lopuksi kävi niin, että hän pakeni takaisin Tebeen erään sotilaan kanssa, jota en ollut milloinkaan edes nähnyt, sillä minä työskentelin aina kotona ajatellen pienokaista, joka kuoli. Ja ajattelin, miten onnellinen on lintu, jota ei ihminen voi pauloihinsa kietoa, vaikka se välistä, omasta halustaan, lentääkin sisälle hänen ikkunastaan.
Tämän jälkeen tulivat hiukseni valkoisiksi, ennen kuin olin täyttänyt neljäkymmentä vuotta.
Nyt, kun minulla ei ollut ketään, jonka hyväksi työskennellä, ja omat tarpeeni olivat vähäiset ja vaatimattomat, sain enemmän aikaa kertomusten kirjoittamiseen, joista suurin osa oli jotenkin surullisia. Yhden näistä kertomuksistani lainasi minulta muudan kirjanoppinut toverini ja luki sen ääneen eräälle seuralle, jota se miellytti niin paljon, että useat pyysivät lupaa kopioida ja julkaista sen. Siten tulin vähitellen tunnetuksi kertomusten kirjoittajana. Annoin kopioida ja myydä niitä. Ja maineeni kasvoi niin suureksi, että eräänä päivänä sain tervehdyksen prinssi Setiltä, kaksoiseltani. Hän kertoi lukeneensa muutamia kirjoituksiani, jotka miellyttivät häntä paljon, ja ilmoitti toivonsa olevan saada nähdä kasvoni. Kiitin häntä nöyrästi lähettilään välityksellä ja vastasin, että matkustaisin Tanikseen ja kävisin kunniatervehdyksellä hänen Korkeutensa luona. Ensin kuitenkin lopetin pisimmän kertomukseni, mitä tähän asti olin kirjoittanut. Sen nimi oli "Tarina kahdesta veljeksestä", ja siinä kerrottiin, miten toisen petollinen vaimo aiheutti toiselle veljelle sellaisia ikävyyksiä, että tämä joutui surmattavaksi. Ja edelleen kerrottiin siinä, miten oikeuden jumalat toivat hänet takaisin elämään ja paljon muita asioita. Tämän kertomuksen omistin hänen Korkeudelleen, prinssi Setille, ja se viittani taskussa sekä säästämäni rahat visusti kätkettyinä pukuuni, matkustin Tanikseen.
Saavuin sitten Tanikseen syystalvella, menin prinssin palatsiin ja pyysin rohkeasti puheille pääsyä. Mutta nyt alkoivat vastukset, sillä sotamiehet ja vartijat heittivät minut kadulle. Lopulta sain lahjottua heidät, ja minut päästettiin etuhuoneeseen, jossa oli kauppamiehiä, silmänkääntäjiä, tanssijattaria, upseereita ja paljon muita, jotka kaikki näyttivät odottavan saadakseen nähdä prinssin. Heillä ei ollut mitään tekemistä, ja siksi he huvittelivat itseään tekemällä pilkkaa minusta, joka olin muukalainen. Mutta kun olin ollut heidän kanssaan muutamia päiviä, voitin heidän ystävyytensä kertomalla heille yhden kertomukseni, jonka jälkeen olin aina tervetullut heidän seuraansa. Mutta sittenkään en voinut päästä lähemmäksi prinssiä, ja koska rahavarani alkoivat melkein loppua, tuumin itsekseni palata takaisin Memphikseen.
Mutta silloin eräänä päivänä pysähtyi eteeni pitkäpartainen vanha mies, jolla oli virkansa mukainen kultapäinen keppi, ja jonka viittaan oli kirjailtu härän pää. Hän nimitti minua valkopäiseksi varikseksi ja kysyi, mitä varten hypin kaiket päivät palatsin huoneissa. Esitin hänelle nimeni ja ammattini, ja hän sanoi minulle omansa, josta sain tietää, että hän oli Pambasa, eräs prinssin kamaripalvelija. Kun pyysin häntä viemään minut prinssin luo, nauroi hän vasten kasvojani ja sanoi salaperäisesti, että tie hänen Korkeutensa läheisyyteen oli kivetty kullalla. Ymmärsin, mitä hän tarkoitti ja annoin hänelle lahjan, jonka hän otti yhtä nopeasti kuin kukko nokaisee jyvän, luvaten puhua minusta isännälleen ja sanoen, että minun oli tultava myöhemmin uudelleen.
Tulin kolme kertaa, ja joka kerta tuo vanha kukko noukki yhä enemmän jyviä. Lopulta suutuin ja unhottaen missä olin, aloin huutaa ja sanoa häntä varkaaksi, jolloin ihmiset kokoontuivat ympärille kuuntelemaan. Tämä näytti pelästyttävän häntä. Ensin hän katsoi ovea kohti kuin kutsuakseen vartioita heittämään minut ulos, sitten hän muutti mieltään ja ärtyisellä äänellä pyysi minua seuraamaan mukana. Kuljimme pitkiä käytäviä myöten, sivuutimme sotilaita, jotka seisoivat siellä vartioimassa liikkumattomina kuin muumiot arkuissaan, kunnes viimein saavuimme kirjaillun esiripun luo. Siinä Pambasa kuiskaten käski minua odottamaan ja meni itse verhojen toiselle puolen. Ne eivät aivan sulkeutuneet, joten minä voin nähdä niiden takana olevaan huoneeseen ja kuulla kaiken, mitä siellä tapahtui.
Se oli samanlainen pieni huone kuin kirjanoppineilla oli, sillä pöydillä oli värilautasia, kirjoituskyniä, mustetta alabasteripulloissa ja lautoihin kiinnitettyjä papyrus arkkeja. Seinät oli maalattu vanhemman ajan tavan mukaan, niinkuin olin nähnyt muutamissa vanhoissa hautaholveissa. Siellä oli kuvia vilulinnuista, jotka vähitellen kohoavat rämeiköstä, kasvavista kukista ja puista. Seiniä vasten oli asetettu telineitä, joissa oli papyruskääröjä, ja takassa paloi keetripuista tehty tuli.
Tulen luona seisoi prinssi, jenka tunsin muotokuvista. Hän näytti nuoremmalta kuin minä, vaikka olimme syntyneet samana päivänä. Hän oli pitkä, solakka ja hyvin kaunis, joka varmaan johtui siitä, että syyrialaista verta virtasi hänen suonissaan. Hänen hiuksensa olivat suorat ja ruskeat, kuten noitten pohjoismaisten kansojen, jotka harjoittavat kauppaa Egyptin toreilla, ja hänen silmänsä olivat pikemmin harmaat kuin mustat, ja niissä oli jotakin silmiinpistävää ruskeutta, kuten hänen isänsä Meneptahinkin silmissä oli. Hänen kasvonsa olivat lempeät kuin naisen, mutta muuttuivat ankaran näköisiksi muutamien ryppyjen vaikutuksesta, jotka kulkivat ulommaisista silmäkulmista korvia kohden. Luulen, että ne johtuivat kulmakarvojen jännittämisestä hänen ajatellessaan, mutta toiset sanovat, että hän oli perinyt ne eräältä naispuoliselta esivanhemmaltaan. Ystäväni Bakenkhonsu, vanha tietäjä, joka palveli Seti I:sen aikana ja kuoli vasta hiljattain elettyään satakaksikymmentä vuotta, kertoi tunteneensa tuon naisen jo ennen kuin hän oli mennyt naimisiin, ja että hän ja hänen jälkeläisensä Seti olivat hyvin toistensa näköiset.
Prinssillä oli kädessä avonainen kirja, hyvin vanhanaikaista kirjoitusta; sen minä, joka olen hyvin harjaantunut tällaisissa ammattiani koskevissa asioissa, päätin sen ulkoasusta. Hän nosti äkkiä katseensa kirjasta kamaripalvelijaansa, joka seisoi hänen edessään.
"Tulet hyvään aikaan, Pambasa", sanoi hän äänellä, joka oli ystävällinen ja miellyttävä, mutta kuitenkin miehekäs. "Sinä olet vanha ja epäilemättä viisas. Sano, oletko viisas, Pambasa?"
"Olen, teidän Korkeutenne. Olen yhtä viisas kuin teidän Korkeutenne eno, mahtava Khaemuas, tietäjä, jonka jalkineita minun oli tapana puhdistaa nuorena ollessani."
"Todellako! Miksi sitten niin huolellisesti kätket viisautesi, jonka pitäisi olla avonaisena kuin kukkanen mehiläisten imettävänä? No niin, olen iloinen saatuani tietää, että olet viisas, sillä tästä taikakirjasta löysin kysymyksiä, jotka ovat yhtä arvokkaita kuin kuolleen Khaemuaksenkin. Muistan tuon enoni vain miettivänä, mustakulmaisena miehenä, joka muistutti paljon pojastaan, serkustani Amenmeseksesta, paitsi siinä, ettei Amenmesesta voi kukaan sanoa viisaaksi."
"Miksi teidän Korkeutenne siitä iloitsee?" — "Siksi, että sinä, oman arvioimisesi mukaan, olet hänen vertaisensa, ja voit siis selittää asiat samoin kuin Khaemuas olisi tehnyt. Tiedätkös, Pambasa, jos hän olisi elänyt, olisi hänestä tullut Farao isäni sijasta. Hän kuoli kuitenkin liian aikaisin, mikä osoittaa minulle, että tuossa kertomuksessa hänen viisaudestaan on jotakin perää, sillä ei kukaan todella viisas mies halua tulla Faraoksi."
Pambasa tuijotti häneen suu auki.
"Ei tahtoisi tulla Faraoksi!" hän aloitti —
"Ei, viisas Pambasa", jatkoi prinssi, ikäänkuin hän ei olisi kuullut huomautusta. "Kuule! Tämä vanha kirja neuvoo taikakeinon 'sydämen väsymyksen poistamiseksi', joka, kuten sanotaan, on vanhin ja tavallisin sairaus maailmassa, sairaus, josta ainoastaan kissanpoikaset, muutamat lapset ja hullut ihmiset ovat vapaita. Tässä kirjassa sanotaan, että tuo tauti voidaan parantaa seisomalla Khufun pyramiidin huipulla sellaisen vuorokauden keskiyönä, jolloin kuu on suurimmillaan koko maailmassa, ja juomalla unelmien maljasta samalla lukien loihtusanat, jotka on kirjoitettu tähän sellaisella kielellä, jota en osaa lukea."
"Loihduista ei ole mitään tehoa, jos kuka tahansa voisi ne lukea."
"Eikä mitään hyötyäkään, luullakseni, jollei niitä osaa kukaan lukea."
"Ja sitä paitsi, kuinka kukaan voi edes päivällä kiivetä ylös Khufun pyramidia, joka on rakennettu hiotusta marmorista, saati keskiyöllä, teidän Korkeutenne, ja juoda siellä unelmien maljasta?"
"En tiedä, Pambasa. Tiedän ainoastaan, että olen väsynyt näihin hullutuksiin ja koko maailmaan. Kerro minulle jotakin, mikä keventäisi sydäntäni, sillä se on raskas."
"Tuolla ulkona on silmänkääntäjiä, prinssi, ja yhdestä niistä kerrotaan, että hän osaa heittää köyden ilmaan ja kiivetä sitä myöten ylöspäin, kunnes katoaa taivaaseen."
"Sitten kuin hän on tehnyt sen sinun nähtesi, Pambasa, tuo hänet luokseni, mutta ei ennen. Kuolema on ainoa köysi, jota myöten voimme kiivetä taivaaseen — taikka päästä alas helvettiin. Muistaakseni helvetissä on jumala nimeltä Set, jonka mukaan, kuten isoisänisäni, minä olen saanut nimeni — sivumennen sanoen — papit yksin tietävät, miksi."
"Sitten on siellä vielä tanssijoita, prinssi, ja heidän joukossaan muutamia hyvin kauniita tyttöjä, sillä näin heidät kylpemässä palatsin lammikossa, mikä olisi huvittanut isoisänne, mahtavan Rameseksen, sydäntä."
"He eivät huvita minun sydäntäni, sillä en halua alastomia naisia tänne hyppimään. Yritä vielä kerran, Pambasa."
"En voi muistaa mitään muuta, prinssi. Mutta malttakaahan. Tuolla on odottamassa eräs kirjanoppinut nimeltä Ana, laiha, terävänenäinen mies, joka sanoo olevansa teidän Korkeutenne kaksoinen Raasta."
"Ana!" sanoi prinssi. "Hänkö, Memphiksestä, sama Anako, joka kirjoittaa kertomuksia? Miksi et sanonut sitä ennen, vanha hupsu? Anna hänen tulla sisälle heti paikalla, heti paikalla."
Kuullessani tämän astuin minä esiripun toiselle puolen ja heittäytyin maahan, sanoen:
"Minä olen tuo kirjanoppinut, oi Auringon kuninkaallinen Poika."
"Miten uskallatte tulla prinssin luo tulematta pyydetyksi —" alkoi
Pambasa, mutta Seti keskeytti ankaralla äänellä sanoen:
"Ja kuinka uskallat sinä, Pambasa, pidättää tätä oppinutta miestä oveni takana niinkuin koiraa? Nouskaa, Ana, ja pankaa pois arvonimet, sillä emme ole hovissa. Kertokaa minulle, miten kauan olette ollut Taniksessa?"
"Monta päivää, oi prinssi", vastasin, "pyytäen puheillepääsyä ja turhaan."
"Ja miten onnistuitte lopulta?"
"Lahjomalla, prinssi", vastasin viattomasti, "kuten näyttää olevan tavallista. Ovenvartijat —"
"Ymmärrän", sanoi Seti, "ovenvartijat! Pambasa, saat tutkia minkä summan tämä oppinut kirjanoppinut on maksanut ovenvartijoille ja maksaa kaksinkertaisesti takaisin. Nyt tiehesi ja hoida tehtäväsi!"
Pambasa meni heittäen pahansuovan silmäyksen minuun.
"Sanokaa minulle", puhui Seti, kun hän oli mennyt, "te, joka olette viisas mies, miksi hovi aina kasvattaa varkaita?"
"Luullakseni samasta syystä, prinssi, kuin koirassa on kirppuja.
Kirppujen täytyy elää ja siksi on koira."
"Se on totta", vastasi hän, "eikä näitä palatsikirppuja ole rangaistu tarpeeksi. Jos minulla joskus on valta, tahdon pitää heitä silmällä. Heitä pitää ruokkia harvemmin, mutta paremmin. Ja nyt, Ana, istuutukaa. Minä tunnen teidät, vaikka te ette tunne minua, ja minä olen jo oppinut rakastamaan teitä kirjoitustenne johdosta. Kertokaa minulle itsestänne."
Kerroin hänelle sitten yksinkertaisen tarinani, jota hän kuunteli sanomatta sanaakaan, ja sitten kysyi, miksi olin tullut häntä katsomaan. Vastasin tulleeni hänen kutsustaan, jonka hän oli unohtanut, ja myöskin tuodakseni hänelle kertomuksen, jonka olin rohennut omistaa hänelle. Panin sitten kirjan hänen eteensä pöydälle.
"Se on minulle kunnia", sanoi hän miellyttävällä äänellä, "se on suuri kunnia. Jos minä pidän siitä kertomuksesta paljon, silloin saa se seurata minua hautakammiooni Kan luettavaksi ja uudelleen luettavaksi tuomiopäivään asti, mutta ensin tahdon lukea sen täällä elämässä. Tunnetteko tämän Taniksen kaupungin, Ana?"
Vastasin tuntevani sitä hyvin vähän, sillä olin kuluttanut aikani hänen Korkeutensa oven takana.
"Silloin, luvallanne, tahdon olla oppaananne tänä yönä läpi kaupungin, ja senjälkeen syömme illallista ja keskustelemme."
Kumarsin ja hän taputti käsiään, jolloin ilmestyi palvelija, ei
Pambasa, vaan eräs toinen.
"Tuo kaksi viittaa", sanoi prinssi, "menen ulos kirjanoppineen Anan kanssa. Anna vartioston, jossa on neljä nubialaista, ei enempää, seurata meitä, mutta matkan päässä ja valepuvuissa. Anna heidän odottaa salakäytävässä."
Mies kumarsi ja poistui hiljaa.
Melkein heti ilmestyi musta orja, tuoden kaksi pitkää, päähineellä varustettua viittaa, sellaisia kuin kamelinajajat käyttävät, ja auttoi ne meidän päällemme. Sitten hän, ottaen lampun, vei meidät ulos ovesta, joka oli vastapäätä sitä, josta minä olin tullut sisälle, pitkin käytäviä ja ahtaita portaita, jotka loppuivat linnan pihalle. Sen läpi kuljettuamme saavuimme korkean ja paksun muurin luo, jossa oli kaksinkertaiset, vaskella päällystetyt ovet, ja ne avautuivat salaperäisesti meidän lähestyessämme. Näiden ovien toisella puolella seisoi neljä myöskin viittoihin puettua miestä, jotka eivät näyttäneet huomaavan meitä. Mutta kuljettuamme vähän matkaa katsoin taakseni ja huomasin heidän seuraavan meitä, vaikka aivan kuin sattumalta.
"Kuinka ihanaa onkaan olla prinssi," ajattelin itsekseni, "hänen tarvitsee vain nostaa sormeaan ja häntä palvellaan joka hetki sekä päivällä että yöllä."
Siinä samassa sanoi Seti minulle:
"Katsokaa, Ana, miten ikävää on olla prinssi, joka ei voi edes liikkua ulkona ilmoittamatta sitä hovikunnalleen ja komentamatta vahvaa vartiostoa vakoilemaan joka liikettä, ja jonka sitä paitsi täytyy antaa kertomus niistä Faraon poliisille."
"Kaikissa asioissa on kaksi puolta," ajattelin taas itsekseni.