II.
PIKARI SÄRJETÄÄN.
Kuljimme pitkin puitten reunustamaa, leveätä katua. Puitten takana oli kalkittuja, sileäkattoisia taloja, jotka oli rakennettu kuivuneista tiileistä ja seisoivat jokainen omassa puutarhassaan. Lopulta tulimme suurelle torille juuri silloin kun täysikuu nousi palmujen yläpuolelle tehden maailman yhtä valoisaksi kuin päivällä. Tanis, taikka Rameses, kuten sitä myös nimitettiin, oli siihen aikaan hyvin kaunis kaupunki, vaikka ainoastaan puolet Memphiksestä suuruudeltaan. Mutta nyt kun hovi on poistunut sieltä, on se tullut paljon autiommaksi. Lähellä toria oli suuri jumalien temppeli, pilareineen ja sfinkseineen, sekä mahdottoman suuri Rameses toisen kuvapatsas, myöskin oikea maailman ihme. Pohjoiseen päin eräällä kukkulalla oli Faraon loistava palatsi. Siellä oli myös muita palatseja, joissa asusteli hovin aatelisia ja upseereja, ja palatsien välissä kulki pitkiä katuja, muutamat niistä päättyen Niilin haaraan, missä tämä muinainen kaupunki sijaitsi.
Seti pysähtyi katselemaan noita ihmeellisiä rakennuksia.
"Ne ovat hyvin vanhoja", sanoi hän, "mutta useimmat niistä, kuten muurit ja Amonin sekä Ptahin temppelit, on uudestaan rakennettu isoisäni aikana tai myöhemmin israelilaisten orjien työllä, noiden, jotka asuvat etäämpänä rikkaassa Goshenin maassa."
"Ne ovat varmaan tulleet maksamaan paljon rahaa", vastasin.
"Egyptin hallitsijat eivät maksa palkkaa orjilleen", huomautti prinssi lyhyesti.
Sitten kuljimme eteenpäin ja liityimme tuhansiin ihmisiin, jotka kulkivat edestakaisin etsien lepoa päivän työn jälkeen. Tänne Egyptin rajalle oli kokoontunut kansaa joka haaralta: beduiineja erämaasta, syrialaisia Punaisen meren rannoilta, kauppiaita rikkaasta Isla Chittimistä, matkustajia rannikolta sekä tukkukauppiaita Puntin maalta ja muista tuntemattomista seuduista pohjoisessa. Kaikki puhuivat, nauroivat ja pitivät iloa; muutamat kokoontuivat kertojien ympärille kuuntelemaan tarinoita tai antoivat ajatustensa harhailla soiton sävelissä; toiset taas katselivat naista, joka puolialastomana tanssi rahan edestä.
Silloin tällöin täytyi väkijoukon jakaantua, päästääkseen kulkemaan jonkun aatelisen tai ylhäisen naisen vaunut, joiden edellä juoksi jalkamiehiä huutaen: "Tehkää tietä, tehkää tietä!" ja heilutellen pitkiä keppejään. Sitten tuli vaeltaen kuunvalossa Isiksen valkoviittaisten pappien kulkue, joka oli valmistettu "Kuun hallitsijattaren" palvelijoille, kantaen korkealla jumalattaren pyhää kuvaa, jonka edessä kaikki ihmiset kumartuivat, ja vähän aikaa oli hiljaista. Senjälkeen seurasi jonkun äskettäin kuolleen ylimyksen ruumis, jonka mukana kulki joukko palkattuja ruumiinsaattajia, jotka päästelivät valitushuutoja viedessään sitä palsamoitavaksi. Viimeksi tuli eräältä sivukadulta monisatainen joukko kyömynenäisiä, parrakkaita miehiä, joitten keskellä oli muutamia naisia, löyhästi sidottuina yhteen ja aseistetun vartiajoukon saattamina.
"Keitä nuo ovat?" kysyin, sillä en koskaan ollut nähnyt mitään sellaista.
"Israelilaisia orjia, jotka palaavat kaivamasta uutta kanavaa, joka tulee kulkemaan Punaiseen mereen", vastasi prinssi.
Seisoimme paikoillamme katsellen heidän ohi menoaan. Huomasin, miten ylpeästi heidän silmänsä liekehtivät ja miten tylyä oli heidän kuljetuksensa, vaikka he olivat kahleissa olevia miehiä, lisäksi väsyneitä ja tahraisia työstään mudassa ja vedessä. Samassa tapahtui, että valkopartainen mies jäi jäljelle, laahustaen joukon perässä ja hidastuttaen kulkua. Silloin juoksi eräs työnjohtaja sinne ja ruoski häntä hirveällä piiskalla, joka oli leikattu virtahevon nahasta. Mies kääntyi ja kohottaen puulapiota, jota hän kantoi, antoi työnjohtajalle sellaisen iskun, että se mursi koko pääkallon ja mies kaatui kuolleena maahan. Muut johtajat hyökkäsivät hebrealaisen luo, kuten näitä israelilaisia nimitettiin, ja löivät siksi, kunnes hänkin kaatui. Silloin ilmestyi sotilas ja nähtyään mitä oli tapahtunut veti pronssisen miekkansa esille. Väentungoksesta juoksi samalla tyttö, nuori ja rakastettava, vaikka olikin karkeasti puettu.
Senjälkeen olen nähnyt Merapin, Israelin kuun, kuten häntä nimitettiin, vaatetettuna kuningattaren loistavaan pukuun, ja kerran itse jumalattaren, mutta ei milloinkaan, mielestäni, näyttänyt hän suloisemmalta kuin tuona orjuuden hetkenä. Hänen suuret silmänsä, ei siniset eivätkä mustat, näkyivät kuun valossa ja olivat kosteat kyynelistä. Hänen mahtava, pronssinvärinen tukkansa liehui suurissa kiehkuroissa lumivalkoisella povella, jonka karkea viitta paljasti. Somat kädet oli kohotettu kuin torjuakseen verta, joka juoksi miehestä, jota hän halusi suojella. Hänen hento ja hoikka vartalonsa esiintyi hyvin valoa vastaan, joka loisti muutamista markkinakojuista. Hän oli ylenmäärin ihana, niin ihana, että sydämeni aivan pysähtyi häntä katsellessa, minunkin, joka en moniin vuosiin ole välittänyt naisista, varsinkaan mustista ja ilkeistä.
Hän huusi ääneen. Seisten kaatuneen miehen edessä, vetosi hän sotilaan sääliväisyyteen. Mutta nähdessään, ettei ollut mitään toivoa hänen puoleltaan, katseli tyttö suurilla silmillään ympärilleen, kunnes ne osuivat prinssi Setiin.
"Oi, herra", valitti hän, "te olette jalomielinen. Seisotteko vieressä katsellen, miten isäni murhataan ilman syytä."
"Laahatkaa pois hänet, taikka lyön hänet kuoliaaksi!" huusi kapteeni, sillä nyt oli tyttö heittäytynyt kaatuneen israelilaisen päälle. Työnjohtaja totteli, raastaen hänet pois.
"Seis, julmuri!" huusi prinssi.
"Kuka sinä olet, koira, joka uskallat opettaa Faraon upseerille hänen velvollisuuksiaan?" vastasi kapteeni lyöden prinssiä kasvoihin vasemmalla kädellään.
Sitten hän astui nopeasti taaksepäin ja minä näin pronssisen miekan lävistävän israelilaisen ruumiin, joka nytkähti ja oli liikkumaton. Tuo oli kaikki tehty yhdessä hetkessä, ja hiljaisuudessa, joka seurasi, kuului naisen valitusta. Hetkeksi Seti kuin lamaantui — vihasta, luullakseni. Sitten hän sanoi yhden ainoan sanan: "Vartijat!"
Neljä nubialaista, jotka, kuten määrättiin, olivat pysytelleet välimatkan päässä, hyökkäsivät esille ympäröivän tungoksen läpi. Ennenkuin he saavuttivat meidät, ryntäsin minä, joka tähän asti olin seisonut ällistyneenä, kapteenin luo ja tartuin häntä kurkkuun. Hän pisti minua verisellä miekallaan, mutta isku, osuen minun pitkään viittaani, haavoitti ainoastaan vasenta reittäni. Minä, joka olin siihen aikaan vahva, painiskelin hänen kanssaan ja me pyörimme yhdessä maassa.
Tämän jälkeen tuli hirveä hälinä. Hebrealaiset orjat särkivät kahleensa ja hyökkäsivät sotilaiden kimppuun kuin koirat sakaalien kimppuun, iskien heitä paljailla nyrkeillään. Sotilaat puolustivat itseään miekoillaan; päälliköt heiluttelivat nahkapiiskojaan, naiset kirkuivat ja miehet huusivat. Kapteeni, johon minä olin käynyt käsiksi, alkoi olla paremmalla puolella; lopuksi näin hänen miekkansa heiluvan yläpuolellani ja ajattelin, että kaikki oli lopussa. Epäilemättä olisi niin käynytkin, jollei prinssi olisi vetänyt miestä taaksepäin ja siten antanut neljälle nubialaiselle aikaa tarttua häneen. Samassa kuulin prinssin huutavan kaikuvalla äänellä:
"Seis! Tämä on Seti, Faraon poika, Taniksen maaherra, jonka kanssa olette tekemisissä. Katsokaa", ja hän heitti viittansa päähineen taaksepäin niin, että kuu valaisi hänen kasvonsa.
Silmänräpäyksessä tuli aivan hiljaista. Ja vähitellen ihmiset painuivat polvilleen tajuttuaan todellisuuden, ja minä kuulin erään sanovan kauhistuneella äänellä:
"Kuninkaallista Poikaa, Egyptin prinssiä löi sotilas vasten kasvoja!
Se on verellä maksettava!"
"Mikä on tuo upseeri nimeltään?" kysyi Seti osoittaen miestä, joka oli murhannut israelilaisen ja oli ollut vähällä tappaa minutkin.
Joku vastasi, että hän oli nimeltään Khuaka.
"Viekää hänet Amonin temppelin portaille", sanoi Seti nubialaisille, jotka pitivät häntä kiinni. "Seuratkaa minua, Ana, jos teillä on voimia. Ei, nojatkaa olkapäätäni vasten."
Leväten prinssin olkapäätä vasten, sillä minä olin runneltu ja hengästynyt, kuljimme sata askelta tai vähän enemmän suuren temppelin portaille, joita myöten kiipesimme niiden yläpäässä olevalle tasaiselle paikalle. Meidän jäljessämme tuli vanki, ja hänen perässään suuri joukko kansaa, joka pysähtyi portaille ja alapuolella olevalle torille. Prinssi, joka oli kalpea ja äänetön, istuutui suuren obeliskin matalalle, graniittiselle jalustalle, joka oli temppelin pilarikäytävän edessä, ja sanoi:
"Ramesesin kaupungin Taniksen hallitsijana, joka hetkenä ja joka paikassa elämän ja kuoleman vartijana, ratkaisen oikeuteni julkisesti."
"Kuninkaallinen oikeus on julkinen!" huusi väkijoukko totuttuun tapaansa.
"Oikeusasia on tämä", sanoi prinssi. "Tuota miestä, nimeltään Khuaka, ja puvustaan päättäen Faraon armeijan päällikkö, syytetään erään hebrealaisen murhasta ja murhayrityksestä kirjanoppinutta Anaa vastaan. Todistajat kutsuttakoon esille. Tuokaa kuolleen miehen ruumis ja asettakaa se eteeni. Hakekaa nainen, joka koetti puolustaa häntä, jotta hän saisi puhua."
Määräpaikalle kannettiin ruumis, jonka suuret silmät tuijottivat kuuta. Sitten ympäröivät sotilaat työnsivät esiin itkevän tytön.
"Kuivatkaa kyyneleenne", sanoi Seti, "ja vannokaa Kephera-luojan, totuuden ja oikeuden Maat-jumalattaren nimeen puhuvanne ainoastaan totta."
Tyttö katsoi ylös ja sanoi syvällä, hiljaisella äänellä, joka muistutti, minun mielestäni, kuin mettä olisi kaadettu saviastiasta, varmaankin siksi, että se oli epäselvä pidätetyistä nyyhkytyksistä.
"Oi, Egyptin kuninkaallinen poika, minä en voi vannoa sellaisten jumalien nimeen, koska olen Israelin tytär."
Prinssi katsoi häntä tarkasti ja kysyi:
"Minkä jumalan nimeen sitten voitte vannoa, oi Israelin tytär?"
"Jehovan, oi prinssi, Luojan, jota pidämme ainoana oikeana Jumalana, joka on tehnyt maan ja kaikki, mitä siinä on."
"Silloin kenties hänen toinen nimensä on Kephera", sanoi prinssi hymyillen. "Mutta olkoon, kuten tahdotte. Vannokaa sitten jumalanne Jehovan nimeen."
Tyttö nosti molemmat kätensä päänsä yläpuolelle ja sanoi:
"Minä, Merapi, Nathanin tytär Israelin kansan Levin sukukunnasta, vannon, että tahdon puhua totta ja ainoastaan totta Israelin Jumalan, Jehovan nimeen."
"Kertokaa meille, mitä syitä tiedätte tämän miehen kuolemaan, oi
Merapi."
"En mitään sellaista, jota ette itsekin tietäisi, oi prinssi. Hän, joka makaa tuella", ja hän osoitti kädellään ruumista kääntäen pois silmänsä, "oli isäni, yksi israelilaisten vanhemmista. Kapteeni Khuaka tuli Goshenin maalle silloin, kun vilja oli nuorta, valikoimaan niitä, joitten tulisi tehdä työtä Faraolle. Hän tahtoi viedä minut kotiinsa. Isäni kieltäytyi, koska minut oli jo lapsena kihlattu israelilaiselle miehelle, myöskin koska ei ole lakiemme mukaan luvallista meidän kansallemme mennä naimisiin teidän kansanne kanssa. Silloin kapteeni Khuaka otti isäni, vaikka hän oli vanha, paljon yli sen iän, jossa olevat oli määrätty tekemään työtä Faraolle. Hänet vietiin pois, minun luullakseni, koska hän ei tahtonut uhrata minua ja pakottaa minua ottamaan Khuakaa miehekseni. Vähän myöhemmin näin unta, että isäni oli sairas. Uneksin siitä kolmasti ja juoksin Tanikseen tervehtimään häntä. Tänä aamuna löysin hänet ja, oi prinssi, lopun tiedätte."
"Eikö ole enään muuta?" kysyi Seti.
Tyttö epäröi hetken, sitten vastasi: "Ainoastaan tämä, oi prinssi. Mies näki minut antaessani isälleni ruokaa, sillä hän oli heikko ja liiaksi rasittunut ahertaessaan auringon helteessä mudan kaivussa. Hän, joka oli kansamme ylhäisöä, ei tiennyt mitään tuollaisesta työstä nuoruudessaan. Minun läsnäollessani kysyi Khuaka isältäni, tahtoiko hän nyt antaa minut hänelle. Isäni vastasi, että hän mieluummin näkee käärmeiden suutelevan minua ja krokotiilien syövän minut suuhunsa. 'Vai niin', sanoi Khuaka. 'Kuule nyt orja Nathan, ennenkuin aurinko huomenna nousee, suutelevat miekat sinua ja krokotiilit ja hyenat syövät sinut suihinsa.' 'Käyköön niin', sanoi isäni, 'mutta muista, oi Khuaka, että minulle, Jehovan papille ja profeetalle, on ilmoitettu, että ennen huomista aurinkoa sinua myös miekat suutelevat ja lopusta keskustelemme Jehovan valtaistuimen juurella.'
"Jälkeenpäin, kuten tiedätte, prinssi, työnjohtaja ruoski isääni, sillä kuulin Khuakan käskevän häntä niin tekemään, jos hän väsymyksestä hidastelisi. Ja sitten Khuaka tappoi hänet, kun isäni raivoissaan löi työnjohtajaa kuokalla. Minulla ei ole muuta sanottavaa; pyydän vain, että minut lähetetään kansani luo murehtiakseni isääni tapojemme mukaan."
"Kenen luo tahdotte tulla lähetetyksi? Äitinnekö?"
"Ei, prinssi, äitini syyrialainen säätyläisnainen on kuollut. Tahdon mennä enoni, leviitta Jabezin luo."
"Astukaa syrjään", sanoi Seti. "Neuvottelemme siitä asiasta myöhemmin. Tulkaa esille, kirjanoppinut Ana. Tehkää vala ja kertokaa meille, mitä te olette nähnyt tämän miehen kuolemasta, koska kaksi todistajaa on tarpeen."
Minä vannoin ja toistin koko tämän kertomuksen, jonka olen kirjoittanut.
"No, Khuaka", sanoi prinssi, kun minä olin lopettanut, "onko teillä jotakin sanottavaa?"
"Ainoastaan tämä", vastasi kapteeni heittäytyen polvilleen, "että löin teitä vahingossa, sillä en tiennyt, että teidän ylhäisyytenne oli kätketty tuohon pitkään viittaan. Tuosta työstä ansaitsen kyllä kuoleman, mutta minä rukoilen teitä antamaan anteeksi sen, koska en tiennyt, mitä tein. Loppu ei ole mitään, sillä löin kuoliaaksi ainoastaan niskoittelevan israelilaisen orjan, joita surmataan joka päivä."
"Sanokaa minulle, Khuaka, joka olette tutkittavana tämän miehen kuoleman johdosta, ettekä satunnaisesta lyönnistä kuninkaallista henkilöä kohtaan, missä laissa on kielletty teitä tappamasta israelilaista ilman tutkimista Faraon määräämien upseerien edessä?"
"En ole oppinut. En tunne tuota lakia, oi prinssi. Kaikki, mitä tuo nainen sanoi, on valhetta."
"Ei ole ainakaan valhetta, että tuo mies makaa kuolleena, ja että te murhasitte hänet, kuten itse sanoitte. Kuulkaa nyt ja kuulkoon koko Egypti, ettei edes israelilaista saa murhata, sillä jokainen murhaaja saa maksaa vuodattamansa veren verellään. Teidän verenne saa korvata tuon miehen veren. Sotilaat! Lyökää poikki hänen päänsä."
Nubialaiset hyökkäsivät hänen päälleen ja kun jälleen katsoin, makasi Khuakan päätön ruumis hebrealaisen Nathanin ruumiin vieressä, ja heidän verensä oli sekaantunut yhteen temppelin portailla.
"Oikeusistunto on lopussa", sanoi prinssi. "Upseerit, pitäkää huolta, että tämä nainen saatetaan suojassa kansansa luo ja hänen mukanaan isän ruumis haudattavaksi. Ja katsokaa, henkenne uhalla, ettei mitään loukkausta tai harmia hänelle tapahdu. Kirjanoppinut Ana, seuratkaa minua täältä kotiini, jossa haluaisin puhella kanssanne. Vartijat kulkekoot edelläni ja jäljessäni."
Hän nousi ja kaikki kansa kumarsi. Kun hän kääntyi mennäkseen, astui
Merapi esille ja langeten polvilleen, sanoi:
"Oi, oikeudenmukaisin prinssi, olen palvelijanne nyt ja aina."
Sitten lähdimme, ja kun poistuimme torilta matkaten prinssin palatsia kohti, kuulin äänten sorinan nousevan takanamme, toiset kiittäen, toiset moittien sitä, mitä oli tapahtunut. Me jatkoimme matkaa hiljaisuudessa, jota häiritsi ainoastaan vartijoiden säännölliset askeleet. Äkkiä kuu joutui pilven taakse ja tuli aivan pimeä. Hetken kuluttua tuli pilven reunasta valojuova, joka oli aivan lähellä, suoraan yläpuolellamme taivaalla. Seti tarkasteli sitä hetkisen ja sanoi:
"Sanokaa minulle, oi Ana, mitä tuo kuunsäde teidän mielestänne muistuttaa!"
"Miekkaa, oi prinssi", vastasin, "ojennettuna Egyptin yli, ja sitä pitää mustassa kädessään joku mahtava jumala tai henki. Katsokaa, tuolla on terä, josta putoilee pieniä pilvenhattaroita kuin veritippoja, tuolla miekan kahva kullasta. Ja katsokaa! Tuolla alhaalla on jumalan kasvot. Tulta sinkoilee hänen silmistään ja hänen katseensa on synkkä ja hirveä. Minua peloittaa, vaikka en tiedä mitä pelkään."
"Teillä on runoilijan mielikuvitus, Ana. Kuitenkin, mitä te näette, näen minä myös, ja siitä olen varma, että joku koston miekka on todellakin ojennettu Egyptin yli sen pahojen tekojen tähden. Tämä valo mahtaa olla vertauskuvana siitä. Katsokaa, se näkyy putoavan jumalien temppelien ja Faraon palatsin päälle, ja tarttuvan niihin. Nyt se on mennyt ja yö on taas sellainen kuin yöt olivat maailman alussa. Tulkaa huoneeseeni ja syökäämme. Olen väsynyt ja tarvitsen ruokaa ja viiniä, kuten tekin taistelunne jälkeen tuon voimakkaan murhaajan kanssa, jonka lähetin hänelle kuuluvaan paikkaan."
Vartijat tervehtivät ja poistuivat. Me menimme prinssin yksityisiin huoneisiin. Yhdessä niistä hänen palvelijansa puki minut hienoon liinaiseen viittaan, sen jälkeen kuin linnan nerokas parantaja oli lääkäröinyt ruhjotun reiteni sitoen siihen kääreen, johon oli levitetty hyvänhajuista voidetta. Sitten minut johdatettiin pieneen ruokailuhuoneeseen, josta löysin prinssin odottamassa minua, kuin olisin ollut joku kunnioitettu vieras enkä poloinen kirjanoppinut, joka olin vaeltanut tänne tavaroineni Memphiksestä. Hän pyysi minua istumaan oikealle puolelleen, vieläpä itse veti minulle istuimenkin, josta jouduin hyvin hämilleni. Muistan vielä tänä päivänä tuon nahkaistuimisen tuolin. Sen käsinojat päättyivät norsunluisiin sfinkseihin, ja sen soikeaan, mustasta puusta tehtyyn selkänojaan oli kaiverrettu suuren Rameseksen nimi, jolle se todellakin oli kerran kuulunut. Ruokaa tarjoili meille — ainoastaan kahta lajia ja nekin aivan yksinkertaisia, sillä Seti ei ollut mikään suursyömäri, — hauskan näköinen nuori nubialainen orja. Sitäpaitsi tarjottiin myös viiniä, oivallisinta, mitä milloinkaan olin maistanut.
Söimme ja joimme, ja prinssi jutteli kanssani toimistani kirjanoppineena ja kertomusten sepittämisestä, joka näytti huvittavan häntä suuresti. Joku olisi todella voinut luulla, että hän oli oppilas koulussa ja minä opettaja, niin nöyrästi ja sellaisella tarkkuudella kuunteli hän kaikkea, mitä kerroin tiedoistani. Tuosta kauheasta verinäytelmästä, jonka juuri olimme nähneet, ei prinssi sanonut sanaakaan. Kuitenkin lopulta, vähän ajan kuluttua, pidellessään kädessään alabasteri-maljaa, joka oli ohut kuin munankuori, ja tarkastellen valon heijastusta sen sisällä olevassa koreanpunaisessa viinissä, sanoi hän minulle:
"Ana ystävä, olemme eläneet kiihoittavan hetken yhdessä, ehkäpä ensimmäisen monista, tai kenties viimeisen. Olemme syntyneet samana päivänä ja siksi, lukuunottamatta tähdentietäjien valhetta, kuten muutkin miehet — ja naiset saman tähden alla. Viimein, sanoisinko sen, miellytätte minua, vaikka en tiedä miksi, ja kun olette kanssani huoneessa tunnen itseni niin turvalliseksi, mikä on kummallista, sillä en kenenkään muun läsnäollessa tunne sellaista."
"Juuri sattumalta tänä aamuna näin muutamista vanhoista asiakirjoista, joita tarkastelin, että Egyptin kruununperijällä oli tuhannen vuotta sitten ja sitä ennen, ja — kun ei mikään koskaan muutu Egyptissä — vielä nytkin — oikeus asettaa yksityinen kirjastonhoitaja, jolle valtion, se tahtoo sanoa, maan ahertajien, täytyy maksaa palkka, kuten he maksavat kaikille. Muutamia hallitsijasukuja on mennyt ohitse, ja näyttää siltä, että niillä oli tuollainen kirjastonhoitaja, luullakseni siksi, että useimmat kruunun kantajat eivät osanneet tai eivät pitäneet lukemisesta. Myöskin sattumalta mainitsin asiasta visiiri Nehesille, joka kadehtii minulta joka kultaunssia, jonka tuhlaan, kuin olisi se otettu hänen omasta pussistaan, joka kenties onkin laita. Hän vastasi häijysti hymyillen:
"'Koska tiedän hyvin, prinssi, ettei ole ketään kirjanoppinutta Egyptissä, jota tahtoisitte kärsiä edes kuukauden aikaakaan, niin asetan kirjastonhoitajan palkan sille numeroerälle, jolle ennen on merkitty Teidän ylhäisyytenne taloudenpito, ja maksan hänen palkkansa kuninkaallisesta rahastosta siksi, kunnes hänet on erotettu.'
"Sentähden, kirjanoppinut Ana, tarjoan teille tämän paikan kuukaudeksi; tällä ajalla ainoastaan voin luvata, että teille maksetaan palkka, vaikka unohdin sen määrän."
"Kiitän teitä, oi prinssi", huudahdin minä.
"Älkää kiitelkö minua. Jos olette viisas, niin kieltäytykää. Olette nähneet Pambasan. Hyvä on, Nehesi on Pambasa kerrottuna kymmenellä, konna, varas, riitelijä ja hänellä on Faraon mieli. Hän tahtoo tehdä elämänne vaivalloiseksi ja pienentää jokaisen kultakolikon, jonka viimein väännätte hänen kouristaan. Sitäpaitsi on työ väsyttävää, ja minä olen kummallinen ja usein huonolla tuulella. Älkää kiittäkö minua, sanon. Kieltäytykää, palatkaa takaisin Memphikseen ja sepitelkää kertomuksia. Paetkaa hovia ja sen juonia. Farao itse on ainoastaan kasvot ja nukke, jonka kautta muut äänet puhuvat ja muut silmät katselevat, ja valtikkaa, jota hän heiluttaa, vedetään nauhoista. Ja jos on näin Faraon laita, minkälaisessa asemassa on sitten hänen poikansa? Sitäpaitsi ovat täällä naiset, Ana. He tahtovat rakastuttaa teidät, Ana, kuten tekevät minulle, ja muistaakseni kerroitte minulle, että tiedätte jotakin naisista. Älkää suostuko, menkää takaisin Memphikseen. Lähetän teille muutamia vanhoja käsikirjoituksia jäljennettäviksi ja maksan mitä tahansa Nehesi myöntää kirjastonhoitajalle."
"Kuitenkin suostun, oi prinssi. Mitä tulee Nehesiin, en pelkää häntä ensinkään, sillä pahimmassa tapauksessa voin kirjoittaa hänestä kertomuksen, jolle koko maailma nauraisi, ja mieluummin hän tahtoo maksaa minulle palkan."
"Te olette viisaampi kuin luulinkaan, Ana. Ei koskaan juolahtanut mieleenikään, että Nehesistä voisi kirjoittaa kertomusta, vaikka, totta kyllä, kerron juttuja hänestä, mikä on melkein samaa."
Hän kumartui eteenpäin, nojaten päätään kättänsä vasten, ja jättäen pois ivallisen sävyn äänestään, katsoi minua silmiin ja kysyi:
"Miksi suostuitte? Odottakaahan, kun ajattelen. Se ei ole siksi, että haluaisitte rikkautta, jos sitä on voitettavissa täällä; ei hovin loiston eikä komeuden tähden; ei saadaksenne olla suurten seurassa, jotka todellisuudessa ovat niin pieniä. Kaikkiin näihin asioihin nähden ei teillä, Ana, ole mitään pyyteitä, jos ymmärrän sydämenne oikein, teillä, joka olette taiteilija, ei vähempää eikä enempää. Kertokaa minulle sitten, miksi tahdotte te, vapaa mies, joka voitte ansaita elatuksenne ja oleskella valtaistuimen lähellä, panna niskanne ruhtinaitten kantapäitten väliin tullaksenne litistetyksi palvelijoiden, hallitsijan seuralaisten ja kantotuolien kantajien yleisen kaavan mukaiseksi?"
"Sanon sen teille, prinssi. Ensiksi, koska valtaistuimet luovat historian ja historia valtaistuimet, ja minä luulen, että Egyptissä en tekeillä suuria tapahtumia, joista minä tahdon saada osani. Toiseksi, koska jumalat antavat ihmisille lahjoja ainoastaan kerran tai kahdesti elämässä ja niiden hylkääminen on loukkaus jumalia kohtaan, jotka antoivat ne meille käyttääksemme niitä tarkoituksiin, joista emme tiedä mitään. Ja kolmanneksi" — tässä epäröin.
"Ja kolmanneksi — sanokaa se, sillä se on epäilemättä suurin syy."
"Ja kolmanneksi, oi prinssi — no, sanat soivat niin oudolta miehen huulilta — mutta kolmanneksi, koska rakastan teitä. Siitä hetkestä asti, kun näin kasvonne, pidän teistä niinkuin en koskaan ole pitänyt kenestäkään miehestä — en edes isästäni. En tiedä miksi. Varmasti en ainakaan siksi, että olette prinssi."
Kuullessaan nämä sanat istui Seti miettien ja niin hiljaa, että säikähtäen, koska minä alhainen kirjanoppinut olin tullut liian rohkeaksi, lisäsin nopeasti:
"Antakoon teidän Korkeutenne anteeksi palvelijalleen hänen rohkeat sanansa. Hänen palvelijansa sydän puhui eivätkä huulet."
Hän kohotti kättään ja minä pysähdyin. "Ana, kaksoisveljeni Raasta", sanoi hän, "tiedättekö, ettei minulla ole ollut koskaan ystävää?"
"Prinssi, jolla ei ole ystävää!"
"Ei koskaan. Nyt rupean ajattelemaan, että olen löytänyt yhden. Se ajatus en outo ja lämmittää minua. Tiedättekö, kun näin kasvonne, rakastin minä myös teitä, jumalat tietävät, miksi. Tuntui siltä kuin olisin löytänyt jonkun, joka oli minulle rakas tuhannen vuotta sitten, mutta jonka olin kadottanut ja unohtanut. Ehkä se on vain hullutusta, tai kenties on meillä täällä haamu jostakin suuresta ja ihanasta, joka löytyy muualla — paikassa, jota sanotaan Osiriksen valtakunnaksi — tuolla puolen haudan, Ana."
"Sellaisia ajatuksia on tullut minullekin joskus, Prinssi. Tarkoitan, että kaikki mitä näemme on varjoa, että itse olemme varjoja, ja että todellisuus, joka heittää ihmiset erilaisiin olosuhteisiin, on heijastus jostakin auringon hengestä, joka ei koskaan pimene."
Prinssi nyökäytti päätään ja taas oli hetken hiljaisuus. Sitten hän otti ihanan alabasteripikarinsa, kaatoi siihen viiniä, joi vähän ja ojensi pikarin minulle.
"Juokaa, Ana", sanoi hän, "ja luvatkaa pyhästi minulle, kuten minä lupaan teille, Luojan säädöksen mukaan, joka on tehnyt ihmisten sydämet, että tästä alkaen meidän kaksi sydäntämme ovat kuin yksi sydän hyvässä ja pahassa, voitossa ja tappiossa, kunnes kuolema ottaa toisen meistä. Tästä alkaen, Ana, jollette osoita itseänne mahdottomaksi, en salaa mitään ajatusta teiltä."
Punastuen ilosta otin pikarin, sanoen: "Lisään sanoihinne, prinssi, sen, että me olemme yhtä, ei ainoastaan tässä elämässä, vaan tulevassakin. Kuolema on, prinssi, minun mielestäni vain yksi askel portaissa, jotka johtavat viimein tuohon huimaavaan korkeuteen, mistä näemme Jumalan kasvot ja kuulemme hänen äänensä sanovan meille, minkälaisia ja mitä varten olemme."
Sitten vannoin hänelle pyhästi ja join kumartaen, ja hän kumarsi takaisin minulle.
"Mitä teemme pikarille, Ana, tälle pyhälle pikarille, jossa on ollut tuo kallisarvoinen sydämenviini? Pidänkö minä sen? Ei se ei enää kuulu minulle. Annanko sen teille? Ei, se ei voi olla yksin teidän. Katsokaa, me särjemme arvottoman kapineen."
Tarttuen sen jalustaan kiinni, painoi hän koko voimallaan pikaria pöytää vasten. Silloin tapahtui ihme, sillä sen sijaan, että se olisi mennyt pirstaleiksi, kuten luulin, halkesi se kahtia ylhäältä alas asti. Joko se oli sattuma, tai taiteilija, joka oli muodostellut sen, oli tehnyt molemmat puoliskot erikseen ja yhdistänyt ne taitavasti toisiinsa, en sitä tiedä. Kuitenkin niin kävi.
"Tämähän on onnellista, Ana", sanoi prinssi, naurahtaen kevyeen tapaansa. "Nyt otatte te sen puoliskon, joka on lähinnä teitä ja minä otan omani. Jos te kuolette ensin, panen minä puoliskoni povellenne, ja jos minä kuolen ensin, tulee teidän tehdä samoin minulle. Tai jos papit estävät sen, koska olen kuninkaallinen henkilö enkä saa tulla saastutetuksi, niin heittäkää se hautakammiooni. Mitä olisimme tehneet, jos alabasterimalja olisi mennyt pirstaleiksi, Ana, ja mitä ennustuksia olisimme siitä lukeneet?"
"Miksi kysyä, oi prinssi, kun näemme, että on tapahtunut toisella lailla?"
Sitten otin puoliskoni, painoin sitä otsaani vastaan ja kätkin sen viittani taskuun. Seti teki samalla tavalla kuin minä.
Täten vahvistimme kummallisella tavalla, kuninkaallinen Seti ja minä, veljeytemme pyhän sopimuksen.